VIII.
Tulipalo, joka houkutteli Pitkän Hindrich’in keskeyttämään takaa-ajoansa, oli alkanut piispan kartanossa. Enin osa tavaroista oli jo viety kaljaasiin, jonka seuraavana aamuna piti lähteä purjehtimaan. Piispan perhe aikoi kumminkin olla yötä kotonaan.
Tuli oli päässyt irti alakerrassa ja täytti heti savullaan käytävät ja portaat, Kohta leimusivat liekit ikkunoista ja sytyttivät lähellä olevan puukartanon, josta tuli levisi seuraavaan taloon.
— Piispan talo palaa! oli huuto, joka kohta kaikui ympäri koko kaupungin. Väkeä kokoontui, miehet ja vaimot muodostivat jonoja aina torilla olevalle kaivolle ja jokeen saakka, antaen vesiämpärien kulkea kädestä käteen. Liekit ratisivat ja sähisivät, kipinöitä ja kekäleitä lensi ilmassa tuiskuten alas rakennusten katoille, joilla sitä varten asetetut, vesiämpäreillä varustetut vartiat niitä sammuttivat, tahi putosivat tuomiokirkon tiilikatolle, jossa ne kytivät ja savusivat. Sanomaton sekasorto vallitsi ahtailla kaduilla. Ihmiset juoksivat kuin muurahaispesässä korjaten omaisuuttaan läheisistä taloista Ryssänmäen kallioille. Yhdellä kohdalla oli katu kumminkin aivan tyhjä. Se oli piispan kartanon edustalla. Täällä ei kukaan heittänyt vettä liekkeihin, jotka vapaasti saivat tehdä hävitystyötään. Taika-uskoinen kansa piti tulipaloa, juuri kun piispan perhe tavaroineen oli talolta poislähdössä, perkeleen ja pahojen henkien työnä, ja kuin kummituksia peläten, katseli se ahnaiden liekkien menettelyä. Joka kerta kun tulipatsas tupruten syöksi ikkunasta, levittäen kipinäsateen ympärilleen, vetäytyi väki kauemmaksi, kuiskaten että liekeissä ja savussa oli näkynyt hirmuisia olentoja, jotka jälleen katosivat.
Neiti Gudelina seisoi kadulla väännellen käsiään, voimatonna säikähdyksestä ja kauhusta. Silloin tuli Hebla, joka oli ollut kaupungilla, juosten ja töin tuskin raivaten itselleen tietä väkijoukon läpi. Kun hän näki tätinsä yksinään, kysyi hän:
— Missä on Anna?
— Eikö hän ole sinun kanssasi? vastasi Gudelina kalveten.
— Ei!
— Jumala auttakoon, silloin on hän vielä sisässä.
Gudelina alkoi valittaa kovasti ja pyysi että joku pelastaisi lapsiraukan. Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan.
— Ei kannata koettua, sanoi vihdoin eräs vanha merimies, hän jää kyllä sinne, missä hän on; se joka häntä pitää, ei anna häntä niin helposti.
Ymmärtämättä tämän tarkoitusta, käsitti Hebla vaan vastauksen sydämmettömyyden. Hän ei enempää arvellut, vaan juoksi palavaan rakennukseen, jonka ovea tuli ei vielä ollut saavuttanut.
Kohta sen jälkeen kun hän oli kadonnut rakennuksen sisään, alkoi savua myös tunkea ovesta — — —
Kun Pitkän Hindrich’in esiintyminen häiritsi ylioppilasten kemuja linnan puutarhassa, palasivat nämä kaupunkiin. He olivat ehtineet sillalle, kun liekit alkoivat näkyä ja kellon ensi läppäykset kuuluivat. Juosten kiiruhtivat he palopaikalle eri katuja, ja Andreas ehti ensin perille.
— Missä on Hebla? kysyi hän tädiltä hengästyneenä.
Tämä osoitti palavaa kartanoa.
Enempää vastausta odottamatta hyökkäsi Andreas sisään pelastaakseen rakastettuaan. Hän löysi hänen portailla kaatuneena ja liiallisen savun hengittämisestä voimatonna. Hän otti hänen syliinsä; muutamilla harppauksilla oli hän jälleen raittiissa ilmassa ja kantoi hänet hautausmaalle. Heblan pää nojasi hänen olkapäätä vastaan, ihanat kasvot olivat kuoleman kalpeat ja suu kiinni. Kun hän siten kantoi häntä sylissään liekeistä pelastuneena, heräsi hänessä äkillinen tunne että Hebla, leväten siinä voimatonna hänen rintaansa vastaan, nyt oli hänen omansa, ja ettei elämän todellisuus vielä ollut vaatinut hänet häneltä. Hän taivutti päänsä alas ja painoi pitkän sydämmellisen suudelman hänen huulilleen. Hebla huokasi syvään, laski kuin unessa kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä lähemmäksi häntä. Kohta sen jälkeen avasi hän silmänsä ja katsoi häneen, mutta sulki ne jälleen heikosti. Andreas pani hänet varovasti savulta ja kipinöiltä suojeltuun paikkaan, sillaikaa kun eräs lähellä oleva, joukossa seisova ylioppilas juoksi vettä hakemaan.
