VI.
Turun linnanpäällikkö vietti häitään. Ylhäisiä vieraita oli saapunut läheltä ja kaukaa, aatelin suurilta maatiloilta Turun tienoilta, Uudeltamaalta ja Hämeestä, Tukholmasta ja Itämeren maakunnista. Kaupungin väestö oli koko päivän ollut liikkeessä, nähdäkseen loistavaa hääsaattoa, joka hevoisilla kulki linnasta tuomiokirkkoon ja sieltä takaisin, sekä muuten iloitakseen juhlallisuuksista ja siitä ylellisestä loistosta, jolla sekä isäntä että hänen vieraansa esiintyivät. Sillalle oli linnanpäällikkö ajattanut muutamia tykkiä, joista iltapäivällä ammuttiin, ja iltahämäränä sytytettiin suuria raivioita linnan kentälle, jonne palveliat ja alhaisempi kansa kokoontui suurten tynnyrien ympäri, joista runsaasti tarjottiin olutta ja viiniä.
Ylioppilas Ericus Binningius, joka sukuperältään oli ruotsalainen, vieläpä kotoisin Itägötanmaasta, josta linnanpäällikkökin, oli sepittänyt runomitalla onnentoivotuksen, painattanut sen ja vienyt sen linnaan. Palkinnoksi runostaan oli hän saanut puolitoista riksiä ja iloissaan tästä anteliaisuudesta oli hän kutsunut muutamia toveria vallihaudan ulkopuolella olevaan linnanpuistoon, jossa löytyi ravintola, missä kävi paljon ihmisiä, sekä keilarata.
Oli jo myöhään illalla, sen aikuisen käsityksen mukaan, kello oli nimittäin kahdeksan, kun Ericus ja hänen toverinsa mitä iloisimpina kulkivat kotiinpäin. Linnasta olivat vieraat jo alkaneet erota, ja ylioppilaitten edellä kävi nyt pari semmoista pitkin tyhjää Linnankatua tahi oikeammin tietä, sillä kadun nimeä se tuskin ansaitsi. Nämä olivat hovioikeudenviskaali Wassenius ja Jakob Wolle. Molempien edellä kävi palvelia, lyhty kädessä, ja Wollella oli sitäpaitse palvelia, joka kävi heidän jälessään. Katujen kurja, syyssateiden tähden melkein hengenvaarallinen tila sekä pimeys tekivät liikkeen kadulla pimeän tultua melkein mahdottomaksi ilman soihduitta. Wollen palvelialla oli sitäpaitse miekat, koska ulkona kaupungissa liikkuminen yön aikana oli vaarallinen ja päällekarkauksia sekä murhia kyllä usein tapahtui. Wollella oli kyllin varoja pitääkseen kaksi aseellista palveliaa, jotka olivat saksalaisia niinkuin hän itsekin alkujaan, sillä hän oli kaupungin rikkain porvari. Hän omasi useita suuria taloja kaupungin etevimmässä korttelissa, ja hän vei Hollantiin ja Englantiin suuret määrät halkoja, tervaa, ohraa ja ruista, jota varten hän yksin vuotuisesti rahtasi kymmenkunnan laivaa, paitse niitä laivoja, jotka veivät hänen tavaroitaan Tukholmaan, Kyöpenhaminaan ja Lybekkiin.
Kun riemastuneet häävieraat tulivat sillalle ja tahtoivat mennä sen yli, seisoi siellä kaksi miestä tykkien vieressä.
— Väistykää! huusivat palveliat, jotka kävivät edellä, lyhty kädessä.
Lyhtyjen valo kohtasi molempia miehiä. He näyttivät myös olevan linnanpäällikön häävieraita, kaksi nuorta aatelismiestä, joilla oli sulkatöyhdöt hatuissa, lyhyt, musta samettikaapu, punaiset samettiset pöhöhousut ja valkoiset silkkiset hosat eli pitkät sukat, kauluskäsineet sekä miekka vyöllä. He väistyivät, ja Wassenius sekä Wolle tervehtivät ohimennen kohteliaasti: "hyvää iltaa!"
