KOLMASTOISTA LUKU
Gian Maria vannoo valan
Jossakin määrin olivat seuraavat tapahtumat melkein omiaan osoittamaan narrin olleen oikeassa, sillä jos kohta ajatus piirittää Valentinaa ja nujertaa hänet asevoimin ei ensi sijassa ollutkaan Guidobaldon, hän kuitenkin oli herkkä hyväksymään sen neuvon, että heidän olisi siten meneteltävä, kun Babbianon herttua kaksi päivää myöhemmin sitä vaati.
Kuultuaan sanoman Gian Maria antautui sellaisen raivon valtaan, että kaikki hänen ympärillään olevat ylimmästä alimpaan saakka vapisivat. Hänen intohimoaan kohdannut pettymys oli sellaisenaan riittävä syy siihen; mutta sen lisäksi näki Gian Maria Valentinan paon tekevän tyhjiksi ne rohkeat suunnitelmat, joista hän oli niin suurellisesti puhunut neuvonantajilleen ja äidilleen. Juuri hänen luottamuksensa niihin suunnitelmiin oli houkutellut hänet lähettämään niin uhmaavan vastauksen Caesar Borgialle. Sen johdosta oli hänen kiire — perin epätoivoisen kiire — päästä avioliittoon, koska avioliiton piti antaa hänelle voimaa täyttää uljaat lupauksensa ja puolustaa kruunuansa Valentinoisin herttuaa vastaan puhumattakaan Borgian perinpohjaisesta rusentamisesta, minkä hän oli huimapäisesti ottanut suorittaakseen.
Se, että tyttö-heilakka viskaisi valtakuntien kohtalot taivaan tuulten vietäviksi, tuntui hänestä yhtä sietämättömältä kuin se oli ollut odottamatonta.
"Hänet täytyy noutaa takaisin!" oli hän kirskunut vihansa vimmassa.
"Hänet täytyy noutaa takaisin heti."
"Se on totta!" vahvisti Guidobaldo rauhalliseen tapaansa. "Hänet täytyy noutaa takaisin. Siihen nähden olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne. Mutta sanokaahan, millä tavoin se käy päinsä." Ja hänen äänestään soinnahti purevaa ivaa.
"Mitä vaikeuksia siinä on?" tiedusti Gian Maria.
"Ei mitään vaikeuksia", kuului ivallinen vastaus. "Hän on sulkeutunut Italian vankimpaan linnaan ja ilmoittanut minulle, ettei hän tule sieltä pois, ennenkuin lupaan, että hän saa itse vapaasti valita aviopuolisonsa. Selvästikään ei ole lainkaan vaikeata saada häntä takaisin."
Gian Maria näytti hampaitaan.
"Sallitteko minun menetellä tässä asiassa omalla tavallani?" kysyi hän.
"En ainoastaan salli sitä, vaan lisäksi autan teitä voimieni mukaan, jos keksitte keinon, jolla hänet voidaan houkutella pois Roccaleonesta."
"Enää en epäröi. Veljentyttärenne, herra herttua, on kapinallinen, ja häntä on kapinallisena kohdeltava. Hän on hankkinut varusväen linnaan ja singonnut uhmailun maan hallitsijalle. Se on sodanjulistus, teidän korkeutenne, ja sotaan me joudumme."
"Mielisittekö turvautua väkivaltaan?" tiedusti Guidobaldo äänessään paheksumisen häive.
"Asevoimaan, teidän korkeutenne", vastasi Gian Maria vitkastelematta ja tuimasti. "Alan piirittää tätä hänen linnaansa ja revin sen maahan kiven kiveltä. Niin; olisin kosinut häntä sievästi, jos hän olisi sallinut, lempein sanoin ja siloitellusti, mikä neitosista on mieluista. Mutta koska hän uhmaa meitä, kosin häntä pyssyillä ja tykeillä ja koetan nälällä pakottaa hänet alistumaan kosintaani. Rakkauteni pukeutuu sotisopaan alistaakseen hänet, ja kautta Jumalan vannon, etten aja partaani, ennenkuin olen päässyt siihen linnaan."
Guidobaldo näytti vakavalta.
"Minä suosittelisin lievempää menettelyä", virkkoi hän. "Piirittäkää häntä, jos haluatte, mutta karttakaa liiallista rajuutta! Ehkäiskää häneltä muonavarojen saanti ja ottakaa nälkä puoltajaksenne! Sittenkin, pelkään, teille nauretaan koko Italiassa", lisäsi hän mutkattomasti.
"Viis' siitä! Naurakoot hupsut, jos heidän mielensä tekee! Kuinka paljon väkeä hänellä on Roccaleonessa?"
Tämä kysymys sai Guidobaldon otsan synkistymään. Näytti siltä kuin hän olisi muistanut jonkun unohduksissa olleen seikan.
"Noin kaksikymmentä miestä tunnetun, Forteinani-nimisen vintiön komentamina. Joukon pestasi, kerrotaan, muuan hovissani ollut herrasmies, puolisoni sukulainen herra Romeo Gonzaga."
"Onko hän siellä nyt?" ähkäisi Gian Maria. "Siltä näyttää."
"Kautta pyhän neitsyen perugialaisen sormuksen!" kivahti Gian Maria entistä pahemmin nolostuneena. "Vihjaatteko, että he pakenivat yhdessä?"
