SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Vihollinen
Kreivi ponnahti vuoteestaan ja riensi sysäämään oven auki päästääkseen sisälle palvelijansa, joka kasvonilmeet ja ääni kiihtyneinä kertoi hänelle sen uutisen, että Gian Maria oli saapunut Roccaleoneen yöllä ja oli nyt leirissä linnan edustalla aukeavalla tasangolla.
Hänen vielä puhuessaan huoneeseen rientänyt hovipoika toi sanoman, että monna Valentina pyysi herra Francescoa saapumaan juhlasaliin. Kreivi pukeutui hyvin hätäisesti ja lähti sitten Lanciotto kintereillään alakertaan, noudattaen kutsua.
Mennessään toisen pihan poikki hän näki Valentinan hovinaisten ryhmittyneen kappelin portaille kiihtyneinä pohtimaan tätä tapahtumaa veli Domenicon kanssa, joka täydessä kirkkoasussa odotti voidakseen pitää aamuisen jumalanpalveluksen. Francesco tervehti heitä, lausuen kohteliaasti: "Hyvää huomenta", ja asteli edelleen juhlasaliin, jättäen Lanciotton sen ulkopuolelle.
Täällä hän tapasi Valentinan keskustelemassa Fortemanin kanssa. Puhellessaan neito käveli edestakaisin avarassa huoneessa, mutta sitä lukuunottamatta, ei hänen esiintymisessään ollut merkkiäkään kiihtymyksestä, ja jos hänen sydäntään painoi pelko lopputuloksen vuoksi nyt, kun toiminnan hetki oli käsillä, oli se ihmeellisen hyvin tukahdutettu. Kun hän näki Francescon, valaisi hänen kasvojaan ilme, josta kuvastui osittain alakuloisuutta, osittain mielihyvää. Hän tervehti tulijaa huulilla hymy, jollaista hän ei sellaisella hetkellä olisi suonut muille kuin luotetulle ystävälle. Sitten hän pahoittelevan näköisenä virkkoi:
"Olen suunnattomasti harmissani, hyvä herra, että te näin jouduitte minun onneni ohjattavaksi. Teille lienee jo kerrottu, että olemme jo saarretut, ja siis oivaltanette, että kohtalonne on nyt liitetty meidän kohtaloomme. Pelkään näet, ettei täältä mitenkään pääse pois, ennenkuin Gian Maria lopettaa piirityksensä. Lähdenkö vai jäänkö, se valinta ei enää ole minun vallassani. Meidän täytyy jäädä ja taistella tämä kamppailu."
"Ainakaan, armollinen neiti", vastasi Francesco kerkeästi, milteipä iloisesti, "en minä voi yhtyä pahoitteluunne minun puolestani. Tekonne saattaa olla hulluutta, madonna, mutta se on uljainta, kauneinta hulluutta, mitä ikinä on ollut, ja olen ylpeä esittäessäni siinä osaa, jos sellaisen minulle suotte."
"Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta vaatia sitä teiltä!"
"Sama oikeus, joka jokaisella ahdistetulla naisella on vaatia oikean ritarin apua", vakuutti kreivi. "En voi toivoa saavani paremmin käyttää näitä käsivarsiani kuin puolustaessani teitä Babbianon herttuaa vastaan. Olen palveluksessanne, monna Valentina, ja iloisin sydämin. Olen nähnyt sotaa jonkun verran, ja ehkä huomaatte, että minusta on hyötyä."
"Tehkää hänestä Roccaleonen päällikkö, madonna!" kehoitti Fortemani, jonka henkensä pelastajaa kohtaan tuntemaan kiitollisuuteen sekaantui ihailevaa arvonantoa, sillä olihan hän saanut käytännöllistä kokemusta kreivin kyvyistä.
"Kuulitteko, mitä Ercole sanoi?" huudahti Valentina, kääntyen Francescon puoleen kiihkeän innokkaasti, mikä osoitti, kuinka tervetullut se ehdotus oli.
"Se olisi liian suuri kunnia", vastasi Paolo juhlallisesti. "Mutta jos uskoisitte minulle sen luottamustoimen, puolustaisin sitä viimeiseen hengenvetooni saakka."
Ennenkuin Valentina ennätti vastata, astui Gonzaga esille sivuovesta ja rypisti otsaansa nähdessään Francescon joutuneen sinne ennen häntä. Hän oli hieman kalpea, hänen vaippansa oli oikealla olalla eikä vasemmalla, eikä hänen asunsa ollut yleensä niin tarkoin huoliteltu kuin tavallisesti, vaan siinä näkyi merkkejä hätäisestä pukeutumisesta. Nyökättyään lyhyesti kreiville ja sivuutettuaan ihan välinpitämättömästi Fortemanin — joka silmäili häntä synkästi, muistellen edellistä päivää — hän kumarsi syvään Valentinalle.
