KUUDES LUKU
Lemmenkaihoinen herttua
Eräästä Babbianon palatsin ikkunasta tarkkaili Aquilan herra alhaalla pihalla vallitsevaa hyörinää, ja hänen vierellään seisoi Fanfulla degli Arcipreti, jonka hän oli kutsunut Perugiasta, vakuuttaen, ettei häntä nyt Masuccion kuoltua uhannut mikään vaara.
Oli kulunut viikko siitä keskustelusta, jonka aikana Gian Maria oli ilmaissut aikeensa serkulleen, ja hänen korkeutensa valmistautui nyt lähtemään Urbinoon suorittaakseen loppuun ilveilynsä ja kosiakseen neiti Valentinaa. Se selitti, minkä vuoksi alhaalla nelikulmiossa palvelijat ja hovipojat kiitelivät edestakaisin, sotilaat komeilivat ja hevoset sekä muulit tömistelivät jalkojaan. Francesco katseli näkyä, hymyillen hieman katkerasti, hänen kumppaninsa taas erittäin tyytyväisesti.
"Taivaalle kiitos siitä, että hänen korkeutensa on vihdoinkin oppinut tajuamaan velvollisuutensa!" huomautti hovimies.
"Olen usein sattunut", sanoi Francesco välittämättä kumppaninsa sanoista, "äkäilemään kohtalottarille siitä, että ne ovat tuoneet minut tähän maailmaan kreiviksi. Mutta tulevaisuudessa kiitän heitä siitä, sillä tajuan, kuinka paljoa pahemmin olisi saattanut olla — olisin saattanut syntyä ruhtinaaksi, ja minulla olisi voinut olla herttuakunta hallittavanani. Olisin saattanut olla samanlainen kuin tuo poloinen ihminen, serkkuni, jonka elämä on pelkkää prameilua tyyten vailla todellista arvokkuutta, pelkkää huvittelua ilman kaikkea todellista iloa — raukkaudeton, yksinäinen ja turha."
"Mutta", huudahti hämmästynyt Fanfulla, "varmasti on siinä vastapainoksi hyviäkin puolia?"
"Näettehän tuon hyörinän. Tiedätte, mitä se merkitsee. Mitä saattaa olla sen vastapainoksi?"
"Se kysymys pitäisi viimeiseksi teidän esittää, herra kreivi. Olette nähnyt Guidobaldon veljentyttären ja voitteko hänet nähtyänne vielä tiedustaa, mitä hyviä puolia tämä avioliitto tarjoaa Gian Marialle?"
"Ettekö siis ymmärrä?" vastasi Aquila, hymyillen väsyneesti. "Ettekö oivalla, kuinka surkeata se on? Eikö mitään merkitse se, että kaksi valtiota huomattuaan tämän avioliiton molemmin puolin edulliseksi on päättänyt sen solmittavaksi ja että samalla pääosain esittäjillä — saattaisin melkein nimittää heitä uhreiksi — ei ole itsellään lainkaan valitsemisen tilaisuutta. Gian Maria sopeutuu siihen alistuvasti. Hän on valmis vakuuttamaan aina tietäneensä, että hänen kerran täytyy mennä naimisiin ja parhaansa mukaan koettaa saada poika. Hän vastusti sangen kauan tätä liittoa, mutta kun nyt välttämättömyys pakottaa häntä, huolehtii hän siitä jotensakin samalla tavoin kuin hän huolehtisi mistä muusta valtiollisesta asiasta tahansa — kruunauksesta, juhlasta tai tanssiaisista. Vieläkö ihmetellette sitä, etten voinut ottaa vastaan Babbianon valtaistuinta, kun sitä minulle tarjottiin? Sanon teille, Fanfulla, että jos nykyisin olisin serkkuni housuissa, hylkäisin kruunun ja purppuravaipan kenelle hyvänsä niitä haluavalle, ennenkuin ne pusertaisivat minusta elämän ja tekisivät minusta surkean nuken. Mieluummin kuin sietäisin moista elämän irvikuvaa olisin talonpoika tai renki; muokkaisin maata ja viettäisin vaatimatonta elämää, mutta viettäisin sitä omalla tavallani ja kiittäisin Jumalaa sen vapaudesta; valitsisin itse omat kumppanini; eläisin, miten haluaisin ja missä haluaisin, ja kuolisin, milloin Jumala sen hyväksi näkisi, siinä tiedossa, ettei elämäni ole ollut aivan hedelmätön. Entä se tyttö-rukka, Fanfulla! Ajatelkaahan häntä! Hänet liitetään rakkaudettomassa avioliitossa tuollaiseen karkeaan, tunteettomaan tomppeliin kuin Gian Maria on. Ettekö lainkaan sääli häntä?"