Kun viimemainitut olivat kulkeneet ohitse, sattui se palvelia, joka kävi jälessä, astumaan toisen aatelismiehen jalalle.
— Teufel! mutisi palvelia, joka oli vähällä kaatua, ja puukkasi miestä, niin että tämä kellahti sillalle.
— Kirotut saksalaisroistot! kiljasi aatelismies.
Silmänräpäyksessä tempasi saksalainen, joka oli tuittupäinen paljosta oluesta ja viinistä, jota hän oli nauttinut, miekkansa ja hyökkäsi nuorten miesten kimppuun. Nämä vetivät nopeasti miekkansa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kajahtelivat sillan ja joen viereen rakennetut kartanot miekkojen kalskeesta. Wolle kiiruhti toisen palvelian kanssa apuun ja ryntäsi kangella, jonka hän löysi maasta, aatelismiehiä vastaan. Palivelia asetti lyhdyn sillalle, hyökkäsi taistelevien sekaan ja ryntäsi miekkansa toisen aatelismiehen selkään, samalla kun toinen palvelia haavoitti hänet reiteen, niin että hän hengettömänä vaipui sillalle.
Samalla olivat ylioppilaat miekankalskeen, huutojen ja häilyvän lyhtyvalkean houkuttelemina tulleet paikalle. Kaatuneen miekka vieri Binningius’en jalkojen eteen, hän otti sen ja töyttäsi sen palvelian rintaan, juuri kun tämä oli pistämäisillään toista aatelismiestä vyötäisiin. Palvelian kaatuminen keskeytti taistelun. Vahti tuli kiireesti ja ympäröi taisteliat. Ericus Binningius vangittiin, verinen miekka kädessä, tapettu aatelismies ja kovasti haavoitettu palvelia kannettiin lähimmän parranajajan luo.
Ericus vietiin rehtorin luo, joka panetti hänen vankeuteen prubbaan.
Seuraavana aamuna kuoli Wollen palvelia haavoistaan. Papille, joka oli käynyt häntä ripittämässä, samoin kuin parranajajallekin, oli hän sanonut että ylioppilas oli pistänyt häntä rintaan, kun hän tahtoi puollustaa herraansa, ja kun Ericus oli kohdastaan vangittu, kädessä verinen ase, jonka parranajaja sanoi olevan haavan mukaisen, niin ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei hän ollut surmaaja. Häntä säilytettiin edelleen prubbassa, ja seuraavana päivänä oli tutkistelmus alkava. Jakob Wolle tuli maaherran ja pormestarin kanssa akatemian rehtorin luo, valitti ylioppilasten hurjaa käytöstä ja vaati että syyllinen ylioppilas säilytettäisiin Turun linnassa, koska hänen rikoksensa oli aivan selvä. Rehtorina sinä vuonna oli Enevaldus Svenonius. Tämä kieltäytyi akatemian etuoikeuksien nojalta suostumasta siihen, ennenkuin konsistoriumi oli langettanut tuomionsa syyllisestä mutta lupasi juhlallisesti antaa tarkoin vartioida häntä. Sitten pani hän tanakan miehen vartiaksi prubban molemmille puolin.
Kaikille oli selvä että Binningius’en asia oli mitä vakavinta laatua. Chronander, joka aina siitä asti kun Binningius oli niin rohkeasti esiintynyt konsistorion edessä, oli mitä lämpimimmällä ystävyydellä häneen sidottu, kokosi pikaan muutamia uskollisia toveria,’ joihin hän täysin voi luottaa, niiden joukossa Petrus Torpensis’en, Andreas Aschelinus’en ja Daniel Juslenius’en ja neuvotteli heidän kanssaan Binningius'en vapauttamisesta sekä tilaisuuden valmistamisesta hänelle pakenemaan maasta. Aika oli kumminkin täperällä; vielä samana yönä piit paon tapahtua, jos mieli sen onnistua, sillä hyvin luultava oli, että hän jo seuraavana päivänä vietäisiin linnaan.
