YHDEKSÄS LIKI
"Tratta di corde"
Samalla kun valmisteluhyörinä jatkui ripeästi Urbinossa, selvitteli Gian Maria puolestaan nopeasti asioitaan Babbianossa voidakseen palata häihin, joita hän maltittomasti odotti. Mutta hän oli osunut syvempään sotkukseen kuin oli arvellut, ja hänellä oli enemmän työtä kuin hän oli otaksunut.
Sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt Urbinosta, hän oli ratsastanut Cagliin saakka ja pysähtynyt jalon herra Valdicampon taloon. Tämä oli luovutettu hänen käytettäväkseen, ja siellä hän suunnitteli maata yön. He olivat syöneet illallista herttua de' Alveri, Gismondo Santi, herra Valdicampo, hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään sekä pari ystäväänsä, Caglin mahtavaa kansalaista, jotka hän oli kutsunut, jotta he näkisivät, minkä kunnian hänen talonsa oli saanut osakseen. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja seuruetta alkoi painaa turtumus, joka on ruokahalun runsaan tyydyttämisen seuraus, kun Armstadt — Gian Marian sveitsiläinen kapteeni astui sisälle ja lähestyi isäntäänsä sellaisen miehen näköisenä, joka tuo uutisia. Hän seisahtui askeleen tai parin päähän herttuan korkeaselkäisestä tuolista ja jäi silmäilemään Gian Mariaa tylsän maltillisesti.
"No, tomppeli?" murahti herttua, kääntäen päätänsä,
Sveitsiläinen astui vielä askeleen likemmäksi. "Hänet on tuotu, teidän korkeutenne", ilmoitti hän, salaisesti kuiskaten.
"Olenko minä taikuri, jotta minun pitäisi lukea ajatuksesi?" rähähti
Gian Maria. "Kuka on tuonut ja kenet?"
Armstadt silmäili seuruetta empien. Sitten hän astui ihan herttuan viereen ja supatti hänen korvaansa:
"Urbinoon jättämäni miehet ovat tuoneet narrin Peppen."
Katseen äkillinen kirkastuminen osoitti Gian Marian ymmärtäneen. Pyytämättä pöytäseurueelta anteeksi hän kääntyi vuorostaan kuiskaamaan kapteenilleen, että mies oli vietävä hänen huoneeseensa odottamaan siellä häntä.
"Ota pari miestäsi mukaan ja tule itsekin, Martino!"
Martin kumarsi ja poistui, minkä jälkeen Gian Maria suvaitsi pyytää anteeksi isännältään, selittäen miehen tuoneen hänelle odotetun sanoman. Valdicampo, joka sen kunnian vuoksi, että herttua nukkui hänen kattonsa alla, olisi niellyt paljoa räikeämpiäkin sopimattomuuksia, piti asiaa vähäisenä ja syrjäytti sen. Ja pian Gian Maria nousi pöydästä, ilmoittaen, että hänellä oli huomenna edessään pitkä matka, ja niinpä hän isäntänsä suopealla suostumuksella haluaisi paneutua makuulle.
Sitten Valdicampo itse esitti kamaripalvelijan osaa, otti yhden isoista, haaraisista kynttilänjaloista ja valaisi herttualle tietä tämän huoneistoon. Hän olisi suorittanut palvelustaan ja kantanut kynttilät aina Gian Marian makuukamariin asti, mutta etuhuoneessa hänen korkeutensa mahdollisimman kohteliaasti pyysi häntä laskemaan kynttilät pöydälle ja poistumaan.
Herttua seisoi hetkisen, pohtien, ilmaisisiko hän Alvarille ja Santille — jotka olivat seuranneet häntä ja seisoivat odottamassa hänen komennuksiaan — mitä hän aikoi tehdä. Lopulta hän päätti toimia yksin ja kokonaan oman mielensä mukaan. Niinpä hän lähetti saattajansa pois.
