NELJÄSTOISTA LUKU
Fortemani juo vettä
Riita oli alkanut karsaista katseista, jotka Francesco oli huomannut, ja paisunut hänen poistuttuaan pilkkasanoiksi ja herjauksiksi. Mutta Lanciotto oli säilyttänyt rauhallisen ulkonäön, sillä hän oli Aquilan kreivin palveluksessa hiljaiseksi ja ihmeellisen kärsivälliseksi koulutettu mies. Tämän tunteettomuuden nuo palkkalaiset selittivät pelkuruudeksi, ja sen rohkaisemina — kuten sekarotuiset rakit, joita he muistuttivat — he alkoivat hyökkäillä suoranaisemmin ja kävivät vähitellen uhkaavammiksi. Lanciotton maltti häipyi hitaasti, eikä häntä enää pidättänytkään mikään muu kuin isäntänsä suututtamisen pelko. Vihdoin eräs vanttera retkale, joka oli käskenyt häntä ottamaan päähineen pois päästänsä herrasmiesten seurassa ja jonka pyynnöstä Lanciotto ei ollut välittänyt sen enempää kuin kaikesta muustakaan, lähestyi häntä uhkaavasti ja tarttui hänen jalkaansa kuten Ercole oli tarttunut hänen isäntänsä jalkaan. Siitä vimmastuneena Lanciotto oli kiskaissut jalkansa irti ja tähdännyt varomattoman miekkosen kasvoihin rajun potkun, joka oli kaatanut vintiön maahan pökertyneenä ja verta vuotavana.
Miehen kumppanien karjunta ilmaisi Lanciottolle, mitä oli odotettavissa. Tuokiossa he olivat hänen kimpussaan, kiljuen hänen vertansa. Hän yritti vetää esille isäntänsä, miekan, joka yhdessä kreivin muiden aseiden kanssa oli hänen satulansa kaarella; mutta ennenkuin hän oli saanut sen irti, oli kymmenkunta kättä tarttunut häneen ja kiskonut hänet satulasta hänen kamppaillessaan vastaan. Maassa nujersi ylivoima hänet, ja rautarenkaisen kintaan peittämä käsi painettiin hänen suulleen tukahduttamaan hänen kurkkuunsa avunhuudon, jonka hän olisi päästänyt.
Pihan länsilaidalla oli muurista kumpuava kaivo aikoinaan valanut vettänsä leijonan pään lävitse laajaan sammalpeitteiseen graniittisäiliöön. Mutta nyt se oli ollut jonkun aikaa käyttämättömänä, ja leijonan suuhun sijoitettu putki oli kuiva. Säiliö oli kuitenkin enemmän kuin puolillaan vettä, joka linnan ollessa äskettäin tyhjillään oli paikallaan seisseenä käynyt eltaantuneeksi. Itse Fortemani lausui sen ystävällisen ehdotuksen, että Lanciotto hukutettaisiin siihen, ja hänen miehensä hyväksyivät sen hurjasti meluten ja ryhtyivät toimintaan sen mukaisesti. Kovakouraisesti he raahasivat verta vuotavan ja vimmaisesti rimpuilevan Lanciotton pihan poikki ja pääsivät säiliön reunalle, aikoen upottaa hänet siihen kokonaan ja pitää häntä vedessä hukuttaakseen hänet kuin rotan.
Mutta sillä hetkellä sujahti heidän niskaansa jotakin, mikä muistutti ukkosen salamaa. Yhden tai kahden ja pian useamman julma nauru muuttui äkkiä tuskaiseksi ulvonnaksi, kun häränvuotainen siima osui heidän päähänsä, kasvoihinsa ja hartioihinsa.
"Takaisin, te pedot, te elukat, takaisin!" karjui ukkosääni, ja vastustelematta he peräytyivät noiden säälittömien sivallusten tieltä ikäänkuin lauma arkoja koiria.
Heidän ahdistajansa oli Francesco; yksin ja aseenaan ainoastaan raippa hän hajoitti heidät pois kolhitun palvelijansa kimpusta samoin kuin haukka hajoittaa parven meluisia varpusia. Ja nyt oli hänen ja Lanciotton välissä enää ainoastaan Ercole Fortemanin leveä ruho, selkä kreiviin päin, sillä Fortemani ei vielä ollut huomannut keskeytystä.