Ericus oli köyhä poika Ruotsista, joka iloisen mielensä, avonaisen luonteensa ja uskollisen ystävyytensä tähden oli erittäin lähemmille seurakumppanilleen rakas. Häntä oli siis kaikin neuvoin autettava, siitä olivat kaikki yksimieliset. Ensiksikin oli hän vapautettava ja piiloitettava kaikilta tiedustelemisilta ja sitten autettava Ruotsiin.
Kohta olivat he sopineet menetystavasta. Kun Chronander muitten kanssa oli istunut prubbassa tappelustansa kaupungin vahtimestarin kanssa, oli hän huomannut katon olevan rikki. Laudat olivat näet mädänneet ja turpeet pudonneet alas, niin että päivä paistoi läpi. Katto oli kumminkin jokseenkin korkealla, niin että vanki ei avutta ylettynyt sinne. Siis oli tarpeen kiinnittää vahtien huomio johonkin muuhun, kiivetä katolle ja antaa vangitulle toverille jotakin, jolla hänet sitten voi vetää ylös. Hyvä tilaisuus tämän tuuman toimeenpanemiseen ilmaantui illan kuluessa. Linnanpäällikön ja hänen puolisonsa kunniaksi aikoivat ylioppilaat akatemiassa toimeenpanna näytelmän, nimeltä "Naimisesta ja kosimisesta", jonka sepittäjä oli Chronander. Sen näyttäminen kesti myöhään iltaan, ja ylioppilaat tulivat sen takia liikkumaan akatemian rakennuksessa ja sen läheistössä. Tämä oli erittäin onnellinen sattumus, sillä muutoin eivät vartiot olisi voineet olla aavistamatta, mitä oli tekeillä, kun olisivat nähneet Chronanderin toverineen kuljeskelevan prubban läheisyydessä.
Ilta oli pimeä ja tuulinen, prubban luokse asetetut vahtimiehet kävelivät edes takaisin pysyäksensä lämpiminä. Akatemian akkunoista loisti valo hiestyneiden ruutujen läpi, joelta kuului kerta toisensa perästä vilkkaita kätten taputuksia. Talonpojiksi, porvareiksi tahi ritareiksi, vieläpä naisiksikin puettuja ylioppilaita näkyi aika ajoin portailla, jossa he puhelivat, polttivat piippujaan tahi hyväilivät jotakin laulun kappaletta ja sitten katosivat taas. Syystuuli, joka ulvoi kirkon ympäri, lennätti tuimia lehtiä, jotka kummituksen näköisinä kiehtoivat hautojen ympäri.
— Kuules kerttu, sanoi se mahtimiehistä, joka seisoi hautausmaan puolella prubbaa, onpa tosiaankin kovaa työtä seista täällä tuulessa. Minulla on nälkä, ja sentähden menen nyt kotia saadakseni lämmintä ruokaa. Onpa siinä kylliksi, kun sitten seisoo täällä koko yön.
— Mene sinä vaan, Yrjö, mutta älä viivy liian kauan, niin että minä sitten vuorostani saan mennä.
Yrjö meni. Hänen tiensä kulki piispan kartanon sivu, ja hän kiiruhti kulkuaan joutuakseen pian sen ohitse. Kun piispa oli pantu viralta pois ja julistus tästä oli kuuluutettu kaikissa maan kirkoissa, oli huhu hänen liitostaan paholaisen kanssa vielä kasvanut, ja alhaisemman kansan taikauskoinen pelko oli niin suuri, että moni ei uskaltanut käydä piispan kartanon ohitse pimeän tultua. Koska piispan perheestä oli kotona ainoastaan vanha Gudelina ja neiti Hebla sekä kuusivuotias Anna, ja näidenkin huone oli pihan puolella, niin seisoi suuri rakennus illoin pimeänä ja kamalana, eikä ainoastakaan ikkunasta näkynyt valkeaa, sitä vastoin kuin kaikki muut rakennukset kadun varrella olivat valaistut. Tämä auttoi myöskin kiihoittamaan kansan mielikuvitusta. Kun Yrjö nyt käveli siitä ohitse pitkin pimeää ja ahdasta katua, sattui koira ulvomaan pihalla. Tämä surkeasti valittava ääni tunki läpi luiden ja lihain. Yrjö alkoi juosta päästäkseen niin pian kuin mahdollista kauaksi kamalasta naapuruudesta eikä pitänyt itseään oikein turvattuna, ennenkuin istui kotona vaimonsa luona oluthaarikansa ja puurovatinsa ääressä. Mutta niin peljäästynyt oli hän vieläkin, ja niin elävästi ymmärsi hän kertoa kauhunsa että lapset peloissaan hänen kertomuksestaan hiipivät äitinsä suojaan.
