SEITSEMÄS LUKU
Juonitteleva Gonzaga
Olisipa totisesti ollut Peppelle hyvä, jos hän olisi hillinnyt pahanilkistä tuultansa ja pitänyt aisoissa ivailevaa puhettaan, joka oli ollut kuin etikkaa Gian Marian haavoille, Kun näet Gian Maria oli loukkaantunut, oli hänen tapansa olla kostonhimoinen, ja tässä tapauksessa hän oli vieläkin pahempi.
Hänen mielessään pälvi muisto narrin sanoista ja siitä vihjauksesta, että Valentinan sydämessä väikkyi jonkun toisen miehen kuva. Kun hyljeksitty herttua nyt omalla karkealla tavallaan ja niin, kuin hän rakkauden ymmärsi, rakasti Valentinaa, kävi hän raivoisan mustasukkaiseksi sille toiselle miehelle, jonka olemassaolosta Peppe oli vihjannut. Tämä tuntematon oli hänen ja Valentinan välisen polun telkeenä, ja Gian Marian mieleen välähti, että yksinkertaisin keino polun aukaisemiseksi oli esteen raivaaminen pois tieltä. Mutta sitä ennen hänen oli saatava se selville, ja siinä, mietti hän julmasti hymyillen, saattoi narri auttaa häntä tahtoen tai tahtomattaan.
Hän palasi omaan huoneistoonsa, ja sillä aikaa kun hänen lähtöään valmistettiin, käski hän Alvaron kutsua luoksensa Martin Armstadtin — hänen henkivartiostonsa päällikön. Viimemainitulle hän antoi lyhyet ja salaiset määräykset.
"Valitkaa neljä miestä ja jääkää Urbinoon minun lähdettyäni. Ottakaa selville, missä Peppe, narri, liikkuu! Vangitkaa hänet ja tuokaa hänet jäljessäni! Pitäkää huoli siitä, että teette sen varovasti, älkääkä salliko kenessäkään herätä vähääkään epäluuloja tehtävästänne!"
Salamurhaaja — hän ei ollut paljoakaan parempi siitä huolimatta, että hän komensi Babbianon herttuan henkivartiostoa — kumarsi ja vastasi ulkomaalaisella kurkkuäänellään, että hänen korkeutensa määräyksiä toteltaisiin.
Senjälkeen Gian Maria valmistautui lähtemään. Hän sanoi jäähyväiset Guidobaldolle, luvaten palata muutamien päivien kuluttua häitä varten ja jättäen isäntänsä mieleen sen vaikutelman, että hänen ja Valentinan välinen keskustelu oli ollut tyyten toisenlainen kuin se todellisesti oli ollut.
Juuri Valentinalta itseltään sai Guidobaldo Gian Marian poistuttua tietää, millainen se keskustelu oli oikeastaan ollut ja mitä hänen veljentyttärensä ja vieraansa välillä oli tapahtunut. Valentina tapasi hänet työhuoneestaan, johon hän oli vetäytynyt hänen ruumistaan jo kalvavan luuvalon pahanhengen ajamana, sillä usein se pakotti hänet joksikin aikaa eristäytymään hovistaan. Valentinan saapuessa hän loikoi leposohvalla, koettaen kuluttaa aikaansa lukemalla Piccininon suorasanaisia teoksia. Hän oli komea mies, erinomaisen kaunismuotoinen, tuskin kolmikymmenvuotias. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmiensä ympärillä oli tummat ympyrät, ja hänen voimakkaan suunsa seuduilla oli tuskien uurtamia juovia.
Tytön saapuessa hän nousi istumaan, laski kirjansa vieressään olevalle pöydälle ja kuunteli toisen vihaisia valituksia.
Aluksi kohtelias Montefeltro oli taipuvainen suuttumaan saatuaan tietää, kuinka karkeasti Gian Maria oli käyttäytynyt. Mutta pian hän hymyili.
"Kun puhutaan suu puhtaaksi, en minä näe tässä kovinkaan suurta harmistumisen syytä", vakuutti hän. "Myönnän siitä ehkä puuttuvan sitä muodollisuutta, jota herttuan asemassa olevan miehen pitäisi osoittaa puhutellessaan sinun asemassasi olevaa naista. Mutta koska hän menee naimisiin sinun kanssasi ja pian meneekin, miksi vihastua siitä, että hän pyrkii suorittamaan kosintansa minkä tahansa muun miehen tapaan?"
"Olen siis puhunut turhaan", vastasi Valentina uhmaavasti, "ja minua on ymmärretty väärin. Minä en aio mennä avioliittoon tämän herttuallisen tolvanan kanssa, jonka te olette valinnut puolisokseni."