Fanfulla huokasi otsa rypyssä.
"En ole niin tylsä, etten oivaltaisi minkä tähden järkeilette tällä tavoin nyt", virkkoi hän. "Nämä ajatukset ovat heränneet mielessänne sen jälkeen, kun näitte tytön."
Francesco huoahti syvään.
"Kukapa tietää?" vastasi hän kaihoisesti. "Niinä muutamina minuutteina, jotka puhelimme keskenämme, hän kenties iski minuun paljoa syvemmän haavan kuin se oli, jota hän niin laupiaasti koetti hoitaa."
Kaikesta tästä huolimatta oli se, mitä Aquilan herra puhui suunnitellusta liitosta, jossakin määrin oikeutettua, mutta väittäessään, ettei pääosien esittäjillä olisi tilaisuutta itse valita puolestaan, hän sanoi liian paljon. Sellaisen tilaisuuden he saivat. Se tapahtui Urbinossa kolme päivää myöhemmin, kun herttua ja Valentina tuotiin toistensa seuraan tervetuliaisjuhlassa, jonka Guidobaldo järjesti veljentyttärensä aiotulle puolisolle. Tytön loistava kauneus oli Gian Marialle riemuisa yllätys ja sai hänet yhtä maltittomasti haluamaan Valentinaa omakseen kuin hänen karkea rumuutensa teki hänet vastenmieliseksi viimemainitun silmissä. Tyttö oli ollut vastahakoinen tätä avioliittoa kohtaan siitä hetkestä saakka, jolloin siitä hänelle mainittiin. Gian Marian näkeminen teki hänen kammonsa hänelle määrättyä osaa kohtaan täydelliseksi, ja sydämessään hän juhlallisesti vannoi mieluummin palaavansa Santa Sofian luostariin ja antautuvansa nunnaksi kuin tulevansa Babbianon herttuattareksi.
Gian Maria istui juhlapöydässä Valentinan vieressä ja syömisen häntä valtavasti innostavan väliajoilla kuiskutti tytön korvaan kohteliaisuuksia, jotka puistattivat häntä ja panivat hänet kalpenemaan. Kuta uutterammin herttua karkeaan ja kömpelöön tapaansa koetti häntä miellyttää, sitä enemmän hänen onnistui työntää tyttöä loitommaksi ja harmistuttaa häntä, kunnes hän vihdoin kaikesta narrimaisuudestaan huolimatta johtui pitämään Valentinaa omituisen kylmänä. Tästä hän pikapuolin lausui valittelunsa mahtavalle ruhtinaalle, tytön sedälle. Mutta Guidobaldo laski pilaa hänen tuskistaan.
"Pidättekö veljentytärtäni maalaistyttönä?" kysyi hän. "Haluaisitteko hänen teennäisesti hymyilevän ja vääntelehtivän jokaisesta lausumastanne imartelusta? Kun hän siis menee avioliittoon teidän korkeutenne kanssa, mitä merkitsee muu?"
"Toivoisin hänen rakastavan minua hiukan", valitti Gian Maria typerästi.
Guidobaldo tarkasti häntä silmissään tutkimaton hymy, ja hänen mieleensä lienee välähtänyt, että tämä karkeatekoinen, kalpeakasvoinen herttua oli liian kunnianhimoinen.
"Epäilemättä hän sen tekee", vastasi hän, ja hänen sävynsä oli yhtä tutkimaton kuin hänen katseensa. "Kun te vain kositte viehättävästi ja lämpimästi, mikä nainen voisi vastustaa teidän korkeuttanne? Älkää salliko neidolle sopivan kainouden sysätä teitä loitolle!"
