YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Salahanke ja vastajuoni
Peppen kerkeä silmä oli havainnut Gonzagan rypistävän ja pudottavan paperin samoin kuin hän oli pannut merkille Gonzagan hätäytyneen ilmeen, ja hänen epäluulonsa olivat heränneet. Hän oli luonnostaan tiedusteluhaluinen, ja kokemus oli hänelle opettanut, että sen tietäminen, mitä ihmiset koettivat salata, oli tavallisesti juuri kaikkein tärkeintä. Niin ollen narri, sittenkun Gonzaga oli noudattanut Valentinan kutsua ja poistunut, tirkisteli tarkasti muurin toiselle puolelle.
Aluksi hän ei nähnyt mitään ja aikoi pettyneenä päätellä, että Gonzagan viskaama esine oli kadonnut suojakaivannossa kohisevaan veteen. Mutta äkkiä hän huomasi rypistetyn paperipallon, joka oli ulkonevalla kivellä kuohuvan virran partaalla ja jonka ihme näytti estäneen putoamasta veteen. Tyydytyksekseen hän pani merkille, että se oli noin kolmen metrin päässä suoraan nostosillan vieressä olevan sivuportin alapuolella.
Salaa, sillä Peppen tapana ei ollut ottaa ihmisiä uskotuikseen, jos sen suinkin saattoi välttää, hän hankki nuorakiepun. Laskeuduttuaan alas ja hiljaa avattuaan sivuportin hän sitoi köyden toisen pään kiinni ja laski toisen pään veteen äärimmäisen varovasti, jotta ei sysäisi sillä paperia ja siten menettäisi sitä.
Varmistuttuaan taaskin, ettei häntä kukaan tarkkaillut, hän laskeutui köyttä myöten alas, siirrellen apinan tavoin käsiään vuorotellen ja nojaten jalkojaan karkeapintaiseen graniittimuuriin. Hieman heiluttamalla köyttä hän sitten pääsi likemmäksi rypistettyä palloa ja kurottautumalla niin rajusti, että oli suistumaisillaan jokeen, hän sieppasi paperin ja vei sen hampaittensa väliin. Siirrellen taaskin käsiään vuorotellen hän kapusi takaisin sivuportille vimmaisen hätäisesti, sillä hän ei pelännyt ainoastaan linnan vahtisotilaiden, vaan myöskin piirittäjäin leirissä olevien tähyilijäin mahdollisesti huomaavan hänet. Sinne päästyään hän oli riemuissaan siitä, ettei kukaan ollut häntä nähnyt, ja tunsi halveksumista niiden miesten valppautta kohtaan, joiden olisi pitänyt hänet havaita.
Hiljaa suljettuaan pikku portin, lukittuaan sen ja työnnettyään kiinni sen sekä ylä- että alareunassa olevat telkeet hän kävi vahtihuoneessa, jonka hän tapasi tyhjänä, panemassa avaimen paikalleen, sille varattuun naulaan. Senjälkeen hän salaperäinen kirje kädessään pinkaisi pihan ylitse ja talouspuolelle vievän eteishuoneen lävitse eikä pysähtynyt ennenkuin keittiössä, jossa veli Domenico paistoi sinä aamuna teurastamansa lampaan lapaa. Nyt, piirityksen alettua, ei nimittäin enää saatu kaloja purosta eikä jäniksiä eikä sirkkusia ympäristöltä.
Munkki sadatteli narria voimaperäisesti, kuten hänen tapansa oli kaikissa tilaisuuksissa, sillä hän ei suinkaan ollut liian pyhä kammotakseen lievempimuotoisia kirouksia. Mutta Peppellä ei tällä kertaa ollut purevaa vastausta valmiina, mikä sai dominikaanin tiedustamaan, oliko narri sairas.
Välittämättä hänestä mitään narri levitti ja silitti rypistyneen paperin takan viereisessä sopessa. Luettuaan sen hän vihelsi ja työnsi sen sitten eriskummaisen ihokkaansa povelle. "Mikä sinua vaivaa?" kysyi munkki. "Mikä sinulla oli kädessäsi?"
"Munkinaivoista valmistettavan ruokalajin ohje. Perin harvinainen herkku, jonka siihen tarvittavien ainesten niukkuus tekee kalliiksi." Ja sen vastauksen säväytettyään Peppe katosi, jättäen munkin silmiin häijyn ilmeen ja kielelle lausumattoman kirouksen.