Kun he olivat menneet ja hän oli aivan yksin, taputti hän käsiään vastakkain, Tämän kutsun jälkeen hänen makuuhuoneensa ovi avautui, ja Martin Armstadt näkyi kynnyksellä.
"Onko hän siellä?" tiedusti herttua.
"Vartoamassa teidän korkeuttanne", vastasi sveitsiläinen, pitäen ovea auki Gian Marialle.
Herttualle Valdicampon palatsissa varattu makuukamari oli komea ja korkea huone, jonka keskellä kohosi laaja, kaiverruksin koristettu, pystypatsailla ja tekotaivaalla varustettu kunniavuode.
Uuninreunuksella seisoi kaksi viisihaaraista kynttilänjalkaa, joissa vahakynttilät paloivat. Mutta Gian Maria ei näkynyt arvelevan valaistusta riittäväksi hänen aikomiaan tarkoituksia varten, sillä hän käski Martinin noutaa viereiseen huoneeseen jätetyn kynttilänjalan. Sitten hän käänsi huomionsa ikkunan ääressä seisovaan ryhmään, johon uuninreunustalta tulviva valo osui täydellisesti.
Ryhmässä oli kolme miestä, joista kaksi oli Armstadtin kaartin rintahaarniskalla ja kypärillä varustettuja palkkasotilaita ja kolmas, joka seisoi vankina heidän välissään, kovaonninen Peppe. Narrin kasvot, olivat tavallista kalpeammat, samalla kun tavanmukainen veitikkamaisuus oli kadonnut hänen silmistään ja suunsa ympäriltä ja pelko oli vallannut sen sijan. Hän loi herttuan julmiin silmiin levottoman ja surkean rukoilevan katseen.
Valmistuttuaan siitä, ettei Peppellä ollut aseita ja että hänen kätensä olivat sidotut selän taakse, Gian Maria käski vartijoiden poistua, mutta olla valmiina etuhuoneessa Armstadtin luona. Sitten hän kääntyi Peppeen päin matala otsa rypyssä.
"Et ole yhtä hilpeä kuin olit tänä aamuna, narri", pilkkasi hän.
Peppino väänsi vähän ruumistaan, mutta hänen pitkän pilailutottumuksen kouluttama luonteensa valoi hänen vastaukseensa rohkeata leikillisyyttä.
"Olosuhteet ovat tuskin yhtä suotuisat — minulle. Mutta teidän korkeutenne näyttää olevan erittäin hyvällä tuulella."
Gian Maria katseli häntä kiukkuisesti tuokion, Hän oli hidasälyinen mies eikä osannut keksiä sopivaa vastausta, ei sellaista purevaa ivaa. jonka lausuminen olisi ollut hänestä nautinto. Hän siirtyi verkkaisesti takan luokse ja nojasi kyynärpäänsä sen reunukseen.
"Hyvä tuulesi houkutteli sinut lausumaan eräitä sanoja, ja olisin armollinen,jos pieksättäisin sinua niiden tähden.”
"Ja saman järkeilyn mukaan olisitte laupias, jos hirtättäisitte minut", vastasi narri kuivasti, kalpea hymy huulillaan.
"Ahaa! Sinä myönnät sen?" karjaisi Gian Maria lainkaan oivaltamatta tarkoitettua ironiaa. "Mutta minä olen hyvin lempeä ruhtinas, narri."
"Lempeytenne on sananpartena", vastasi pilanlaskija, mutta tällä kertaa hänen ei onnistunut jättää äänestään pois purevan ivan häivettä.
Gian Maria loi häneen raivoisan vilkaisun.
"Pilkkaatko sinä minua, elukka? Pidä myrkyllinen kielesi aisoissa tai minä revitän sen sinulta pois!"
Peppen kasvot kävivät harmaiksi tästä uhkauksesta, kuten ymmärrettävää olikin sillä mitäpä hänen kaltaisensa tekisi maailmassa kielettömänä?
