KAHDEKSAS LUKU
Kehnojen viinien keskellä
Ja niinpä kävi, että sillä aikaa, kun Valentinan häiden valmisteluja Guidobaldon määräyksestä suoritettiin kuumeisen hätäisesti — kun maalarit, kaivertajat ja kulta- sekä hopeataiturit kävivät käsiksi kiireellisiin tehtäviinsä, kun sanansaattajat kiitivät Venetsiaan noutamaan lehtikultaa ja ultramarinia vihkimäjakkaroita varten, kun häävuodetta noudettiin Roomasta ja vaunuja Ferrarasta, kun kallisarvoisia kankaita koottiin ja hääasuja muovailtiin — uhkea Romeo Gonzaga puolestaan puuhasi yhtä uutterasti tehdäkseen tyhjiksi kaikki nämä uuraat valmistukset.
Kolmannen päivän iltana hänen vehkeilynsä alkamisen jälkeen hän istui Urbinon palatsissa hänelle varatussa huoneessa ja kypsytti suunnitelmiaan. Ja hän oli niin mielissään omista mielteistään, että hänen istuessaan ikkunansa ääressä väikkyi tyytyväinen hymy hänen huulillaan.
Hän antoi katseensa harhailla hedelmättömän kallioerämaan vieruja pitkin Metauro-joelle, joka koukerteli merta kohti hedelmällisten tasankojen halki ja välkkyi ilta-auringon valossa milloin hopeisena, milloin kultaisena. Hän ei olisi hymyillyt ihan niin iloisesti, jos olisi pitänyt yritystä, johon aikoi ryhtyä, niin sotaisena kuin hän oli sen Valentinalle esittänyt. Häneltä ei puuttunut oveluutta eikä kykyä arvostella ihmismielen toimintaa, ja hän arveli sangen järkevästi, että kun neiti Valentina kerran sulkeutuisi Roccaleonen muurien suojaan ja lähettäisi sedälleen sanan, ettei hän menisi naimisiin Gian Marian kanssa eikä palaisi Urbinoon, ennenkuin setä antaisi hänelle herttuallisen sanansa siitä, ettei hänen enää tarvitsisi kuulla mitään koko liitosta, herttua ensiksi antautuisi.
Hän uskoi, ettei se ehkä tapahtuisi heti — eikä hän sitä toivonutkaan; sanansaattajia kulkisi edestakaisin, ja Guidobaldo koettaisi mairittelemalla taivuttaa veljentytärtään palaamaan. Tähän Valentina ei taipuisi, ja lopulta hänen setänsä oivaltaisi, kuinka kelvoton tilanne olisi, ja suostuisi hänen ehtoihinsa, jotta se saataisiin lopetetuksi. Että johduttaisiin aseleikkiin ja että Guidobaldo lähtisi piirittämään Roccaleonea, sitä hän ei hetkeäkään uskonut — sillä millaista naurua herttua saisikaan osakseen naapurivaltioiden taholta! Pahimmassakin tapauksessa, jos tulisi piiritys, ei siinä toimittaisi yhtä tuimasti kuin tavallisessa sodassa; ei hyökkäiltäisi, ei pommitettaisi: se olisi yksinkertaisesti sulkeminen, jonka tarkoituksena olisi ehkäistä muonavarojen saanti, nälällä pakottaa varusväki alistumaan — sillä ei mitenkään osattaisi aavistaa linnassa olevan muonavaroja niin paljon kuin Gonzaga valmistautui sinne hankkimaan.
Niin aprikoi Gonzaga mielessään, ja hänen heikon suunsa pieliä elähdyttävä hymy kävi miettiväisemmäksi. Hän haaveksi suuria haaveita sinä iltana; hänellä oli ihania näkyjä vastaisesta, ruhtinaallisesta vallasta, jonka hän saisi haltuunsa tämän hänen niin taitavasti valmistamansa liiton nojalla — narri narrien paratiisissa, narrimaisuutensa ainoana seuranaan.