Narri meni kirjeineen suoraa päätä Aquilan kreivin puheille. Luettuaan sen Francesco kyseli häneltä tarkoin, miten se hänen tietojensa mukaan oli joutunut Gonzagan haltuun. Muuten ne rivit eivät suinkaan tehneet häntä levottomaksi, kuten Peppe oli odottanut, vaan näyttivät herättävän hänessä tyydytystä ja varmuutta.
"Hän lupaa tuhat kultaflorinia", jupisi hän, "Gonzagan vapauden ja suosion lisäksi. Enpä siis puhunut muuta kuin totta vakuuttaessani miehille Gian Marian vain turhanpäiten uhkailevan meitä pommituksella. Pidä tämä asia salassa, Peppe!"
"Mutta pidättehän silmällä herra Gonzagaa?" huomautti narri.
"Häntäkö? No, mutta mitä varten se olisi tarpeen? Et kai luule häntä niin halvaksi, että tämä tarjous saattaisi hänet kiusaukseen?"
Peppe katsahti ylöspäin, ja hänen isoilla, kujeellisilla kasvoillaan oli ovelan epäilyn ilme. "Ettekö usko hänen pyytäneen sitä?"
"Häpeä toki sellaista ajatusta! Herra Gonzaga saattaa olla tyhjänpäiväinen luutunhypistelijä, arka pelkuri; mutta kavaltaja —! Ja pettää monna Valentina! Ei, ei."
Mutta narri ei suinkaan rauhoittunut. Hän oli tuntenut herra Gonzagan kauemmin, ja hänen tarkka silmänsä oli jo ammoin nähnyt, mikä keikari oikeastaan oli miehiään. Francesco sai halveksuen sivuuttaa sen ajatuksen, että Romeo olisi kavaltaja; Peppe vaanisi hovimiestä varjon tavoin. Niin hän tekikin sen päivän loppuosan, pysytellen Gonzagan läheisyydessä ikäänkuin olisi häntä hellästi rakastanut ja salavihkaa pitäen silmällä miehen käytöstä. Hän ei kuitenkaan huomannut mitään sellaista, mikä olisi vahvistanut hänen epäluulojaan, paitsi hovimiehen hajamielistä juroutta.
Sinä iltana Gonzaga illallispöydässä valitti hammassärkyä ja poistui Valentinan luvalla pöydästä ihan aterian alussa. Peppe nousi seuratakseen häntä, mutta hänen ennätettyään ovelle tarttui hänen luonnollinen vihamiehensä, munkki — aina innokkaana tekemään tyhjäksi hänen aikeensa, milloin vain voi — hänen niskaansa ja viskasi hänet muilta mutkitta takaisin huoneeseen.
"Vaivaako sinuakin hammassärky, kelvoton?" ärähti frate. "Jää sinä vain tänne avukseni palvelemaan seuruetta!"
"Sallikaa minun mennä, hyvä veli Domenico!" kuiskasi narri niin vakavasti, että munkki jätti hänen tiensä avoimeksi. Mutta nyt käski Valentina hänen jäädä heidän seuraansa, ja niin oli hänen tilaisuutensa mennyt.
Hän liikkui huoneessa narriksi kovin alakuloisena ja nyrpeänä, eikä hänellä ollut pistosanoja kenellekään, sillä hänen ajatuksensa kohdistuivat kaikki Gonzagaan ja kavallukseen, jota hän varmasti uskoi keikarin hautovan. Mutta uskollisena Francescolle, joka istui ihan huolettomana, ja haluamatta tehdä Valentinaa levottomaksi hän nieli huulilleen pyrkivän varoituksen, koettaen vakuuttaa itselleen, että hänen pelkonsa ehkä johtui liiallisista epäluuloista. Jos hän olisi tiennyt, kuinka perusteelliset ne todella olivat, olisi hän saattanut hillitä itseään vähemmän.
Sillä aikaa, kun hän jörösti liikkui huoneessa, auttaen veli Domenicoa järjestelemään ruoka-astioita ja lautasia, käveli Gonzaga pohjoisella muurilla Cappoccion vierellä, joka oli siellä vahdissa.