Guidobaldo tuijotti häneen kulmakarvat kohotettuina ja ihmettelevä ilme hienoissa silmissään. Sitten hän kohautti olkapäitänsä hieman väsyneesti. Tämä komea ja rakastettu Guidobaldo oli hyvin ruhtinasmainen, niin harjaantunut ruhtinaallisiin tapoihin, että hän joskus unohti olevansa ihminen.
"Annamme paljon anteeksi nuoruuden kiihkolle", sanoi hän hyvin kylmästi. "Mutta meidän jokaisen sietämiskyvyllä on rajansa. Setänäsi ja hallitsijanasi vaadin sinulta kaksin kerroin velvollisuudentuntoa, ja sinun on osoitettava kaksinkertaista kuuliaisuutta toivomuksilleni. Kaksinkertaisen arvovaltani nojalla olen käskenyt sinua menemään naimisiin Gian Marian kanssa."
Valentina unohti tyyten olevansa prinsessa ja oli pelkkä nainen vastatessaan torjuvasti:
"Mutta, teidän korkeutenne, minä en rakasta häntä."
Kärsimättömyyden häive lehahti herttuan yleville kasvoille.
"En muista", vastasi hän väsyneesti, "rakastaneeni tätiäsi. Mutta kuitenkin menimme avioliittoon ja tottumuksen nojalla opimme rakastamaan toisiamme ja olemaan onnelliset".
"Saatan ymmärtää, että monna Elizabetta johtui rakastamaan teitä", myönsi Valentina. "Te ette ole samanlainen kuin Gian Maria. Te ette ollut lihava ja ruma, typerä ja julma, kuten hän on."
Tämä vetoomus olisi saattanut löytää tiensä miehen sydämeen hänen turhamaisuutensa aina avoimen uoman kautta.
Mutta niin ei käynyt Guidobaldolle. Hän vain ravisti päätänsä.
"Tästä asiasta en tahdo väitellä. Se olisi arvotonta meille kummallekin. Ruhtinaat, rakas lapsi, eivät ole samanlaisia kuin tavalliset ihmiset."
"Missä suhteessa he niistä eroavat?" säväytti tyttö takaisin. "Eikö heidän ole nälkä ja jano samoin kuin tavallisten ihmisten? Eivätkö heitä vaivaa samat sairaudet, eivätkö he koe samoja riemuja? Eivätkö he synny ja kuole ihan samoin kuin tavalliset ihmiset? Mikä siis on se erotus, joka estää heitä menemästä naimisiin tavallisten ihmisten tavoin?"
Guidobaldo heilautti kätensä taivasta kohti, ja hänen silmistään kuvastui tyrmistystä, jota selvästi oli mahdoton sanoin lausua. Eleen rajuus puristi hänen huuliltaan tuskaisen ähkäisyn. Vihdoin saatuaan sen hillityksi hän virkkoi:
"Erotus on se, ettei heidän elämänsä ole heidän omansa ja etteivät he saa käyttää sitä mielensä mukaan. He kuuluvat sille valtiolle, jota hallitsemaan he ovat syntyneet, eikä se ole missään muussa niin tärkeä kuin heidän avioliitoissaan. Heidän tulee solmia sellaisia liittoja, jotka koituvat heidän kansansa hyväksi." Valetina keikautti kastanjanruskeata päätänsä, mutta hellittämättä hänen setänsä jatkoi kylmään, muodolliseen sävyyn samanlaiseen sävyyn kuin hän olisi puhunut sotaväkensä päälliköille: "Tässä tapauksessa meitä Babbianoa ja Urbinoa uhkaa yhteinen vihollinen. Ja erikseen emme kumpikaan jaksa vastustaa häntä, mutta yhdessä me pystymme hänet nujertamaan. Senvuoksi tämä liitto on tarpeellinen — ehdottoman välttämätön."
"Minä en käsitä tätä välttämättömyyttä", vastasi Valentina uhmaa uhkuvalla äänellä. "Jos sellainen liitto, josta puhutte, on suotava, niin miksi sitä ei voida tehdä puhtaasti poliittiseksi — esimerkiksi sellaiseksi kuin se on, joka nyt. sitoo Perugian ja Camerinon teihin? Miksi pitää minut sotkea tähän kysymykseen?"
"Vähäinen historian tuntemus antaisi sinulle vastauksen. Sellaisia poliittisia liittoja tehdään joka päivä, ja niitä rikotaan joka päivä, kun enemmän etua tarjoutuu toisella taholla. Mutta avioliiton lujittamana muuttuu side, vaikka se pysyykin poliittisena, myöskin verisiteeksi. Urbinon ja Babbianon tapauksessa on otettava huomioon myöskin se, ettei minulla ole poikaa. Saattaisi hyvinkin käydä, Valentina", jatkoi hän harkitsevan kylmästi, mikä kuohutti tytön mieltä, "että teidän poikanne liittäisi nämä kaksi herttuakuntaa vieläkin lujemmin toisiinsa. Aikanaan saattaisivat ne molemmat hänen hallitseminaan yhtyä yhdeksi ainoaksi mahtavaksi valtioksi, joka pystyisi menestyksellisesti kilpailemaan minkä italialaisen valtion kanssa tahansa. Ja nyi jätä minut rauhaan, lapsi! Kuten näet, kalvavat minua tuskat, ja kun laitani on tällainen ja tämä ilkeä tyrannini pitää minua kynsissään, olen mieluimmin yksin."