"Olen pahoillani, madonna —" alkoi hän, mutta Valentina keskeytti hänen puheensa.
"Teillä on kovin vähä syytä olla pahoillanne. Ovatko asiat kehittyneet toisin kuin odotimme?"
"Ehkä eivät. Olin kuitenkin toivonut, ettei Gian Maria sallisi pahan tuulensa houkutella häntä niin pitkälle."
"Olitteko toivonut sitä — herra Francescon meille tuoman sanoman jälkeen?" Ja hän loi Gonzagaan katseen, josta kuvastui äkkiä herännyttä ymmärtämystä. "Sellaista toivoa ette kuitenkaan lausunut julki, kun neuvoitte minua karkaamaan tänne Roccaleoneen. Silloin olitte perin innokas taistelemaan. Teitä kalvoi sotainen kiihko. Mistä tämä muutos? Tuoko vaaran uhkaava läheisyys todellisuudentuntua, liian tuimaa teidän sitä halataksenne?"
Hänen sanoihinsa sisältyvä halveksuminen vihloi Gonzagaa, kuten se oli tarkoitettukin tekemään. Miehen äskeinen tyhmänrohkeus oli osoittanut Valentinalle, kuinka tarpeellista hänen oli laittaa niin, ettei Gonzagalle jäisi vääriä luuloja siitä, mikä arvo hänelle enää voitiin antaa, ja sen lisäksi olivat nuo keikarin viimeiset sanat paljastaneet hänet uudessa valaistuksessa, ja neito piti hänestä senvuoksi vieläkin vähemmin.
Gonzaga taivutti hiukan päätänsä, ja hänen poskiansa poltti häpeän puna sen tähden, että häntä oli tällä tavoin nuhdeltu Fortemanin ja tuon Francesco-nousukkaan kuullen. Että Francesco oli nousukas, se ei hänestä enää ollut mikään olettamus. Hänen sielunsa vakuutti hänelle niin.
"Madonna", lausui hän, koettaen esiintyä arvokkaasti ja olematta kuulevinaan toisen pilkkasanoja, "tulin tuomaan teille tietoa, että Gian Marian airut pyytää saada puhua teille. Keskustelenko hänen kanssansa puolestanne?"
"Olette liian hyvä", vastasi Valentina herttaisesti. "Lähden itse kuulemaan miehen sanomia."
Gonzaga kumarsi alistuvasti, ja sitten hänen katseensa siirtyi
Francescoon.
"Saattaisimme sopia hänen kanssansa siitä, että tämä herrasmies pääsisi häiritsemättä poistumaan täältä", ehdotti hän.
"Ei voida toivoa heidän siihen suostuvan", vastasi neito luontevasti. "Enkä minä voisi sitä toivoa, jos he suostuisivatkin, sillä herra Francesco on suostunut ryhtymään Roccaleonen päällikön toimeen. Mutta me pidämme airutta odottamassa. Hyvät herrat, suvaitsetteko saattaa minua muurille?"
Miehet kumarsivat ja seurasivat häntä; Gonzaga tuli viimeisenä, käynti raskaana kuin juopuneen, kasvot huulia myöten valkeina siitä katkerasta raivosta, jota hän tunsi kuultuaan olevansa syrjäytetty ja tajuttuaan vastauksen edellisenä iltana Valentinan korvaan kuiskaamiinsa, kuumiin sanoihin.
Heidän mennessään linnanpihan poikki Francesco suoritti ensimmäisen tehtävänsä uudessa toimessaan, määräten puolikymmentä sotilasta seuraamaan heitä, jotta seurue näyttäisi joltakin muurilla, kun alettaisiin keskustella airuen kanssa.
Linnan edustalla oli ison, harmaan ratsun selässä kookas mies, jonka kiilloitettu kypäri välkkyi kuin hopea aamuauringon paisteessa ja jonka rautapanssarin tulipunainen, Sforzan leijonalla koristettu asetakki melkein tyyten piilotti. Hän kumarsi syvään, kun Valentina ilmestyi muassaan saattueensa, jonka etunenässä seisova Aquilan kreivi oli vetänyt leveän hattunsa otsalleen, jotta hänen kasvonsa jäivät varjoon.