Hänen asiansa ei vaatinut suurta valtioviisautta, eikä Gonzaga sitä paljoa käyttänytkään. Mutkattomasti hän lausui Cappocciolle, että viimemainittu kumppaneineen oli sallinut Francescon liukkaan kielen pettää heidät sinä aamuna ja etteivät Francescon heille antamat vakuutukset ansainneet järkevän miehen harkintaa.
"Sanon teille, Cappoccio", lopetti hän, "että tänne jääminen ja tämän toivottoman vastustuksen jatkaminen maksaa sen, että menetätte kurjat henkenne pyövelin käsissä. Kuten näette, olen avomielinen teitä kohtaan."
Siitä huolimatta, että se, mitä Gonzaga puhui, saattoi hyvin sopia hänen omiin hautomiinsa ajatuksiin, Cappoccio oli luonteeltaan epäluuloinen, ja hänen epäluulonsa kuiskivat hänelle nyt, että Gonzagaa kannusti joku tarkoitus, jota hän ei osannut arvata.
Hän seisahtui, nojasi molemmin käsin pertuskaansa ja koetti erottaa hovimiehen piirteitä nousevan kuun himmeässä valossa.
"Tarkoitatteko", tiedusti hän, ja hänen ääntänsä väritti se hämmästys, jota Gonzagan omituinen puhe oli hänessä herättänyt, "että teimme typerästi kuunnellessamme herra Francescoa ja että tekisimme viisaammin, jos marssisimme pois Roccaleonesta?"
"Kyllä; juuri sitä tarkoitan."
"Mutta minkätähden", tiukkasi mies yhä hämmästyneempänä, "kehoitatte te meitä sellaiseen menettelyyn?"
"Sen tähden, Cappoccio", kuului uskottavalta kuulostava vastaus, "että minut kuten teidätkin houkuteltiin tähän puuhaan salakavalilla vääristelyillä. Samaa, mitä vakuutin Fortemanille ja minkä perusteella hän pestasi teidät palvelukseensa, oli vakuutettu minullekin. En suostunut sellaiseen kuolemaan kuin se on, joka täällä meitä odottaa, ja myönnän teille suoraan, ettei se minua miellytä."
"Alan ymmärtää", jupisi Cappoccio, huojuttaen viisaan näköisesti päätänsä, ja hänen sävynsä ja esiintymisensä olivat ovelan röyhkeät. "Kun lähdemme Roccaleonesta, tulette te mukaamme."
Gonzaga nyökkäsi.
"Mutta minkä tähden ette puhu kaikesta tästä Fortemanille?" tiedusti
Cappoccio, yhäti epäillen.
"Fortemanille!" kertasi Gonzaga. "Hitto vieköön, en puhukaan! Se mies on tuon hyväpuheisen Francesco-veijarin lumoissa. Hän ei suinkaan ole suuttunut siltä miekkoselta saamastaan kohtelusta, vaan seuraa häntä ja tottelee hänen jokaista sanaansa, mokomakin raukkamainen koira."
Taaskin Cappoccio koetti tarkastaa Gonzagan kasvoja, mutta valaistus oli hämärä.
"Oletteko minua kohtaan vilpitön?" kysyi hän. "Vai piileekö joku syvempi tarkoitus sen toivomuksenne takana, että kapinoisimme neitiä vastaan?"
"Hyvä ystävä", vastasi Gonzaga, "odottakaa vain siihen saakka, kunnes Gian Marian airut tulee saamaan vastausta huomenaamulla. Silloin kuulette uudelleen, mitä ehtoja teille tarjotaan pelastaaksenne henkenne. Mutta kun kuulette teitä uhattavan hirttonuoralla ja teilausrattaalla, miettikää, mitä menettelyä teidän olisi viisainta noudattaa! Kysytte, mikä tarkoitus minua kannustaa. Olen jo ilmoittanut teille — sillä olen teitä kohtaan avoin kuin kirkas päivä — että minua innostaa tarkoitus pelastaa oma kaulani. Eikö siinä ole tarkoitusta kylliksi?"
Sellaisen ymmärtämyksen nauru, joka olisi saanut paremman miehen tulistumaan harmista, oli hänen saamansa vastaus.
"Niin, kyllä; siinä on enemmän kuin kylliksi. Huomenna siis kumppanini ja minä marssimme pois Roccaleonesta. Luottakaa siihen!"
"Mutta älkää te uskoko minun sanaani! Odottakaa, kunnes airut tulee taaskin! Älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet hänen tuomansa ehdot!"