Syntyi äänettömyys, ja samalla kun herttuan katse oli tähdätty Valentinan silmiin, oli viimemainitun katse karttavasti suunnattu lattiaan. Rypistys rumensi tytön valkeata otsaa, hänen huulensa olivat yhteen puristetut, ja hänen kätensä olivat nyrkissä. Toisen ruumiillisten vaivojen herättämä sääli taisteli hetkisen hänen omia sielullisia tuskiaan kohtaan tuntemansa säälin kanssa. Vihdoin hän keikautti kaunista päätänsä taaksepäin, ja sen liikkeen laatu oli niskuroimishengen yllyttämä.
"Mieltäni pahoittaa teidän korkeutenne kiusaaminen tällaisena ajankohtana", vakuutti hän, "mutta minun täytyy pyytää teiltä suopeutta. Asianlaita lienee, kuten puhuitte. Suunnitelmanne lienevät ylevimmät, mitä ikinä on keksitty, koska niiden toteuttamiseen sisältyisi oman lihanne ja verenne — veljentyttärenne — uhraaminen. Mutta minä en tahdo olla niissä osallisena. Kenties minulta puuttuu samanlaista sielun ylevyyttä; kenties olen tyyten arvoton siihen korkeaan asemaan, johon olen syntynyt ilman omaa syytäni. Ja niinpä, teidän korkeutenne", lopetti hän, samalla kun hänen äänensä, kasvonsa, eleensä, kaikki osoittivat hänen sanojensa olevan peruuttamattoman lopullisia, "minä en mene naimisiin tämän Babbianon herttuan kanssa — en, vaikka minun pitäisi tehdä se lujittaakseni liittoja sadan herttua kunnan kanssa."
"Valentina!" huudahti Guidobaldo, kiihtyneenä unohtaen tavallisen tyyneytensä. "Etkö muista olevasi veljentyttäreni?"
"Koska te näytte unohtaneen sen."
"Nämä naisen oikut —" alkoi herttua, mutta Valentina keskeytti hänet.
"Kenties ne ovat omiaan muistuttamaan teille, että minä olen nainen, ja ehkä sen muistaessanne ajattelette, kuinka perin luonnollista on, että minä naisena kieltäydyn menemästä naimisiin — poliittisista syistä."
"Huoneeseesi!" komensi herttua nyt pahasti ärtyneenä. "Ja rukoile polvillasi taivaan armoa auttamaan sinua tajuamaan velvollisuutesi, koska minun sanani eivät sinuun tehoa!"
"Oi, jospa herttuatar olisi palannut Mantuasta!" huoahti Valentina.
"Hyvä monna Elizabetta ehkä saisi hellytetyksi teidät säälimään."
"Monna Elizabetta on itse liian velvollisuudentuntoinen voidakseen muuta kuin kehoittaa sinua täyttämään velvollisuutesi. Kas niin, lapsi", lisäsi hän mairittelevammin, "työnnä syrjään tämä tottelemattomuustuuli, joka on niin vieras sinulle ja sopii sinulle niin huonosti. Hääsi vietetään niin loistavasti ja upeasti, että jokainen italialainen prinsessa on vihreä kateudesta. Myötäjäisesi on määrätty viideksikymmeneksituhanneksi dukaatiksi, ja Giuliano della Rovere suorittaa vihkimisen. Olen jo lähettänyt sanan Ferraraan verrattomalle Anichinolle ja tilannut häneltä majestate-vyön; lähetän noutamaan Venetsiasta lehtikultaa ja —"
"Mutta ettekö ota kuuleviin korviinnekaan, että minä en tahdo mennä naimisiin?" pisti tyttö väliin kiihkoisen rauhallisesti, kasvot kalpeina, rinta huohottavana.
Herttua nousi, raskaasti nojaten kultanuppiseen keppiinsä ja silmäili häntä hetkisen otsa rypyssä virkkamatta mitään. Sitten hän ilmoitti kylmän päättävästi:
"Kihlauksesi Gian Marian kanssa on julkaistu. Olen antanut sanani herttualle, ja avioliittonne solmitaan niin pian kuin hän palaa. Ja nyt mene! Tällaiset kohtaukset rasittavat sairasta miestä ja ovat arvoa alentavia."
"Mutta, teidän korkeutenne", alkoi tyttö, rukoilevan sävyn nyt tullessa äskeisen uhmailun sijalle.
