KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kavallus
"Herra", valitti Gonzaga heidän laskeutuessaan muurilta, "lopuksi te toimitatte meidät kaikki hirteen. Oliko se sopiva tapa puhutella ruhtinasta?"
Valentina rypisti otsaansa sille, että keikari rohkeni moittia hänen ritariaan. Mutta Francesco ainoastaan nauroi.
"Kautta pyhän Paavalin! Miten olisi minun mielestänne pitänyt häntä puhutella?" tiedusti hän. "Olisiko minun pitänyt mairitella häntä — moista tolvanaa? Olisiko minun pitänyt anoa häneltä armoa ja hunajaisin sanoin pyytää häntä olemaan kärsivällinen oikullista naista kohtaan? Älkäähän toki, herra Gonzaga; me kyllä tästä selviydymme; sitä ei maksa epäillä."
"Herra Gonzagan rohkeus näyttää olevan senlaatuinen, että se vähenee sitä mukaa kuin sen tarve lisääntyy", virkkoi Valentina.
"Te sekoitatte rohkeuden, madonna, tyhmään hurjapäisyyteen", vastasi hovimies. "Ehkä opitte sen ymmärtämään, kun turmio teitä kohtaa."
Pian he saivat tietää, ettei tällainen mielipide ollut ainoastaan
Gonzagalla, sillä heidän ehdittyään pihalle työntyi heidän eleensä
vanttera mies-hylkiö, jolla oli mustat kulmakarvat ja jonka nimi oli
Cappoccio.
"Muutama sana teille, herra Gonzaga, ja teille, herra Ercole." Hänen esiintymisestään uhkui röyhkeätä hävyttömyyttä, ja koko seurue seisahtui. Francesco ja Valentina kääntyivät niihin kahteen mieheen päin, joita hän puhutteli, ja odottivat kuullakseen, mitä hänellä saattoi olla sanomista heille. "Silloin, kun astuin palvelukseenne, selitettiin minulle, että jouduin puuhaan, josta koituisi minulle vain vähä vaaraa. Minulle ilmoitettiin, ettei otaksuttavasti lainkaan taisteltaisi, ja jos taisteltaisiinkin, niin sattuisi vain kahakka herttuan miesten kanssa. Samoin vakuutitte myöskin tovereilleni."
"Teittekö tosiaankin niin?" kysyi Valentina, sekaantuen puheeseen ja osoittaen kysymyksensä Fortemanille, jolle Cappoccion sanat olivat tarkoitetut.
"Tein, madonna", tunnusti Ercole. "Mutta siinä luotin herra Gonzagan vakuutukseen."
"Sallitteko", jatkoi tyttö, kääntyen Gonzagan puoleen, "värvätä miehet sellaisen sopimuksen pohjalla?"
"Sensuuntainen oli välipuhe, madonna", oli keikarin pakko myöntää.
Valentina silmäili häntä tuokion hämmästyneenä. Vihdoin hän lausui:
"Herra Gonzaga, taidan alkaa tuntea teidät."
Mutta Cappoccio, jonka mieltä ei lainkaan kiinnittänyt se, missä määrin
Valentina tunsi hovimiestä, puhkesi kiihkeästi puhumaan:
"Nyt kuulimme tämän uuden linnanpäällikön ja hänen korkeutensa Babbianon herttuan välisen keskustelun. Kuulimme tarjotut ehdot ja sen, että hän hylkäsi ne, ja olen tullut ilmoittamaan teille, herra Ercole, ja teille, herra Gonzaga, että minä puolestani en halua jäädä tänne päästäkseni hirteen, kun Roccaleone joutuu Gian Marian käsiin. Ja monet kumppaneistani ovat samaa mieltä."
Valentina katsoi miehen rypistyneihin, päättäväisiin kasvoihin, ja ensi kertaa hiipi pelko hänen sydämeensä, kuvastuen hänen kasvoistaan. Hän puolittain kääntyi Gonzagaan päin purkaakseen häneen jonkun verran mielensä katkeruutta — sillä keikari oli hänestä syypää — mutta taaskin tuli Francesco pelastamaan.
"Hävetkää, Cappoccio, esiintyessänne noin raukkamaisesti! Ovatko sellaiset sopivia sanoja piiritetyn ja pahasti kiusatun naisen korviin, pelkuri?"
"En ole pelkuri", vastasi mies käheästi kasvojensa punastuessa Francescon purevasta ivasta. "Avoimella kentällä olen valmis antautumaan vaaraan ja taistelemaan minkä asian puolesta tahansa, kunhan minulle vain maksetaan. Mutta tämä ei ole minun alaani — tämä kuoleman odottaminen ansaan joutuneen rotan tavoin."
