VII.
Tuntia myöhemmin istuivat Petrus Torpensis, Chronander, Andreas Aschelinus, Daniel Juslenius ja muutamia muita ylioppilaita linnan puutarhassa tyhjentämästä lähtömaljan Binningius’en kanssa, jonka Andreas ja Daniel kiertoteitä olivat tuoneet tänne. Se oli toveruuden, lämpimien nuoruuden tunteiden ja koetuksen kestäneen innollisen ystävyyden juhla. Siinä puheltiin yhdessä eletyn ylioppilasajan vaiheista, muisteltiin monia oman voiton pyytämättömiä uskollisuuden hetkiä ja solmittiin veljesliitto, joka oli kestävä läpi elämän. Kaikki olivat vakaisia ja liikutettuja, mutta varsinkin Binningius, joka nyt temmaistiin pois ystävien joukosta mennäkseen aivan tietämätöntä tulevaisuutta vastaan.
Laiva, jolla Binningius’en tuli matkustaa, oli ankkurissa aivan lähellä joen suussa ja odotti vaan tuulta, lähteäkseen purjehtimaan. Laivalle meno ennenkuin viime hetkenä oli vaarallista, eikä myöskään käynyt laatuun olla kaukana, syystä että olisi voinut jäädä laivasta. Sentähden istuivat he täällä ja toivoivat että juuri tämä heidän suuri uhkarohkeutensa pelastaisi heidät.
Täällä laulettiin, juotiin ja pidettiin puheita. Davidsson’in eukolle omistettiin lämmin ja kaunopuheliaasti esitetty malja, tälle oivalliselle ja hyväsydämmiselle vaimolle, joka aina oli ollut äidin kaltainen kaikkia niitä ylioppilaita kohtaan, jotka olivat asuneet hänen luonaan ja joka nyt niin hyväntahtoisesti oli antanut turvaa pakenevalle ylioppilaalle, jota hän ei ennen edes ollut nähnyt. Petrus Torpensis lauloi tilapäisesti laaditun laulun siitä pitkästä nenästä jonka rector magnificus, dominus doctor Enevaldus Svenonius oli saava, kuullessaan että vanki oli päässyt pakoon. Mieltymyksen osoitteiden pauhatessa pyydettiin laulua uuhestaan, mutta sen sijaan sepitti Petrus uuden Pitkän Hindrich’in onnistumattomasta yöllisestä juoksusta pakenevan ylioppilaan perässä.
Juuri kuin ruumiikas, hyvin voinnista, veitikkamaisuudesta ja viinistä hohtava Petrus penkillä seisoen lauloi viimeistä värssyä, sattui hän katsahtamaan puutarhan sisäänkäytävään päin. Silloin näki hän neljä miestä, joiden joukossa, vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä, hän huomasi Pitkän Hindrich’in hiipivän sisään ja kyykistyvän pensaiden taakse.
— Pitkä Hindrich on tuolla, Pari miestä juoskoon rantaan Ericus’en kanssa ja soutakoon hänet pikaan joen yli. Me toiset jäämme tänne, emmekä ole mistään tietävinämme, sanoi hän kiiruusti ja jatkoi sitten lauluaan, sillaikaa kuin Ericus, Chronander ja Juslenius juoksivat rantaan, ottivat ruuhen ja soutivat yli.
Se oli todellakin Hindrich, joka oli käynyt hakemassa apuväkeä ja nyt luuli saavansa vangin kynsiinsä. Hän huomasi pakeniat ja juoksi apumiehineen perässä rannalle, jossa he löysivät venheen ja viipymättä jatkoivat takaa-ajoaan niin rajusti, että vaahto kohisi venheen kokan edessä ja hangat ratisivat. Venheiden välimatka väheni nähtävästi. Mutta ylioppilaat olivat ennällä ja jo likellä toista rantaa. Vielä muutamia voimakkaita aironvetoja ja he olivat pelastetut. Silloin katkesi yksi airo ja venhe kääntyi ympäri. Vähintäkään arvelematta hyppäsi Chronander, joka oli hyvä uimari, veteen ja työnsi venheen rantaa kohden, jonne töin tuskin ennättivät pelastua, ennenkuin toinen venhe ropisten törmäsi rantahietikolle. Täällä "Viimeisen Kopperin"-nimisen merimieskapakan luona, ulkonee vuori jyrkkänä likelle rantaa jättäen juurelleen linnanselkää vasten ainoastaan kapean maakaistaleen, jolla punaiseksi maalattu kapakka seisoi. Pitkin tätä maakaistaletta juoksivat he nyt. Ylioppilaat olivat jo kiertäneet nurkkauksen ja kiipesivät paraikaa vuorta ylös, kun takaa-ajajat tulivat maalle ja seurasivat perässä. Myöskin Pitkä Hindrich ja hänen apumiehensä alkoivat kiivetä vuorta ylös. Mutta täällä pääsivät ylioppilaat, jotka olivat sukkelammat, jättämään, niin että kun Pitkä Hindrich sai päänsä jyrkkäyksen laidalle, näki hän ylioppilaiden täyttä vauhtia juoksevan alamäkeä toisella puolen.