"Isäntäni, korkean ja mahtavan herra Gian Maria Sforzan, Babbianon herttuan, nimessä kehoitan teitä antautumaan, laskemaan pois aseenne ja avaamaan porttinne."
Seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Valentina tiedusti, oliko se hänen koko sanomansa vai oliko hän unohtanut jotakin. Miellyttävästi kumartuen teiskaroivan ratsunsa kaarevan kaulan ylitse airut vastasi sanoneensa kaikki, mitä hänen oli käsketty sanoa.
Valentina kääntyi hämmentyneen ja sangen avuttoman näköisenä takanaan seisovien miesten puoleen. Hän toivoi, että asiaa hoidettaessa noudatettaisiin siihen kuuluvaa arvokkuutta, mutta luostarikasvatus oli jättänyt hänet epätietoiseksi siitä, miten se parhaiten saavutettaisiin. Hän turvautui Francescoon.
"Suvaitsetteko te vastata hänelle, herra päällikkö?" pyysi hän hymyillen, ja Francesco totteli, astuen eteenpäin ja nojasi hammasreunaisen muurin sakaraan.
"Herra airut", alkoi hän käreällä äänellä, joka oli toisenlainen kuin hänen omansa, "suvaitsetteko ilmoittaa, mistä saakka on Babbianon herttua ollut sodassa Urbinoa vastaan tällä tavoin saartaakseen yhden viimemainitun valtion linnoituksista ja vaatiakseen sen antautumista?"
"Hänen korkeutensa", vastasi airut, "toimii Urbinon herttuan täydellä suostumuksella lähettäessään tämän sanoman neiti Valentina della Roverelle".
Sen kuultuaan Valentina työnsi kreivin syrjään ja unohtaen sen aikomuksensa, että tämä asia tuli hoitaa arvokkaasti, hän salli naisenkielensä antaa sydämensä mukaisen vastauksen.
"Tämä sanoma, hyvä herra, ja isäntänne täälläolo ovat vain uusia näytteitä siitä hävyttömyydestä, jota olen saanut hänen taholtaan kärsiä, ja ne ovat huippunäytteitä. Viekää se sanoma hänelle ja ilmoittakaa hänelle, että kun olen saanut tietää, millä oikeudella hän rohkenee lähettää teidät sellaiselle asialle, saatan antaa hänelle vastauksen, joka paremmin sopii hänen vaatimukseensa!"
"Olisiko teistä, madonna, mieluisempaa, että hänen korkeutensa itse tulisi puhumaan kanssanne?"
"Ei mikään olisi minusta vähemmin mieluista. Jo nyt on välttämättömyys pakottanut minut puhumaan Gian Marialle enemmän kuin olisin toivonut." Ja ylväällä eleellä hän osoitti, että keskustelu oli päättynyt, ja kääntyi poistumaan muurilta.
Hänellä oli lyhyt neuvottelu Francescon kanssa; sen aikana viimemainittu tiedusti hänen mielipidettään erinäisistä puolustustoimenpiteistä ja teki ehdotuksia, joihin kaikkiin hän suostui, samalla kun hänen toivonsa nopeasti lujittui hänen huomatessaan, että ainakin tällä miehellä oli tietoja siitä tehtävästä, johon hän oli ryhtynyt. Hänen sydämensä keveni, ja hänessä heräsi iloinen luottamus, kun hän katseli tuota suoraryhtistä, sotaista hahmoa, jonka käsi niin tutunomaisesti lepäsi hänen omalta osaltaan näyttävän miekan kahvalla ja jonka katse oli niin tyyni; ja kun tämä mies puhui vaaroista, tuntuivat ne häipyvän mitättömiksi hänen sävystään niin selvästi soinnahtavan halveksimisen karkoittamina.
Fortemani kintereillään Francesco nyt liikkui linnassa järjestämässä ehdottamiaan toimenpiteitä öykkärin yhä seuratessa häntä uskollisena ja ihmettelevänä kuin koira isäntäänsä, tajuten, että tässä oli tosiaankin onnen soturi, jonka rinnalla hänen kaltaisensa olivat pelkkiä kuormarenkejä. Luottamusta viritti Ercolessa myöskin Francescon magneettinen, horjumaton varmuus, sillä kreivi tuntui pitävän koko juttua mainiona pilana, ilveilynä, joka näyteltiin Babbianon herttualle ja saman herttuan kustannuksella. Ja aivan samoin kuin Francescon ripeä sävy puhalsi luottamusta Fortemaniin ja Valentinaan, puhalsi se sitä myöskin Fortemanin turmeltuneihin kumppaneihin. Heihin tarttui hänen intonsa, ja koska he ihailivat häntä, johtuivat he ihailemaan asiaa, jota he ajoivat, ja vihdoin ylpeilemään siitä osasta, jonka Francesco kullekin heistä määräsi. Yhdessä tunnissa oli Roccaleonessa syntynyt niin uuttera hyörinä, sellainen tuikean hilpeyden ja raikkaan rohkeuden ilmakehä, että Valentina sen havaitessaan ihmetteli, millainen taikuri oli tämä mies, jonka hän oli korottanut linnoituksensa päälliköksi ja joka niin lyhyessä ajassa oli saanut aikaan niin ihmeellisen muutoksen hänen varusväkensä käytöksessä.