Samaan aikaan kuin Yrjö lähti vahtipaikastaan, tuli jälleen muutamia ylioppilaita akatemian rappusille, puhuivat ja nauroivat sekä näyttivät olevan mitä iloisimmalla mielellä. Ne olivat Chronander, Aschelinus ja Juslenius auttajineen. Tiheä, kylmä rankkasade oli alkanut.
— Minä näen vaan yhden vahdin, kuiskasi Chronander Aschelinus’elle.
— Juoskaamme kilpaa, huusi Juslenius korkealla äänellä, ja heti juoksi pari kolme ylioppilasta pitkin hautausmaata prubban ohitse ja jälleen takaisin kovasti nauraen ja meluten.
— Toinen vahti on todellakin poissa, kuiskasi Juslenius Chronanderille.
— Oivallista! vastasi tämä samalla tapaa. Onni on meille suotuisa. Toiselle voitte kyllä hankkia tekemistä, siksiaikaa kuin minä kiipeän katolle ja autan Ericus’en ulos.
Kun sitten vielä olivat sopineet tehtävästänsä, otti JusIenius yhden toverin käsivarresta, ja he olivat lähtevinänsä pois hoiperrellen, niinkuin olisivat olleet juopuneet. Muut jäivät rappusille nauramaan ja puheskelemaan.
Kun Juslenius toverineen meni prubban oven ohitse, jonka vieressä Perttu märkänä ja viluisena seisoi vahtina, sanoi edellinen niinkuin ohimennen:
— No, kuinka voit, Perttu?
— Ah, täällä on kylmä kyllä. Olisi hyvä jos teillä olisi antaa minulle piipullinen tupakkaa, vastasi Perttu.
— Ole sinä vaan ilman, sanoi Juslenius ivaten ja tahtoi mennä ohitse.
Mutta toinen ylioppilas sanoi löpertäen:
— On kumminkin sääli miestä, jonka täytyy seistä täällä yksinään sateessa, varsinkin kun hänellä ei ole edes piipullista tupakkaa; odota, niin annan hänelle omasta tupakastani.
— Kas niin, tule nyt vaan, kehoitti Juslenius äreästi, seisotaanhan täällä ihan sateessa.
— Niin, mutta hänen täytyy saada tupakkaa, kun kerran olen luvannut, löperteli toinen. Kunhan maan saan käsille tupakkikukkaron ja tulukset.
— Menkäämme tuonne holvin alle, ehdotteli Perttu, ja niin menivät he kaikki kolme, ylioppilaat hoiperrellen vielä enemmän kuin ennen, lähellä olevaan halkoliiteriin.
Niin pian kuin nämä olivat ehtineet liiterin sisälle, kiiruhti Chronander ja toiset prubban takapuolelle. Yksi tovereista kyykistyi, Chronander nousi hänen olkapäilleen ja ylettyi siten katolle, jonne hän keikahti ripeästi. Varovasti ryömi hän sitten pitkin märkiä, liukkaita turpeita, joilla katto oli peitetty, aina rikkinäiseen paikkaan saakka, jossa laudat olivat näkyvissä, vaikka raot olivat tilapäisesti peitetyt irtonaisilla laudan palaisilla. Hän nosti yhden semmoisen paikaltaan ja huusi siten syntyneestä aukosta:
— Ericus! Me tulemme auttamaan sinua täältä ulos. Ole varova ja liiku hiljaa.