Francesco katsoi värähtämättä häntä silmiin hetkisen ja vilkaisi sitten muihin miehiin, joita oli kymmenkunta — itse asiassa kaikki ne, joita hänen määräämänsä tehtävät eivät pitäneet muualla. He vetelehtivät Cappoccion takana pelkkänä korvana kuullakseen kaikki, mitä sanottiin, ja heidän kasvonsa osoittivat selvästi, että heidän tunteensa kävivät samaan suuntaan kuin heidän puhemiehensäkin.
"Ja tekö sotilas, Cappoccio?" pilkkasi Francesco. "Sanonko teille, missä suhteessa Fortemani menetteli väärin pestatessaan teidät? Hän teki väärin siinä, ettei hän pestannut teitä kokin apulaiseksi linnan keittiöön."
"Herra ritari!"
"Pyh! Korotatteko ääntänne minulle? Luuletteko, että olen samanlainen kuin te, älliö, säikähtääkseni ääniä — vaikka ne olisivat kuinka kaameita?"
"Minä en ole säikähtänyt ääniä."
"Ettekö? Minkä tähden sitten kaikki tämä touhu muutamista Babbianon herttuan meille sinkoamista tyhjistä uhkauksista? Jos todella olisitte sotilas, jollaisena haluaisitte meidän teitä pitävän, niin tulisitteko tänne sanomaan: 'En tahdo kuolla sillä tai sillä tavalla.' Tunnustakaa olevanne kerskuri väittäessänne olevanne valmis kuolemaan avoimella kentällä!"
"En! En ole kerskuri."
"Jos siis olette valmis kuolemaan tuolla kentällä, niin miksi ette sitten täällä sisällä? Merkitseekö kuolevalle mitään, missä kuolema hänet kohtaa? Mutta rauhoittukaa, nainen!" lisäsi hän nauraen ja niin kovasti, että muutkin sen kuulivat, "teidän ei tarvitse kuolla, ei täällä eikä tuolla."
"Kun Roccaleone antautuu —"
"Se ei antaudu", jyräytti Francesco.
"No niin, sitten — kun se vallataan —"
"Eikä sitä vallatakaan", intti linnanpäällikkö niin varmasti, että se herätti varmuutta muissakin. "Jos Gian Marialla olisi rajattomasti aikaa käytettävissään, saattaisi hän nälällä pakottaa meidät alistumaan. Mutta hänellä ei ole. Hänen omia rajojaan uhkaa vihollinen, ja muutamien päivien — korkeintaan viikon — kuluttua hänen on pakko poistua täältä puolustamaan kruunuaan."
"Sitä suurempi syy on hänellä käyttää jyrkkiä keinoja ja pommittaa meitä, kuten hän uhkaa", vastasi Cappoccio älykkäästi, mutta hyvin sellaiseen sävyyn kuin olisi odottanut toisen kumoavan hänen perustelunsa. Ja jos Francesco ei voinutkaan sitä kumota, osasi hän ainakin väittää sitä vastaan.
"Älkää sitä uskoko!" huudahti hän nauraen pilkallisesti. "Sanon teille, ettei Gian Maria ikinä uskalla sellaista. Ja jos niin tekisi, ovatko nämä muurit sellaiset, että murenevat muutamista tykinlaukauksista? Hän saattaisi yrittää hyökätä; mutta minun ei tarvitse vakuuttaa sotilaalle, että kaksikymmentä vankkaa ja päättäväistä miestä, jollaisen uskon teidän olevan kaikista raukkamaisista sanoistanne huolimatta, pystyisi puolustamaan näin lujaa paikkaa kuin tämä on kaksikymmentä kertaa niin lukuisaa armeijaa vastaan kuin Gian Marialla on muassaan. Ja jos muuten luulette minun puhuvan teille enemmän kuin uskon, pyydän teitä muistamaan, miten Gian Marian uhkaus minuun koskee. Olen vain sotilas kuten tekin, ja sama vaara, joka uhkaa teitä, uhkaa minuakin. Näettekö minussa minkäänlaisia empimisen merkkejä, minkäänlaisia merkkejä siitä, että epäilisin lopputulosta, tai pelkoa nuorasta, joka ei kosketa kaulaani sen enempää kuin teidänkään kaulaanne? Kas niin, Cappoccio! Vähemmän armollinen linnanpäällikkö olisi hirtättänyt teidät sanojenne tähden — sillä ne haiskahtavat kapinalta. Mutta minä olen seisonut väittelemässä kanssanne, koska minulla ei ole varaa menettää urhoollista miestä, sellaista, jollaiseksi te osoittaudutte. Älkää enää hiiskuko mitään epäilyksistänne! Ne ovat arvottomia. Olkaa urhea ja päättäväinen! Saatte runsaan palkkion, kun pettyneen herttuan on pakko lakkauttaa tämä piiritys."