Nämä Guidobaldon sanat lietsoivat häneen uutta rohkeutta. Eikä hän koskaan myöhemminkään saattanut ajatella, että Valentinan kylmyys oli mitään muuta kuin vaippa, jonkinlainen neitseellinen verho, jonka taakse kainous vaati häntä piilottamaan sydämensä taipumukset. Kun hän järkeili tällä tavoin ja kun hänellä sen tueksi oli ihmeellinen typeryytensä, kävi niin, että kuta enemmän Valentina häntä kaihtoi ja karttoi, sitä varmemmaksi muuttui hänen vakaumuksensa, että tyttö piti hänestä; kuta pahemmin Valentina osoitti häntä kammoavansa, sitä voimakkaammin se hänestä todisti, kuinka kalvava tytön tunne oli. Menipä hän lopulta niin pitkälle, että ylisti ja piti arvossa tätä Valentinan perin neitseellistä käyttäytymistä.
Järjestettiin ajo- ja haukkametsästyksiä, veneretkiä, juhlia, huvinäytelmiä, tanssiaisia sekä kaikenkaltaisia muita kemuja, ja viikon ajan meni Urbinossa kaikki hyvin. Sitten keskeytettiin juhliminen yhtäkkiä kuin olisi tykinkuula osunut palatsiin. Se sanoma, että Babbianossa oli Caesar Borgian lähettiläs tuomassa sanomia herraltaan, vaikutti Gian Mariaan kylmän suihkun tavoin. Hän sai siitä tiedon Fabrizio da Lodin lähettämässä kirjeessä, jossa viimemainittu rukoili häntä palaamaan neuvotellakseen Valentinon täysivaltaisen edustajan kanssa.
Enää hän ei välinpitämättömästi sivuuttanut häntä kaikkivoittavan Borgian taholta uhkaavaa vaaraa eikä enää luullut neuvonantajansa liioittelevan pelon syytä. Myöskin tämä Valentinon sanansaattajan äkillinen saapuminen, joka sattui sellaisena aikana, että melkein tuntui siltä kuin tekeillä oleva liitto Urbinon kanssa olisi kannustanut Borgiaa toimimaan, ennenkuin liitto olisi solmittu, herätti hänessä pahoja aavistuksia.
Eräässä hänen käytettäväkseen Urbinossa-vierailun aikana varatun huoneiston ruhtinaallisessa kammiossa hän pohti tätä traagillista uutista häntä seuranneiden kahden ylimyksen — Alvaro de Alvarin ja Gismondo Santin kanssa — ja samalla kun he molemmat kehoittivat häntä Lodin neuvon mukaisesti palaamaan heti, he myöskin neuvoivat häntä järjestämään kihlauksensa ennen lähtöä.
"Laittakaa asia lopulliseen kuntoon heti, teidän korkeutenne!" virkkoi
Santi. "Silloin palaatte Babbianoon hyvin aseistettuna kohdataksenne
Valentino-herttuan sanansaattajan."
Kerkeästi hyväksyttyään tämän neuvon Gian Maria lähti tapaamaan Guidobaldoa ja esitti tälle ehdotuksensa sekä saapuneen tiedon, joka oli hänen osoittamansa kiireen syy. Guidobaldo kuunteli vakavasti. Tavallaan uutinen koski häneenkin, sillä hän pelkäsi Caesar Borgian valtaa yhtä paljon kuin kukaan muu ihminen Italiassa, ja senvuoksi hän oli sitäkin valmiimpi jouduttamaan liittoa, joka toisi vielä yhden naapurivaltion hänen suunnittelemaansa voimakkaaseen kokoomukseen.
"Kaikki käy toivomustenne mukaan", vastasi Urbinon armollinen hallitsija, "ja kihlaus julkaistaan tänään, joten voitte viedä siitä tiedon Valentinon sanansaattajalle. Kuultuanne hänen sanomansa antakaa hänelle niin uhmaava tai niin varovainen vastaus kuin parhaaksi katsotte. Sitten palatkaa kymmenen päivän kuluessa Urbinoon, ja silloin on kaikki valmiina häitä varten. Mutta ennen kaikkea menkää puhumaan asiasta Monna Valentinalle!"