Nähdessään hänen olevan mykkänä kauhusta herttua jatkoi:
"Siitä huolimalta, että ansaitset joutua hirteen hävyttömyytesi tähden, olen taipuvainen päästämään sinut vahingoittumattomana, kun vain vastaat totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka sinulle esitän."
Peppinon eriskummainen hahmo taipui kaksin kerroin kumarrukseen.
"Odotan kysymyksiänne, jalo herra", vastasi hän.
"Puhuit —", herttua empi hetkisen, sisäisesti vääntelehtien muistellessaan narrin sananmukaisia lauseita. "Puhuit tänä aamuna eräästä neiti Valentinan kohtaamasta henkilöstä."
Ilveilijän kasvonilmeet näyttivät käyvän yhä pelokkaammiksi. – "Niin", myönsi hän tukahtuneesti.
"Missä hän kohtasi sen ritarin, josta puhuit ja jota kuvailit minulle niin ihmeen ylistävin sanoin?"
"Aquaspartan metsässä, jossa Metauro-joki on pelkkä puro. Noin kaksi penikulmaa Sant’ Angelon tällä puolella."
"Sant Angelon!" kertasi Gian Maria, hätkähtäen, kun vain mainittiin sen paikan nimi, jossa äskeinen salajuoni häntä vastaan oli punottu. "Entä milloin se tapahtui?"
"Pääsiäisen edellisenä keskiviikkona, monna Valentinan matkustaessa
Santa Sofiasta Urbinoon."
Herttua ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi. Hän seisoi hiljaa, pää kumarassa, ajatustensa taaskin palatessa salaliittoon. Vuoritaistelu. jossa Masuccio oli saanut surmansa, oli tapahtunut tiistai-iltana, ja hänessä heräsi varmuus niin niukat kuin todistukset olivatkin — että tämä mies oli yksi pakoon päässeitä salaliittolaisia.
"Miten joutui emäntäsi puheisiin tämän miehen kanssa — tunsiko hän hänet?" tiedusti hän vihdoin.
"Ei, teidän korkeutenne: mutta mies oli haavoittunut ja senvuoksi herätti hänen sääliään. Hän koetti hoitaa muukalaisen vammaa."
"Haavoittunut?" kiljaisi Gian Maria täyttä kulkkua. "Jumal' auta, asia on niinkuin epäilin. Olen valmis vannomaan, että hän sai sen haavan edellisenä yönä Sant' Angelossa. Mikä hänen nimensä oli, narri? Kun ilmoitat minulle sen, pääset vapaasti lähtemään."
Vain sekunnin ajan näytti kyssäselkä epäröivän. Hän pelkäsi hirveästi Gian Mariaa, jonka julmuudesta kerrottiin kaameita tarinoita. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi ikuista kadotusta, jonka hän saattaisi ansaita, jos hän rikkoisi sen valansa, ettei ilmaisisi, kuka ritari oli.
"Voi!" huokasi hän, "toivoisinpa voivani hankkia vapauteni niin huokealla hinnalla: sitä ei tietämättömyys kuitenkaan salli minun maksaa. En tiedä hänen nimeään." Herttua katsahti häneen tutkivasti ja epäluuloisesti. Vaikka hän olikin luonnostaan tylsä, näytti into nyt antaneen oveluutta ja terävyyttä hänen älylleen, ja epäluulo oli johtanut hänet panemaan merkille narrin hetkellisen empimisen.
"Minkänäköinen hän oli? Kuvaile häntä minulle! Millainen puku hänellä oli? Minkälaatuiset hänen kasvonsa olivat?"
"Taaskaan, herra herttua, en pysty vastaamaan teille. Näin hänestä vain mahdollisimman lyhyen vilahduksen."
Herttuan kellankalpeat kasvot kävivät hyvin ilkeännäköisiksi, ja häijy hymy kaarrutti hänen huuliaan, paljastaen hänen vahvat, valkeat hampaansa.
"Niinkö lyhyen, ettei hänestä jäänyt sinulle minkäänlaista muistoa?" kysyi hän.