— Pelastakaa pieni Anna, pelastakaa piispan lapsi! huusi Gudelina, mutta ei kukaan hänestä välittänyt. Silloin rupesi väki katsomaan palavan piispan kartanon viimeiseen ikkunaan, jonne tuli ei vielä ollut ehtinyt. Pienten lasiruutujen takaa näkyi kalpeat peljästyneet lapsen kasvot.
— Auttakaa! huusi Gudelina peittäen silmänsä. Hän pyörtyi, polvet kävivät voimattomiksi ja hän kaatui kadulle.
— Kuka huutaa apua? kuului raikas ääni joukosta, ja eräs nuori nainen tuli kiivaasti esiin.
— Tuolla on lapsi sisällä! vastasi joku.
— Miksi ei kukaan mene auttamaan? kysyi nuori nainen.
— Kuka sinne tohtii mennä, tuohon kirottuun kartanoon, kuului vastaus.
Anna Svenonia, hän se näet oli, katsoi ylenkatseellisesti joukkoon.
— Ja te saatatte antaa viattoman lapsen kuolla liekkeihin. Hävetkää toti!
— Saatattehan neiti itse koettaa! kuului joku raa’asti nauravan. Tuolla se näkyy taas. Se ei näy voivan palaa. Niin, niin, siellä sisässä ei ole kaikki niinkuin pitäisi, eikä sinne ole hyvä mennä, sen näimme äsken.
Kalpeat, tukkakiharoiden ympäröimä! kasvot näkyivät taas. Tyttö huomasi
Annan ja koetti ojentaa käsiään hänelle.
Anna loi kauhistuen silmänsä savulla täytettyyn sisäänkäytävään. Hän juoksi sinne, mutta vetäysi kahden vaiheella takaisin. Sitten kohotti hän kätensä ja syöksyi rakennuksen sisään.
Kauhistuksen hiljaisuus vallitsi ulkona kadulla; ainoastaan liekkien ratina sekaantui kamalaan, valittavaan palokellon läppäämiseen.
Hetkisen perästä näkyi savulla täytetyssä sisäänkäytävässä nainen valkoiseen puettu lapsi sylissä. Hän hoiperteli, pääsi kynnykselle ja kaatui kuormineen. Eräs ylioppilas, joka juuri tunkeutui joukon läpi, otti ylös pienen tunnottoman tytön, jonka hän juosten vei eräälle lähellä seisovalle vaimoihmiselle. Sitten palasi hän pelastamaan urhoollista auttajatarta. Mutta se oli myöhäistä. Poikki palaneet kattohirret putosivat onnettoman päälle ja hautasivat hänet hehkuunsa.
Samassa kuului kauhun huuto kansassa:
— Tuomiokirkko palaa!
* * * * *
Tulipalo oli pannut poroksi suuren osan kirkkokorttelia sekä akatemian ja tuomiokirkon. Luennot lakkautettiin siksi lukukaudeksi, mutta uusia rakennuksia ruvettiin kohta hommaamaan. Odottamalta virallista myönnytystä, lainasi konsistoriumi tarpeelliset rahat Jakob Wolle'lta muutamien professorien takausta vastaan.
Jacobus Chronander oli saanut kutsumuksen pormestariksi Visby'hyn ja sai erokirjansa yliopistosta. Häntä siis ei konsistoriumi voinut enää ottaa tutkittavakseen Binningius’en pakoon auttamisesta. Rehtori, Enevaldus Svenonius, joka piti Binningius’en pa’on loukkaavana omalle kunnialleen, semminkin kun kaupungin virastot syyttivät häntä julkisesti siitä, että pako olisi tapahtunut hänen tieten, piti Pitkän Hindrich’in kanteen johdosta ankaran tutkimuksen. Asiaan osallisina epäiltiin Petrus Torpensis’ta, Andreas Aschelinus’ta, Daniel Juslenius’ta ja muutamia muitakin ylioppilaita, sekä porvari Davidssonia ja hänen vaimoaan, jotka kaikki sentähden kutsuttiin esille.