Francesco pudotti raippansa maahan, kouraisi toisella kädellään kapteenin vyötäisistä, toisella likaisesta niskasta, keikautti hänet ilmaan uskomattoman voimakkaasti ja sinkautti hänet maaperältä säiliön limaiseen veteen.
Kuului valtava karjaisu, joka hukkui vielä valtavampaan loiskaukseen, kun Fortemani raajat harallaan putosi veteen ja upposi näkyvistä, samalla kun ilmaan sinkoutuneen pärskeen mukana levisi ilkeätä löyhkää, joka ilmaisi, kuinka inhoittava tämä odottamaton kylpy oli.
Jäämättä katselemaan työnsä jälkiä Francesco kumartui maassa viruvan palvelijansa puoleen.
"Kolhivatko ne lurjukset sinua pahasti?" kysyi hän. Mutta ennenkuin mies ennätti vastata, juoksi eräs vintiöistä kumarassa olevan kreivin taakse ja iski häntä tikarilla lapaluiden väliin.
Kajahti naisen pelokas huudahdus, sillä Valentina katseli temmellystä salin portailta Gonzagan seisoessa hänen vierellään.
Mutta Francescon koruompeleinen asetakki kesti teräksen koetuksen, ja salamurhaajan tikarin kärki luiskahti vaarattomasti syrjään tekemättä muuta vahinkoa kuin sen, että se repäisi takin silkkistä pintaa. Sekuntia myöhemmin mies tunsi joutuneensa ikäänkuin teräspihteihin. Tikari kierrettiin pois hänen otteestaan ja sen kärki suunnattiin hänen rintaansa, samalla kun kreivi painoi hänet laskeutumaan polvilleen. Kaikki se kävi silmänräpäyksessä, mutta tuosta kurjasta miehestä, joka näki olevansa iäisyyden kynnyksellä ja joka kirkon uskollisena poikana tunsi terveellistä helvetinpelkoa, tuntui kuluvan tunti, sillä aikaa kun hän posket harmaina ja silmien pyrkiessä pullistumaan kuopistaan odotti tikarin uppoavan sydämeensä, johon se oli tähdätty. Mutta isku ei osunut hänen sydämeensä. Äkkiä kreivi tirskahti kiukkuisen huvitetusti, viskasi tikarin kädestään ja täräytti nyrkkinsä musertavan voimakkaasti hylkiön kasvoihin. Tästä ankarasta iskusta miekkonen vaipui tajuttomana maahan, ja Francesco otti melkein jalkojensa juuressa olleen raipan ja oikaisihe katsomaan, vieläkö muita tulisi.
Seisoen rintaansa myöten löyhkäävässä vedessä, pää ja kasvot kuvatusmaisesti mädäntyvistä kasveista lähteneen, ilkeän, vihreän liman peitossa, Ercole Fortemani mylvi säiliöstä kammottavia sadatuksia, vakuuttaen tahtovansa hätyyttäjänsä verta, mutta ei hievahtanut vaaksan mittaakaan sitä ottamaan. Eipä silti, että hän olisi luonnostaan ollut perin arka; mutta hänessä oli virinnyt terveellinen pelko miestä kohtaan, joka pystyi suorittamaan sellaisia ihmeellisiä voimannäytteitä, ja hän pysytteli poissa Francescon ulottuvilta neliskulmaisen altaan keskellä, uhkamielisesti karjuen miehilleen komennuksia, että heidän pitäisi repiä tuo miekkonen kappaleiksi. Mutta hänen miehensä olivat nähneet kylliksi kreivin menettelytapoja eivätkä menneet lähemmäksi tuota jäntevää, pelotonta olentoa, joka seisoi vartoamassa heitä, pidellen kädessään raippaa, josta heistä useat olivat jo saaneet maistaa. Yhteen sulloutuneina, muistuttaen enemmän säikähtynyttä lammaslaumaa kuin sotilasjoukkoa, he seisoivat porttitornin juurella maalitauluna Peppelle, joka Valentinan hovineitojen ja kahden seurassaan olevan ivallisen hovipojan suureksi huviksi ylisteli suurenmoisin sanoin heidän ihailtavaa uljuuttaan.