"Aivan niin, teidän korkeutenne."
"Sinä valehtelet, epäsikiö", jyräytti Gian Maria vihan vimmoissaan. "Vasta tänä aamuna väitit, että hänen vartalonsa oli oivallinen, hänen kasvonpiirteensä ylevät, hänen esiintymisensä ruhtinaallinen, hänen puhetapansa hienon kohtelias ja — en muista, mitä kaikkea. Nyt kuitenkin vakuutat minulle vakuutat minulle — että näit hänestä niin lyhyen vilahduksen, ettet osaa häntä kuvailla. Sinä tiedät hänen nimensä, veijari, ja sinun pitää ilmaista se minulle tai muutoin —"
"Totisesti, totisesti, jalo herra, älkää tulistuko —" alkoi narri pelokkaan torjuvasti. Mutta herttua keskeytti hänet.
"Tulistuko?" kertasi hän silmiensä laajentuessa tämän vihjauksen herättämästä jonkinlaisesta kauhusta. "Uskallatko syyttää minua kuolevaisten kiivaussynnistä? Minä en ole tulistunut; minussa ei ole kiukkua." Hän teki ristinmerkin, ikäänkuin karkoittaakseen pahan mielialan, jos sitä todellakin olisi, kumarsi päätänsä hartaasti, pani kätensä ristiin ja jupisi kuuluvasti: "Libera me a malo Domine!" Sitten hän entistä rajummin tiedusti: "Suostutko nyt ilmaisemaan minulle hänen nimensä?"
"Toivoisin voivani", aloitti kauhistunut kyssäselkä. Mutta silloin herttua kääntyi poispäin hänestä vihaisen kärsimättömästi, taputti käsiään ja huusi:
"Hei, Martino!" Ovi avautui heti, ja sveitsiläinen näyttäytyi. "Tuo sisälle miehesi ja köytesi!"
Kapteeni pyörähti kantapäällänsä, ja samalla narri heittäytyi Gian
Marian jalkojen juureen.
"Armoa, teidän korkeutenne!" ulisi hän. "Älkää hirtättäkö minua! Olen —"
"Me emme aio hirttää sinua", keskeytti herttua kylmästi. "Kuolleena olisit tosiaankin mykkä, eikä sinusta olisi meille vähääkään hyötyä. Me tarvitsemme sinua elävänä, herra Peppino — elävänä ja puheliaana; huomaamme sinut sangen harvapuheiseksi ollaksesi narri. Mutta toivomme saavamme pakotetuksi sinut puhumaan."
Polvillaan oleva Peppe käänsi hurjistuneet silmänsä taivasta kohti.
"Vaivattujen äiti", rukoili hän, minkä jälkeen herttua purskahti ylenkatseelliseen nauruun.
"Mitä tekemistä on taivaallisella äidillä tuollaisen törkykasan kanssa kuin sinä olet? Osoita vetoomuksesi minulle! Minä olen kohtalosi välittömämpi määrääjä. Ilmaise minulle metsässä kohtaamanne miehen nimi, ja asiasi saattavat vielä käydä hyvin."
Peppino oli polvillaan ja pysyi vaiti; kylmä hiki kihosi hänen kalpealle otsalleen, ja kauhea pelko kouristi hänen sydäntään ja kaulaansa. Mutta vieläkin voimakkaampi kuin se kauhu, jota hänelle valmisteltiin, oli kauhu sitä kohtaan, että hän menettäisi kuolemattoman sielunsa rikkomalla vannomansa juhlallisen valan. Vihdoin Gian Maria kääntyi hänestä kätyriensä puoleen, jotka nyt astuivat hiljaa sisälle ja näöstä päättäen tiesivät, minkälainen työ heitä odotti. Martino nousi vuoteelle ja riippui vähän aikaa tekotaivaan puitteessa.
"Se kestää, teidän korkeutenne", ilmoitti hän.