"Mene!" kivahti herttua, polkien jalkaansa ja pelastaakseen arvokkuutensa — sillä hän pelkäsi tytön ehkä sittenkin jäävän — ja sitten pyörsi kantapäänsä varassa ympäri ja lähti huoneesta.
Yksin jäätyään Valentina seisoi hetkisen paikallaan, päästi huokauksen rinnastaan ja pyyhkäisi äkäisen kyynelen ruskeista silmistään. Tehden sitten äkillisen liikkeen, joka näytti vihjaavan hänen hillinneen mielialansa, hän astui sille ovelle, josta hän oli tullut, ja poistui.
Hän meni pitkin pitkää käytävää, jonka seinillä hohtivat Andrea Mantegnan ihmeitä tekevän siveltimen maalaamat uudet freskot, asteli etuhuoneensa lävitse ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän joitakuita tunteja aikaisemmin oli kokenut Gian Marian innoittavan lähentelyn tuottaman loukkauksen. Mentyään nyt tyhjän huoneen lävitse hän astui pengermälle, josta näkyi palatsin paratiisimaiseen puutarhaan.
Suihkukaivon ääressä oli valkea marmori-istuin, jonka verhoksi eräs hänen seuranaisistaan oli aikaisemmin samana päivänä viskannut tulipunaisen samettivaipan. Sille hän nyt istuutui pohtimaan häntä painavaa kauheata tilannetta. Ilma oli lämmin ja viihtyinen sekä täynnä alhaalta puutarhasta kantautuvaa kukkain tuoksua. Suihkukaivon loiske tuntui tyynnyttävän häntä, ja vähän aikaa hänen silmänsä olivat tähdätyt välkkyvään veteen, joka nousi korkealle kristallipatsaana, särkyi sitten ja putosi välkkyvänä jalokivikuurona laajaan marmorialtaaseen. Kun hänen silmänsä sitten väsyivät, harhaantui hänen katseensa marmoriselle rintasuojukselle, jonka luona asteli riikinkukko suuriluuloisen arvokkaasti, ja siirtyi sieltä alhaalla leviävään puutarhaan, jossa heloitti hilpeävärisiä kukkia upeissa, korkeiden, puksipuisten aitausten muodostamissa puitteissa myrttien ja syvän safraninväristä iltataivasta vastaan hoikkina ja tummina kuvastuvien korkeiden sypressien reunustamina.
Paitsi suihkukaivon loisketta ja riikinkukon silloin tällöin kajahtavaa käreätä kirkunaa vallitsi kaikkialla rauha ikäänkuin Valentinan sielussa riehuvan mylläkän vastakohdaksi. Sitten häiritsi hiljaisuutta uusi ääni — hiljainen askel, joka narisutti polun hiekkaa. Hän kääntyi, ja hänen takanaan seisoi uhkea Gonzaga kauniilla kasvoillaan hymy, joka samalla kertaa kuvasti mielihyvää ja hämmästystä.
"Yksinkö, madonna?" virkkoi hän lievän kummastuneesti sormiensa hiljaa hypistellessä hänen käsissään olevan luutun kieliä; ilman tätä soittopeliä hän harvoin näyttäytyi hovissa.
"Kuten näette", vastasi Valentina, ja hänen sävynsä osoitti hänen ajatustensa kiintyneen muihin asioihin.
Valentinan katse lipui jälleen pois tulijasta ja hetkisen näytti siltä kuin hän olisi unohtanut viimemainitun läsnäolon, niin hajamieliseksi kävivät hänen kasvonilmeensä.
Mutta Gonzaga ei helposti menettänyt rohkeuttaan. Juuri kärsivällisyyden hyvettä oli Valentina enemmän kuin kukaan muu nainen — ja hänen nuoressa elämässään oli naisia ollut useita — teroittanut hänen mieleensä, joka yleensä ei suinkaan ollut hyveellinen. Hän astui askelen likemmäksi ja nojasi kevyesti tytön istuimen reunaan, siromuotoiset jalat ristissä, miellyttävä vartalo hieman kallistuneena neitoa kohti.
"Olette mietteissänne, madonna", jupisi hän täyteläisellä, hyväilevällä äänellään.
"Minkä tähden siis", moitti Valentina, mutta lempeästi, "tunkeudutte häiritsemään aatoksiani?"
"Koska ne näyttävät murheellisilta, madonna", vastasi toinen liukkaasti, "ja olisin kehno ystävä, jollen koettaisi herättää teitä niistä".
"Oletteko ystäväni, Gonzaga?" tiedusti Valentina. "Oletteko ystäväni?"
Mies näytti värisevän ja sitten oikaisevan itseään, samalla kun hänen kasvoilleen lehahti häive jostakin, mikä saattoi olla hyvää tai huonoa tai osittain molempia. Sitten hän kumartui, kunnes hänen päänsä tuli hyvin likelle tytön päätä.