Mutta kaikesta siitä huolimatta hänen unelmansa olivat ihanan suloisia haaveiltaviksi ja hänen näkynsä todella houkuttelevia hellittäviksi. Oli muovattava suunnitelmia ja keksittävä keinoja, jotta päästäisiin pakenemaan Rocealeoneen. Oli tehtävä laskelmia, arvioitava muonavaroja, aseita ja miehiä; ja sittenkin nämä laskelmat, olivat valmiit, oli kaikki nämä tarpeet hankittava. Elintarpeista hän oli jo huolehtinut, kun taas aseita hänen ei tarvinnutkaan ajatella; Roccaleonessa olisi niitä runsas varasto. Mutta miesten löytäminen tuotti hänelle jonkun verran huolta. Hän oli päättänyt pestata parikymmentä, joka oli totisesti mahdollisimman pieni lukumäärä, jos hän mieli kunnollisesti näyttää olevansa valmis sotaan ihan tosimielessä. Mutta vaikka tämä lukumäärä olikin vaatimaton, mistä hän löytäisi kaksikymmentä miekkosta, jotka välittäisivät hengestään niin vähän, että antautuisivat sellaiseen yritykseen — edes runsaan palkan houkutteleminakaan — ja siten myöskin Guidobaldon herttuallisen suuttumuksen alaisiksi?
Hän pukeutui kerran keikarielämässään kohtuullisen yksinkertaiseen asuun ja astui yön tultua Duomon takaisen, kurjan kadun varrella olevaan kapakkaan, toivoen sieltä, kehnojen viinien keskeltä, ehkä löytävänsä tarvitsemansa miehet.
Sattui niin perin onnekkaasti, että hän tapasi siellä vanhan, ryöstelevän soturin, joka oli aikomaan ollut halvemmanlaatuinen condottiero, mutta jota huono onni ja kehno viini olivat pahasti alentaneet.
Kapakka oli likainen hirtehispesä, johon hienostunut Gonzaga ei astunut vapisematta, vaan rukoili pyhimyksiltä suojelusta ja teki ristinmerkin, ennenkuin nosti jalkansa kynnyksen ylitse. Joitakuita kimpaleita vuohenlihaa oli paistumassa hiilillä huoneen peräpäässä olevassa isossa takassa. Sen edessä kyyrötti Luciano — kapakoitsija kantapäittensä varassa ja lietsoi tulta niin uutterasti, että tuhkapilvi kohosi laipioon saakka ja levisi katkuavan savun mukana ympäri koko törkyisen huoneen. Laipiosta riippui pronssilamppu, paistaa heloittaen savussa, kuten kuu paistaa iltausvan lävitse. Huoneessa oli niin inhoittava löyhkä, että Gonzagan aluksi teki mieli laittautua sieltä tiehensä. Vain se ajatus, ettei hän todennäköisesti mistään muualta koko Urbinosta löytäisi, mitä etsi, niin helposti kuin täältä, pakotti hänet tukahduttamaan luontaisen nirsoutensa ja jäämään sinne. Hän liukahti astuttuaan törkyyn ja hädin tuskin pelastui mittaamasta pituuttaan likaisella lattialla, mikä sai hänen kursastelevaa tuloaan tarkkailevan, repaleisen jättiläisen nauraa hohottamaan.
Hikoillen ja hermot huonossa vireessä hovimies eteni seinän viereen sijoitetun pöydän ääreen ja istui sen edessä olevalle karkealle lautapenkille, rukoillen, että hän saisi jäädä sen ainoaksi haltijaksi.
Vastaisella seinällä riippui mustunut ristiinnaulitunkuva ja pieni vihkivesiastia, joka oli ollut kuivana miespolven ajan ja oli nyt tomun ja kuihtuneen rosmarinioksan säiliönä. Suoraan sen alla — parin hänen arvoisensa ryysyläisen seurassa — istui se jättiläinen, joka oli pilkannut hänen pelastumistaan kaatumasta, ja istuutuessaan Gonzaga kuuli miekkosen kurkkuäänen, viinistä rämeän ja riitaisen.
"Entä se viini, Luciano? Sangue della Madonna! Tuotko sen, ennenkuin kaadut kuolleena lattialle, sika?"
Gonzagaa puistatti, ja hän olisi uudelleen tehnyt ristinmerkin, rukoillen suojelusta tätä ruumiillistuneelta paholaiselta näyttävää olentoa vastaan, jolleivät retkaleen verestävät silmät olisi olleet tähdätyt häneen, jäykästi tuijottaen.