Ericus ymmärsi kohta asian, ja kun hän oli vastannut että hän oli valmis, alkoi Chronander varovasti siirtää kattolautoja syrjään, kunnes sai aukon niin suureksi kuin arveli olevan tarpeellista, jotta vanki voisi tunkea läpi. Kun tämä oli tehty, asetti Ericus tuolin pöydälle, kiipesi tuolille ja ylettyi siten käsivarsineen ja päineen aukkoon Chronanderin sivulla ja ponnistaen kaikki voimansa onnistui hänen kiivetä katolle. Mutta silloin sattui hän survaamaan tuolia, niin että se kovasti kalisten kaatui ensin pöydälle ja sitten lattialle. Nyt ei ollut aikaa viivytellä. Yhdellä harppauksella olivat he maassa, ja nyt juoksivat he minkä jaksoivat kirkkotarhan läpi ja ulos kirkon sisäänkäytävän vieressä olevasta koulukartanon portista. Tässä erosivat he. ’Andreas ja Ericus kiiruhtivat Ryssänmäelle päin; Andreaksen tuli näet aluksi kätkeä hänet luonansa. Toiset juoksivat kirkon ympäri ja akatemian kartanoon jälleen. Kaikki tämä oli vaan kestänyt muutamia minuuttia, sitten oli kirkkotarha jälleen tyhjä, ja sateen loiske oli ainoa, mitä levottomasti kuunteleva Juslenius kuuli. He ovat siis pelastuneet, ajatteli hän ja hengitti jälleen huokeammin.
Hänellä ja hänen toverillaan oli todellakin ollut syytä toivottomuuteen. Perttu oli näet kuullut kaatuvan tuolin kolinan ja mennyt katsomaan, mitä vanki toimitti, Prubba tyhjä ja vanki poissa, oli kaikki, mitä omaksi kauhukseen ja ylioppilaille suureksi iloksi Pertulla oli kertoa, kun hän suinpäin tuli prubbasta juostakseen täyttä vauhtia pitkin Kirkkotarhaa, toivossa että mahdollisesti vielä saisi karkurin kiinni. Mutta vanki oli kun olikin poissa.
— Niin, niin, Perttu parka, nyt ei teidän ole vallan hyvä astuu dominus rehtorin eteen, oli se sangen huono lohdutus, jonka Juslenius antoi hänelle, kun hän hengästyneenä tuli takaisin. On hyvin luultavaa että itse vuorostanne saatte kämpiä putkaan. Tiedätte kyllä että dominus rehtori ei ole pilan mies.
— Jumala armahtakoon, valitti Perttu, ajatellessaan että hänen täytyisi ruveta vangiksi. Se huone, jota käytettiin akatemian palveliain vankilaksi oli prubban alla oleva pimeä ja kostea kellari, jonne ei aurinko eikä kuu paistanut, ja joka sentähden oli vielä kamalampi että se oli kaivettu itse kirkkomaahan, niin että vangit olivat seinänaapurina kuolleitten kanssa. Maan päälläkin oli näiden naapuruus kamala kyllä, varsinkin pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, mitä sitten maan alla!
— Se on kaikki tyyni Yrjön syy, jatkoi hän valittamistaan. Jos hän ei olisi mennyt pois, niin ei tämä olisi tapahtunut.
— Ja jos te ette olisi olleet niin tupakalle kärkäs, niin ei tämä myöskään olisi tapahtunut. Syyttäkää vaan itseänne, älkääkä muita, te se olette, joka kumminkin saatte asiasta vastata, sanoi Juslenius ja meni käsikoukussa toverinsa kanssa tiehensä.