"Hyvä Luoja!" Guidobaldon ääni kajahti terävänä ja uhkaavana. "Puhutte minun veljentyttärestäni. Hän otti mukaansa tämän herrasmiehen aivan samoin kuin kolme hovineitostaan ja hovipojan tai pari saadakseen sellaisen saattoväen kuin hänen syntyperänsä vaatii."
Gian Maria käveli lattialla kerran edestakaisin otsa rypyssä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina. Guidobaldon ylväät sanat eivät suinkaan tyyten poistaneet hänen epäilyksiään. Mutta voimakkain halu hänen sydämessään juuri silloin oli nöyryyttää se tyttö, joka oli uskaltanut pilkata häntä, pakottaa hänet notkistamaan itsepintainen kaulansa. Vihdoin hän jupisi kiivaasti:
"Minusta saattaa tosiaankin tulla Italian naurun esine. mutta päätökseni toteutan, ja ensimmäinen tehtäväni Roccaleonen valtaamisen jälkeen on hirttää tuo Gonzaga-veijari sen korkeimpaan torniin."
Samana päivänä Gian Maria aloitti valmistelunsa Roccaleonea vastaan tehtävää retkeä varten, ja siitä vei Fanfulla tiedon Francescolle — sillä viimemainittu oli poistunut majapaikastaan palatsista saatuaan kuulla Gian Marian tulosta ja asui nyt majatalo "Auringossa".
Uutisen kuultuaan hän kirosi valtavasti, toivoen serkkuaan paholaiselle, jonka siittämäksi hän Gian Mariaa sillä hetkellä väitti.
"Luuletteko", kysyi hän tultuaan rauhallisemmaksi, "että tämä Gonzaga on Valentinan rakastaja?"
"Sitä en osaa sanoa", vastasi Fanfulla. "Tosiasia on, että he karkasivat yhdessä. Mutta kun tiedustin Peppeltä tätä seikkaa, nauroi hän ensin sille vihjaukselle pilkallisesti, käyden sitten vakavaksi. 'Monna Valentina ei häntä rakasta, moista houkkiota', vakuutti hän, 'mutta hän rakastaa monna Valentinaa, jollen minä ole sokea, ja hän on lurjus, sen tiedän'."
Francesco nousi seisomaan kasvot perin vakavina, ja hänen silmistään kuvastui levottomia mietteitä.
"Vietävä! Tämä on häpeällistä", huudahti hän vihdoin. "Neito-poloista ympäröi joka taholta joukko vintiöitä, jotka ovat toinen toistansa häikäilemättömämpiä. Fanfulla, käskekää noutaa Peppe! Meidän täytyy lähettää hänet monna Valentinan luokse varoittamaan häntä Gian Marian tulosta ja myöskin kehoittamaan häntä kavahtamaan mantualaista, jonka kanssa hän karkasi."
"Liian myöhäistä", pahoitteli Fanfulla. "Narri lähti tänä aamuna Roccaleoneen liittyäkseen patronansa seuraan." Francesco näytti alakuloiselta.
"Hän joutuu turmioon", valitti hän. "Sillä tavoin vasaran ja alasimen — Gian Marian ja Romeo Gonzagan välissä. Gesú! Hän joutuu turmioon! Ja hän on niin uljas ja niin uhkamielinen!"
Hän siirtyi verkkaisesti lasiovelle ja jäi seisomaan, tuijottaen ikkunoihin kadun ylitse, jolle laskeva aurinko loi rusoista hohdettaan. Mutta hän ei nähnyt ikkunoita. Hän näki Acquaspartan metsässä vuoritaistelun jälkeisenä aamuna sattuneen kohtauksen, kanervikossa viruvan haavoittuneen miehen ja hänen ylitsensä kumartuneen hellän naisen, jonka katseesta uhkui sääliä ja levottomuutta. Usein hän oli senjälkeen mielessään nähnyt sen kohtauksen, ja joskus hän oli silloin hymyillyt, toisinaan huokaissut, joskus tehnyt kumpaakin samalla kertaa.
Hän pyörähti äkkiä Fanfullaan päin. "Minä lähden itse". ilmoitti hän.
"Te?" kummasteli Fanfulla. "Entä venetsialaiset?" Eleellä kreivi osoitti, kuinka vähän venetsialaiset hänestä merkitsivät verrattuina tämän naisen kohtaloon.
"Minä lähden Roccaleoneen", kiivaili hän, "nyt heti". Ja hän astui ovelle ja taputti käsiään, kutsuen Lanciottoa. "Sanoitte, Fanfulla, ettei enää nykyisin ole vankeuteen teljettyjä neitoja, joille harhaileva ritari saattaisi tarjota apuaan. Te erehdyitte, sillä monna Valentina on vankineito, serkkuni on lohikäärme, Gonzaga toinen, ja minä olen harhaileva ritari, jonka on määrä niin toivon pelastaa hänet."
"Aiotteko pelastaa hänet Gian Marian kynsistä?" tiedusti Fanfulla epäilevästi.
"Aion yrittää sitä."
Hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka tuli sisälle hänen puhuessaan.
"Lähdemme liikkeelle neljännestunnin kuluttua, Lanciotto", virkkoi hän.
"Satuloi ratsut minulle ja itsellesi! Sinä lähdet mukaani. Zaccaria
jääköön herra degli Arcipretin luokse! Pitäkää te huolta hänestä,
Fanfulla! Hän kyllä palvelee teitä hyvin."
"Entä minä sitten?" huudahti Fanfulla. "Enkö minä seuraakaan teitä?"