Gian Maria käski hänen siinä tapauksessa irroittaa samettikaihtimet, samalla kun hän lähetti toisen miehistä katsomaan, oliko etuhuoneen ovi suljettu, jotta huuto ei tunkeutuisi Valdicampon väen huoneisiin.
Muutamissa sekunnissa oli kaikki valmista, ja karkeasti Peppino nostettiin polviltaan jupisemasta rukouksiaan, että pyhä neitsyt soisi hänelle voimia tällä hädän hetkellä.
"Viimeisen kerran, herra narri", lausui herttua, "suostutko ilmaisemaan meille hänen nimensä?"
"Teidän korkeutenne, en voi", vastasi Peppe siitä huolimatta, että kauhu ihan hyyti hänen vertansa.
Tyydytyksen välke kiilui nyt Gian Marian silmissä.
"Sinä siis tiedät sen", huudahti hän. "Enää et väitäkään, ettet tiedä, vaan ainoastaan, ettet voi sitä ilmaista. Riippumaan hänet, Martino!"
Viimeisen kerran surkeasti yrittäen ponnistaa välttämätöntä vastaan narri kiskaisihe irti vartijoiltaan ja heittäytyi ovea kohti. Toinen vanttera sveitsiläinen kouraisi häntä niskasta sellaisella otteella, että hän parahti kivusta. Gian Maria silmäili häntä synkän uhkaavasti, ja Martin ryhtyi kiinnittämään köyden toista päätä hänen yhteensidottuihin ranteisiinsa. Sitten hänet vapisevana vietiin upean vuoteen ääreen. Nuoran toinen pää viskattiin katospuitteen paljastetun tangon ylitse. Tähän päähän tarttuivat molemmat sotilaat. Martin seisoi vangin vieressä. Herttua heittäytyi isoon, kaiverruksin koristettuun tuoliin, ja hänen pyöreille, kalpeille kasvoilleen levisi nyt nautinnon ilme.
"Tiedät, mitä sinulle aiotaan tehdä", virkkoi hän jäätävän välinpitämättömästi. "Tahdotko puhua, ennenkuin aloitamme?"
"Teidän korkeutenne", sanoi narri pelon tukahduttamalla äänellä, "te olette hyvä kristitty, kirkko-äidin uskollinen poika ja uskotte helvetin iankaikkiseen tuleen?"
Gian Marian otsa meni ryppyyn. Mielikö narri peloitella häntä haastelemalla yliluonnollisesta kostosta?
"Niinpä", jatkoi Peppe, "olette ehkä armollinen, kun tunnustan asemani. Vannoin Aequaspartassa tuona onnettomana päivänä kohtaamalleni miehelle mitä juhlallisimmin, etten ikinä paljastaisi, kuka hän oli. Mitä minun pitää tehdä? Jos pidän valani, rääkkäätte te minut kenties kuoliaaksi. Jos rikon sen, olen iankaikkisesti kadotettu. Olkaa sääliväinen, jalo herra, sillä nyt tiedätte, millaisessa asemassa olen!"
Hymy Gian Marian kasvoilla leveni, ja se näytti tekevän hänen suunsa ja silmiensä julman ilmeen entistä selvemmäksi. Narri oli ilmoittanut hänelle sellaisen seikan, jonka tietämisestä hän olisi ollut valmis maksamaan paljon. Peppe oli kertonut, että se mies, jonka nimen hän tahtoi tietää, oli niin kovasti pelännyt muiden saavan tietää hänen sinä päivänä olleen Aequaspartassa, että hän oli valalla velvoittanut narrin pitämään sen salassa. Siitä, mitä hän aikaisemmin oli epäillyt, hän oli nyt varma. Kysymyksessä oleva mies oli salaliiton jäsen; otaksuttavasti itse sen päällikkö. Ei mikään muu kuin se, että narri kuolisi kidutettaessa, voisi nyt estää häntä saamasta tietää sen tuntemattoman nimeä, joka oli tehnyt hänelle kaksin kerroin vääryyttä, vehkeillyt häntä vastaan ja — jos narriin oli luottamista vallannut Valentinan sydämen.