Ainoastaan yhden kerran Francescon hilpeys petti, ja se tapahtui silloin, kun hän asevarastossa käydessään huomasi, että siellä oli yksi ainoa ruutitynnyri. Hän kääntyi Fortemanin puoleen, tiedustaen, mihin Gonzaga oli pannut ruudin säilöön, ja kun Fortemani ei tietänyt siitä asiasta sen enempää kuin hänkään, lähtihän etsimään Gonzagaa. Haeskeltuaan kautta koko linnan hän löysi keikarin astelemassa puutarhan viinikäytävällä, innokkaasti keskustellen Valentinan kanssa. Hänen lähestyessään hovimiehen käytös muuttui hillitymmäksi, ja hänen otsansa synkkeni.
"Herra Gonzaga", luikkasi Francesco hänelle. "Mihin olette kätkenyt ruutivarastonne?"
"Ruudin?" sopersi Gonzaga äkkiä heränneiden, pelokkaiden aavistusten hyydyttämänä. "Eikö sitä ole asevarastossa?"
"Kyllä — yksi pieni tynnyri, joka riittää yhteen tai kahteen tykinpanokseen, mutta sitten ei jää mitään pyssyjämme varten. Siinäkö koko varastonne?"
"Jollei asevarastossa ole muuta, ei meillä ole enempää." Francesco seisoi sanattomana, tuijottaen häneen, ja tumma puna levisi hänen poskilleen. Tällä suuttumuksen hetkellä hän unohti heidän asemansa eikä lainkaan ajatellut sitä mielihaikeaa, jota Gonzagan täytyi tuntea, koska hän oli kärsinyt arvonalennuksen, kun Valentina oli määrännyt uuden linnanpäällikön.
"Ja sillä tavoinko te olette lujittanut Roccaleonea?" kysyi hän, ja hänen äänensä oli pureva kuin veitsi. "Olette varannut tänne aikamoisen määrän viiniä, lammaslauman ja loputtomasti herkkuja", pilkkasi hän. "Mielittekö pommittaa vihollisia niillä vai laskitteko, ettei vihollisia tulisi lainkaan?"
Tämä kysymys hipaisi niin likeltä totuutta, että se sytytti Gonzagan mielessä raivon, joka siksi hetkeksi teki hänestä miehen. Se oli viimeinen puhallus, joka lietsoi ilmiliekkiin hänen sielussaan kytevän vihan.
Hänen vastauksensa tuli rajusti ja tulisesti. Se oli yhtä hillitön ja ylenkatseellinen kuin Francescon äskeiset syytökset, ja sen lopussa hän haastoi kreivin taistelemaan kanssansa ratsain tai jalkaisin, miekalla tai keihäällä, ja niin pian kuin suinkin kävisi päinsä.
Mutta Valentina sekaantui asiaan ja nuhteli heitä molempia. Francescolle kohdistettu nuhde oli kuitenkin kohtelias ja päättyi pyyntöön, että hän tekisi parhaansa niillä apuneuvoilla, joita Roccaleonessa oli tarjolla; Gonzagan nuhteet olivat äärimmäisen ylenkatseelliset, sillä Francescon kysymys — johon Gonzaga oli jättänyt vastaamatta — tulleena sellaisella hetkellä, jolloin häntä vaivasivat voimakkaat epäilykset Gonzagaan ja siihen nähden, mitä tarkoitusperiä viimemainittu oli tavoitellut neuvoessaan häntä noudattamaan sellaista menettelyä, jota ohjaamaan hän, Gonzaga, oli sittemmin osoittautunut niin lopen kykenemättömäksi, oli avannut hänen silmänsä täydelleen. Hän muisti, kuinka omituisen kiihtynyt keikari oli ollut edellisenä päivänä saatuaan tietää Gian Marian marssivan Roccaleoneen ja kuinka innokkaasti hän oli neuvonut heitä pakenemaan linnoituksesta — hän, joka oli niin uljaasti puhunut sen puolustamisesta herttuaa vastaan.