"Jos tahdotte, niin kyllä. Mutta saattaisitte palvella minua paremmin palaamalla Babbianoon ja tarkkaamalla sikäläisiä tapahtumia, lähettäen minulle niistä tiedon. Siellä sattuu suuria tapahtumia, jollei serkkuni palaa ja jos Borgia lähestyy. Juuri siihen perustan mielessäni virinneet toiveet."
"Mutta minne pitää minun lähettää teille sana? Roccaleoneenko?"
Francesco mietti tuokion. "Jollette kuule minusta mitään, niin lähettäkää sanomanne Roccaleoneen, sillä jos viivyn siellä ja meitä piiritetään, on minun kenties mahdotonta lähettää teille tietoja. Mutta jos — kuten toivon — lähden Aquilaan, lähetän teille tiedon siitä."
"Aquilaan?"
"Niin. Saattaa käydä niin, että olen Aquilassa ennen tämän viikon loppua. Mutta pitäkää se salassa, Fanfulla, ja minä peijaan näitä herttuoita niin pahasti kuin heidän epäterve mielenlaatunsa sietää."
Puoli tuntia myöhemmin kreivi Aquila, joka ratsasti vankalla kalabrialaisella hevosella ja jota seurasi Lanciotto muulin selässä, loittoni hiljalleen laaksoa kohti. He etenivät kenenkään huomaamatta, sillä mitäpä välittivät heistä talonpojat, jotka laulelivat uurastaessaan contadossaan?
He kohtasivat kauppiaan, jonka palvelija hoputti kuormattuja muuleja ylämäkeä kunnaan laella olevaan kaupunkiin, ja sivuuttivat hänet, kohteliaasti tervehtien. Kauempana heitä vastaan tuli ratsastava seurue ylimyksiä ja naisia, jotka palasivat haukkametsästykseltä ja joita seurasi huppupäisiä haukkoja kantavia palvelijoita, ja heidän hilpeä naurunsa kaikui yhä Francescon korvissa vielä sittenkin, kun hän oli loitonnut pois heidän näkyvistään ja kadonnut purppuraiseen iltausvaan, joka joesta kohosi häntä vastaan. He kääntyivät länteen päin Apennineja kohti ja samosivat edelleen yön tultua aina neljännelle tunnille saakka, jolloin he Francescon ehdotuksesta pysähtyivät tien ohessa olevan, uneliaan locandan edustalle ja herättivät isännän pyytääkseen yösijaa. Siellä he nukkuivat vain aamurukouksen hetkeen asti, joten sarastuksen harmaa valo näki heidät jälleen matkalla, ja silloin, kun auringon ensimmäinen kultainen sädekimppu osui vanhojen kukkuloiden harmaaseen harjaan, he seisauttivat ratsunsa pauhaavan joen partaalle sen valtavan kallion juurelle, jonka laella oli Roccaleonen linna.
Tuikeana ja laihana se kohosi hedelmällisen laakson yläpuolella; sitä kaarsi joki luonnollisena vallihautana, ja se muistutti taustanaan olevien Apenninien jättiläisvahtia. Ja nyt kiiti auringonvalo pakoveden tavoin alaspäin pitkin iäkkäiden vuorten rinteitä. Se osui neliskulmaiseen päätorniin ja lipui sitten pitkin seinää, pannen vanhat, harmaat kivet kimaltelemaan ja heijastuen korkealla olevasta ristikkoikkunasta. Yhä alemmaksi se painui, paljastaen eriskummaiset kohokuvat, valaisten pykäläharjaisia muureja ja muuttaen vihreiksi muratin ja sammalen, jotka vain hetkinen sitten olivat tummentaneet vankkoja, ulkonevia tukimuurauksia. Sieltä se hypähti maahan ja karkoitti varjoja edellään pitkin ruohoista rinnettä, kunnes se saavutti joen ja säkenöi sen kuohuvassa, myllertävässä vedessä, sirottaen satoja värejä sen ryöppyävään räiskeeseen.
Ja koko ajan, siihen saakka, kunnes auringonpaiste ennätti häneen ja sulki hänetkin esiin loitsimaansa kuvaan, istui Aquilan kreivi satulassa silmäillen linnoitusta miettivästi.
Sitten hän Lanciotton seuraamana ratsasti käymäjalkaa läntisen laidan ympäri, jossa joen sijalla oli tyyni vesiuoma, jota varten oli tehty kaivanto eristämään Roccaleonen kalliota täydellisesti. Mutta täällä, mistä käsin linnaa olisi saattanut olla helpoin ahdistaa, oli häntä vastassa sileä muuri, jossa oli vain kapea rako tai pari pyällyksien keskivälissä. Hän ratsasti edelleen pohjoispuolelle, mennen joen poikki vievän jalkasillan ylitse, ja pysähtyi vihdoin porttitornin edustalle. Täällä taaskin oli vallihautana vuoripuron kohiseva vesi.
Hän käski palvelijansa herättää linnan asukkaat, ja Lanciotto, jonka äänen luonto oli tehnyt syväksi ja voimakkaaksi, luikkasi. Kaiku kiiri kumisten ylöspäin, säikäyttäen vuoren rinteen lintuja, mutta ei saanut vastausta äänettömästä linnasta.
"Siellä on vahtiminen valpasta", ilvehti kreivi nauraen, "Uudelleen,
Lanciotto!"