Ericus ja Andreas juoksivat kirkkokorttelin kapeiden solukoiden läpi, joutuakseen niin pian kuin mahdollista Andreaksen asuntoon. Lähimmässä kulmassa töyttäysivät he erästä miestä vastaan. Tämä kohotti lyhtynsä, jonka oli pitänyt kaapunsa alla, suojatakseen sitä sateelta. Lyhdyn valo lankesi kohastaan Ericus’en kasvoille, ja tämäkin voi nähdä, kuka mies oli. Se oli pitkä Hindrich, ylioppilasten leppymätön vihollinen, joka varsinkin vihasi Binningius'ta viime keväisen tappelun johdosta. Kohtaus kesti vaan sekunnin; Ericus lähti taas käpälämäkeen, ja Pitkä Hindrich, lyhty korkealla, liehuvin kaapuin perässä. Näin juoksivat he Ryssänmäen kaduille saakka. Vahtimestari, joka tapansa mukaan nytkin oli juovuksissa, kaatui silloin nenälleen erääsen kivettömän kadun vesilätäkköön, ja Ericus pelastui vielä kerran.
Ryssänmäen vähäpätöiset talot olivat rakennetut järjestyksettä yhteen kinkoon kallioiden väliin. Kun pakolaiset kerran olivat päässeet tänne rakennusten, lauta-aitojen, porttien ja niiden välissä kiertelevien teiden sokkeloon, olivat he hetkeksi kaikilta takaa-ajajoilta turvassa. He hiljensivät sentähden kulkuaan. Kun he sitten varovasti olivat hiipineet porvari Davidsson’in kartanoon, vei Andreas pakolaisen matalaan halkoliiteriin ja piiloitti hänet sinne muutamain tyhjäin tynnyrien taakse. Sen jälkeen meni hän hakemaan Davidsson’ia.
Ennenkuin hän astui sisään, tahtoi hän olla varma siitä ettei ketään vierasta löytynyt tuvassa. Niinkuin monessa muussakin köyhempien kaupungin osien kartanoissa, oli Davidsson’inkin talossa vaan muutamia lasi-ikkunoita; sen sijaan käytettiin halvempaa ainetta, nimittäin kalvoa ikkunan aukossa. Andreas tiesi että talon pihalle päin olevassa ikkunakalvossa oli halkeema yhdessä nurkassa, ja tästä tarkasti hän nyt tupaa. Takassa paloi leimuava valkea, ja pitkän, seinärakoon pistetyn palavan päreen valossa istui Davidsson voidellen saappaitaan. Andreas astui nyt sisään ja kysyi suoraan tahtoiko Davidsson sallia Ericus’en kätkeytyä hänen taloonsa muutamiksi päiviksi, luonnollisesti kunniallista palkintoa vastaan.
Davidsson raapi korvallistaan. Andreas oli asunut hänen luonaan monta vuotta ja aina ollut hiljainen ja siivo. Hän olisi sentähden mielellään tahtonut myöntää, varsinkin kun hänen oli sääli ylioppilasta, joka niin viattomasti oli joutunut onnettomuuteen. Samalla palkinto houkutteli myöskin. Mutta toiselta puolen — murhasta vangitun henkilön auttamisesta pakenemaan — siitä voisi olla suuri edesvastaus, jos asia tulisi ilmi. Hän arveli ja arveli, vihdoin otti hän palavan päreen ja meni pihan yli saunaan neuvottelemaan vaimonsa kanssa.
Davidsson’in eukko istui löylyssä olilla peitetyllä lauteilla, punaisena kun keitetty krapu, ja piesten itseään vastalla.
Kun hän kuuli, että hänen herransa olivat auttaneet vangitun toverin karkaamaan, tuli hän ilosta oikein liikutetuksi.
— Enkö ole aina sanonut, sanot hän kiiveten alas lauteilta ja pukien mitä kiiruummin päällensä, että meidän herrat ovat aimollisimmat koko Turussa. Minä en tunne sitä ylioppilasta, joka tappoi Wollen palvelian, mutta minä tiedän että hän ei voi olla syyllinen. Ylpeän Wollen saksalaiset rengit ovat aina käyneet niin nenä pystyssä, että minua vaan ihmetyttää ettei kukaan jo ennen ole heitä pistänyt. He kyllä ovat valmiit hyökkäämään kenen kimppuun tahansa, ja se on kaikki hyvin ansaittua, mitä he itse saavat. Ja jospa ei niin olisikaan, niin onpa kumminkin vahinko, jos nuoren miehen koko elämä menisi hukkaan yhden ainoan ajattelemattoman teon kautta. Josko me kätkisimme hänen? kysyt sinä. Luonnollisesti teemme sen. Tahdon laittaa hänelle vuoteen ylisille herrojen Andreas’en ja Daniel’in kamarin päälle. Sieltä ei kukaan osaa hakea häntä.