"Ystävännekö?" kertasi hän. "Oi, enemmän kuin ystävänne. Pitäkää minua ihan orjananne, madonna!"
Nyt Valentina katsahti häneen ja näki hänen kasvoistaan kuvastuvan sitä harrasta lämpöä, jota oli huokunut hänen äänestään. Hänen silmissään oli palavan kiihkeä katse. Hän vetäytyi kauemmaksi Gonzagasta, joka aluksi luuli, että hänet oli torjuttu, mutta osoittaen tyhjäksi jättämäänsä paikkaa tyttö lausui tyynesti:
"Istukaa tuohon viereeni, Gonzaga!"
Tuskin uskoen onnensa olevan niin hyvän, että hänelle syydettäisiin niin paljon suosiota, mies totteli häntä puolittain pelokkaasti, mikä omituisesti erosi hänen äskeisistä rohkeista sanoistaan.
Hän naurahti kevyesti kenties peittääkseen häntä vaivaavaa hämminkiä, otti päästänsä jalokivillä koristetun hattunsa, heilautti toisen valkeaverhoisen jalkansa toiselle ja otti luuttunsa syliinsä, samalla kun hänen sormensa taaskin siirtyivät kielille.
"Minulla on uusi laulu, madonna", ilmoitti hän hilpeästi, mikä oli ilmeisesti pakotettua. "Sen poljento on ottava rimaa, ja se on Niccolo Correggion heikkoa kaikua, sepitetty erään henkilön kunniaksi, jota kuvailemaan ei ihmislaulun lento kykene."
"Mutta te kuitenkin laulatte hänestä?"
"Se ei ole parempaa kuin sen tunnustamista, että hänestä on mahdoton laulaa. Näin —" Ja näpättyään sävelen tai pari hän alkoi a mezza voce:
"Quando sorriderán' in ciel
Gli occhi tuoi ai santi —"
Valentina laski kätensä hänen käsivarrelleen keskeyttääkseen hänen laulunsa.
"Ei nyt, Gonzaga", pyysi hän. "En ole sillä tuulella, että voisin kuunnella lauluanne, niin suloinen kuin se epäilemättä onkin."
Gonzagan kasvoille lehahti pettymyksen ja loukatun turhamaisuuden varjo. Naiset olivat tavallisesti olleet kärkkäitä kuuntelemaan hänen strambotttaan hurmaantuneina sanojen taidokkuuteen ja ääneen kiehtovaan kauneuteen.
"Oi, älkää toki olko noin synkän näköinen!" huudahti tyttö, hymyillen nyt hänen alakuloiselle ulkonäölleen. "Jollen kuunnellutkaan nyt, teen sen toisen kerran. Suokaa minulle anteeksi, kelpo Gonzaga!" pyysi hän niin herttaisesti, ettei kukaan olisi voinut sitä vastustaa. Ja sitten värähti hänen huuliltaan huokaus; senjälkeen tuli nyyhkytysmäinen ääni, ja hänen kätensä puristi toisen käsivartta.
"Minun sydämeni aiotaan murtaa, hyvä ystävä. Oi, kunpa olisitte jättänyt minut rauhaan Santa Sofian luostariin!"
Gonzaga kääntyi hänen puoleensa perin huolekkaana ja lempeänä tiedustaen hänen mielenpurkauksensa syytä.
"Se on se inhoittava avioliitto, joka minut koetetaan pakottaa solmimaan tuon babbianolaisen kanssa. Sanoin Guidobaldolle, etten suostu menemään naimisiin tämän herttuan kanssa. Mutta yhtä hyvin voisin sanoa kohtalolle, etten tahdo kuolla. Toinen on yhtä välinpitämätön kuin toinenkin."
Gonzaga huokaisi syvään ja myötätuntoisesti, mutta ei virkkanut mitään. Tätä murhetta hän ei pystynyt huojentamaan, tämän pahan poistamiseksi hän ei osannut tehdä mitään. Tyttö kääntyi hänestä poispäin, tehden maltittoman eleen.
"Te huokaatte", huudahti hän, "ja valitatte minua odottavan kohtalon julmuutta. Mutta ette voi tehdä puolestani mitään. Olette pelkkiä sanoja, Gonzaga. Saatatte nimittää itseänne enemmäksi kuin ystäväkseni ihan orjakseni. Mutta kun tarvitsen apuanne, mitä tarjoatte minulle? Huokauksen!"
"Madonna, olette kohtuuton", ehätti toinen kerkeästi vastaamaan hieman tulistuneena. "En uneksinut — en rohjennut uneksia — että halusitte apuani. Luulin teidän tahtovan vain myötätuntoani, ja niinpä tarjosinkin ainoastaan sitä, jotta en näyttäisi tungettelevalta. Mutta jos tarvitsette apuani, jos etsitte keinoja välttääksenne tämän liiton, jota oikein nimitätte inhoittavaksi, niin saatte minulta kaikkea sitä apua, jota mies saattaa antaa."