Viimeksimainituita kuulusteltiin ensin. Davidsson sanoi että hän harvoin oli kotona, ja ettei hän tiennyt, keitä ylioppilaita hänen talossaan kävi. Nytkin oli hän menossa Rauman syysmarkkinoille, josta syystä hän pyysi päästä lähtemään. Jos konsistoriumi haluaisi tietoa jostakin, niin tiesi hänen vaimonsa asiat paremmin kuin hän, sanoi hän. Hän sai luvan lähteä, ja vaimo Ingeborg Davidsson kutsuttiin sisään.
Kun häneltä kysyttiin, mitä hän asiassa tiesi, vastasi hän:
— Minun luonani on aina akatemian perustamisesta saakka enemmän kuin kaksikymmentä vuotta asunut ylioppilaita. He ovat kaikki olleet kunnon miehiä, eivätkä ole tehneet kellekään mitään pahaa. En ole myöskään väijynyt heidän tekemisiään, niinkuin pahantekiöitä väijytään. Olen pitänyt heitä omina lapsineni, ja älköön kukaan tulko sanomaan mitään pahaa heistä.
Sitten kutsuttiin syytetyt ylioppilaat sisään.
— Onko kukaan näistä ollut Binningius’en pa’ossa avullisena? kysyi rehtori.
— Miten voisin minä, ihmisparka, tietää sen? vastasi Ingeborg.
— Teidän tulee ottaa se valallenne, sanoi rehtori.
— Minä en tiedä, mitä minun pitäisi vannoa, vastasi eukko.
— Te väitätte siis, ettette tiedä, että nämä ovat auttaneet
Binningius’en pakoon? jatkoi rehtori ankarasti.
— Olen jo sanonut kaikki, mitä minulla on sanomista, intti vanha
Ingeborg.
He saivat kaikki astua ulos ja hetkisen perästä kutsuttiin vaimo Ingeborg jälleen sisään. Rehtori kehoitti häntä puhumaan totuutta, uhkasi häntä vankeudella ja vaati häntä vannoinaan, ettei hän tiennyt pa’osta mitään. Mutta hän kieltäytyi. Kolme kertaa luki rehtori valan, mutta eukko oli järkähtämätön. Hän ei tietänyt mitään pahaa ylioppilaista, ja muuta ei hän tietänyt vannoa. Kun ei häneltä mitään tietoa saatu, täytyi rehtorin vihdoin antaa hänen mennä.
Ylioppilailtakaan ei saatu mitään tietoa. He olivat olleet linnan puutarhassa huvia pitämässä, sanoivat he, ja silloin oli heitä huvittanut ilveillä Pitkän Hindrich’in kanssa, joka tapansa mukaan oli humalassa ja vihainen, ja jonka todistuksille ei mitään arvoa voitu antaa. Rehtori vaati että heitä kuulusteltaisiin valalla. Mutta professori Kerlerus nousi vastustamaan tätä, koska, sanoi hän, ei kukaan ole ylioppilaita syyttänyt, vaan heidät on ylimalkaan ilmi antanut mies, jonka juoppous ja viha ylioppilaita kohtaan on yleisesti tunnettu asia. Professorien enemmistö yhtyi Kerlerus’een, ja kuohuen vihasta täytyi Svenonius’en, koska ei enempää tietoja saatu, antaa asian raueta sikseen.
Se, joka tässä asiassa oli varma vakuutuksessansa, oli Jakob Wolle. Mutta viisaasti kyllä, oli hän aivan vaiti, sillä hän tiesi, että hän joutuisi yleisen pilan esineeksi, jos tulisi tiedoksi, että hän itse oli antanut rahat pa’on toimeenpanemiseen ja oli vielä lisäksi sallinut pa’on tapahtua hänen, Jakob Wollen, omalla laivalla. Ei kumminkaan kestänyt kauan, ennenkuin ylioppilaat kaikissa kapakoissa lauloivat Petrus Torpensis’en sepittämää laulua Jakob Wollen pitkästä nenästä ja Pitkän Hindrich’in huonosti onnistuneesta juoksusta karanneen ylioppilaan perässä. Monena yönä kaikui Wollen ikkunan alla tämä laulu, jota kovat iskut puotikyltille ja suletuille ikkunaluukuille säestivät.