"Tulen heti, teidän jalosukuisuutenne, tulen", huusi pelokas isäntä, ponnahtaen pystyyn ja jättäen vuohenlihan kärventymään siksi aikaa, kun hän huolehti jättiläisen sammumattomasta janosta.
Puhuttelusana sai Gonzagan säpsähtämään, ja hän suuntasi taaskin katseensa miehen kasvoihin. Hän huomasi, että ne olivat ilmeeltään lurjusmaiset, tulehtuneet ja näppyläiset; tukka roikkui takkuisena kuulamaisen pään ympärillä, ja silmät välkkyivät hurjasti koukkunenän kahden puolen. Aatelisarvosta, joka hänellä kapakoitsijan puhuttelun mukaan oli, ei miekkosessa ollut minkäänlaista ulkoista merkkiä. Hänellä oli aseet, se on totta, miekka ja tikari vyössään, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli pystyssä ruosteinen teräskypäri. Mutta nämä sotaiset vehkeet olivat vain omiaan antamaan hänelle harhailevan masnadieron eli palkattavan salamurhaajan ulkonäön. Pian lakaten tarkastamasta Gonzagaa hän kääntyi kumppaniensa puoleen, ja lattian poikki kantautui kuuntelijalle karkea, kerskuva kertomus kymmenen vuotta sitten Sisiliassa käydystä ryöstösodasta.
Gonzaga innostui. Näytti tosiaankin siltä kuin tämä mies saattaisi olla hänelle hyödyksi. Hän oli ryyppäävinään Lucianon hänelle tuomaa viiniä ja kuunteli ahnaasti rehentelevää tarinaa, josta kävi ilmi, että tämä lurjus oli aikoinaan ollut paremmissa oloissa ja jonkinlainen johtaja. Tarkkaavasti hän kuunteli ja aprikoi, oliko sellaisia miehiä, jollaisia toinen kerskui johtaneensa silloisella sotaretkellä, vielä löydettävissä ja saatettaisiinko niitä koota yhteen.
Kenties noin puolen tunnin kuluttua janoisen jättiläisen molemmat kumppanit nousivat pystyyn ja sanoivat hänelle jäähyväiset. Ohimennen he vilkaisivat Gonzagaan ja olivat, poissa.
Lyhyen hetkisen hän epäröi. Retkale näytti vaipuneen aatoksiinsa tai sitten nukkui silmät auki. Terästäen rohkeuttaan keikari vihdoin nousi ja meni huoneen poikki. Tuiki perehtymätön kapakkatapoihin oli uhkea Gonzaga, ja hän, joka hovissa, tanssisalissa ja vastaanottohuoneessa oli suorastaan hovimiehen kaikkien miellyttävien puolien kuvastin. tunsi täällä olevansa kömpelö ja vaivautunut.
Vihdoin hän pyysi apua älyltään ja lausui hiukan arkaillen:
"Hyvä herra, suvaitsetteko suoda minulle sen kunnian, että juotte pullon viiniä kanssani?"
Hylkiön katse, joka vain tuokio sitten oli näyttänyt ilmeettömältä ja melankoliselta, elostui nyt, niin että näytti liekehtivän. Hän käänsi verestävät silmänsä ylöspäin ja kohtasi rohkeasti Gonzagan levottoman katseen. Hänen huulensa laukesivat erilleen, päästäen odottavan maiskahduksen, hänen selkänsä jäykistyi, ja hänen päänsä kohosi pystyyn, kunnes hänen leukansa oli niin ylväässä asennossa, että Gonzaga pelkäsi tarjoamansa kestiystävyyden olevan saamaisillaan osakseen halveksivan hylkäyksen.
"Tahdonko juoda kanssanne pullon viiniä?" ähkäisi miekkonen, kuten hän sellaisena syntisenä, jollainen hän oli ja tiesi olevansa, olisi ähkäissyt: Tahdonko päästä taivaaseen? "Tahdonko minä — tahdonko minä —?" Hän keskeytti puheensa ja suipisti suutansa. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, ja hänen ilmeensä kävi perin ovelaksi, kun hän uudelleen tarkasti tätä komeata miekkosta, joka tarjosi viinipulloja hänen kaltaisilleen rappeutuneille seikkailijoille. Hän oli vähällä tiedustaa, mitä häneltä vaadittiin tämän vastapainoksi, mutta äkkiä hän — vastoinkäymisten opettamaan, roistomaisen filosofiseen tapaan — ajatteli, että jos hänelle ilmoitettaisiin, mihin viinin oli tarkoitus lahjoa hänet, ja jos asia ei soveltuisi hänelle, hän menettäisi viinin; kun taas, jos hän vain pysyisi tyynenä, kunnes oli juonut, sen jälkeen olisi hänen vallassaan suostua asiaan, kun se esitettäisiin.