Palvelija totteli, ja yhä uudelleen hänen syvä äänensä kajahti torventörähdyksen tavoin, ennenkuin sisällä näkyi merkkejä siitä, että sitä oli kuultu. Vihdoin ilmestyi tornin rintasuojuksen yläpuolelle kitukasvuinen olento, jonka tukka oli kampaamaton ja joka oli melkein yhtä eriskummainen kuin alempana olevat kivikuvat; heitä tirkistivät pöllönkasvot muurin pyällyksestä, ja yrmeä, käreä ääni tiedusti heidän asiaansa. Heti kreivi tunsi Peppen.
"Hyvää huomenta, narri!" toivotti hän.
"Tekö, teidän ylhäisyytenne!" huudahti ilveilijä.
"Roccaleonessa nukutaan sikeästi", lausui Francesco. "Herätä lurjusmainen varusväkenne ja käske niiden laiskojen koirien laskea nostosilta alas! Minulla on sanomia monna Valentinalle."
"Heti, teidän ylhäisyytenne", vastasi narri ja olisi poistunut samassa, jollei Francesco olisi huutanut häntä takaisin.
"Sano, Peppe, että täällä on ritari — se ritari, jonka hän tapasi
Acquaspartassa, jos niin haluat! Mutta jätä nimeni mainitsematta!"
Vakuutettuaan noudattavansa hänen toivomustaan Peppe lähti toimittamaan asiaansa. Vähäisen viivytyksen jälkeen ilmestyi muurin harjalle Gonzaga unisena ja kärtyisenä, seurassaan pari Fortemanin sotilasta, ja tiedusti, millainen Francescon asia oli.
"Minulla on asiaa monna Valentinalle", vastasi Francesco, nostaen päänsä pystyyn ja korottaen ääntänsä, joten Gonzaga tunsi hänet Acquaspartan haavoittuneeksi ritariksi, muisti ja rypisti otsaansa.
"Olen monna Valentinan ylipäällikkö täällä", ilmoitti hän röyhkeästi.
"Ja minulle voitte luovuttaa tuomanne sanomat."
Seurasi väittely, jossa Gonzaga esiintyi pahantuulisesti ja kreivi melkein samaan sävyyn; Francesco kieltäytyi jäykästi puhumasta asiaansa kenellekään muulle kuin Valentinalle, ja Gonzaga kieltäytyi yhtä jyrkästi herättämästä neitoa sellaiseen aikaan ja laskemasta alas nostosiltaa. Vallihaudan veden ylitse sinkoili puolelta toiselle sanoja, jotka kävivät kuumemmiksi joka lauseelta, kunnes ne äkkiä katkesivat, lain Valentina itse näyttäytyi Peppinon seuraamana.
"Mitä tämä on, Gonzaga?" tiedusti hän kiihtyneesti, sillä narri oli kertonut hänelle, että linnaan pyrki Francesco-ritari, ja kun se nimi oli mainittu, oli hän ensin punehtunut, sitten kalvennut ja sitten lähtenyt muurille. "Minkä tähden tältä ritarilta evätään sisäänpääsy, vaikka hän tuo sanomia minulle?" Ja korkealta seisomapaikaltaan hän katseli ihailevin silmin Aquilan kreivin — unelmiensa harhailevan ritarin miellyttävää muotoa. Francesco paljasti päänsä ja kumarsi ratsunsa säkään saakka, tervehtien kohteliaasti. Valentina kääntyi Gonzagan puoleen maltittomasti.
"Mitä te varrotte?" kivahti hän. "Ettekö ole käsittänyt, mitä haluan?
Käskekää laskea silta alas!"
"Harkitkaahan, madonna!" esteli Gonzaga. "Ette tunne tätä miestä. Hän saattaa olla Gian Marian urkkija palkattu meitä kavaltamaan."
"Te hupsu!" vastasi neito terävästi. "Ettekö näe, että hän on se haavoittunut ritari, jonka kohtasimme silloin, kun te saatoitte minua Urbinoon?"
"Mitäpä se merkitsee?" tokaisi Gonzaga. "Todistaako se, että hänen tarkoituksensa ovat rehelliset ja että hän on vilpitön teitä kohtaan? Ottakaa neuvoni varteen, madonna, ja käskekää häntä ilmoittamaan tietonsa sieltä, missä hän on! Niin on turvallisempaa."
Tyttö mittasi häntä päättäväisin silmin. "Herra Gonzaga, käskekää laskea silta alas!" määräsi hän. "Mutta, armollinen neiti, ajatelkaa vaaraanne!"
"Vaaraa?" kertasi Valentina. "Vaaraa kahdesta miehestä, ja meillä yli kaksikymmenmiehinen varusväki? Pelkuri totisesti on sellainen mies, joka on niin kerkeä puhumaan vaaroista. Käskekää laskea nostosilta alas!"
"Mutta jos —" alkoi Gonzaga epätoivoisen kiivaasti, mutta taaskin keskeytti Valentina hänen lauseensa.
"Totellaanko minua? Olenko minä hallitsijatar, ja suvaitsetteko käskeä miehiä laskemaan nostosillan vai täytyykö minun itseni mennä teettämään se?"
Epätoivoisen suuttuneen näköisenä keikari kohautti olkapäitänsä, kääntyi toisaalle ja lähetti yhden miehistään viemään määräystä. Muutamia minuutteja myöhemmin saranat kirskuivat ja ketjut kalisivat, kun vankka silta kääntyi alaspäin ja putosi jymähtäen kuilun ylitse. Heti kreivi kannusti hevostaan eteenpäin ja ratsasti Lanciotton seuraamana sillan ylitse ja porttitornin holvikäytävän alitse etumaiselle pihalle.