Varmana menestyksestään Gian Maria totteli isäntäänsä ja lähti etsimään neitoa. Saavuttuaan tytön etuhuoneeseen hän lähetti siellä vetelehtivän hovipojan kunnioittavasti pyytämään Valentinaa suomaan hänelle puhelun.
Nuorukaisen mennessä ovesta viereiseen huoneeseen Gian Maria kuuli hetkisen aikana harvinaisen kauniin miesäänen huilun säestyksellä laulavan rakkauslaulua.
"Una donna piu bella assai che 'l sole…"
kuuluivat Petrarcan sanat, ja hän kuuli niiden jatkon vieläkin, vaikka vaimennettuna, minuutin tai parin aikana, sittenkun poika oli poistunut. Sitten laulu äkkiä taukosi, ja seurasi äänettömyys, jonka loputtua hovipoika palasi. Kohottaen sinisen ja kullan kirjavaa oviverhoa hän pyysi Gian Mariaa astumaan sisälle.
Huone kertoi kaunopuheisesti Montefeltron varallisuudesta ja hienostumisesta kullan ja ultramarinin kirjavasta, holvatusta, hienojen puu-upotuksien muodostaman, kaiverretun reunuksen koristamasta laipiosta sen alla riippuviin, arvaamattoman kallisarvoisiin seinäverhoihin saakka. Tulipunaisen rukousjakkaran yläpuolella riippui ristiinnaulitun kuva, kuuluisan ferraralaisen Anichinon hieno mestariteos. Sen takana oli kirjoituspöytä, jolla oli kristallipeili ja joitakuita ihania muranolaisia lasiteoksia. Lisäksi oli huoneessa Mantegnan maalaus, joitakuita kallisarvoisia kameoita ja hienoja emaljiteoksia, runsaasti kirjoja, harppulauta, jota vaaleatukkainen hovipoika silmäili tarkastelevasta, ja oikealla puolella olevan ikkunan ääressä seisoi hyvin kaunis harppu, jonka Guidobaldo oli ostanut veljentyttärelleen Venetsiasta.
Tässä Valentinan valiohuoneessa herttua tapasi hänet hänen hovinaistensa, Peppe-narrin, parin hovipojan ja puolenkymmenen hänen isänsä hoviin kuuluvan herrasmiehen ympäröimänä. Yksi viimemainituista sama Gonzaga, joka oli saattanut Valentinaa Santa Sofian luostarista — istui matalalla tuolilla puettuna perin loistavaan, valkeaan silkkiasuun sekä upeasti kirjailtuihin liiveihin ja ihokkaaseen, huolimattomasti hypistellen sylissään olevaa luuttua, mistä Gian Maria päätteli juuri hänen äänensä kantautuneen etuhuoneeseen.
Herttuan saapuessa nousivat he kaikki paitsi Valentinaa ja ottivat hänet vastaan juhlallisesti, mikä jonkun verran jäähdytti hänen kiihkoaan. Hän astui eteenpäin, pysähtyi sitten kömpelösti ja samalla tavoin lausui pyynnön, että hän saisi puhua Valentinan kanssa kahden kesken. Väsyneen pitkämielisesti neito lähetti pois hoviväkensä, ja Gian Maria odotti seisoallaan, kunnes heistä viimeinen oli mennyt korkeasta lasiovesta viehättävälle pengermälle, jossa marmorinen suihkukaivo säihkyi ja välkkyi vihreän aukeaman keskellä. "Armollinen neiti", alkoi Gian Maria, sittenkun he vihdoin olivat kahden kesken, "olen saanut Babbianosta tietoja, jotka vaativat minua heti palaamaan sinne". Ja hän astui vielä yhden askeleen lähemmäksi tyttöä.
Hän oli tosiaankin hidasjärkinen mies tai sitten liiaksi narrimaisuuden sokaisema nähdäkseen ja tulkitakseen oikein äkillisen välähdyksen Valentinan silmissä ja tytön kasvoille äkkiä leviävän, epäilemättömän huojennuksen ilmeen.