Vihdoin he lähtivät liikkeelle, mutta se tapahtui Valentinan käskystä. Hän oli neuvotellut Gonzagan kanssa, joka — esittäen syyksi sen, että Valentina itsekin saattaisi tarvita suojelusta — oli pysytellyt hänen luonansa, turvallisen matkan päässä mylläkästä. Valentina oli kehoitellut häntä tekemään jotakin, ja vihdoin hän oli totellut, laskeutuen portaiden muutamat askelmat alas pihalle; mutta sen hän oli tehnyt niin vastahakoisesti ja hitaasti, että Valentina päästi maltittoman huudahduksen ja riensi äkkiä hänen ohitseen itse suorittamaan sen tehtävän, johon hän oli miestä pyytänyt. Mennessään Francescon ohitse hän lausui niin kiittävän sanan kreivin rohkeudesta ja loi häneen niin ihailevan katseen, että veri sen johdosta kihahti hänen kasvoilleen. Tyttö seisahtui huolestuneena tiedustamaan nyt pystyyn nousseen, mutta pahasti murjotun Lanciotton vointia. Hän sinkautti äkäisen katseen ja äkäisen vaikenemiskomennuksen kookkaalle Ercolelle, joka yhäti mölysi vesisäiliössä, ja pysähtyi sitten kymmenen askelen päähän sotilaista ja ojentaen vihaisen näköisenä kättänsä heidän kapteeniaan kohti käski heidän vangita hänet.
Tämä äkillinen, odottamaton määräys mykisti äänekkään Fortemanin. Hän vaikeni ja katsoa töllisteli miehiään, jotka nyt epäilevinä silmäilivät toisiaan; mutta epäilyksen haihduttivat pian neidon sanat.
"Te vangitsette hänet ja viette hänet vahtihuoneeseen tai minä lakaisutan sekä teidät että hänet pois linnastani", ilmoitti hän yhtä varmasti kuin hänellä olisi ollut sata sotilasta täyttämässä hänen käskyään heihin nähden.
Askeleen tai parin päässä hänen takanaan seisoi kalpeaposkinen Gonzaga, pureksien huultansa arkana ja aprikoivana. Hänen takanaan taas kohosi Francesco del Falcon jäntevä vartalo, ja hänen vierellään oli Lanciotto kasvoillaan melkein yhtä päättäväinen ilme kuin isännälläkin.
Siinä koko se voima, jolla neito kehui lakaisevansa heidät — ikäänkuin he olisivat olleet pelkkää törkyä — pois Roccaleonesta, jolleivät he tottelisi hänen käskyään. He epäröivät vieläkin, kun kreivi astui Valentinan vierelle.
"Olette kuulleet, millaisen valinnan emäntänne on teille antanut", puhkesi hän tuikeasti puhumaan. "Lausukaa julki, aiotteko totella vai ettekö aio. Tätä valintaa, joka teille nyt tarjotaan, ette ehkä enää uudelleen saa. Mutta jos haluatte olla tottelemattomia, on portti takananne, ja silta on vielä alhaalla. Laittautukaa tiehenne!"
Salavihkaa loi Gonzaga alas painuneiden kulmakarvojensa alta kreiviin voimattoman kiukun silmäyksen. Päättyipä tämä juttu millä tavoin tahansa, tämä mies ei saanut jäädä Roccaleoneen. Hän oli liian voimakas, liian hallitseva, ja hän tekeytyisi tämän paikan käskijäksi, nojautuen ainoastaan tuon voimansa ja tuon komentavan esiintymisensä oikeuteen, jota Gonzaga piti karkean, rehentelevän öykkärin lahjana, mutta jonka omistamisesta hän olisi ollut valmis antamaan paljon. Siitä, kuinka voimakas ja hallitseva hän tosiaan oli, ei Francesco ollut milloinkaan osoittanut silmäänpistävämpää näytettä. Nuo hänen suomimansa ja sättimänsä miehet olisivat epäilemättä yhteisvoimin nopeasti tuhonneet vähemmän pelottoman vastustajan; mutta kun valtava rohkeus, sellainen kuin hänen, käy käsi kädessä komennustottumuksen kanssa, eivät heidän kaltaisensa palkkalaiset koskaan jaksa sitä vastustaa. He mutisivat jotakin keskenään, ja eräs heistä vastasi vihdoin:
"Jalo herra, se mies, joka meidän on käsketty vangita, on kapteenimme."