Hän puhui melkein rajusti ja eräänlaiseen tuikeaan luottavaan tapaan siitä huolimatta, ettei hänen mielessään vielä ollut muodostunut minkäänlaista suunnitelmaa. Jos hän olisi ollut selvillä jostakusta menettelytavasta, ei hänen sävynsä kenties olisikaan ollut niin varma, sillä kaikesta huolimatta hän ei ollut toiminnan mies, ja hänen luonteensa oli uljaan suora vastakohta. Mutta hän oli niin erinomainen näyttelijä, että hän näyttelemisellään petti jopa itseäänkin, ja vihjatessaan nyt joihinkin epämääräisiin urotekoihin, joita hän suorittaisi, hän tunsi, että häntä kannusti äkillinen sotainen into ja että hän pystyi mihin tahansa. Häntä kiihoitti myöskin se intohimo, jolla Valentinan kauneus täytti hänen sydämensä — intohimo, joka pyrki tekemään hänestä miehen paremmin kuin se oli luonnolle onnistunut.
Sitä, että Valentina nyt hätänsä hetkellä niin kerkeästi kääntyi hänen puoleensa apua pyytämään, hän piti sen todistuksena, ettei tyttö ollut kuuro sen suuren rakkauden äänelle, joka kyti hänen rinnassaan, mutta josta hän ei vielä kertaakaan ollut uskaltanut näyttää merkkiäkään. Sen ohimenevän mustasukkaisuuden, jota hän oli tuntenut heidän Acquaspartassa kohtaamaansa haavoittunutta ritaria kohtaan, rauhoitti neidon nykyinen suosiollisuus häntä kohtaan, ja ritari itse unohtui.
Valentina taas kuunteli hänen sujuvaa, vakavasävyistä puhettaan, alkaen yhä enemmän kummastella sekä miestä että itseään. Hänen omat sanansa olivat olleet miltei pelkkä oikullinen purkaus. Tositeossa hän ei ollut ajatellutkaan keksivänsä keinoja tehdäkseen tyhjiksi setänsä toiveet — jollei hän sitten mielinyt täyttää uhkaustaan ja mennä luostariin. Mutta kun Gonzaga nyt niin uljaasti vakuutti tekevänsä, mitä ihminen voi, auttaakseen häntä välttämään sitä avioliittoa, pukeutui aktiivisen vastarinnan ajatus houkuttelevaan hahmoon.
Arka toive — sellainen toive, joka pelkäsi murskaantuvansa, ennenkuin se ehtisi lainkaan voimistua — pilkisti nyt kummeksivista silmistä, jotka hän käänsi kumppaniinsa päin.
"Onko jotakin keinoa, Gonzaga?" tiedusti hän tuokion kuluttua.
Tämän tuokion aikana olivat hovimiehen aivot työskennelleet hyvin uutterasti. Hänessä oli hiukan runoilijaa, hänelle oli suotu verrattain nopea ajatuskyky, ja hänellä oli sangen vilkas mielikuvitus. Ikäänkuin innoituksen nostattamana oli hänessä virinnyt ajatus, siitä oli sukeutunut toinen ja taaskin toinen, kunnes tapausketju, joka saattaisi tehdä tyhjiksi Babbianon ja Urbinon suunnitelmat, oli täydellinen.
"Arvelen", alkoi hän hitaasti, katse maahan luotuna, "tietäväni keinon".
Nyt oli Valentinan katse kiihkeä, hänen huulensa vavahtelivat, ja hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat. Hän kumartui Gonzagaan päin.
"Ilmaiskaa se!" pyysi hän kuumeisesti.
Gonzaga laski luuttunsa viereensä istuimelle ja silmäili ympärilleen pelokkaan varovasti.
"Ei täällä", supatti hän. "Urbinon palatsissa on liian paljon korvia.
Suvaitsetteko kävellä puutarhassa? Selvitän teille sen siellä."
He nousivat yhtä aikaa; niin kerkeä oli Valentina suostumaan. Sekunnin ajan he silmäilivät toisiaan. Vierekkäin he sitten astelivat leveitä marmoriportaita myöten pengermältä puutarhaan puksipuiden reunustamille käytäville. Täällä, pitenevien varjojen keskellä, he kävelivät äänettöminä vähän aikaa, samalla kun Gonzaga mietti sanoja esittääkseen suunnitelmansa. Käytyään vihdoin maltittomaksi Valentina hoputti häntä kysymyksellä.
"Neuvon teitä, madonna", vastasi keikari, "avoimesti uhmailemaan".
"Sellaista menettelyähän jo noudatan. Mutta mihin se minut vie?"