Heidän vielä kinastellessaan perin ilkeästi kantautui heidän korviinsa torventörähdys muurien ulkopuolelta.
"Airut taaskin", huudahti Valentina. "Tulkaa, herra Francesco, mennään kuulemaan, mitä uusia sanomia hän tuo!"
Hän vei Francescon mennessään, jättäen viiniköynnösten varjoon Gonzagan, jolle ankara nöyryytys oli miltei pusertanut kyyneleet silmiin.
Airut oli palannut ilmoittamaan, ettei Gian Marialla Valentinan vastauksen johdosta ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa herttua Guidobaldoa, joka silloin oli matkalla liittyäkseen häneen. Urbinon herttuan läsnäolo osoittaisi hänen mielestään Valentinalle kyllin selvästi, että Gian Marian vaatimus oli oikeutettu; hän lähettäisi sen uudelleen Valentinan sedän saavuttua ja vahvistettua sen.
Senjälkeen päivän loppuosa vietettiin Roccaleonessa rauhallisesti, jollemme ota lukuun Romeo Gonzagan sydämessä riehunutta suorastaan helvetillistä myllerrystä. Hän istui sinä iltana illallispöydässä syrjäytettynä; vain Valentinan hovinaiset ja narri laskivat silloin tällöin pilaa hänen synkkyydestään. Valentina itse keskitti koko huomionsa kreiviin, ja samalla kun Gonzaga — Gonzaga runoilija, jolla oli tulinen mielikuvitus, hilpeä laulaja, tunnettu älyniekka, hovimiehen esikuva — oli äänetön ja tuppisuinen, huvitti tämä pöyhistelevä nousukas ja rehentelijä seuruetta niin vilkkaasti, että hän voitti puolelleen kaikkien sydämet — aina lukuunottamatta Romeo Gonzagaa.
Francesco puhui piirityksestä niin kevyesti, että se virkisti ja huojensi jokaisen läsnäolijan mieltä. Hän laski leikkiä Gian Marian kustannuksella ja toi hyvin selvästi julki, ettei hänen sotainen mielensä olisi voinut löytää mitään kiehtovampaa kuin tämä juttu, johon hän oli sattumalta joutunut. Hän oli täysin yhtä varma lopputuloksesta kuin kiihkeä odottaessaan itse kahakoimista.
Onko ihmeellistä, että — kun monna Valentina ei ollut koskaan tuntenut muita kuin teennäisiä miehiä, joita liikkui hovissa ja odotussaleissa, joiden käytös oli siroa ja puheessa hienostelevia, teeskenteleviä käänteitä, lyhyesti sanoen, sellaisia miehiä, joita olosuhteet vaativat mahtavien ympärille — hänen silmänsä avautuivat hyvin levälleen paremmin nähdäkseen tätä uudenlaatuista miestä, joka kyllä selvästikin oli korkea-asteinen herrasmies, mutta jota ympäröi pikemminkin leirin kuin kamarin tuntu, johon oli syöpynyt ritarillisuuden ja seikkailun henki ja joka osoittaen eräänlaista ylhäistä arvokkuutta syrjäytti ikäänkuin arvolleen sopimattomina ne asenteet, joiden Valentina oli tottunut näkemään olevan setänsä, hänen korkeutensa Urbinon herttuan, hoviherrojen esiintymisen luonteenomaisina piirteinä.
Sitäpaitsi Francesco oli nuori, mutta ei enää kokematon nulikka, kaunis, mutta hänen kauneutensa oli miehekkään voimakas; hänellä oli miellyttäväsointuinen ääni, jonka he kuitenkin olivat kuulleet paisuvan komentavaksi, käskeväsävyiseksi; hänen naurunsa oli maailman riemullisimpia, huolettomimpia — sellainen nauru, joka saa kaikki kuulijat pitämään naurajasta — ja hän antautui sen valtaan sitä hillitsemättä.
Gonzaga istui synkkänä ja nyrpeänä; hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan kehnon ja pätemättömän loistavalahjaista miestä kohtaan tuntemasta salavihasta. Mutta aamu toisi hänelle vielä pahempaa.
Urbinon herttua saapui seuraavana aamuna ja ratsasti mieskohtaisesti vallihaudan reunalle seurassaan ainoastaan torvensoittaja, joka kolmannen kerran töräytti puhuttelutoitotuksen linnoituksen asukkaille.