"Se on totta; mutta kapteeninne, kuten te itsekin, on tämän neidin palkoissa; ja hän, teidän todellinen, teidän ylin komentajanne käskee teitä vangitsemaan hänet." Ja kun he nyt vielä empivät, heitti hänen kerkeä älynsä heille sen syötin, jonka täytyi osoittautua houkuttelevimmaksi. "Hän on tänään osoittautunut kelvottomaksi hänelle uskottuun päälliköntoimeen, ja kun hänet on tuomittu, saattaa herätä se kysymys, että joku teistä valitaan täyttämään hänen tyhjäksi jättämänsä paikka."
Palkkakätyreitä he olivat toden totta, Urbinon halvimmalla torilla vetelehtivien roistojen hylkyjoukkoa. Heidän epäröintinsä häipyi, ja heidän Ercolea kohtaan tuntemansa vähäisen uskollisuuden syrjäytti toivo saada hänen asemansa ja palkkansa, jos hänen alentamisensa toteutettaisiin.
He huusivat hänelle, kehoittaen häntä tulemaan pois turvapaikastaan, jossa hän vielä seisoi äänettömänä ja pelästyneenä tämän tapahtumien äkillisen käänteen tähden. Jörösti hän kieltäytyi noudattamasta antautumiskehoitusta, kunnes Francesco, joka nyt ryhtyi komentamaan perin luontevasti, mikä yhä enemmän sapetti Gonzagaa, käski jonkun miehistä käydä noutamassa pyssyn ja ampua sen koiran. Silloin Fortemani alkoi rukoilla armoa ja kahlasi säiliön partaalle, vannoen, että jos kohta hän ei ollut hukkunut kylvyssä, oli ihme, jollei hän ollut myrkytetty.
Näin päättyi perin ilkeältä näyttänyt välikohtaus, ja se oli omiaan avaamaan Valentinan silmät näkemään, millaisia Gonzagan häntä varten värväämät miehet oikein olivat. Kenties se aukaisi myöskin Gonzagan silmät, sillä tämä rakastettava luutunnäppäilijä oli ihan kokematon tällaisissa asioissa. Valentina käski Gonzagan huolehtia Francescosta ja kutsui yhden parvekkeella virnistelevistä hovipojista hänen kamaripalvelijakseen. Hänen käytettäväkseen luovutettiin huone siksi lyhyeksi ajaksi, jonka hän ehkä viipyi Roccaleonessa Valentinan pohtiessa, mikä menettelytapa olisi valittava.
Linnan kaukaisessa eteläsiivessä, toisen linnanpihan takana, kajahti kellonsoitto, kutsuen Valentinaa kappeliin, sillä veli Domenico piti siellä jumalanpalveluksen joka aamu. Ja niinpä neito erosi Francescosta luvattuaan rukoilla taivasta ohjaamaan häntä viisaaseen valintaan, pitäisikö hänen paeta Roccaleonesta vai pitäisikö hänen jäädä sinne torjumaan Gian Marian hyökkäystä.
Gonzagan ja hovipojan seuraamana Francesco lähti kauniiseen huoneeseen, joka oli linnoituksen kaakkoisnurkassa kohoavan Leijonan tornin kohdalla. Hänen ikkunoistaan näki toiselle eli sisemmälle linnan pihalle, jonka poikki Valentina ja hänen hovinaisensa parhaillaan kiiruhtivat jumalanpalvelukseen.
Gonzaga koetti tukahduttaa tätä asiain sotkijana pitämäänsä miestä kohtaan tuntemaansa harmia ja kohdella häntä asianmukaisen kohteliaasti. Olisipa hän mennyt niinkin pitkälle, että olisi keskustellut Francescon kanssa tilanteesta — sillä häntä kiihoitti eräänlainen epäluulo ja hän halusi ovelan innokkaasti saada selville, mitkä syyt olivat oikeastaan saaneet tämän muukalaisen innostumaan Valentinan asioihin. Mutta väsyneesti, vaikka silti moitteettoman kohteliaasti Francesco torjui hänen yrityksensä ja pyysi, että Lanciotto lähetettäisiin häntä palvelemaan. Nähdessään ponnistuksensa turhiksi Gonzaga poistui entistä harmistuneempana, mutta hymyillen entistä herttaisemmin ja esiintyen entistä kohteliaammin.