"Emme toki, varmasti emme."
"Älkääkä ilmaisko kumppaneillenne, että tämä ehdotus on lähtöisin minulta!"
"En, en. Pidän sen salassa", lupasi lurjus, nauraen loukkaavasti, nosti pertuskan olalleen ja lähti jälleen astelemaan vahtipaikallaan.
Gonzaga meni makuulle. Hänen mielessään riehui raju riemu, koska hän oli niin taidokkaasti suunnitellut Valentinan turmion, mutta hän ei halunnut enää sinä iltana joutua neidon seuraan.
Mutta kun airut seuraavana aamuna taaskin töräytti torveaan linnan muurien juurella, oli Gonzaga mukana monna Valentinaa saattavassa pienessä ryhmässä. Aquilan kreivi oli valvomassa työtä, johon hän oli määrännyt kymmenkunta miestä. Hyvin touhuisesti ja niin meluisesti kuin mahdollista — millä Francescon tarkoitus oli vaikuttaa airueen — he vierittivät esille neljä pientä ja kolme isompikaliberista tykkiä ja sijoittivat ne niin, että ne näyttivät uhkaavilta muurinharjan pykälissä.
Tarkkaillessaan ja ohjaillessaan miesten puuhaa hän piti korvansa avoinna, kuunnellen airuen sanomaa, ja kuuli viimemainitun uudelleen sanelevan varusväelle tarjotut antautumisehdot sekä sen uhkauksen, että jokainen linnan muureilla oleva mies hirtettäisiin, jos he pakottaisivat herttuan nujertamaan heidät asevoimalla. Hän lopetti tiedotuksensa ilmoittamalla Gian Marian äärimmäisessä lempeydessään myöntävän heille vielä puoli tuntia miettimisaikaa, jonka kuluessa he saisivat päättää menettelystään. Jos he sen ajan loputtua vielä olisivat uppiniskaisia, alkaisi pommitus. Sellaisen sanoman oli Gonzaga uudessa, nuolen viemässä kirjeessään kehoittanut Gian Mariaa lähettämään.
Vastaamaan astui Francesco. Hän oli ollut kumartuneena tykin ylitse ikäänkuin varmistuakseen sen tähtäyksen tarkkuudesta, ja oikaistessaan vartalonsa suoraksi hän ilmoitti olevansa tyytyväinen niin kovalla äänellä, että airut sen kuuli. Sitten hän eteni Valentinan vierelle eikä seisoessaan ja vastatessaan airuelle lainkaan huomannut, että sotilaat hiljaa poistuivat muurilta.
"Kertokaa hänen korkeudelleen Babbianon herttualle", vastasi hän, "että hän muistuttaa meistä sadun poikaa, joka liian usein huusi: 'Susi!' Kertokaa hänelle, etteivät hänen uhkauksensa tehoa tämän linnan varusväkeen sen enempää kuin hänen lupauksensakaan. Jos hän tosiaankin aikoo pommittaa meitä, alkakoon hän viipymättä! Olemme valmiit siltä varalta, kuten näette. Kenties hän ei otaksunut meillä olevan tykkejä; mutta tuossa niitä on. Nuo tykit on tähdätty hänen leiriään kohti, ja ensimmäinen hänen tänne ampumansa laukaus on sellaisen vastauksen merkki, jollaista hän ei ole uneksinutkaan. Kertokaa hänelle myöskin, että emme odota armoa emmekä sitä anna. Emme halua verenvuodatusta, mutta jos hän pakottaa meidät siihen toteuttamalla aikeensa käyttää tykkejä, ovat seuraukset hänen vastuullaan. Viekää hänelle se vastaus ja ilmoittakaa hänelle, ettei hänen enää pidä lähettää teitä hokemaan tyhjiä uhkauksia!"
Airut kumarsi hevosensa pään ylitse. Vastauksen röyhkeä, kylmän käskevä sävy teki hänet mykäksi hämmästyksestä. Häntä kummastutti myöskin se, että Roccaleone oli varustettu tykeillä, kuten hän oli omin silmin nähnyt sen olevan. Että ne tykit olivat tyhjiä, sitä hän ei aavistanut eikä sitä aavistanut Gian Mariakaan kuultuaan siitä tiedon, joka vimmastutti häntä ja olisi häntä pelästyttänyt, jollei hän olisi luottanut kapinaan, jonka Gonzaga oli sitoutunut nostattamaan.