Hän laittoi ryppyiset kasvonsa karkeaan hymyn mukailuun.
"Herttainen nuori herra", jupisi hän, "herttainen, ylevä ja mitä loistavin herra, olisin valmis juomaan tynnyrin sellaisen ylimyksen kanssa kuin te olette".
"Onko minun uskottava, että juotte?" kysyi Gonzaga, joka tuskin tiesi mitä arvella miehen viimeisistä sanoista.
"Helkkari soikoon! Kyllä. Olen valmis juomaan teidän kanssanne, gentile signorino, kunnes kukkaronne on tyhjä tai maailma kuivunut." Ja hän virnisti puolittain pilkallisesti, puolittain tyytyväisesti.
Vieläkin hieman epävarmana Gonzaga kutsui kapakoitsijan luoksensa ja käski hänen tuoda pullon parasta viiniään. Sillä aikaa kun Luciano oli sitä noutamassa, vaivasi tätä omituisen epäsointuista paria pingoittunut mieliala.
"Ilta on kolea", huomautti Gonzaga pian, istuutuen vastapäätä kerskailijaansa.
"Nuori herra, havaintokykynne on käynyt tylsäksi. Ilta on lämmin."
"Sanoin", tuiskautti Gonzaga, joka ei ollut tottunut kuulemaan vastaansanomista alemmiltaan ja halusi nyt puolustaa arvoaan, "että ilta on kolea".
"Siis valehtelitte", tokaisi toinen, uudelleen virnistäen, "sillä, kuten teille vastasin, ilta on lämmin. Piaghe di Cristo! Minua vastaan on huono väittää, korea keikari, ja jos sanon, että ilta on lämmin, niin lämmin se on, vaikkapa Vesuviuksen laella olisi lunta."
Nyt hovimies lehahti punaiseksi, ja jollei kapakoitsija olisi saapunut, tuoden viiniä, olisi hän mahdollisesti saattanut tehdä suunnattoman ajattelemattomuuden. Kun öykkäri näki punaisen nesteen, haihtui vimmainen ilme hänen kasvoistaan.
"Pitkää ikää, pitkää janoa, syvää rahapussia ja lyhyttä muistia!" kuului hänen maljatoivotuksensa, jonka salaperäistä merkitystä Gonzaga ei yrittänytkään tutkia. Laskettuaan pöydälle maljansa ja pyyhittyään hihallaan kosteuden ajelemattomilta huuliltaan mies kysyi: "Enkö saisi tietää, kenen kestiystävyyttä minulla on kunnia nauttia?"
"Oletteko koskaan kuullut Romeo Gonzagasta?"
"Gonzagasta kyllä, vaikka Romeo Gonzagasta en milloinkaan. Tekö se olette?"
Gonzaga taivutti päätänsä.
"Olette jaloa sukua", vastasi rehentelijä, ja hänen sävynsä vihjasi, että hän itse oli yhtä hyvää. "Sallikaa minun mainita teille nimeni. Olen Ercole Fortemani", lausui hän niin ylpeän näköisenä kuin olisi ilmoittanut olevansa keisari.
"Peloittava nimi", virkkoi Gonzaga kummastuneesta, "ja sillä on ylhäinen sointu".
Kookas miekkonen pyörähti häneen päin äkillisen raivon vallassa.
"Miksi moinen kummastus?" kivahti hän. "Sanon teille, että nimeni on sekä maineikas että peloittava, ja saatte nähdä, että olen yhtä peloittava kuin jalosukuinen. Diavolo! Näyttääkö se uskomattomalta?"
"Olenko sellaista sanonut?" vastusti Gonzaga.