Daniel Juslenius tiesi luolan eräässä vuoressa Jopoisten tilalla, josta taru kertoi että sieltä oli muinoin löydetty kirja, jota ei kukaan voinut lukea. Tänne päätti hän viedä Binningius’en. Luolan sisäänkäytävää, joka oli kolo vuoressa, peitti muutamat kallionlohkareet, jonka tähden sitä oli oudon sangen vaikea löytää. Tätä vuorta kohden juoksivat he nyt, ja sen verran olivat he edellä, että joutuivat kallionlohkareiden taa, ennenkuin takaa-ajajat olivat ennättäneet laaksoa ympäröivästä metsiköstä. He kiiruhtivat luolaan ja saivat vihdoin huoahtaa. Luola oli jokseenkin suuri, holvin kaltainen onkalo, ja muutamat sen pohjalla olevat irtonaiset kivet sopivat istuinsijoiksi.
Tuskin olivat he siellä levänneet muutamia minuuttia, kun kuulivat someron vuoren rinteellä ratisevan jonkun askeleista. Chronander katsoi aukosta, jota koivun pensas peitti.
— He juoksevat rinteen ympäri, sanoi hän hiljaa tovereilleen. Näen silloin tällöin heidän hattujaan pensaitten välistä. — Nyt huutaa Pitkä Hindrich jotakin toisille; hän sanoo, että me varmaankin olemme piiloutuneet tänne pensastoon ja käskee hakemaan tarkoin. — Nyt juoksevat he kaikki vuorta alas. Onnea matkalle ja kiitos hyvästä seurasta! — ’Nyt noituvat he — näkyy olleen vasikka, joka oli narrannut heidät. Hitto vieköön, eivät voi eroittaa liber studissus’ta (vapaata ylioppilasta) vasikasta. Täytyypä olla Pitkä Hindrich, menetelläkseen niin tyhmästi. Gaudite, juvenes! (iloitkaa, nuorukaiset!) nyt voimme vihdoin olla turvallisina. Mitä ei näy, ei kuulu. Danielin taipumus vanhoihin taruihin ja muinaismuistoihin on tänään ollut meille hyväksi avuksi. Jollei hän olisi nuuskinut tätä luolaa, olisimme olleet pahemmassa kuin pulassa. Nyt saapi sitävastoin Pitkä Hindrich ojennella koipiaan mielin määrin.
— Miten voin koskaan teitä kyllin kiittää siitä, mitä tähteni olette tehneet, sanoi Binningius liikutettuna. Itse en voi mitään tehdä hyväksenne, mutta köyhä äitini on joka päivä siunaava teitä.
— Saman olet sinä tehnyt minulle, sanoi Chronander ojentaen hänelle kätensä. Kun minä olin ahdingossa, eikä kukaan voinut tietää, nukkuiko Pitkä Hindrich jo viimeistä humalataan, silloin astuit sinä mammanporsas esiin sanoen itseäsi syypääksi, vaikka se olisi voinut maksaa pääsi, jos tuo veikari olisi kuollut.
— Mutta hiljaa, tuolla on hän taas. Minusta näyttää tuolla jotakin liikkuvan. Oikein, se on Hindrich. Tuota kirottua, hän tulee tänne päin. Nyt seisottuu hän ja viittaa toisille. Hän osoittaa heinikkoa. Varmaankin on hän nähnyt jälkemme. Nyt alkamat he tulla tännepäin.
— Meidän täytyy piiloutua. Täällä on kaksi halkeemaa vuoressa; ryömikäämme jalat edellä toiseen niistä ja koettakaamme vetää kiviä eteen, kehoitti Juslenius.
He kiiruhtivat kaikki kolme luolan perälle ja rupesivat ryömimään halkeamaan. Se oli ahdas ja kapea, mutta notkeita kuin olivat, luonnistui heidän tunkeutua niin syvälle, että Chronanderin, joka tuli viimeiseksi, onnistui jotenkuten peittää aukko muutamilla suuremmilla ja pienemmillä kivillä. Aika olikin jo täperällä, sillä samassa näkivät he luolan suun pimentyvän ja kohta sen jälkeen näkyi Pitkän Hindrich’in ilkeä naama varovasti kurkistavan sisään. Mutta kun hänen ruumiinsa sulki aukon, oli sisässä niin hämärä, ettei hän voinut mitään nähdä. Naama katosi jälleen.