Tuskin hän oli ennättänyt pysäyttää ratsunsa, kun pihan takapäässä olevasta ovesta ilmestyi jättiläiskokoinen Fortemani puolittain puettuna ja miekka kädessä. Nähdessään Francescon mies harppasi alaspäin puolikymmentä askelta ja lähestyi häntä, syytäen sadatuksia.
"Tänne päin!" karjui hän niin kovalla äänellä, että se olisi herättänyt kuolleetkin. "Hoi! Hoi! Mitä lemmon puuhaa tämä on? Miten te olette tänne tulleet? Kenen määräyksestä silta laskettiin alas?"
"Monna Valentinan ylipäällikön määräyksestä", vastasi Francesco, kummeksien, mikä mielipuoli tämä saattoi olla.
"Ylipäällikön?" kiljaisi toinen ja seisahtui, samalla kun hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi. "Saatanan ruumis! Minkä ylipäällikön? Minä olen täällä ylipäällikkö."
Kreivi katsahti häneen ällistyneenä.
"No sittenhän", virkkoi hän, "olette juuri etsimäni mies. Onnittelen teitä hyvästä vahdinpidosta, herra kapteeni. Linnassanne on niin mainiot kiertovahdit, että jos olisin halunnut kavuta, olisin kiivennyt muureillenne ja päässyt porttinne sisäpuolelle herättämättä ainoatakaan uinuvaa vahtianne."
Fortemani silmäili häntä synkästi. Muutamien viime päivien hyvä onni oli lisännyt miehen synnynnäistä hävyttömyyttä.
"Onko se teidän asianne?" ärähti hän uhkaavasti. "Olette liian uskalias, herra muukalainen, etsiessänne riitaa kanssani, ja liian nenäkäs tullessanne neuvoinaan, miten minun tulee hoitaa päälliköntehtäviäni. Kautta Vapahtajan kärsimysten! Te saatte rangaistuksen."
"Rangaistuksen — minäkö?" kummasteli Francesco, jonka otsa nyt meni yhtä uhkaaviin ryppyihin kuin Ercolenkin oli.
"Niin, rangaistuksen, nuori herra. Nimeni on Ercole Forteinani."
"Olen kuullut teistä", vastasi kreivi halveksivasti, "ja siitä, kuinka häpäisette nimeänne, sillä minulle on kerrottu, ettei pahempaa juoppoa eikä pelkurimaisempaa, kelvottomampaa veijaria ole koko Italiassa — niin, ei edes paavin alueilla. Ja varokaa singotessanne sanan 'rangaistus' paremmillenne, tiukka! Vallikaivos ei ole varsin kaukana, ja kylvystä saattaa olla hyötyä. Sillä olenpa valmis vannomaan, ettei teitä ole pesty kasteen jälkeen jos tosiaankin olette kirkkoäidin poika."
"Sangue di Cristo!" rähähti vimmastunut öykkäri kasvot täpläisinä. "Tällaista minulle? Hypätkää alas ratsunne selästä!"
Hän tarttui Francescon jalkaan kiskoakseen hänet maahan, mutta kreivi kiskaisi sen irti, tehden nopean liikkeen, niin että hänen kannuksensa repäisi naarmun kapteenin käteen. Samalla hän kohotti raippaansa ja olisi sivaltanut sillä Fortemanin leveätä selkää — sillä häntä kiukutti sanomattomasti, että tämän miekkosen laatuinen retkale tuli rakentamaan riitaa hänen kanssansa — mutta samassa naisääni, tuikea ja käskevä, kehoitti heitä lopettamaan rähinän.
Fortemani peräytyi, hoidellen naarmuttunutta kättänsä ja jupisten kirouksia, kun taas Francesco kääntyi siihen suuntaan, josta ääni kuului. Kiviportaiden puolivälissä hän näki Valentinan, jota seurasivat Gonzaga, Peppe ja pari sotilasta, laskeutumassa ulkomuurilta.
Tyttö seisoi rauhallisena kuin kuningatar puettuna harmaasta sametista valmistettuun, mustahihaiseen camorraan, joka erinomaisesti toi esiin hänen kauniin vartalonsa. Gonzaga oli kumartunut eteenpäin kuiskuttamaan hänen korvaansa, ja vaikka hänen äänensä olikin hillitty, kantautui joitakuita hänen sanoistaan tyynessä aamu-ilmassa alas Francescolle saakka.
"Enkö ollut viisas, madonna, empiessäni päästää häntä sisälle?
Näettehän, millainen mies hän on."
Veri kuumensi Francescon poskia, eikä hänen harminsa lieventynyt hänen huomatessaan, millaisen katseen Valentina loi häneen.
Heti hän hypähti maahan, viskasi ohjaksensa Lanciottolle ja meni leveä hattu heilautettuna olkapäille kiviportaiden juurelle ottamaan vastaan pihalle laskeutuvaa seuruetta.
"Onko tämä säädyllistä?" kysyi Valentina äkäisesti. "Sopiiko teidän riidellä varusväkeni kanssa heti sisälle päästyänne?"
Francescon poskilla kävi puna kuumemmaksi ja levisi nyt hänen ohimoilleen aina hiusrajaan saakka. Hänen äänensä oli kuitenkin täysin hillitty, kun hän vastasi:
"Madonna, se lurjus oli hävytön."