"Teidän korkeutenne", vastasi Valentina hiljaa ja rauhallisesti, "olemme pahoillamme teidän lähdöstänne".
Kuinka tomppelimainen herttua! Sokea, karkea ja perin narrimainen kosija! Oliko hän syntynyt ja kasvanut hoveissa ja olivatko hänen korvansa perehtyneet sanoihin, jotka eivät merkinneet mitään, jotka olivat vain tyhjää kaikua siitä, mitä olisi pitänyt tarkoittaa; oliko hän niin perehtymätön kohteliaisuuksiin, joissa sydämellä ei ollut lainkaan osaa, että nuo Valentinan sanat saivat hänet lankeamaan polvilleen neidon eteen ja muuttumaan mitä harmittavimmanlaatuiseksi, moukkamaiseksi rakastajaksi?
"Niinkö?" sopersi hän katseensa käydessä kovin lemmenkaihoiseksi.
"Oletteko tosiaankin pahoillanne?" Tyttö ponnahti äkkiä pystyyn.
"Pyydän teidän korkeuttanne nousemaan ylös", käski hän kylmästi, mutta hänen kylmyytensä muuttui nopeasti levottomuudeksi, kun hänen ponnistuksensa hänen yrittäessään irroittaa kättänsä osoittautuivat turhiksi. Sillä hänen rimpuilustaan huolimatta Gian Maria pysyi vankkana. Tämä oli pelkkää ujoutta, vakuutti hän itselleen, pelkkää neitseellistä juonittelua, jota hänen täytyi sietää, kunnes hän nujertaisi sen ikiajoiksi.
"Teidän korkeutenne, rukoilen teitä!" jatkoi Valentina. "Ajatelkaa, missä olette kuka olette!"
"Pysyn tässä tuomiopäivään saakka", vastasi herttua osoittaen omituista huumorin, kiihkon ja hurjuuden sekoilusta, "jollette suostu kuuntelemaan minua".
"Olen valmis kuuntelemaan, teidän korkeutenne", lupasi Valentina peittelemättä vastenmielisyyttään, jota toinen ei ollut kyllin älykäs tajuamaan. "Mutta ei ole välttämätöntä, että pidätte kiinni kättäni, eikä sopivaa, että olette polvillanne."
"Eikö sopivaa?" huudahti Gian Maria. "Neiti, te ette käsitä minua oikein. Eikö meidän kaikkien olemmepa ruhtinaita tai renkejä — ole sopivaa joskus olla polvillamme?"
"Rukoillessanne, teidän korkeutenne, se kyllä on perin sopivaa."
"Eikö sitten mies ole rukoilemassa kosiessaan? Onko koko maailmassa sopivampaa alttaria kuin hänen sydämensä valitun jalat?"
"Päästäkää minut irti!" komensi tyttö, yhä ponnistellen. "Teidän korkeutenne käy väsyttäväksi ja naurettavaksi."
"Naurettavaksi?"
Gian Marian iso, aistillinen suu loksahti auki. Hänen kalpeat poskensa muuttuivat täplikkäiksi, ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat ylöspäin, samalla kun niiden julma sininen väri välähti kovin ilkeästi. Hetkisen hän pysyi paikallaan; sitten hän nousi seisomaan. Hän hellitti Valentinan kädet, kuten tyttö oli pyytänyt, mutta tarttui sensijaan hänen käsivarsiinsa, mikä oli vieläkin pahempi.
"Valentina", lausui hän, eikä hänen äänensä suinkaan ollut rauhallinen, "minkä tähden kohtelette minua näin tylysti?"
"Enhän kohtelekaan", vastasi tyttö väsyneesti, vavahtaen ja vetäytyen kauemmaksi kalpeista kasvoista, jotka olivat niin likellä hänen omiaan ja herättivät hänessä voittamatonta kammoa. "En haluaisi teidän korkeutenne näyttävän narrimaiselta, ettekä aavista, kuinka —"
"Aavistatteko te, kuinka syvästi, kuinka intohimoisesti rakastan teitä?" keskeytti toinen otteensa tiukentuessa.
"Teidän korkeutenne, minun koskee!"