Airuen lähtiessä ratsastamaan tiehensä pääsi kreivin takana seisovalta
Fortemanilta juro naurahdus.
Valentina kääntyi Francescon puoleen, ja hänen silmistään säihkyi ihailua ja verratonta hellyyttä.
"Oi, mitä olisinkaan tehnyt ilman teitä, herra Francesco!" huudahti hän ainakin kahdennenkymmenennen kerran kreivin saapumisen jälkeen. "Minua vapisuttaa, kun ajattelen, miten kaikki olisi käynyt, jolleivät teidän älynne ja kuntonne olisi olleet apunani." Hän ei lainkaan huomannut Gonzagan kauniilla kasvoilla väreilevää pahansuovaa hymyä. "Mistä löysitte ruutia!" tiedusti hän viattomasti, sillä hänen aivonsa eivät vielä olleet käsittäneet sitä tilanteen huumoria, joka oli houkutellut naurun Fortemanilta.
"En olekaan sitä löytänyt", vastasi Francesco, hymyillen kypärinsä varjosta. "Uhkaukseni" — hän heilautti kättänsä peloittavaan tykkiriviin päin — "ovat yhtä turhanpäiväiset kuin Gian Mariankin. Luulen kuitenkin niiden tehoavan häneen paremmin kuin hänen uhkauksensa tehoavat meihin. Vastaan siitä, madonna, että ne säikyttävät hänet luopumaan meitä pommittamasta — jos hän on sitä milloinkaan aikonut. Siispä menkäämme syömään aamiaista hilpein mielin!"
"Ovatko nuo tykit tyhjiä?" huohotti Valentina. "Ja te saatoitte puhua niin rohkeasti ja uhkailla niin uhmaavasti!"
Hänen kasvoilleen levisi iloinen ilme, ja hilpeys työnsi syrjään levottomuuden, joka oli pyrkinyt pilkistämään hänen silmistään silloinkin, kun hän ylisti Francescoa.
"Kas niin!" huudahti kreivi riemuisesti. "Te hymyilette nyt, madonna. Eikä teillä olekaan syytä muuhun. Lähdemmekö alas. Nämä varhaiset aamupuuhat ovat antaneet minulle susimaisen nälän."
Neito kääntyi lähtemään hänen kanssansa, mutta samassa syöksyi portaita myöten linnanpihalta Peppe, jonka pöllömäisillä kasvoilla oli huolestunut ilme.
"Madonna!" ähkäisi hän hengästyneenä. "Herra Francesco. Miehet — Cappoccio — Hän pitää heille kiihoituspuhetta. Hän — yllyttää heitä kavallukseen."
Näin hän sai ähkyen kerrotuksi sanomansa, joka pyyhkäisi hilpeyden taaskin pois Valentinan silmistä ja muutti hänen kasvonsa hyvin kalpeiksi. Vaikka neito olikin voimakas ja rohkea, tunsi hän aistiensa pettävän näin äkkiä heilahtaessaan luottavasta varmuudesta pelkoon. Oliko kaikki tosiaankin lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin toivo oli kohonnut korkeimmilleen?
"Olette heikko, madonna; nojatkaa minuun!" Puhuja oli Gonzaga. Mutta Valentina ei tajunnut mitään muuta kuin sen, että ne sanat oli lausuttu. Hän näki käsivartta ojennettavan ja tarttui siihen. Sitten hän kiskoi Gonzagan muassaan muurin reunalle, josta linnanpiha näkyi, jotta hän omin silmin saisi katsoa, mitä oli tekeillä.
Hän kuuli kirouksen — voimaperäisen, kiukkuisen kirouksen — kirpoavan
Francescon huulilta, ja sitä seurasi komennus, terävä ja repäisevä.
"Tuonne asevarastoon, Peppe! Nouda minulle kahden käden miekka — vankin, minkä löydät! Ercole, tulkaa mukaan. Gonzaga — ei, teidän on paras jäädä tänne. Hoivatkaa monna Valentinaa!"
Nyt hän astui neidon vierelle ja tarkasti nopeasti myrskyisen kohtauksen täyttämää linnanpihaa, jossa Cappoccio yhä puhui sotilaille. Francescon nähdessään miehet päästivät hurjan kiljaisun, muistuttaen koiralaumaa, joka on saanut näkyviinsä ajetun otuksen.