"En tarkoita pelkästään uhmaamista sanoilla — pelkkiä vastalauseita, ettette mene avioliittoon Gian Marian kanssa. Kuulkaahan, madonna! Roccaleonen linna on teidän omaisuuttanne. Se on kenties koko Italian vanhin varustus nykyisin. Jos siinä on vähän varusväkeä ja runsaasti ruokavaroja, saattaa se kestää piiritystä vuoden."
Tyttö käännähti häneen päin arvattuaan jo, mikä ehdotus liikkui hänen mielessään, ja vaikka hänen silmänsä aluksi näyttivätkin pelästyneiltä, tuikki niistä kuitenkin pian rohkeuden välkettä, joka oli sangen uljaan seikkailun hyvänä enteenä. Tämä oli huiman romanttinen ehdotus, tämä Gonzagan esittämä, runoilijan liikatulistuneiden aivojen arvoinen, mutta sittenkin sen ennenkuulumaton hohde kiehtoi häntä.
"Olisiko se mahdollista?" aprikoi hän silmiensä säihkyessä sellaisen teon odotuksesta.
"Kyllä; varmasti olisi", vakuutti mies ihan yhtä innokkaana kuin tyttökin. "Sulkeutukaa Roccaleonen muurien suojaan ja uhmailkaa sieltä Urbinoa ja Babbianoa suostumatta antautumaan, ennenkuin teille myönnetään sellaiset ehdot, että saatte valita puolisonne mielenne mukaan."
"Ja autatteko te minua siinä?" tiedusti hän mielensä viattomuudessaan — yhä enemmän kallistuessa järjettömän suunnitelman puolelle.
"Kaikella voimallani ja järjelläni", lupasi Gonzaga kerkeästi ja uljaasti. "Varaan linnaan ruokavaroja niin paljon, että se kestää piiritystä kokonaisen vuoden, jos se olisi tarpeen, ja etsin teille soturit sen miehittämiseksi parikymmentä, luulisin, riittää tarvettamme varten, koska luotamme etupäässä linnoituksen luonnolliseen vahvuuteen."
"Ja sitten", virkkoi Valentina, "tarvitsen päällikköä".
"Jos suvaitsette kunnioittaa minua sillä toimella, madonna, palvelen teitä uskollisesti niin kauan kuin elän."
Sekunnin ajan väreili hymy tytön huulilla, mutta se oli häipynyt, ennenkuin hovimies oli oikaissut vartalonsa suoraksi kumarruksesta, sillä hän ei suinkaan halunnut loukata Gonzagan mieltä. Mutta se ajatus, että tämä tuoksuinen keikari esiintyisi sotapäällikkönä, komentamassa kourallista raakoja palkkasotilaita ja ohjaamassa toimintaa ankaran piirityksen vastustamiseksi, tuntui hänestä naurettavalta. Mutta jos hän epäisi Gonzagalta tämän, olisi enemmän kuin todennäköistä, että mies loukkaantuisi eikä suostuisi edistämään heidän suunnitelmiaan. Hänen mieleensä välähti — nuoruuden täydessä itseluottamuksessa — että jos Gonzaga jättäisi hänet pulaan, kun toiminnan hetki olisi käsissä, oli hän kyllin lujasydäminen auttaakseen itseään. Ja niinpä hän suostui, minkä jälkeen Gonzaga taaskin kumarsi, tällä kertaa kiitollisuudesta. Mutta sitten pälkähti Valentinan päähän äkkiä ajatus, ja sen mukana tuli alakuloisuus.
"Mutta kaikkeen tähän, Gonzaga — sekä miehiä että muonavaroja varten — tarvitaan rahaa."
"Jos sallitte, että ystävyyttäni koetetaan myöskin siinä suhteessa —" alkoi toinen.
Mutta tyttö keskeytti hänet, sillä hänen mieleensä oli äkkiä välähtänyt pulman ratkaisu.
"Ei, ei!" huudahti hän. Miehen kasvot venyivät hieman pitkiksi. Hän oli toivonut saavansa Valentinan kiitollisuudenvelkaan itselleen kaikissa mahdollisissa suhteissa, mutta tässä suhteessa tyttö nyt asetti esteen tielle. Valentinan päässä oli kultapunos, johon oli kudottu helmiä niin runsaasti, että se olisi riittänyt ruhtinaan lunnaiksi. Sen hän nyt hätäisesti irroitti kiihtymyksestä vapisevin sormin. "Kas tässä!" huusi hän, ojentaen korun kumppanilleen. "Muuttakaa se rahaksi, ystäväni! Sen pitäisi tuottaa teille kylliksi dukaatteja tätä yritystä varten."
Sitten hänen mieleensä johtui, ettei hänen sopinut mennä linnoitukseen yksin vain Gonzaga ja hänen pestaamansa miehet seuranaan. Vastaus tuli niin kerkeästi, että se osoitti toisen miettineen sitäkin.