"Olisitte nyt vainaja, jos olisitte niin tehnyt, herra Gonzaga. Mutta ajattelitte niin, ja minun lienee lupa näyttää, kuinka rohkea miehen pitää olla ajatellakseen siten."
Ärtyneenä kuin kalkkunakukko, kun hänen ylpeyttään ja turhamaisuuttaan oli loukattu, Ercole ehätti selittämään Gonzagalle, mikä mies hän oli.
"Tietäkää, hyvä herra", ilmoitti hän, "että olen kapteeni Ercole Fortemani. Minulla oli se arvo paavin armeijassa. Olen palvellut pisalaisia ja Perugian jaloa Baglionia kunniakkaasti ja kunnostautuen. Olen komentanut sataa keihäsmiestä Giannonin kuuluisassa vapaakomppaniassa. Olen taistellut ranskalaisten puolella espanjalaisia vastaan ja espanjalaisten puolella ranskalaisia vastaan, ja olen palvellut Borgiaa, joka juonittelee niitä kumpiakin vastaan. Olen kantanut keihästä keisarin seurueessa, ja minulla on ollut kapteenin arvo myöskin Napolin kuninkaan armeijassa. Nyt, nuori herra, olette saanut tietää minusta jotakin, ja jos nimeni ei ole tulikirjaimilla kirjoitettu Italian toisesta päästä toiseen, johtuu se Jumalan ruumis! — siitä, että ne kädet, jotka ovat minut pestanneet, ovat koonneet itselleen urotekojeni kunnian."
"Loistava luettelo", kehui Gonzaga, joka oli herkkäuskoisesti niellyt tämän valhesarjan, "sangen loistava luettelo".
"Eikä ole", vastusti toinen vastustushalusta, joka oli osana hänen luonteessaan. "Suurenmoinen luettelo, jos niin haluatte, suosittelemaan minua palkkasoturin tehtäviin. Mutta eihän palkkasoturin alaa sovi nimittää loistavaksi."
"Siitä asiasta emme välitä riidellä", virkkoi Gonzaga tyynnyttävästi.
Miehen hurjuus oli kauhistava.
"Kuka väittää, ettemme niin tee?" tiedusti toinen. "Kuka minua estää, jos minua huvittaa siitä riidellä? Vastatkaahan!" ja hän nousi puolittain pystyyn oman äidyttämänsä raivon kannustamana. "Mutta malttia!" äänsi hän sitten, äkkiä rauhoittuen. "Varmastikaan ette ole etsinyt tuttavuuttani ja tilannut tätä viiniä kauniiden silmieni tähden ettekä asuni hienouden houkuttelemana" hän kohotti repaleisen vaippansa lievettä "ettekä myöskään sen vuoksi, että haluaisitte heittää arpanappulaa kanssani. Haluatteko minua palvelukseenne?"
"Arvasitte oikein."
"Ihmeellinen hoksaamiskyky, hemmetti vieköön!" Hänellä näytti olevan aika ikävystyttävä taipumus ironiaan. Sitten hänen kasvonsa kävivät ankariksi, ja hän hiljensi ääntänsä, kunnes se oli vain murahtelevaa kuiskutusta. "Mutta kavahtakaa, herra Gonzaga! Jos haluamanne palvelus on kurkun sivaltaminen poikki tai joku sentapainen ruma työ, johon näennäisen puutteenalaisen tilani nojalla oletatte minun olevan kypsän, niin sallikaa minun neuvoa teitä, jos pidätte omaa nahkaanne arvossa, jättämään tehtävän mainitsematta ja luikkimaan tiehenne."
Gonzaga ojensi käsiään vastalauseeksi hätäisen, suonenvedontapaisen pelokkaasti.
"Hyvä herra, hyvä herra minä minä en olisi voinut ajatella sellaista teistä", sopersi hän lämpimästi, ja hänen lämpönsä oli suureksi osaksi vilpitöntä, sillä hänestä oli riemuista nähdä vielä joitakuita omantunnon pidäkkeitä pilkottavan tämän miehen roistomaisen olemassaolon rumasta kasasta. Sellainen konna, jonka konnuudella ei olisi rajoja, olisi tuskin sopinut hänen tarkoituksiinsa. "Tarvitsen kyllä palvelusta, mutta se ei ole hämärän työtä. Se on aikamoinen yritys, ja luullakseni te olette juuri sellainen mies, jollaista sitä varten tarvitsen."