Nyt oli eukko saanut tarpeellisemmat vaatteet päällensä ja kiiruhti tupaan, kädessään päresoihtu, jonka hän otti mieheltään. Pian oli Ericus saanut turvallisen asunnon ylisillä, jonne Davidsson’in eukko kantoi patjan omasta sängystään vuoteeksi, ja Andreas meni takaisin akatemiaan kertomaan tovereille, että kaikki oli käynyt onnellisesti.
Akatemian luona tapasi hän kaupungin vahtimestarin, joka lyhty kädessä hoiperteli pitkin katua.
— Oletteko nähneet Binningius’ta? kysyi vahtimestari.
— Kaiketi istuu hän prubbassa, vastasi Andreas kulkien edelleen.
— Prubbassa, niin! mutisi vahtimestari. Annan hirttää itseni jollei tuo tiedä, missä hän oleskelee. Mutta siitä otan kyllä selon huomenna.
Seuraavana aamuna tuli Petrus Torpensis jo aikaisin aamulla Jakob
Wollen luo pyytämään rahaa lainaksi.
— Ajat ovat huonot ja rahoista on suuri puute, sanoi pöyhkeä porvari.
— Mutta minun täytyy välttämättömästi saada kaksisataa taaleria vielä tänään, sanoi Petrus.
— Se on aivan mahdotonta. Minä olen lainannut niin paljon ulos. Ja sitten ei saa omiaan takaisin. Täällä löytyy ylioppilaita, jotka ovat olleet minulle velkaa useampia vuosia. Minkä kiitoksen saan minä siitä? He tappavat minun palveliani ja auttavat sitten syyllisen pakoon, paljasta harmia on vaan ylioppilaista, jollei yhdellä niin toisella tavalla. Täällä Turussa oli paljoa rauhallisempaa, ennenkuin yliopistoa laitettiin. Sekin yksi kreivin keksinnöitä. Niinkuin ylioppilaat eivät olisi voineet mennä Ruotsiin ja Saksaan niin- kuin ennenkin!
— Ette kai tietä, mihin Binningius on joutunut? kysyi Petrus.
— En vähintäkään. Mutta Pitkä Hindrich oli juuri täällä ja sanoi että hän eilen oli nähnyt hänen juoksevan Ryssänmäelle päin sekä lupasi kyllä hakea pakolaisen piilopaikan. Minä lupasin silloin sata taaleria, jos hän saa hänet kiinni. Minä tahdon että hän kärsii rangaistuksensa, niin että jokainen saa tietää, mitä se tahtoo sanoa tulla Jakob Wollen tielle.
— No, miten käy niiden kahden sadan taalerin, jotka tarvitsen? kysyi
Petrus levottomana.
— Mahdotonta.
— Annan pantiksi nämä kultavitjat.
Petrus otti esille vahvat, kauniisti tehdyt kultavitjat, jotka hän ojensi Wolle’lle.
Wolle punnitsi vitjat kädessään.
— No, kirjoittakaa sitten velkakirja sadalle viidellekymmenelle taalerille, enempää en minä anna, en äyriäkään, sanoi hän sitten. — Tässä on kynä ja paperia.
Kun velkakirja oli kirjoitettu, kysyi Petrus saatuansa rahat:
— Eikö teillä ole valmiiksi lastattuna laiva, joka lähtee tänään?
— Minulla on kaksikin. Toinen minun kaljaasistani on vievä piispan perheen Tukholmaan, ja toinen on tervalastilla menevä Kööpenhaminaan. Ne odottavat vaan tuulta.
— Minulla on täällä tunnoton veljenpoika, joka on teini, hänen isänsä asuu Kööpenhaminassa ja tahtoo saada pojan luokseen. Voisiko hän päästä teidän laivassa?