"Ei suinkaan", myönsi hän. "Kun aika tulee, täytyy teidän valita hovinaisistanne sanokaamme kolme tai neljä sellaista, jotka näyttävät sopivilta ja joihin luotatte. Samoin teidän sopii ottaa pappi, hovipoika tai pari sekä muutamia palvelijoita."
Siten punottiin iltahämyssä tuon vanhan italialaisen puutarhan varjoissa se salajuoni, jonka avulla Valentinan piti välttyä joutumasta avioliittoon hänen korkeutensa Babbianon herttuan kanssa. Mutta siinä oli muutakin, vaikka Valentina ei muuta nähnyt. Sen salajuonen avulla saattaisi hän myöskin tulla herra Romeo Gonzagan vaimoksi.
Romeo oli sen kuuluisan mantualaisen suvun maanpakoon karkoitettu jäsen, jossa oli joitakuita lurjuksia ja yksi pyhimys. Niillä rahoilla, jotka mielettömästi rakastava äiti oli eron hetkellä hänelle antanut, hän esiintyi komeana jäsenenä Urbinon hovissa, jossa häntä siedettiin, koska hän oli Guidobaldon herttuattaren, monna Elizabettan sukulainen. Mutta hänen varansa alkoivat ehtyä, ja hänen oli pakko kääntää huomionsa sellaisille tahoille, joista saattoi koitua hänelle hyötyä. Ollen arka ja — koska hänen makunsa ei ollut kallistunut sille suunnalle — harjaantumaton aseiden käyttöön, olisi hänen ollut hyödytöntä yrittää hänen aikakautensa seikkailijoiden tavalliselle uralle. Hän oli kuitenkin sydämeltään seikkailija, ja koska Marsin kentät sopivat huonosti hänen luonnolleen, oli hän kauan pohtinut, mitä mahdollisuuksia Cupidon juonet hänelle tarjoaisivat. Yksinomaan huomaavaisuudesta monna Elizabettaa kohtaan oli Guidobaldo osoittanut hänelle suurta suosiota, ja hän oli ollut kyllin turhamainen hautoakseen sen perusteella suuria toiveita — sillä Guidobaldolla oli kaksi veljentytärtä. Nämä toiveet olivat läikähtäneet korkealle, kun hänet oli valittu saattamaan Valentina della Roverea Santa Sofian luostarista setänsä hoviin. Mutta viime aikoina ne olivat kuihtuneet, koska hän oli saanut tietää, minkälaiset olivat sedän suunnitelmat tämän naisen tulevaisuuteen nähden. Mutta tytön oman menettelyn vuoksi ja sen salajuonen nojalla, johon viimemainittu oli hänen kanssansa ryhtynyt, ne uudelleen virisivät.
Guidobaldon suunnitelmien vastustaminen saattaisi osoittautua vaaralliseksi puuhaksi, ja hänen henkensä saattaisi mennä rangaistukseksi, jos hänen suunnitelmansa menisivät myttyyn — vaikka Guidobaldo olikin lempeä ja armollinen. Mutta jos ne onnistuisivat, jos hän rakkaudella tai väkivallalla saisi Valentinan menemään kanssansa naimisiin, oli hän jotakuinkin varma, että Guidobaldo nähtyään asiain menneen liian pitkälle — koska Gian Maria varmasti kieltäytyisi ottamasta puolisokseen Gonzagan leskeä — sallisi kaiken jäädä silleen. Tätä tarkoitusta varten ei mikään suunnitelma voisi olla suotuisampi kuin se, johon hän oli Valentinan houkutellut. Guidobaldo saattaisi piirittää heitä Roccaleonessa ja myöskin vihdoin nujertaa heidät asevoimalla — mitä seikkaa hän kuitenkin sanoistaan huolimatta piti tavattoman vähän todennäköisenä. Mutta jos hän vain ehtisi mennä avioliittoon Valentinan kanssa ennen heidän antautumistaan, arveli hän, ettei hänellä olisi paljoakaan syytä pelätä Guidobaldon suuttumuksen seurauksia. Joka tapauksessa, mitä tuli syntyperään ja sukuun, ei Romeo Gonzaga millään tavoin ollut Urbinon herttuata alempi. Guidobaldolla oli toinenkin veljentytär, ja hän saattaisi viimemainitulla lujittaa toivotun liiton Babbianon kanssa.
Jäätyään yksin palatsin puutarhaan Gonzaga käveli illan pimettyä, ja silmäillen tähtiä, jotka alkoivat täplittää sinipunervaa taivasta, hän hymyili ovelan tyytyväisyyden hymyä. Hän ajatteli, kuinka viisas oli ollut hänen se ehdotuksensa, että he ottaisivat Roccaleoneen papin. Jollei hänen ennustuslahjansa johtanut häntä pahasti harhaan, heillä olisi tehtävää sille papille, ennenkuin linna antautuisi.