"Hänen hävyttömyyteensä epäilemättä annoitte aihetta", pisti Gonzaga väliin, ja hänen naismaiselle poskelleen ilmestyi kuoppanen. Mutta tuikeampi nuhde kirposi Valentinan huulilta.
"Lurjus?" kertasi hän kasvot punehtuneina, "Jollette halua minun katuvan sitä, että päästin teidät sisälle, pyydän teitä siivilöimään sanojanne. Täällä ei ole lurjuksia. Tuo mies on sotilaitteni päällikkö."
Francesco kumarsi alistuvasti, yhtä kärsivällisesti kuunnellen neidon nuhteita kuin hän oli ollut pikainen Fortemanin häntä moittiessa.
"Juuri hänen päälliköntehtävistään jouduimme sanasotaan", vastasi hän nöyremmin. "Tämän aatelismiehen oman ilmoituksen nojalla sain sen käsityksen, että hän" — hänen katseensa kääntyi Gonzagaan — "on päällikkönne".
"Hän on linnani päällikkö", ilmoitti Valentina.
"Kuten huomaatte, herra Francesco", tokaisi Peppe, joka oli istuutunut nojaristikolle, "ei meillä suinkaan ole täällä puutetta päälliköistä. Meillä on myöskin veli Domenico, joka on sielujemme ja keittiön päällikkö; minä itse olen —"
"Piru sinut vieköön, narri!" kivahti Gonzaga, tyrkäten hänet töykeästi pois istumasta. Sitten hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen ja tiedusti ylhäisesti: "Onko teillä sanomia meille, hyvä herra?"
Francesco nieli toisen kopean sävyn eikä ollut huomaavinaan pronominia, vaan taivutti taaskin päätänsä Valentinaan päin.
"Kertoisin ne mieluimmin sellaisessa paikassa, jossa olisi vähemmän kuulijoita kuin täällä." Ja hänen katseensa lipui pihan ympäri takana päin oleville portaille, joille koko Fortemanin joukkue oli nyt kokoontunut. Gonzaga tirskahti ja keikautti kullankeltaisia kiharoitaan, mutta Valentina ei havainnut siinä pyynnössä mitään omituista, vaan käski Romeon saattaa itseään ja Francescon seurata heitä ja lähti astelemaan edellä.
He menivät neliskulmaisen pihan poikki, nousivat portaille, joilta Fortemani oli syöksynyt kreiviä vastaan, ja menivät juhlasaliin, joka oli ihan pihan etelälaidassa. Hänen jäljessään tuleva kreivi sai osakseen tuimia silmäyksiä kahden puolen seisovilta palkkasotilailta. Hän asteli ylväästi heidän ohitseen välittämättä heistä mitään, tarkastaen heitä mennessään ja arvioiden heidän oikean arvonsa sellaisen harjaantuneen condottieron erehtymättömällä silmällä, joka on pestannut miehiä joukkoihinsa ja käsitellyt heitä. Heidän ulkonäkönsä miellytti häntä niin vähän, että hän salin kynnyksellä seisahtui ja pysäytti Gonzagan.
"Minusta on vastenmielistä jättää palvelijani noiden roikaleiden armoille, hyvä herra. Saanko pyytää teitä varoittamaan heitä, etteivät he tekisi hänelle väkivaltaa?"
"Roikaleiden?" huudahti neito äkäisesti, ennenkuin Gonzaga ennätti vastata. "He ovat minun sotilaitani."
Taaskin kreivi kumarsi, ja hänen sävynsä oli kylmän kohtelias, kun hän virkkoi:
"Pyydän teiltä anteeksi enkä hiisku enää mitään — jollen ehkä pahoitellakseni sitä, etten voi onnitella teitä valintanne tähden."
Nyt oli Gonzagan vuoro suuttua, sillä valinnan oli juuri hän suorittanut.
"Sanomanne pitää olla tärkeä, hyvä herra, jotta jaksaisimme senvuoksi sietää nenäkkyyttänne."
Francesco katsoi toisen sinisiin silmiin, jotka turhaan koettivat välkkyä peloittavasti, eikä juuri yrittänytkään estää halveksumista näkymästä katseestaan. Jopa hän kohautti hartioitaankin hieman maltittomasti.
"Totta totisesti taitaisi minun olla paras lähteä tieheni", vastasi hän pahoittelevasti, "sillä kaikki tämän paikan asukkaat näkyvät haluavan torailla kanssani. Ensiksi tervehti päällikkönne Fortemani minua niin hävyttömästi, että sitä tuskin saattoi jättää rankaisematta. Te itse, madonna, moititte minua, kun vaadin suojelusta palvelijalleni noita miekkosia vastaan, joiden ulkonäkö herättää minussa levottomuutta. Olette minulle vihainen siitä, että nimitän heitä roikaleiksi, ikäänkuin olisin viimeiset kymmenen vuotta ollut soturinuralla oppimatta tuntemaan miestä, vaikkapa hän olisi puettu millaiseen valeasuun. Ja vihdoin kaiken huipuksi tämä cicisbeo" — hän heilautti ylenkatseellisesti kättänsä Gonzagaan päin — "puhuu minun nenäkkyydestäni."
"Madonna", huudahti Gonzaga, "pyydän teitä sallimaan minun selvittää välini hänen kanssansa".