Hän kääntyi odottamatta Cappoccion vastausta, jättäen miehen seisomaan nolostuneena ja posket punehtuneina poistumisuhkauksensa aiheuttamasta häpeästä, ja saattoi Valentinan rauhallisesti pihan poikki ja portaita myöten saliin.
Hän ei milloinkaan, se oli hänen tapansa, osoittanut epäilevänsä sitä, että hänen määräyksiään noudatettaisiin, mutta tässä tilaisuudessa salin ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua heidän jälkeensä, kun hän jyrkästi pyörähti jäljessä tulevaan Ercoleen päin.
"Ottakaa pyssy", käski hän nopeasti, "ja palvelijani Lanciotto mukaanne! Jos nuo koirat vielä osoittautuvat kapinallisiksi, ampukaa jokaista, joka yrittää portille — ampukaa kuolettavasti — ja lähettäkää minulle sana! Mutta ennen kaikkea, Ercole, varokaa, etteivät he näe teitä eivätkä epäile teidän olevan läheisyydessä! Se turmelisi koko sen vaikutuksen, joka sanoillani ehkä on ollut." Murheellisen kalpeakasvoinen Valentina loi ruskeista silmistään häneen katseen, joka vihloi tarkkailevaa Gonzagaa.
"Tarvitsin täällä miestä", virkkoi hän, "ja taivas varmaankin teidät lähetti avukseni. Mutta luuletteko", kysyi hän, silmäillen kreiviä tarkasti nähdäkseen, näkyisikö hänen kasvoissaan ehkä epäilyksen merkkejä, "miesten rauhoittuneen?"
"Olen siitä varma, madonna. Mutta silmissännehän kimaltelee kyyneliä, ja — kautta sieluni! — ei ole mitään syytä itkeä."
"Olen sittenkin vain nainen", vastasi Valentina, hymyillen hänelle, "ja niinpä olen altis lankeamaan naiselliseen heikkouteen. Näytti siltä kuin olisi loppu tosiaankin ollut äsken käsissä. Se olisi ollut ilman teitä. Jos miehet tekisivät kapinan —"
"He eivät sitä tee, niin kauan kuin minä olen täällä", vakuutti Francesco rauhoittavan varmasti. Ja täysin luottaen tähän aitoon ritariinsa lähti tyttö etsimään seuranaisiaan rauhoittaakseen kaiken levottomuuden, jonka saaliiksi he ehkä olivat joutuneet.
Francesco meni riisumaan varuksiaan ja Gonzaga hengittämään raitista ilmaa muureilla sydän perin sapekkaana. Hänen vihansa sotkijaa kohtaan oli nyt mitätön verrattuna hänen Valentinaa kohtaan tuntemaansa raivoon, joka oli saanut alkunsa siitä, että hän oli sitä käsittämättä ihmetellyt, kuinka neito saattoi pitää tätä karkeata, rehentelevää kerskuria parempana kuin häntä, verratonta Gonzagaa. Ja hänen kävellessään keskipäiväisen taivaan alla, muistui hänen mieleensä se Francescon vakuutus, etteivät sotilaat kapinoisi, ja hän huomasi perin kiihkeästi toivovansa heidän sittenkin kapinoivan, jollei muun vuoksi, niin sen tähden, että Valentina oivaltaisi, kuinka harhautunut hän oli luottaessaan tuohon suurisuiseen kerskuriin. Sitten hän — katkeruuden yhä äityessä — ajatteli omia uljaita suunnitelmiaan, Valentinaa kohtaan tuntemaansa rakkautta ja sitä, kuinka varma hän oli ollut vastarakkaudesta, ennenkuin tämä häiritsijä oli tullut heidän pariinsa. Hän naurahti katkeran ivallisesti, kun hänen mieleensä palasi se ajatus, että Valentina piti Francescoa parempana kuin häntä.