Hän meni pihalle käskemään, että silta oli nostettava pystyyn, ja huomattuaan miehet erikoisen lauhkeiksi ja säyseiksi Francescolta saamansa purevan läksytyksen jälkeen hän purki heihin hänet vallannutta suunnattoman huonoa tuulta. Sitten hän vetäytyi omiin huoneisiinsa ja istui siellä linnan puutarhan puolisen ikkunan ääressä ainoina seuralaisinaan epämieluiset ajatuksensa.
Mutta pian hänen mielialansa keveni, ja hän rohkaistui, sillä hän saattoi olla sangen urhoollinen, kun vaara oli kaukana. Parasta olisi, mietti hän, jos Valentina poistuisi Roccaleonesta. Siihen hän neitoa neuvoisi ja kehoittaisi. Hän luonnollisesti lähtisi Valentinan muassa, ja siten hän voisi edistää kosiskeluaan yhtä hyvin muualla kuin täällä linnassakin. Jos taas toisaalta Valentina jäisi tänne, niin jäisi hänkin, ja jos Gian Maria tulisikin, niin mitäpä se itse asiassa merkitsisi? Kuten Francesco oli sanonut, ei piiritys voisi olla pitkäaikainen, koska Babbianon asiat olivat sekavat. Pian olisi Gian Marian pakko palata kotiinsa puolustamaan herttuakuntaansa. Jos he siis pystyisivät torjumaan häntä vähän aikaa, kävisi kaikki sittenkin hyvin. Totisesti hän oli ollut liian kerkeä masentumaan.
Hän nousi pystyyn ja ojensihe, tuntien huoletonta iloa, työnsi sitten ikkunansa auki ja kumartui sen ulkopuolelle hengittämään aamu-ilmaa. Häneltä pääsi hiljainen naurahdus. Olipa hän tosiaankin ollut hupakko kiusatessaan itseään pelolla saatuaan ensi tiedon Gian Marian tulosta. Tarkoin punniten Gian Maria tekisi hänelle palveluksen — jäivätpä he tänne tai lähtivät. Rakkaudella ei ole voimakkaampaa edistäjää kuin yhteinen vaara, ja viikko sellaisia häiriöitä, jollaisia Gian Maria todennäköisesti heille aiheuttaisi, veisi hänen kosiskeluaan eteenpäin enemmän kuin hän saattaisi toivoa saavuttavansa kuukauden kestävällä lähentelyllä rauhallisissa oloissa. Sitten Francescon muisto nostatti rypyn hänen kulmakarvojensa väliin, ja hän muisteli, kuinka mieltynyt Valentina oli ollut siihen miekkoseen kohdattuaan hänet ensi kerran Acquaspartassa ja kuinka neito sinä päivänä ratsastaessaan ei ollut nähnyt mitään muuta kuin Francesco-ritarin tummat silmät.
"Ritari Francesco, mutta mikä ja mistä?" jupisi hän itsekseen. "Pyh! Nimetön, koditon seikkailija; rehentelevä kerskuri, joka haisee verelle ja nahalle ja sopii ohjaamaan sellaista roskajoukkoa kuin Fortemanin miehiä. Mutta naisen seurassa — mitä voisi sellainen älliö saavuttaa, miten hän voisi menestyä?" Hän nauroi heräävälle mustasukkaisuudelleen pilkallisesti, ja hänen otsansa kirkastui, sillä nyt hän oli toiveikkaalla tuulella — mikä kenties johtui hänen äskeisen, vapisuttavan pelkonsa vastavaikutuksesta. "Mutta lempo vieköön", jatkoi hän muistaessaan, kuinka hämmästyttävän rohkea Francesco oli ollut linnanpihalla, "hän on väkevä kuin Herkules, ja esiintyy niin, että häntä pelätään ja totellaan. Pyh!" Hän naurahti taaskin kääntyessään ottamaan naulasta seinällä riippuvan luuttunsa. "Jonkun condottieron äpäräpoika, jossa isän rehentelevään röyhkeyteen liittyy kevytmielisen äidin talonpoikaissielu. Ja minäkö pelkään sellaisen olennon hipaisevan verrattoman Valentinani sydäntä? Sellainen ajatushan osoittaa kehnoa kunnioitusta häntä kohtaan."
Ja karkoittaen Francescon mielestään hän hypisteli soittokoneen kieliä ja palaten ikkunan ääreen näpäytteli säestystä ihmeellisen suloisen ja hellän äänensä kaiuttaessa rakkauslaulua.