Samoin kuin edellisenä päivänä noudatti Valentina kutsua saattajinaan Francesco, Fortemani ja Gonzaga — viimemainittu kutsumattomana, mutta ei torjuttuna seuraten Valentinan jäljessä, viimeisen kerran koettaen epätoivoisesti säilyttää paikkansa hänen päällikköjensä joukossa.
Francesco oli ottanut ylleen haarniskansa ja tuli puettuna päästä jalkoihin saakka välkkyvään teräsasuun esiintyäkseen tilaisuudessa asianmukaisen arvokkaasti. Sulkatöyhtö nyökkyi hänen kypärissään, ja vaikka hänen silmikkonsa olikin auki, olivat hänen piirteensä kuitenkin kaukaa katsottuina kyllin hyvin päähineen varjojen peitossa.
Sedän näkeminen ei vähääkään liikuttanut Valentinaa. Vaikka herttua olikin kansansa rakastama, ei hän ollut koskaan koettanut rakentaa itsensä ja veljentyttärensä välille läheisen kiintymyksen suhteita. Ja vähemmän kuin milloinkaan ennen pyrki hän nyt vaikuttamaan sukulaisuuden äänen avulla. Hän tuli täydessä sota-asussa, ruhtinaana kapinoivan alamaisensa luokse, ja juuri sellainen oli hänen sävynsä hänen tervehtiessään veljentytärtään.
"Monna Valentina", lausui hän, näyttäen tyyten syrjäyttävän sen seikan, että neito oli hänen sukulaisensa — "niin syvästi kuin tämä kapinoiminen minua surettaakin, ei sinun pidä luulla, että sukupuolesi hankkii sinulle etuoikeuksia tai lempeätä kohtelua. Kohtelemme sinua täsmälleen samoin kuin kohtelisimme jokaista, sinun tavallasi toiminutta kapinallista alamaista."
"Teidän korkeutenne", vastasi Valentina, "en pyydä mitään etuja paitsi sitä, johon sukupuoleni takaa minulle ehdottoman oikeuden ja joka ei ole millään tavoin sodan eikä aseiden yhteydessä. Tarkoitan oikeutta itse määrätä itsestäni, kädestäni ja sydämestäni oman mieleni mukaan. Siihen saakka, kunnes tunnustatte, että olen nainen, jolle on annettu naisen luonto, ja kunnes sen oivallettuanne olette valmis alistumaan siihen ja antamaan minulle ruhtinaallisen sananne siitä, ettette enää ahdista minua Babbianon herttuan kosinnalla, pysyn täällä, uhmaillen teitä, sotilaitanne ja raukkamaista liittolaistanne Gian Mariaa, joka kuvittelee, että rakkaudessa voidaan esiintyä menestyksellisesti aseistettuna ja että tie naisen sydämeen voidaan avata tykinkuulalla."
"Luultavasti saamme mielialasi alistuvammaksi ja paremmin velvollisuudentuntoiseksi, madonna", oli tyly vastaus.
"Ketä kohtaan velvollisuudentuntoiseksi?"
"Sitä valtiota kohtaan, jonka prinsessaksi sinulla on ollut kunnia syntyä."
"Entä velvollisuuteni itseäni, sydäntäni ja naisellisuuttani kohtaan?
Eikö sitä pidä ottaa lainkaan huomioon?"
"Näitä kysymyksiä, madonna, ei sovi pohtia luikkailemalla linnan muureilta — enkä totisesti halua pohtia niitä missään. Olen täällä kehoittaakseni sinua antautumaan. Jos vastustat meitä, teet sen omalla vastuullasi."
"Omalla vastuullani siis vastustan teitä — ilomielin. Uhmailen teitä. Tehkää pahimpanne minua vastaan, häväiskää miehuuttanne ja ritarillisuuden nimeäkin käyttämällä kaikkea mieleenne johtuvaa väkivaltaa! Minä kuitenkin lupaan teille, ettei Valentina della Rovere ikinä tule hänen korkeutensa Babbianon herttuan vaimoksi."
"Kieltäydytkö avaamasta porttiasi?" kysyi Guidobaldo, jonka ääni vapisi kiukusta.
"Jyrkästi ja lopullisesti."
"Ja aiot pysyä päätöksessäsi?"
"Niin kauan kuin elän."
Ruhtinas naurahti ivallisesti.