Svenonius’en sydämessä kävivät näinä huolten aikoina tyttären kamalan kuoleman suru ja hänen sitä ennen lausumansa kirouksen aikaansaamat omantunnon vaivat, mitkä isän taikauskoinen mieli ei voinut olla välittömään yhteyteen asettumatta, kovaa sotaa vainajan aina viimeiseen saakka ajoitettua uppiniskaisuutta ja uhkaa sekä tästä syntynyttä loukattua ylpeyttä ja itserakkautta vastaan. Mutta vieläpä odotti häntä ulkoakin päin kova isku. Piispaksi nimittämistä, jota hän niin varmaan oli odottanut, ei kuulunut, vaan sen sijaan kutsuttiin sittemmin niin kuuluisa Gezelius Suomen kirkon ja yliopiston korkeimmaksi johtajaksi. Voimakkaasti sekä valistuneella ja rakkaudesta rikkaalla innolla jatkoi tämä hienosti sivistyneen Terserus’en työtä, ja Suomen kansalle alkoi aika täynnä korkeata siunattua sivistystyötä, jonka aikakauden kiitollinen isänmaa on kutsunut hänen nimellään. Ankaran oikeauskoisuuden uhkaava ylivalta sai väistyä tämän sivistyksen ja tieteiden lämpimän ystävän vaikutuksen edestä, vähitellen poistuakseen kokonaan, sittenkun seitsemästoista vuosisata oli mennyt hautaansa ja isonvihan hävittävät myrskyt olivat ohi uuden, siunauksesta rikkaan ajan valistuneemman elämän ja iankaikkisuuden katsantokannan edeltä.
Andreas Aschelinus pani lyyrynsä pois ainaiseksi, jätti akatemian ja tuli opettajaksi Turun katedralikoulussa sekä myöhemmin kappalaiseksi pieneen maaseurakuntaan, jossa hän eli muistoilleen ja toimi kunnioitettuna ja rakastettuna vilpittömän ja uskollisen maakansan seassa, jonka kanssa hän jo harmaantuneena ukkona kärsi isonvihan kauhut, pakenematta hävittävää vihollista Ruotsiin, niinkuin moni muu pappi.
Daniel Juslenius’en täytyi köyhyytensä ja vanhempainsa kuoleman tähden lopettaa lukemisensa. Hänkin tuli kirkkoherraksi maaseudulla, nimittäin Mynämäellä. Hänen nuoruutensa lempiunelma, Turun kaupungin ja samalla maamme vanhimpien vaiheiden historia, ei koskaan valmistunut. Mutta hän jätti työn perinnöksi pojalleen, sittemmin piispa Daniel Juslenius’elle, joka lopetti sen ja painosta ulos antoi oppineen teoksensa: Aboa vetus et nova, joka uhkuu lämpimintä isänmaallista innostusta ja antoi herätyksen sille tutkimusinnolle, jonka enemmän tahi vähemmän selviä jälkiä voimme seurata Porthaniin saakka.
Terserus tuli päivän johtavien mielipiteiden vaihdellessa, Strängnäsen piispaksi, jossa virassa hän eli kaikkien kunnioittamana ja rakastamana isänmaansa hyödyksi kuolemaansa saakka, vaikka uskonnollinen kärsimättömyys vielä kerran, vaikka turhaan, koetti hyökätä pelottoman piispan horjumatonta uskon oppisääntöjen säädyllisempää käsitystä vastaan.
Petrus Torpensis’en toimeentulo huonopalkkaisena apulaisopettajana filosofiassa oli kehnoa ja huononpuoleista. Mutta hän tyhjensi tuoppinsa, lauloi hauskoja laulujaan ja hienosteli kauniita porvarien tyttäriä niinkuin ennenkin, suureksi huoleksi akatemian konsistoriolle, joka katsoi velvollisuudekseen pitää isällistä huolta kaikista, jotka kuuluivat akatemiaan. Mutta hänenkin kohtalokseen tuli kerran todenperään takertua Amor jumalan verkkoihin. Tämä lienee ollut akatemian isille yhtä odottamatonta, kuin jos maa olisi joutunut radaltaan, ja päätöksen heidän arveluistaan löydämme seuraavissa huolellisissa riveissä akatemian päiväkirjoissa: "Konsistorio on saanut kuulla, että maisteri Petrus Torpensis’ella on täydet aikeet naida Mads Torskas’in talosta, nimittäin ottaa hänen tyttärensä vaimoksi. Mutta koska nyt on niin, että hän kosii monella taholla, ei tämä ole hänelle oikein sopivaa, ja jos hän tätä vaimoksensa pyytää, on epäiltävää, voiko sen myöntää hänelle." Ja tähän rakkauden pulaan ja arveluihin jätämme nyt iloisen viisujen laulajan ja akatemialliset isät.
Binningius’en elämän vaiheista ei tunneta enempää. Kumminkin on, katsoen hänen hiljaiseen, lämminsydämmiseen luontoonsa, otaksuttavaa, että hänkin, niinkuin useimmat muut sen ajan ylioppilaat, kääntyi papin tielle, ja voimme sentähden ajatella hänet jossakin pappilassa maalla muistelemassa nuoruutensa aikoja ja haluten kuulla jotakin vanhoista uskollisista ystävistään ylioppilasajoilta Turun akatemiassa.