No niin, siten saattoi olla nyt — nyt, kun aika oli sotainen ja tämä Francesco loisti parhaiten sotapuuhissa. Mutta millainen kumppani tämä sbirro olisi rauhan aikana? Olisiko hänellä Gonzagan älyä, viehättävyyttä, kauneutta? Olosuhteet, siitä hänestä näytti, olivat tässä syypäät, ja hartaasti hän sadatteli niitä olosuhteita. Toisenlaisessa ympäristössä ei Valentina, siitä hän oli varma, olisi luonut katsettakaan Francescoon hänen, Gonzagan, ollessa lähellä; ja jos hän muisti heidän ensimmäistä kohtaustaan Acquaspartassa, kiroili hän taaskin olosuhteita, jotka olivat laittaneet ritarin sellaiseen tilaan, että se vetosi naisen luontoon kuuluvaan hellyyteen.
Varmasti uskoen olevansa oikeassa hän mietti, että jos Francesco ei olisi tullut Roccaleoneen, hän saattaisi nyt olla avioliitossa Valentinan kanssa; ja jos he kerran olisivat vihityt, voisi hän laskea nostosillan alas ja marssia pois Roccaleonesta varmana siitä, ettei Gian Maria haluaisi ottaa vaimokseen hänen leskeään, ja yhtä varmasti luottaen siihenkin, että Guidohaldo — joka sydämeltään oli hyväntahtoinen ja lempeä ruhtinas — tyytyisi sallimaan kaiken tapahtuneen jäädä silleen, koska Gonzagan hirttämisellä ei saavutettaisi mitään muuta kuin se, että hänen veljentyttärensä jäisi leskeksi. Tällaiset kauniit päätelmät ne olivat houkutelleet hänet tähän harkitsemattomaan yritykseen, ja hän uskoi, että hänen toiveensa olisivat toteutuneet ilman Francescon sekaantumista.
Hän seisoi, katsellen telttojen täplittämää tasankoa synkän raivon ja synkän epätoivon pimentäessä toukokuisen aamun päivänpaisteen kauneuden, ja silloin hänen päähänsä pälkähti, eikö hänen, koska hänen vanhoista suunnitelmistaan ei ollut mitään toivomista, olisi viisasta keskittää huomionsa uusiin, jotka ainakin pelastaisivat hänen kaulansa hirttosilmukasta. Hän näet uskoi varmasti, että kävipä muille miten tahansa, hänen oma kohtalonsa oli ratkaistu, sortuipa Roccaleone tai ei. Oli muistettava se hänelle raskauttava seikka, että koko juttu oli hänen alkuunpanemansa, eikä hän voisi odottaa armoa Gian Marialta eikä Guidobaldolta.
Ja nyt sen ajatuksen äkillisyys, että hänen pitäisi pelastaa itsensä tästä epätoivoisen uhkaavasta vaarasta, tyydytti häntä. Hetkisen hän seisoi ihan hiljaa; sitten hän vilkaisi ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun väijyvän urkkijan mahdollisesti lukevan hänen kasvoistaan hänen sydämessään äkkiä virinneen ilkeän aikomuksen. Nopeasti se versoi ja pukeutui varmempaan muotoon, samalla kun sen heijastus nyt näkyi hänen sileillä, kauniilla kasvoillaan ja rumensi niitä uskomattomasti. Hän vetäytyi kauemmaksi seinämästä ja asteli kerran tai pari edestakaisin varustuksilla toinen käsi selän takana, toinen kohotettuna tukemaan hänen nuokkuvaa leukaansa. Siten hän hautoi aatoksiaan vähän aikaa. Luotuaan sitten vielä salavihkaisen katseen ympärilleen hän meni luoteiseen torniin ja astui asevarastoon. Siellä hän penkoi, kunnes löysi kynän, mustetta ja paperia, joita etsi, ja oven ollessa selkosen selällään — jotta hän paremmin kuulisi lähestyvien askelten äänen — hän alkoi kuumeisesti kirjoittaa. Se oli pian tehty, ja hän nousi pystyyn, heiluttaen arkkia kuivatakseen musteen. Sitten hän vielä kerran luki sen lävitse; hän oli kirjoittanut seuraavaa:
"Minä pystyn yllyttämään varusväen kapinaan ja avaamaan Roccaleonen portit. Siten linna heti joutuu käsiinne, ja te saatte todistuksen siitä, kuinka vähän myötätuntoni on tämän Monna Valentinan kapinan puolella. Millaiset ehdot tarjoatte minulle, jos teen sen? Vastatkaa minulle heti ja käyttäkää samaa keinoa kuin minäkin käytän, mutta älkää lähettäkö vastaustanne, jos näyttäydyn varustuksilla.
ROMEO GONZAGA."