Tietämättään, tahtomattaan Gonzaga pelasti tilanteen sillä pyynnöllä. Suuttumus, joka kreivin ylpeän esiintymisen nostattamana nopeasti äityi madonnan sydämessä, häipyi hänen ylipäällikkönsä itsetiedottoman huumorin hajoittamana, niin naurettavan vastakohtainen oli hänen hienosteleva puhetapansa ja hento olemuksensa verrattuna Francescon lujaan sävyyn ja laihaan, vireään vartaloon. Valentina ei nauranut, sillä sehän olisi turmellut kaikki, mutta hän silmäili vuoroin toista, vuoroin toista, hiljaisesti nauttien ja pannen merkille, kuinka kreivi katsahti ällistyneesti ja kohotti kulmakarvojansa kuullessaan hovimiehen pyytävän lupaa selvittää välinsä hänen kanssaan. Ja suuttumuksen häivyttyä hänen mielensä pian saavutti tasapainonsa, ja hän arveli, että tämän ritarin esityksissä kenties oli perää ja ettei häntä ollut otettu vastaan niin kohteliaasti kuin olisi pitänyt. Tuokiossa hän oli verrattoman viehkeästi ja taidokkaasti tyynnyttänyt Gonzagan loukatun itserakkauden ja rauhoittanut kreivin jäyhemmän pahastumisen.
"Ja nyt, herra Francesco", lopetti hän, "olkaamme ystävyksiä ja kertokaa asianne! Suvaitkaa istua, pyydän!"
He olivat saapuneet juhlasaliin — komeaan huoneeseen, jonka seinissä oli metsästys- ja paimenkohtauksia kuvaavia freskomaalauksia, yksi tai kaksi Pisaniellon käsialaa. Siellä oli myöskin joitakuita voitonmerkkejä ajometsästyksiltä ja siellä täällä kallisarvoisia sotisopia, jotka kimaltelivat korkeista, ristikoilla varustetuista ikkunoista tulvivassa auringonvalossa. Peräpäässä seisoi upeasti kaiverrettu, setripuinen irtoseinä, ja sen yläpuolelta näkyi soittolavan kierteinen reunasuojus. Monna Valentina istuutui laajan pöydän päässä olevaan, korkeaan, parkitsemattomalla nahalla päällystettyyn nojatuoliin, Gonzaga sijoittui seisomaan hänen vierelleen, ja Francesco seisoi häntä vastapäätä, kevyesti nojaten pöytään.
"Sanomani, armollinen neiti, ovat pian kerrotut", aloitti kreivi. "Toivoisin niiden olevan laadultaan parempia. Kosijanne Gian Maria on palattuaan Guidobaldon hoviin, kiihkeästi toivoen hänelle luvattua avioliittoa, saanut tietää teidän paenneen Roccaleoneen ja värvää — tällä hetkellä lienee värvännytkin — armeijaa piirittääkseen linnaanne ja pakottaakseen sen antautumaan."
Gonzaga kävi yhtä vaaleaksi kuin hänen helmenvärinen samettinuttunsa alta välkkyvä valkea silkkipaita oli kuultuaan, että se ennustus, jonka hän itse uskomatta oli lausunut, nyt toteutui. Sairaloinen pelko valtasi hänen sielunsa. Minkälainen kohtalo valmistettaisiin hänelle, joka oli ollut Valentinan kapinoimisen johtava henki? Hän olisi saattanut vaikeroida ääneen, kun hänen kaikki suunnitelmansa menivät tällä tavoin vikaan. Miten hänellä nyt olisi aikaa puhella rakkaudesta, tyrkyttää kosiskeluaan Valentinalle ja laittautua neidon puolisoksi? Pian olisi sotainen henki ilmassa ja alkaisi verinen puuha, jonka ajatteleminenkin karmi hänen ihoaan ja pani vilunväreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Ja siihen sisältyvä kohtaloniva oli perin julma. Juuri sitä mahdollisuutta hän oli ennustanut varmana siitä, ettei Guidobaldo eikä Gian Maria olisi kyllin hullu antautuakseen naurunalaiseksi ryhtymällä sellaiseen.
Sekunnin ajaksi suuntautui Francescon katse hovimiehen kasvoihin, ja hän näki niihin kaikkien luettavaksi kirjoitetun pelon. Hymyn häive väikkyi hänen huulillaan, kun hänen silmänsä kääntyivät kohtaamaan Valentinan katsetta, joka säihkyi kuin pakkashuurre päivänpaisteessa.
"No, tulkoot he vain!" huudahti neito melkein riemuisesti. "Tuo herttuallinen ääliö saa nähdä, että olen perin valmis ottamaan hänet vastaan. Olemme kaikin puolin varustetut. Meillä on elintarpeita, jotka riittävät kolmeksi kuukaudeksi, jos niin tarvitaan, eikä meiltä suinkaan puutu aseita. Tulkoon Gian Maria! Hän kyllä saa nähdä, ettei Valentina della Roverea ole niinkään helppo nujertaa. Teille, hyvä herra", jatkoi hän rauhallisemmin, "teille, jolta en voi vaatia mitään, olen enemmän kuin kiitollinen sen ritarillisen tekonne tähden, että ratsastitte tänne minua varoittamaan."
Francesco huoahti; alakuloinen ilme lehahti hänen kasvoilleen.