"Minä pesen käteni tästä jutusta ja sen seurauksista", vastasi hän tuimasti. "Jätän sen tulevan puolisosi Gian Maria Sforzan hoidettavaksi, ja jos hän sangen luonnollisesti, pyrkien innokkaasti jouduttamaan häitä, kohtelee linnaasi karkeasti, on syy sinun. Mutta kaikki, mitä hän tekee, hän tekee täysin minun suostumuksellani, ja olen tullut tänne ilmoittamaan sinulle sen, koska sitä nähtävästi epäilit. Pyydän sinua viipymään paikallasi muutamia minuutteja kuulaksesi, mitä hänen korkeudellaan itsellään ehkä on sanottavaa. Luotan siihen, että hänen kaunopuheisuutensa on tehokkaampi."
Hän tervehti muodollisen juhlallisesti, pyöräytti ratsunsa ympäri ja ratsasti pois. Valentina olisi poistunut, mutta Francesco kehoitti häntä jäämään ja odottamaan Babbianon herttuan tuloa. Ja niinpä he astelivat muurilla; Valentina keskusteli vakavasti Francescon kanssa Gonzagan synkän äänettömänä seuratessa heitä Fortemanin rinnalla ja ahmiessa heitä katseillaan.
Korkealta paikaltaan he tarkastivat tasangolla olevaa, kuhisevaa leiriä, jossa puolittain riisuutuneet sotilaat hätäisesti pystyttivät telttoja, vihreitä, ruskeita ja valkeita. Pienessä armeijassa lienee ollut kaiken kaikkiaan satakunta miestä; sen enempää ei Gian Maria turhamaisessa pöyhkeydessään katsonut tarvitsevansa kukistaakseen Roccaleonen. Mutta hänen sotavoimiensa peloittavin osa vieri näyttämölle juuri heidän tarkkaillessaan. Siitä toi etukäteen tiedon härkävankkurien pyörien käreä kitinä; vankkureja oli kymmenen, ja kukin niistä kannatti tykkiä. Niitä seurasi muita vankkureita, tuoden ampumatarpeita ja ruokavaroja leiriytyneelle väelle.
He katselivat uteliaina puuhaista näkyä, ja katsellessaan he näkivät Guidobaldon ratsastavan keskelle leiriä ja laskeutuvan maahan. Muita tilavammasta ja komeammasta teltasta tuli sitten esille Gian Marian lyhyt, pyylevä hahmo; häntä eivät niin kaukaa tunteneet muut kuin teräväsilmäinen Francesco, joka hyvin tunsi hänen muotonsa.
Tallirenki piteli hänelle hevosta ja auttoi hänet satulaan, ja muassaan sama torvensoittaja, joka oli seurannut Guidobaldoa, hän sitten lähti ratsastamaan linnaa kohti. Vallihaudan reunalla hän seisahtui ja nähtyään Valentinan ja tämän seurueen hän otti käteensä töyhdöllä varustetun hattunsa ja kumarsi oljenväristä päätänsä.
"Monna Valentina", huusi hän, ja kun neito senjohdosta astui esille, kohotti hän pienet julmat silmänsä, luoden ylöspäin pahanilkisen katseen ja näyttäen täysikuun muotoiset, kalpeat kasvonsa, jotka olivat vielä tavallistakin vaaleammat — kellahtavan, miltei vihertävän kalpeat.
"Olen pahoillani, ettei hänen korkeutensa setänne saanut teitä taipumaan. Ja kun häntä ei onnistanut, lienee minulla kovin vähän menestyksen toiveita — sanoilla suostuttaessani. Kuitenkin pyytäisin teitä sallimaan minun puhutella päällikköänne, kuka hän lieneekään."
"Päällikköni ovat täällä seurassani", vastasi Valentina rauhallisesti.
"Vai niin! Teillä on niitä useampia komentamassa — kuinka lukuisaa miehistöä?"
"Riittävän lukuisaa", karjaisi väliin Francesco, jonka ääni kypärin sisältä soinnahti ontolta, "pahanpäiväisesti pieksämään teitä ja teidän naista piirittäviä keittiörenkejänne".
Herttua liikahti ratsunsa selässä ja tähysti puhujaa. Mutta kasvoja oli niin vähä näkyvissä, ettei niitä voinut tuntea, samalla kun hänen äänensä oli muuttunut ja hänen vartalonsa oli teräsasussaan toisen näköinen.
"Kuka olet, lurjus?" kysäisi hän.
"Lurjus olet itse, vaikka olisit kaksikymmenkertainen herttua", tokaisi toinen vastaan, minkä jälkeen Valentina nauroi peittelemättä.