"Eikö minuun sitten koske?" ärähti herttua. "Mitä merkitsee puserrus käsivarteen verrattuna niihin haavoihin, joita silmänne minuun sivaltavat? Ettekö —"
Tyttö oli kiskoutunut irti hänen otteestaan ja ponnahtanut lasiovelle, josta hänen seuralaisensa olivat poistuneet.
"Valentina!" kiljaisi herttua syöksyessään hänen jälkeensä, ja se muistutti pikemminkin pedon karjaisua kuin rakastuneen miehen huudahdusta. Hän sai tytön kiinni ja kiskoi hänet liikoja kursailematta takaisin huoneeseen.
Silloin Valentinassa piillyt kammo, halveksuminen ja harmi nousivat aseisiin. Hän ei ollut koskaan kuullut kerrottavan, että hänen asemassaan olevaa naista olisi kohdeltu tällä tavoin. Hän kammosi Gian Mariaa, mutta oli säästänyt häneltä nöyryytyksen kuulla sen hänen omilta huuliltaan ja oli aikonut kamppailla vapaudestaan setänsä kanssa. Mutta koska Gian Maria nyt kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut palvelustyttö, koska herttua ei näyttänyt tietävän mitään hänelle kuuluvasta kunnioituksesta eikä sellaisten ihmisten hienosta käytöksestä, joiden syntyperä ja kasvatus olivat hyvät, ei hän enää suvaitsisi Gian Marian inhoittavaa armastelua. Koska viimemainittu halusi jatkaa kosiskeluaan ilveilijän tavoin, lupasi Urbinon ylpeäluontoinen tytär kohdella häntä samalla tavalla.
Hän kiskaisihe toisen kerran irti miehen otteesta ja sivalsi hänen herttualliseen poskeensa navakan sivalluksen, joka — niin yllättävä se hänestä oli — melkein sai hänet kellahtamaan selälleen.
"Madonna!" huohotti hän. "Tällainen häväistys minulle!"
"Entä minkälaisia loukkauksia on minun pitänyt kärsiä teidän käsissänne?" tokaisi tyttö katseessaan niin raju ilme, että toinen peräytyi. Ja kun Valentina nyt seisoi suorana hänen edessään vihan kauniina ruumiillistumana, ei Gian Maria tiennyt, rakastiko vai pelkäsikö hän tyttöä enemmän, mutta häntä kannusti voimakas halu saada Valentina omakseen ja kesyttää hänet.
"Olenko minä sotaväkenne leirilutka", kysyi Valentina vimmastuneena, "kun kohtelette minua niin? Ettekö muista, että olen Guidobaldon veljentytär, Rovere-suvun nainen ja etten syntymästäni saakka ole saanut osakseni mitään muuta kuin kunnioitusta kaikilta miehiltä, olipa heidän syntyperänsä vaikka kuinka korkea? Että minulla syntyperäni nojalla on siihen oikeus? Täytyykö minun suoraan sanoa teille, hyvä herra, että vaikka olette syntynyt valtaistuimelle, on käytöksenne tallirengin? Ja täytyykö minun sanoa teille, jotta sen tajuaisitte, ettei ainoakaan mies, joka ei omilta huuliltani ole saanut siihen oikeutta, saa käydä minuun käsiksi, kuten te olette tehnyt?"
Hänen silmänsä säihkyivät, hänen äänensä kohosi, ja myrsky äityi; ja se pudisteli ja tärisytti Gian Mariaa niin pahasti, ettei hän osannut muuta kuin nöyrästi anoa anteeksi.
"Mitäpä merkitsee se, että olen herttua", puolustihe Gian Maria arkaillen, "koska minusta on tullut rakastunut mies? Mikä sitten herttua on? Hän on vain mies, ja samoin kuin hänen halvimman alamaisensa täytyy hänenkin rakkautensa purkautua ilmoille. Tunteeko rakkaus arvoerotuksia?"
Neito siirtyi jälleen lasiovea kohti, ja siitä huolimatta, ettei herttua rohjennut enää toistamiseen pidättää häntä väkisin, koetti hän tehdä sen sanoilla.