Pakolaiset tohtivat tuskin hengittää. Chronander tarttui Binningius’en käteen ja puristi sitä uskollisesti. Tämä vastasi puristukseen ja kuiskasi vavisten:
— Nyt olen hengenvaarassa. Jumala vahvistakoon äiti-parkaani.
Jälleen kuului ratinaa luolan suulla. Se pimentyi vielä kerran. Sääri ja kohta toinenkin tunki alas aukosta. Pakolaiset eivät uskaltaneet hengittää, heidän sydämmensä tykytti kovasti, kallioseinien kostea kylmyys jähmisti heidän verensä, ja hätähiki tunki heidän otsastaan ja ohimoistaan.
Silloin kuului rämisevä metallinääni ilmassa, ensin yhdesti, sitten taajaan kuin hätähuutoja. Se oli palokello tuomiokirkon tornissa. Mutta se ei ollut tavallinen läppäys, vaan hätäkello, raju ja valittava, joka tunki läpi luiden ja lihasten kuin kauhun huuto.
— Kaupunki palaa! kuului ulkoa.
Pitkä Hindrich, joka jo jaloillaan oli ulottunut luolan pohjaan, pisti jälleen ylös päänsä ja huusi:
— Missä?
— Tuomiokirkon luona. Kaiketi palaa koko kaupunki taas, sanoi yksi miehistä.
— Kunhan vaan ei minun taloni palaisi, huusi Hindrich ja kiipesi jälleen ylös.
Päästyään vuorelle, näki hän mustan savun kiehtovan paksuna patsaana tuomiokirkon lähimmästä läheisyydestä, ja arvelematta alkoi hän kumppaniensa seuraamana juosta lyhyintä tietä kaupunkia kohden. Se suuri tulipalo, joka kuusi vuotta ennen oli pannut suuren osan kaupunkia poroksi, oli vielä tuoreessa kauhistavassa muistissa, ja palokellon läppääminen sai sentähden jokaisen pelosta pöyristymään.
Kun kaikki oli hiljaa, eikä enää ollut epäilemistäkään että miehet todellakin olivat poissa, ryömivät pakolaiset esiin piilopaikastaan, viileästä, hämärästä luolasta. Mielihyvällä hengittivät he raitista syysilmaa, ja pelastus uhkaavasta vaarasta täytti heidän sydämmensä ilolla.
Kun olivat hetken levänneet katsellen valtavaa näkyä, paksua, tulensekaista savupilveä, sanoi Chronander:
— Nyt on aika hakea laivaa. Savu leviää kaupungin yli joelle päin.
Taitaa nousta tuuli.
He alkoivat käydä takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleet. Rannalla "Viimeisen Kopperin" luona löysivät he venheet. Laivalla vinkui jo väkihaulia. Ankkuria hinattiin paraikaa, ja raakapuilta irroittivat merimiehet purjeita.
He astuivat venheesen, ottivat airon toisesta venheestä ja soutivat laivalle. Laivurin kysymykseen, mitä he hakivat vastasi Chronander, että heillä oli matkustaja, jonka piti seurata laivalla. Binningius antoi Jakob Wollen kirjeen; kaikki oli järjestyksessä ja sydämmellisesti halattuaan toveriaan ja heidän onnentoivotuksiensa seuraamana nousi Binningius laivaan. Puolen tunnin kuluttua nostettiin ankkuri kokonaan, vieno iltatuuli täytti purjeet ja kaljaasi alkoi hitaasti liikkua pitkin linnanselän tyyntä pintaa. Linnan luona kiihtyi tuuli, ja pian eivät Chronander ja Juslenius enää voineet nähdä poismenevää toveria, joka laskevan syys-auringon valossa seisten peräkannella viittasi heille ehkä ikuiset jäähyväiset.
Kaljaasin myötätuulessa ohjatessa kulkuansa pitkin Ruissalon tammipuitten kasvavia rantoja Airiston selille, palasivat Chronander ja Juslenius kaupunkiin. Kun he soutivat "Viimeisen Kopperin" ohi, näkivät he venheen tulevan rannasta. Siinä istui Pitkä Hindrich, joka nähtyänsä jo kaukaa, ettei hänen talonsa ollutkaan vaarassa, miehinensä paikalla oli palannut takaisin jatkamaan pakolaisten takaa-ajoa ja nyt turhaan etsittyään palasi kotiinsa.
Kun Pitkä Hindrich näki ylioppilaiden soutavan ja samalla huomasi että kaljaasi oli purjehtinut pois käsitti hän kohta mitä oli tapahtunut. Purren hammasta kiukusta, pudisti hän nyrkkiään ylioppilaille ja huusi:
— Te olette auttaneet Binningius’en pakoon Wollen laivalla.
— Jos tiedätte sen, niin hakekaa häntä sieltä, Pitkä Hindrich, vastasi
Chronander ivaten.