"Sielusi kadotuksesta ei minua vaadita vastaamaan", virkkoi hän vihdoin. "Minulla on kylliksi huolta pelastaakseni omani — sillä kiusaukset ovat monet, ja tämä liha-parka on heikko. Mutta minä tarvitsen juuri tämän miehen nimeä ja — kautta Viterbon Lucian viiden haavan! — minä saan sen tietää. Suostutko puhumaan?"
Nyyhkytyksen kaltainen puistatti narri-poloisen rujomuotoista ruhoa. Mutta siinä kaikki. Pää kumarassa hän itsepintaisesti pysyi ääneti. Herttua antoi merkin miehille, ja heti he molemmat heittäytyivät, koko painollaan köyden varaan, hinaten Peppeä ranteista, kunnes hän oli sänkykatoksen tasalla. Sen tehtyään he pysähtyivät ja käänsivät silmänsä herttuaan päin, odottaen lisää määräyksiä. Taaskin Gian Maria kehoitti narria vastaamaan hänen kysymyksiinsä; mutta Peppe, vääntelehtivä, muodoton rykelmä, josta roikkui kaksi jalkaa, pysyi itsepintaisesti vaiti.
"Antakaa mennä!" ärähti Gian Maria kärsimättömänä. Miehet hellittivät irti köyden ja antoivat sen lipua noin metrin verran käsissään. Sitten he puristivat sitä uudelleen, joten Peppen äkillinen putoaminen keskeytyi yhtä äkilliseen nykäykseen, joka oli vähällä kiskaista hänen kätensä irti nivelkuopistaan. Tämä taidokas kidutus puristi parkaisun hänen huuliltaan, ja taaskin hänet hinattiin ihan sänkykatoksen tasalle.
"Suostutko nyt puhumaan?" tiedusti Gian Maria kylmästi, miltei huvitetusti. Mutta yhäti narri pysyi ääneti, ja hänen alahuulensa oli niin tiukasti puristettu hampaiden väliin, että siitä valui verta hänen leualleen. Taaskin herttua antoi merkin, ja taaskin hänet pudotettiin. Tällä kertaa järjestettiin putous pitemmäksi, joten kiskaisu, jolla se keskeytettiin, oli ankarampi kuin ensimmäinen oli ollut.
Pepestä tuntui kuin hänen luunsa olisivat irronneet nivelistään ja kuin hänen olkapäitänsä, kyynärpäitänsä ja ranteitaan olisi kärvennetty hehkuvalla raudalla.
"Laupias Jumala!" kirkaisi hän. "Voi, sääliä, jalo herra!"
Mutta jalo herra hinautti hänet uudelleen sängynkatoksen tasalle. Kiemurrellen siellä äärimmäisessä tuskassaan kyssäselkä-raukka syyti vaahtoisilta huuliltaan tulvan kirouksia ja sadatuksia, vaatien taivasta ja helvettiä iskemään hänen kiduttajansa hengettömiksi.
Mutta herttua, jonka käytöksestä saattoi päättää, että hän oli karaistunut näkemään tällaisen kidutusmuodon vaikutuksia, katseli häntä julmasti hymyillen sellaisen miehen tapaan, joka tarkkailee tapahtumien kehittymistä hänen haluamaansa ja suunnittelemaansa lopputulokseen. Hän oli malttamattomampi, ja nyt hänen merkkinsä tuli nopeammin. Kolmannen kerran narri pudotettiin ja pysäytettiin nyt vajaan metrin päässä lattiasta.
Tällä kertaa hän ei edes kirkaissut. Hän riippui hervottomana nuoran päässä, suu yltyleensä veressä, kasvot kammottavan, välkkyvän kalpeina, eikä hänen silmistään näkynyt mitään muuta kuin valkuaiset. Hän roikkui ja valitti surkeasti ja lakkaamatta. Martin katsahti kysyvästi Gian Mariaan, ja hänen silmänsä tiedustivat hyvin selvästi, eikö heidän olisi paras tauota. Mutta Gian Maria oi kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen.