"Portille!" kiljuttiin. "Nostosilta alas! Me hyväksymme Gian Marian ehdot. Me emme tahdo kuolla rottien tavoin."
"Jumaliste, te kuolette, jos minä niin tahdon!" ärisi Francesco yhteenpurtujen hampaittensa välitse. Kääntäen sitten päätänsä kuumeisen maltittomasti hän luikkasi: "Peppe, etkö jo tuo sitä miekkaa?"
Samassa tuli narri muurille, horjuen ison, kaksiteräisen, kahden käden käytettävän, kädensuojuksilla varustetun, kärjestä nuppiin mitattuna lähes kahden metrin mittaisen miekan painosta. Francesco otti sen häneltä, kumartui ja kuiskasi nopeasti määräyksen Peppinon korvaan.
"… lippaassa, joka on huoneeni pöydällä", kuuli Gonzaga hänen supattavan. "Mene nyt ja tuo se minulle tuonne pihalle! Kiiruhda, Peppe!"
Kyssäselän silmissä välähti ymmärtämyksen ilme, ja hänen poistuessaan juoksujalkaa Francesco heilautti valtavan miekan olalleen, ikäänkuin se olisi ollut vain höyhenenpainoinen. Samassa laski Valentina kätensä hänen kyynärvartensa teräksiselle suojukselle.
"Mitä aiotte tehdä?" tiedusti hän kuiskaten silmät laajentuneina levottomuudesta.
"Tukahduttaa tuon roskajoukon kavallushankkeen", vastasi kreivi lyhyesti. "Jääkää te tänne, madonna! Fortemani ja minä rauhoitamme — tai tuhoamme heidät." Ja hän sanoi sen niin tuimasti, että Gonzaga uskoi hänen siihen pystyvän.
"Mutta tehän olette mieletön!" tuskaili neito, ja hänen silmiensä ilme kävi entistä pelokkaammaksi. "Mitä te mahdatte kahdellekymmenelle?"
"Mitä Jumala näkee hyväksi", vakuutti toinen ja työnsi sekunnin ajaksi raivon pois sydämestään voidakseen hymyillä rauhoittavasti.
"Mutta teidät tapetaan!" parahti Valentina. "Oi, älkää menkö, älkää menkö! Tehkööt he mielensä mukaan, herra Francesco! Vallatkoon Gian Maria linnan! En välitä mistään, kunhan te vain ette mene."
Hänen äänensä, joka kertoi sillä hetkellä kaikki muut tunteet — jopa Gian Marian kammonkin — syrjäyttäneestä, Francescon kohtalon herättämästä suloisesta levottomuudesta, pani kreivin veren kiertämään kiivaasti kuin haltioitumisen tilassa. Soturin valtasi hurja kaipaus siepata neito syliinsä — tämä neito, joka tähän saakka oli ollut niin uljas ja jota nyt ainoastaan häntä uhkaava vaara järkytti. Hänen olemuksensa jokainen solu kiihoitti häntä painamaan Valentinan rintaansa vasten ja valamaan rohkeutta ja lohdutusta hänen korvaansa. Hän oli pyörtymäisillään halusta suudella noita helliä silmiä, jotka olivat suunnatut häneen ja joista uhkui säälittävää rukoilua, ettei hän panisi henkeänsä vaaraan. Mutta hän tukahdutti sen kaiken ja vain hymyili, vaikkakin hyvin hellästi.
"Olkaa rohkea, madonna, ja luottakaa minuun vähän! Olenko tähän mennessä vielä pettänyt luottamustanne? Tarvitseeko teidän siis pelätä, että petän sen nyt?"
Senjälkeen Valentina näytti rohkaistuvan. Ne sanat herättivät uudelleen hänen luottamuksensa toisen loistavaan voimaan.
"Me nauramme kaikelle tälle aamiaispöydässä", huudahti kreivi. "Tulkaa, Ercole!" Ja enempää vitkastelematta hän juoksi portaita alas hämmästyttävän ketterästi niin raskasasuiseksi mieheksi.