Hän taivutti paperin kokoon ja kirjoitti sen toiselle puolelle päällekirjoituksen: "Hänen Korkeudelleen Babbianon Mahtavalle Herttualle." Avattuaan sitten ison lippaan hän penkoi sen sisältöä tuokion ja otti sieltä vihdoin kaaripyssyn nuolen. Sen varren ympärille hän sitoi kirjeensä. Seinältä hän sitten otti varsijousen ja sopesta kiertovehkeen sen jännittämiseksi. Jalka jalustimessa hän pingoitti jänteen ja sijoitti vasaman paikalleen.
Nyt hän sulki oven, meni ikkunan ääreen, joka oli melkein pelkkä ampumarako ja vei kaaripyssynsä olalleen. Tähdättyään huolellisesti herttuallista telttaa kohti hän laukaisi. Hän tarkkasi nuolen lentoa ja melkein värähti ylpeydestä ampumataitonsa vuoksi nähdessään sen osuvan telttaan, johon se oli tähdätty, ja pudistavan kangasseinää.
Heti syntyi siellä liikettä. Miehiä juoksi paikalle, toisia tuli esille teltasta, ja viimemainittujen joukossa Gonzaga tunsi Gian Marian ja Guidobaldon hahmot.
Nuoli luovutettiin Babbianon herttualle, joka loi katseen linnan muureille ja katosi jälleen telttaan.
Gonzaga poistui tähystyspaikaltaan ja avasi tornin oven, joten hän saattoi silmäillä auringonpaisteisia varustuksia pitkin niiden pituutta. Palattuaan ikkunansa ääreen hän maltittomasti vartosi vastausta. Eikä hänen kauan tarvinnut olla maltittomana. Noin kymmenen minuutin kuluttua Gian Maria ilmestyi jälleen, kutsui luoksensa jousimiehen, antoi hänelle jotakin ja viittasi kädellään Roccaleonea kohti. Gonzaga meni ovelle ja jäi seisomaan, pidättäen hengitystään. Jos hän olisi erottanut vähäisimmänkin merkin jonkun lähestymisestä, olisi hän näyttäytynyt, ja siten kirjeensä ohjeen mukaisesti varoittanut jousimiestä ampumasta nuoltansa. Mutta kaikki oli hiljaa, ja niinpä Gonzaga pysyi paikallaan, kunnes jotakin vilahti linnun lailla hänen näköpiirissään, kolahti terävästi takaseinään ja putosi kilahtaen varustuksen leveille kiville. Tuokion kuluttua oli Gian Marian vastaus hänen käsissään.
Nopeasti hän kiersi sen irti nuolesta, joka sen oli tuonut, ja pudotti nuolen nurkkaan. Avattuaan sitten kirjeen hän luki sen nojautuneena muurinhammasta vasten.
"Jos keksitte keinon luovuttaaksenne Roccaleonen heti käsiini, olen teille kiitollinen ja lupaan teille täydellisen anteeksiannon osallisuudestanne Monna Valentinan kapinaan sekä lisäksi tuhat kultaflorinia.
GIAN MARIA."
Hänen lukiessaan leimahti hänen silmiinsä riemuinen välke. Gian Marian ehdot olivat kovin auliit. Hän hyväksyisi ne, ja Valentina oivaltaisi liian myöhään, millaiseen katkenneeseen ruokoon hän oli nojannut luottaessaan herra Francescoon. Pelastaisiko Francesco hänet nyt, kuten hän niin suurisuisesti kerskaili? Eikö tosiaankaan syntyisi kapinaa, kuten hän oli niin itsevarmasti ennustanut? Gonzaga hihitti pahanilkisesti itsekseen. Valentina saisi opetuksen, ja Gian Marian vaimona ollessaan hän kenties katuisi sitä, että oli kohdellut Romeo Gonzagaa sillä tavoin.
Hän naurahti hiljaa itsekseen. Sitten hän äkkiä jähmettyi ja tunsi ihonsa menevän kanannahalle. Hänen takaansa kuului hiipiviä askelia.
Hän rypisti herttuan kirjeen kädessään ja hetken levottomuudessa tipautti sen muurin toiselle puolelle. Turhaan koettaen saada rauhallisiksi kasvonpiirteitään, joita hyytävä pelko nyt rumensi, hän kääntyi katsomaan, kuka tulija oli.
Hänen takanaan seisoi Peppe juhlalliset silmät oudon tarkkaavasti suunnattuina Gonzagan kasvoihin.
"Etsitkö minua?" kysäisi Romeo, ja hänen äänensä värinä sopi huonosti hänen röyhkeyteensä.
Narri kumarsi omituisesti.
"Monna Valentina haluaa teitä seuraansa puutarhaan, teidän korkea-arvoisuutenne."