"Esittäkäähän tarkempia tietoja!" kehoitti Ercole komeapuheisesti.
"Ensin pitää minun saada sananne, että jos yritys osoittautuisi teille sopimattomaksi tai ylivoimaiseksi, pidätte asian salassa hiiskumatta siitä kenellekään."
"Saatanan ruumis! Ei ainoakaan vainaja ole ikinä ollut puolittainkaan niin vaitelias kuin minä olen."
"Mainiota! Osaatteko etsiä minulle parikymmentä sellaista vankkaa miestä turvajoukoksi ja varustuksen miehistöksi, jotka kenties joidenkuiden viikkojen aikana hyvää muonitusta ja tavallisen palkkasoturin palkkaan verrattuna nelinkertaista palkkaa vastaan ovat valmiit jonkun verran antautumaan vaaraan, jopa mahdollisesti kahakoimaan herttuan sotajoukkojen kanssa?"
Ercole puhalsi näppyläiset poskensa pullolleen, niin että Gonzaga pelkäsi niiden halkeavan.
"Se on henkipaton hommaa!" karjui hän saatuaan takaisin puhekykynsä.
"Henkipaton hommaa, tai minä olen hullu."
"Niinpä kyllä", myönsi Gonzaga. "Se on laadultaan valtiopetoksellinen puuha. Mutta vaara on vähäinen."
"Ettekö voi kertoa minulle enempää?"
"En uskalla."
Ercole tyhjensi viinipikarinsa yhdellä henkäyksellä ja heilautti sakat lattialle. Pantuaan sitten tyhjän maljan pöydälle hän istui vähän aikaa syventyneenä aatoksiinsa. Gonzaga kävi vihdoin kärsimättömäksi ja huudahti:
"No niin, voitteko auttaa minua? Osaatteko löytää miehet?"
"Jos selittäisitte minulle tarkemmin, minkäluontoinen tarvitsemanne palvelus on, saattaisin helposti löytää sata."
"Kuten sanoin — tarvitsen ainoastaan parikymmentä."
Ercole näytti kovin vakavalta ja hieroi pitkää nenäänsä miettivästi.
"Se saattaa käydä päinsä", virkkoi hän oltuaan hetkisen vaiti. "Mutta meidän täytyy etsiä epätoivoisia roistoja, miehiä, jotka jo ennestään ovat valtiopannassa ja joille ei paljoa merkitse, onko heillä lisää vielä yksi merkintä syntiluettelossaan, jos he joutuisivat lain kynsiin. Kuinka pian tarvitsette tätä epätoivoista joukkoa?"
"Huomisiltaan mennessä."
"Mitenkähän —" aprikoi Ercole. Hän laski sormillaan ja näytti syventyneen harkitsemaan mielessään. "Voisin saada kokoon kymmenkunta tai tusinan parissa tunnissa. Mutta kaksikymmentä —" Taaskin hän vaikeni ja vaipui miettimään. Vihdoin hän entistä ripeämmin tiedusti: "Antakaahan kuulua, millaisen palkan tarjoatte minulle, jos ummessa silmin heittäydyn tähän puuhaan tarvitsemanne joukkueen johtajaksi?"
Gonzagan kasvot menivät pitkiksi. Sitten hän äkkiä jäykistihe ja otti kasvoilleen ylpeän ilmeen.
"Aikomukseni on itse johtaa tätä joukkuetta", ilmoitti hän tappelupukarille ylhäisesti.
"Jumalan ruumis!" ähkäisi Ercole, jonka mieleen tunkeutui eriskummainen kuva tästä sipsuttelevasta salonkiritarista sellaisen joukon johtajana, jollaisen hän keräisi. Sitten hän tyyntyi ja jatkoi: "Jos asianlaita on niin, olisi teidän paras itsenne värvätä se. Felicissima notte!" Ja hän heilautti kättänsä jäähyväisiksi pöydän ylitse.
Siinä oli Gonzagalle pulma. Miten hän osaisi hoitaa sellaista asiaa?
Siihen ei hänen kykynsä riittänyt. Sen hän tunnusti avoimesti.