"Riittääkö tämä sinulle?" kysyi hän narrilta. "Suostutko nyt puhumaan?"
Mutta narrin ainoa vastaus oli ähkäisy, minkä jälkeen hänet taaskin heltymättömän herttuan merkistä kiskottiin ylös. Mutta peläten neljättä putousta, edellisiä hirvittävämpää, Peppe ihan äkkiä heräsi tajuamaan mahdottoman kauhean tilansa. Että tätä tuskaa kestäisi, kunnes hän kuolisi tai pyörtyisi, siitä hän oli varma. Ja koska hän ei tuntunut voivan pyörtyä eikä kuolla, ei hän enää jaksanut kärsiä. Mitä merkitsi hänelle taivas tai helvetti silloin, koska kummankaan ajatteleminen ei kyennyt poistamaan tämän rääkkäyksen kauhua eikä vahvistamaan häntä kestämään sen tuskia? Hän ei jaksanut enää kestää — ei, ei edes pelastaakseen kahtatoista sielua, jos hänellä olisi niitä niin monta ollut.
"Minä puhun", kirkaisi hän. "Laskekaa minut alas, niin saatte tietää hänen nimensä, herra herttua."
"Lausu se ensin, tai laskeutumisesi käy samaan tapaan kuin ennenkin."
Peppe lipaisi kielellään verisiä huuliaan, riippui hiljaa ja puhkesi puhumaan.
"Hän oli serkkunne", huohotti hän, "Francesco de Falco, Aquilan kreivi".
Herttua tuijotti häneen hetkisen pelästyneen näköisenä ja suu auki.
"Puhutko totta, elukka?" tiedusti hän värisevällä äänellä. "Aquilan kreivikö oli se haavoittunut, jota neiti Valentina hoiti?"
"Vannon sen", vakuutti narri. "Ja Jumalan ja hänen autuaiden pyhiensä nimessä laskekaa minut nyt alas!"
Hetkisen häntä vielä pidettiin riippumassa ja varrottiin Gian Marian merkkiä. Herttua silmäili häntä edelleen yhtä hämmästyneen näköisenä, samalla pohtien ajatuksissaan kuulemaansa uutista. Sitten syöpyi sen todenperäisyys hänen mieleensä. Juuri Aquilan kreivi oli babbianolaisten epäjumala. Mikä siis oli luonnollisempaa kuin se, että salaliittolaiset koettivat nostaa hänet sille valtaistuimelle, jonka he aikoivat riistää Gian Marialta? Hän sätti itseään hupsuksi, kun ei ollut sitä aikaisemmin arvannut.
"Laskekaa hänet alas!" käski hän lyhyesti miehiään. "Sitten viekää hänet pois täältä ja antakaa hänen mennä Herran rauhassa! Hän on tehnyt tehtävänsä."
Hänet laskettiin hellävaroen alas, mutta kun hänen jalkansa koskettivat lattiaa, ei hän kyennyt seisomaan. Hänen jalkansa pettivät, ja hän virui — pienenä, kyssäselkäisenä kasana — lattiamatolla. Hän oli mennyt tajuttomaksi.
Armstadtin antamasta merkistä nostivat sotilaat hänet lattialta ja kantoivat hänet välissään ulos.
Gian Maria meni huoneen poikki kirjaillun verhon peittämälle rukousjakkaralle ja polvistui norsunluisen ristiinnaulitun kuvan eteen kiittääkseen Jumalaa erikoisesta armon välähdyksestä, jolla Hän oli suvainnut paljastaa herttualle tämän vihollisen.
Sitten hän veti ihokkaansa povelta kulta- ja merenvahahelmistä kokoonpannun rukousnauhan ja suoritti hurskaasti iltahartautensa.