He eivät ehtineetkään liian aikaisin. Kun he saapuivat pihalle, syöksyivät sotilaat portille äänet kareina ja uhkaavina. Miehistä uhkui varmuutta. Ei koko helvetti, arvelivat he, olisi jaksanut estää heitä, mutta kun he näkivät tuon kookkaan, enkelin tavoin välkkyvän, kiiltävään teräsasuun puetun olennon, jonka olalla oli pitkä miekka, näytti heidän rajuutensa kuitenkin jonkun verran laimenevan.
He etenivät kuitenkin Cappoccion äänen luikkaillessa rohkaisevasti. He olivat jo melkein tuon pitkän miekan ulottuvissa, kun se äkkiä välähtäen heilahti Francescon olalta ja piirsi huikaisevan valovälähdyksen tapaisen puoliympyrän heidän silmiensä edessä. Se kiersi hänen päänsä ympäri ja taaskin heidän eteensä Francescon käsitellessä sitä, ikäänkuin se olisi ollut raippa, ja pakotti heidät äänettöminä seisahtumaan. Hän vei sen jälleen, olalleen ja valppaana odottaen ensimmäistä liikahdusta, veri tulistuneena, valmiina surmaamaan miehen tai kaksi, jos esimerkin näyttäminen kävisi välttämättömäksi, hän puhui heille.
"Näette, mikä teitä odottaa, jos itsepintaisesti yritätte tällaista", lausui hän vaarallisen tyynesti. "Ettekö ollenkaan häpeä, te raukkamaiset elukat! Olette kylläkin suurisuisia, kun on kysymyksessä sen henkilön kavaltaminen, joka maksaa teille palkan; mutta siihen näyttää uljuutenne loppuvan."
Nyt hän puhui heille purevia sanoja. Hän toisti ne perustelut, joita hän edellisenä päivänä oli käyttänyt tukahduttaakseen Cappoccion kapinahengen. Hän vakuutti, että Gian Maria uhkasi enemmän kuin pystyi tekemään ja siispä ehkä myöskin enemmän kuin täyttäisi, jos he olisivat kyllin hupsuja antautuakseen hänen valtaansa. Turva, huomautti hän, oli siis täällä, näiden muurien takana. Piiritystä ei voinut kestää kauan. Heillä oli vankka liittolainen Caesar Borgiassa, joka sillä hetkellä oli marssimassa Babbianoa kohti, joten Gian Marian oli laittauduttava kotiinsa ennen pitkää. Heidän palkkansa oli hyvä, muistutti hän, ja jos piiritys pian lakkautettaisiin, palkittaisiin heidät hyvin.
"Gian Maria uhkaa hirttää teidät valloitettuaan Roccaleonen. Mutta luuletteko, että hänen sallittaisiin toteuttaa niin epäinhimillistä uhkausta, vaikka hän linnan valloittaisikin? Te olette sittenkin palkkasotureita Monna Valentinan palveluksessa, ja häntä ja hänen päälliköltään täytyy pitää syypäinä kaikkeen. Olemme Urbinossa emmekä Babbianossa, eikä Gian Maria ole täällä isäntä. Luuletteko, että ylevä ja jalomielinen Guidobaldo sallisi hirttää teidät? Onko teillä niin kehnot luulot herttuastanne? Te hupsut! Te olette yhtä turvassa väkivallalta kuin nuo tuolla parvekkeella seisovat naiset. Sillä Guidobaldo ei ajattelisi vahingoittaa teitä sen enempää kuin hän sallisi heitä vahingoitettavan. Jos kenet hirtetään, niin minut ja kenties herra Gonzaga, joka teidät pestasi. Mutta puhunko minä sellaista, että luopuisin aseista? Minkä arvelette minua täällä pidättävän? Innostuksen — ihan samoin kuin innostus pidättää teitäkin — ja jos minusta kannattaa uskaltaa, niin minkä tähden ei teidänkin kannattaisi? Oletteko niin kesyjä ja niin heikkosieluisia, että uhkaus teidät masentaa? Haluatteko tulla sananparreksi Italiassa ja tahdotteko, että raukkamaisuudesta puhuttaessa sanottaisiin: 'Pelkurimainen kuin monna Valentinan varusväki'?"
Tähän suuntaan hän haasteli heille, milloin suomien heitä ankaran halveksivasti, milloin mairitellen heitä vakuutuksillaan ja lietsoen uudelleen luottamusta heidän horjuvaan mieleensä. Tämä antoi myöhemmin aiheen sankarirunoon, jota laulettiin Kalabriasta Piemontiin saakka ja jossa kuvailtiin, kuinka tämä uljas ritari sanoillaan, tahdonvoimallaan ja valtavalla olemuksellaan masensi ja hillitsi kapinoitsevien palkkasoturien meluisen lauman.