Siitä päivästä alkaen, jolloin hänen korkeutensa Babbianon herttua oli päästänyt ensimmäisen parkaisunsa, ei hän ollut kuullut niin voimakkaita sanoja ainoankaan elävän ihmisen huulilta. Niiden herättämä suuttumus nostatti purppuraiset täplät hänen poskiinsa.
"Kuule minua, vintiö!" mylvi hän. "Miten tämän harhaan johdetun varusväen muille jäsenille käyneekään, kun se lopulta joutuu käsiini, sinulle voin luvata nuoran ja poikkipuun."
"Pyh!" äänsi ritari pilkallisesti. "Pyydystä ensin saaliisi! Älä ole niin kovin varma siitä, että Roccaleone ikinä joutuu käsiisi! Niin kauan kuin elän, et sinä pääse tänne, ja henkeni, korkea herra, on minusta kallisarvoinen, enkä halua erota siitä kevytmielisesti."
Valentinan silmistä oli hilpeys poissa, kun hän nyt käänsi katseensa välkkyvään, sotaiseen hahmoon, joka niin ylväänä seisoi hänen vierellään ja joka näytti niin hyvin soveltuvan sinkoamaan kopeata uhmaa alhaalla kuuntelevalle ruhtinaalliselle öykkärille.
"St, hyvä herra!" varoitti hän. "Älkää enää vimmastuttako häntä!"
"Niin", ähkyi Gonzaga. "Jumalan nimessä älkää enää virkkako mitään!
Muutoin tuhoatte meidät toivottomasti."
"Madonna", lausui herttua piittaamatta enää Francescosta, "myönnän teille neljäkolmatta tuntia päättääksenne toiminnastanne. Näette, että tuolla tuodaan tykkejä leiriin. Huomenna herättyänne huomaatte, että nuo tykit on tähdätty muurejanne kohti. Toistaiseksi on puhuttu kylliksi. Saanko puhua pari sanaa herra Gonzagalle ennen poistumistani?"
"Kunhan vain poistutte, saatte puhua pari sanaa kenelle tahansa haluatte", vastasi Valentina halveksivasti. Ja siirtyen sivuun hän viittasi Gonzagaa menemään pykälälle, jonka hän jätti tyhjäksi.
"Olen valmis vannomaan, että se sipsutteleva ilveilijä jo tutisee pelosta ajatellessaan, mitä on tulossa", rehenteli herttua. "Ja ehkä pelko opastaa häntä järjen tielle. Herra Gonzaga!" huusi hän, korottaen ääntänsä. "Koska luulen Roccaleonen miesten olevan teidän palveluksessanne, kehoitan teitä käskemään heitä laskemaan alas tuon nostosillan, ja Guidobaldon samoin kuin omassa nimessäni lupaan heille täyden anteeksiannon ja koskemattomuuden — lukuunottamatta tuota vierellänne seisovaa vintiötä. Mutta jos sotilaanne vastustavat minua, lupaan teille, että kun olen murskannut Roccaleonen raunioiksi, en säästä teistä kaikista ainoatakaan miestä."
Gonzaga vapisi kuin haavanlehti; hänen äänensä salpaantui, eikä hän vastannut mitään. Sitten Francesco uudelleen nojautui eteenpäin.
"Olemme kuulleet ehtonne", vastasi hän, "emmekä arvattavasti niistä välitä. Älkää tuhlatko koko päivää turhiin uhkauksiin!"
"Hyvä herra, ehtoni eivät olleet teitä varten. En tunne teitä; en puhunut teille enkä siedä teidän puhuvan minulle."
"Jos viivytte siellä vielä tuokion", uhkasi ritarin värähtelevä ääni, "niin huomaatte, että teitä puhutellaan yhteislaukauksella pyssyistä. Hoi, miehet!" komensi hän, kääntyen luikkaamaan olemattomalle joukolle, jonka piti olla puutarhan alemmilla varustuksilla, hänestä vasemmalla. "Pyssymiehet luukuille! Virittäkää sytyttimenne! Valmiit! Nyt, herra herttua, menettekö tiehenne vai täytyykö meidän puhaltaa teidät pois?" Herttuan vastauksena oli sarja sadattelevia uhkauksia siitä, miten hän kohtelisi puhuttelijaansa, kun saisi viimemainitun käsiinsä.
"Tähdätkää!" karjaisi ritari olemattomille pyssymiehilleen, minkä jälkeen herttua hiiskumatta enää sanaakaan käänsi hevosensa ja ratsasti pois häpeällisen hätäisesti torvensoittajan seuratessa ihan hänen kinterillään, samalla kun heidän takanaan kajahti Francescon pilkallinen naurunpurskahdus.