"Madonna", huudahti hän, "rukoilen teitä kuuntelemaan minua. Tunnin kuluttua olen satulassa matkalla Babbianoon."
"Se, hyvä herra", vastasi tyttö, "on paras uutinen, mitä olen kuullut tulonne jälkeen". Ja odottamatta miehen vastausta hän astui avoimesta lasiovesta pengermälle.
Sekunnin ajan Gian Maria empi kiukkuisen nöyryytyksen tunteen tukahduttaessa hänen järkeään. Sitten hän lähti Valentinan jälkeen; mutta hänen saavuttuaan ovelle ilmestyi hänen eteensä äkkiä Peppen pieni, kyssäselkäinen hahmo kellojen kilistessä ja pilkallisen virnistyksen valaistessa narrin kasvoja.
"Pois tieltä, narri!" ärähti äkäinen herttua. Mutta punaisen ja mustan kirjavaan kaapuun puettu kummallinen olento pysyi paikallaan.
"Jos etsitte madonna Valentinaa", huomautti hän, "näette hänet tuolla".
Ja kun Gian Maria katsoi Peppen laihan sormen osoittamaan suuntaan, näki hän tytön jälleen menneen hovineitojensa seuraan ja puhumistilaisuuden siten häneltä loppuneen. Hän käänsi selkänsä ilveilijälle ja marssi mahtipontisesti ovelle, josta hän oli alunperin tullut huoneeseen. Peppelle olisi ollut hyvä, jos hän olisi sallinut herttuan mennä. Mutta narri, joka rakasti emäntäänsä hellästi ja jolla oli paljon uskollisen koiran vaistoja, joka rakasti, jos hänen emäntänsä rakasti, ja vihasi, jos hänen emäntänsä vihasi, ei malttanut hillitä haluaan lähettää pistosanoja poistuvan hahmon jälkeen ja iskeä vielä haavan herttuan pahasti runneltuun sisuun.
"Huomaatte, että madonnan sydämeen vievä tie on hankala, teidän korkeutenne", huusi hän Gian Marian jälkeen. "Kun viisautenne on sokea, olkoon sen apuna hulluttelun terävä silmä."
Herttua seisahtui. Paremmin arvonsa tunteva mies ei olisi välittänyt mitään narrin salakavalasta kielestä. Mutta arvokkuus ja Gian Maria olivat vieraita toisilleen. Hän kääntyi ja silmäili olentoa, joka nyt seurasi häntä huoneeseen.
"Sinulla on tietoja myytäväksi", tokaisi hän halveksivasti.
"Tietoja minulla on – suunnaton varasto – mutta ei myytäväksi, herra herttua. Ne tiedot, jotka ovat teille tärkeät, tarjoan teille, jos sitä pyydätte, vaatimatta siitä mitään muuta kuin ilon nähdä teidän hymyilevän."
"Anna tulla!" käski herttua höllittämättä velttoja kasvojaan tiukkaavaa tuikeutta.
Peppe kumarsi.
"Olisi helppo asia, mitä korkein ja mahtavin herra, voittaa madonnan rakkaus, jos —" Hän keskeytti lauseensa draamallisesti.
"Niin, niin. E dunque? Jos —?"
"Jos teillä olisi erään tuntemani henkilön ylevät piirteet, komea vartalo, kaunismuotoiset raajat, kohtelias puhetapa ja ruhtinaallinen käytös."
"Lasketko minusta pilkkaa?" tiedusti herttua epäillen.
"Oi, en, teidän korkeutenne! Selitän vain, miten emäntäni mahdollisesti johtuisi rakastamaan teitä. Jos teillä olisi sen henkilön loistavat ominaisuudet, josta puhun ja josta hän haaveilee, saattaisi se käydä helposti. Mutta koska Jumala on muovannut teidät sellaiseksi kuin olette karkeapiirteiseksi, lihavaksi, kitukasvuiseksi, kömpelöksi —"
Karjaisten syöksähti raivostunut herttua hänen kimppuunsa. Mutta narri oli yhtä ketteräjalkainen kuin kerkeäkielinen, vältti herttuan lihavien käsien otteen, hypähti lasiovesta ja juoksi emäntänsä hameiden suojaan.