"Kuunnelkaa nyt minua tarkoin, nuori herra!" oli toisen vastaus. "Juttu on tällainen: Jos voin kääntyä eräiden ystävieni puoleen ja ilmoittaa heille, että tekeillä on puuha, jonka yksityiskohtia en voi heille ilmaista, mutta jossa itse aion johtaa heitä, antautuen siihen vaaraan, joka siinä saattaa olla, voin epäilemättä tähän samaan aikaan huomisiltaan mennessä saada heitä pestatuksi parikymmentä sellainen on heidän luottamuksensa Ercole Fortemaniin. Mutta jos pyytäisin heitä ryhtymään tuntemattomaan tehtävään yhtä tuntemattoman miehen johdolla, olisi sellaisen joukkueen muodostaminen kovin vaikea asia."
Tällaisen perustelun voimaa ei Gonzaga saattanut olla tajuamatta. Tuokion mietittyään hän tarjosi Ercolelle uskollisuuden käsirahaksi viisikymmentä kultaflorinia ja lupasi senjälkeen maksaa miehelle palkkaa kaksikymmentä kultaflorinia kuukaudessa, niin kauan kuin hän tarvitsisi Ercolea palveluksessaan; ja Ercole, joka koko palkkasoturiaikanaan ei koskaan ollut ansainnut sellaisen summan kymmenettä osaa, oli valmis heittäytymään tämän perin jalon herrasmiehen kaulaan ja itkemään pelkästä ilosta ja veljellisestä rakkaudesta.
Kun asiasta oli sovittu, otti Gonzaga esille raskaan pussin, josta lähtevä kilinä oli perin mieluinen Fortemanin korvista, ja antoi sen helisten pudota pöydälle.
"Tuossa on sata florinia tämän joukkueen varustamista varten. En halua kintereilleni rykmenttiä vieroksuttavia ryysyläisiä." Ja hänen silmänsä lipui epäkohteliaasti pitkin Ercolen asua. "Muistakaa pukea heidät sopiviin tamineihin!"
"Se tapahtuu, teidän ylhäisyytenne", lupasi Ercole, osoittaen sellaista kunnioitusta, jollaista hän ei ollut siihen saakka tuonut näkyviin. "Entä aseet?"
"Antakaa heille keihäät ja nojapyssyt, jos haluatte, mutta ei mitään muuta. Se paikka, johon aiomme, on hyvin varustettu aseilla mutta niitäkään ei ehkä tarvita."
"Ei ehkä tarvita?" kertasi yhä pahemmin hämmästynyt kerskuri. Aiottiinko heille maksaa niin ruhtinaallinen palkka, vaatettaa heidät ja ruokkia heitä sitä varten, että heidät saataisiin taipumaan sellaiseen puuhaan, johon ei kenties liittyisi taistelemista lainkaan? Totisesti hän ei milloinkaan ollut myynyt itseään miellyttävämpään ja lupaavampaan tehtävään, ja sinä yönä hän uneksi, että hän oli päässyt ylimyksen hovimestariksi ja että hänen kintereillään marssi loputon jono loistavaliverisiä lakeijoita. Aamulla hän heräsi siihen ajatukseen, että vihdoin hän oli tosiaankin saavuttanut onnensa ja ettei hänen sodan väsyttämien, vanhojen käsiensä enää tarvitsisi laahata keihästä.
Tunnokkaasti hän ryhtyi pestaamaan joukkuetta, sillä tämä Ercole Fortemani oli tavallaan tunnollinen mies kerskaileva ja hillitön, olkoon menneeksi, tavallaan veijari, joka huonosti kunnioitti omistusoikeutta: hän ei häikäillyt petollista peliä eikä edes kukkaron sieppaamista välttämättömyyden ankarasti pakottaessa siitä huolimatta, että hän oli jalosukuinen ja oli ollut kunnioitettavissa toimissa: hän oli pitkän tottumuksen saanut juomari ja rehentelevä riidanrakentaja vähäisimmästäkin aiheesta. Multa kaikesta siitä huolimatta, niin reuhaava ja epärehellinen kuin hän saattoikin olla elämässään yleensä, hän kuitenkin koetti kenties ei aina menestyksellisesti, mutta joka tapauksessa aina vakavasti — olla uskollinen ja vilpitön sille henkilölle, jonka palkoissa hän oli.