"Voi!" äänsi hän. "Tänne ratsastaessani, madonna, toivoin saavani palvella teitä tehokkaammin. Aioin tarjota neuvoja ja apua, jos sitä tarvitsisitte; mutta nähtyäni nuo sotilaanne, pelkään, ettei neuvoni mukaan toimiminen olisi viisasta. Sitä suunnitelmaa varten, joka oli mielessäni, olisi ennen kaikkea tärkeää, että sotilaanne olisivat luotettavia, mutta pelkään, etteivät he ole."
"Siitä huolimatta", ehätti Gonzaga kehoittamaan, takertuen heikkoon toivoon, "sallikaa meidän kuulla se!"
"Pyydän teitä esittämään sen", sanoi Valentina.
Täten rohkaistuna Francesco harkitsi tuokion,
"Oletteko perehtynyt Babbianon politiikkaan?" tiedusti hän.
"Tunnen sitä jonkun verran."
"Teen aseman teille aivan selväksi", lupasi kreivi. Ja senjälkeen hän kertoi siitä, että Caesar Borgia uhkasi hyökätä Gian Marian herttuakuntaan ja että Valentinan kosijan käytettävissä oli niin ollen vain vähän aikaa, joten kaikki saattaisi käydä hyvin, jos häntä vain voitaisiin joku aika torjua Roccaleonen edustalla. "Mutta katsoen siihen, että hänellä on niin kiire", lisäsi puhuja, "ovat hänen menettelytapansa otaksuttavasti jyrkät ja epätoivoiset, ja olin arvellut, ettei teidän sillä välin tarvitsisi olla täällä, madonna."
"Ei olla täällä?" huudahti neito, ja hänen äänestään soinnahti moisen ehdotuksen aiheuttama ylenkatse.
"Ei olla täällä?" lausui Gonzaga arasti, ja hänen äänessään soinnahti toivo.
"Juuri niin, madonna. Olisin ehdottanut, että jättäisitte Gian Marialle tyhjän pesän, joten hän ei voittaisi mitään, vaikkapa linna joutuisikin hänen käsiinsä."
"Neuvoisitteko minua pakenemaan?" kysyi Valentina.
"Tullessani olin valmis niin tekemään, mutta miestenne ulkonäkö estää minua siitä. He eivät ole luotettavia, ja pelastaakseen likaisen nahkansa he saattaisivat ilman muuta luovuttaa Roccaleonen piirittäjille, ja siten saataisiin tieto paostanne niin aikaisin, että se mahdollisesti vielä ennätettäisiin tehdä tyhjäksi."
Ennenkuin Valentina ehti vastata, alkoi Gonzaga kuumeisesti kehoittaa häntä noudattamaan niin viisasta ja hyvään aikaan annettua neuvoa ja pakenemalla pyrkimään turvaan linnasta, jonka Gian Maria repisi maan tasalle. Hän syyti sanojaan nopeasti ja surkean rukoilevasti, kunnes tyttö vihdoin katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:
"Pelkäättekö te, Gonzaga?"
"Minä — pelkään teidän tähtenne, madonna", vastasi hovimies kerkeästi.
"Rauhoittakaa sitten pelkoanne, sillä jos jään tänne tai lähden täältä, yksi seikka on varma: Gian Maria ei ikinä saa minua käsiinsä." Hän kääntyi taaskin Francescon puoleen. "Minusta tuntuu viisaalta se neuvo, jonka olitte aikonut minulle antaa, että nimittäin minun pitäisi paeta, samoin kuin sekin, jonka käsittääkseni minulle annatte ja jonka mukaan minun pitäisi jäädä tänne. Jos noudattaisin vain omaa mielihaluani, jäisin tänne ja taistelisin, kun se tyranni näyttäytyy. Mutta myöskin viisaudelta on kysyttävä neuvoa, ja minä pohdin tätä asiaa." Ja nyt hän kiitti jalon viehättävästi Francescoa siitä, että tämä oli saapunut tuomaan hänelle tietoja ja tarjoamaan apuaan, sekä tiedusti, mikä häntä oli siihen kannustanut.
"Sama, minkä täytyy aina pakottaa ritaria palvelemaan pulassa olevaa naista", vastasi kreivi, "ja ehkä myöskin se muisto, että te niin laupiaasti hoiditte haavojani silloin Acquaspartassa."
Sekunnin ajaksi heidän katseensa osuivat vastakkain, värähtivät ja erosivat jälleen, samalla kun kummankin rinnassa myllersivät omituisen sekavat tunteet, mistä kaikesta alakuloisiin tuumailuihin vaipunut Gonzaga ei huomannut mitään. Huojentaakseen senjälkeen alkanutta painostavaa äänettömyyttä Valentina tiedusti, miten oli niin pian käynyt ilmi, että hän oli karannut juuri Roccaleoneen.
"Ettekö sitä tiedä?" kummeksi kreivi. "Eikö Peppe ole sitä kertonut?"
"En ole lainkaan puhellut hänen kanssansa. Hän itsekin saapui linnaan vasta myöhään eilen illalla, ja näin hänet vasta tänä aamuna, kun hän tuli ilmoittamaan teidän saapumisestanne."
Ja ennenkuin sitten ehdittiin virkkaa mitään, kajahti ulkona meluisia huutoja. Ovi sysättiin äkkiä auki, ja Peppe sujahti huoneeseen.
"Palvelijanne, herra Francesco!" kirkaisi hän kasvot kalpeina kiihtymyksestä. "Tulkaa nopeasti, sillä muutoin he tappavat hänet!"