— Kyllä se voi käydä päinsä, arveli Wolle.
Hinnasta sovittiin, ja Petrus sai kirjeen, jonka veljenpojan piti viedä laivurille.
Petrus sanoi sitten jäähyväiset ja meni. Hän oli tyytyväinen, kun oli onnistunut saamaan ei ainoastaan vähän rahaa Binningius’elle vaan myös paikan hänelle laivassa, ja Wolle oli tyytyväinen, hän kun oli saanut hyvän koron ja runsaan maksun kuljetuksesta.
Päivällis-aikaan kohtasi Chronander professori Simon Kerlerus’en, joka oli ylioppilaille hyvin mieleinen opettaja. Kerlerus seisahtui ja kysyi, oliko ’Binningius’en piilopaikka jo löydetty.
— Ei minun tietääkseni, vastasi Chronander.
— Hänelle olisi kyllä parasta pian päästä pakoon, jatkoi Kerlerus. Rehtori Svenonius on aivan vimmastunut ja antaa etsiä häntä joka paikasta. Mutta semmoiseen matkaan tarvitaan rahaa, ja sitä ei Binningius’ella ole. Ja vaikka hänellä olisikin vähän, ja vaikkapa hänen ystävänsä olisivatkin koonneet jonkun määrän, niin se ei kumminkaan pitkälle riitä.
Juuri kun hänen piti jatkaa matkaansa, kääntyi hän ja sanoi:
— Se on tosi, vaimollani oli vähän asiaa teille dominus Jacobus, ja hän pyysi minun sanomaan sen teille, jos sattuisin teitä näkemään.
Hän nyökäytti päätänsä omituisella kehoittavalla tavalla, jonka tarkoitusta Chronander ei ymmärtänyt. Kumminkin meni hän Kerlerus'en taloon, professorin vaimo seisoi ovella ikäänkuin odottamassa häntä.
— Kiitos että tulitte, sanoi hän. Minä olen juuri ulosmenossa. Mutta olkaa hyvä ja astukaa sisään ja ottakaa penkiltä siellä oleva mytty. Varmaankin se on jonkun teidän toverin, joka voi sitä tarvita.
Kun hän oli tämän sanonut, nyykähytti hän päätään samalla omituisella tavalla kuin äsken professorikin, ja sitten vaappui lihava rouva nopeasti portista ulos.
Vähän ihmeissään tästä kummallisesta käytöksestä, meni Chronander sisään. Penkillä löysi hän mytyn, ja kun se oli avonainen ja päällekirjoituksetta, avasi hän sen tultuansa kadulle. Se sisälsi rahoja, kaksisataa taaleria. Salaman nopeudella heräsi hänen päässään ajatus, että rahat olivat aijotut Binningius’en paon helpoittamiseksi, ja iloisena kiiruhti hän kertomaan toverilleen oivallisen uutisen.
Pitkä Hindrich kulekseli sillä aikaa koko päivän Ryssänmäellä niin salaisesti kuin mahdollista. Muuta epäiltävää ei hän kumminkaan huomannut kuin että sekä Andreas että Daniel alinomaa menivät ja tulivat. Tyhjyys ja polttava jano kalvoivat hänen sisälmyksiään. Hänestä tuntui raskaalta pitkän vahtikulun aikana taistella krouvin houkutuksia vastaan. Mutta voitonhimo ja halu kerrankin saada perinpohjaisesti kostaa ylioppilaille kaikki tappiot, selkäsaunat ja häpeän, olivat muita kaikkia tunteita mahtavammat.
Kello oli jo viisi iltapäivällä, kun Andreas ja Daniel sekä Binningius hyppäsivät Andreas’en kamarinakkunasta mäelle ja sitten täyttä vauhtia juoksivat piispanpellolle päin. Heillä ei ollut aikaa katsoa taakseen ja sentähden eivät he huomanneet erästä pitkää huopahattuun ja harmaasen kaapuun puettua miestä, joka samassa pisti päänsä esiin erään rakennuksen nurkan takaa ja nähtyään meidän kolme ylioppilasta alkoi juosta heidän jälissään.