Ja ylhäältä muurilta tarkkaili häntä Valentina silmät säihkyen kyynelistä, jotka eivät olleet kihonneet murheesta eivätkä pelostakaan, sillä hän tiesi, että Francescon täytyi suoriutua voittajana. Miten voisi muutoin käydä niin pelottomalle miehelle?
Niin neito nyt ajatteli. Mutta Francescon lähtöhetkellä oli pelko jäytänyt hänen sydäntään, ja nähdessään soturin seisahtuvan miesjoukon eteen oli hän puolittain huumaantuneena kääntynyt pyytämään, ettei Gonzaga enää viipyisi hänen luonansa, vaan menisi voimiensa mukaan auttamaan tuota uljasta ritaria, joka niin kipeästi sitä kaipasi. Mutta Gonzagan kasvoille oli levinnyt hymy, yhtä kalpea kuin tammikuinen auringonpaiste, ja hänen pehmeiden sinisten silmiensä katse oli kovettunut. Nyt häntä ei pitänyt heikkous paikallaan, kaukana vaarallisesta melskeestä, sillä hän tunsi, että vaikka hänellä olisi ollut Herkuleen voimat ja Akilleen rohkeus, hän ei olisi sillä hetkellä hievahtanut askeltakaan Francescon avuksi. Ja sen hän sanoikin Valentinalle.
"Minkä tähden sen tekisin, madonna?" vastasi hän kylmästi. "Minkä tähden nostaisin kättäni auttaakseni sitä miestä, jota pidätte minua parempana? Minkä tähden paljastaisin miekkani puolustaakseni tätä linnoitusta?"
Neito katsahti häneen huolestuneesti. "Mitä te puhutte, hyvä Gonzaga?"
"Niin — hyvä Gonzaga!" ivasi keikari katkerasti. "Sylikoiranne, luutunnäppäilijänne, mutta ei kyllin kunnollinen mies linnanne päälliköksi, ei kyllin kunnollinen mies ansaitakseen hellempää ajatusta kuin Peppe tai koiranne saavat osakseen. Minä saan panna vaaraan kaulani pelastaakseni teidät, tuodakseni teidät tänne turvaan Gian Marian ahdisteluilta, mutta sitten minut viskataan syrjään sellaisen miehen tähden, joka sattuu paremmin tuntemaan tätä karkeata sota-alaa. Viskatkaa minut syrjään, jos haluatte", jatkoi hän yhä katkerammin, "mutta sen tehtyänne älkää enää pyytäkö minua palvelemaan teitä! Kamppailkoon herra Francesco taistelunsa —"
"St, Gonzaga!" keskeytti tyttö. "Älkää häiritkö, että kuulen, mitä hän sanoo!"
Varoittajan sävy ilmaisi hovimiehelle, että hänen sanansa olivat häipyneet aamu-ilmaan. Syventyneenä alhaalla tapahtuvaan kohtaukseen Valentina ei ollut edes kuunnellut hänen katkeraa sanatulvaansa. Nyt Francesco nimittäin käyttäytyi kummallisesti. Narri oli palannut asialta, jolle hänet oli lähetetty, ja Francesco kutsui hänet luokseen. Laskettuaan miekan olaltaan hän otti Peppen kädestä paperin.
Pakahtumaisillaan harmista sen tähden, ettei häntä oltu kuunneltu, Gonzaga seisoi paikallaan, pureksien huuliaan, kun taas Valentina kurottautui eteenpäin erottaakseen Francescon sanat.
"Tässä on minulla todistus siitä", huusi hän, "mitä olen teille puhunut, todistus siitä, kuinka vähän Gian Maria on valmistautunut toteuttamaan uhkaustaan ja pommittamaan meitä tykeillä. Tuo Cappoccio-miekkonen on johtanut teidät harhaan puheillaan. Ja te, moiset lampaat, antaudutte hänen ilkeän kielensä ohjattaviksi. Kuunnelkaa nyt, millaisia lahjuksia Gian Maria tarjoaa eräälle näiden muurien sisällä olevalle miehelle, jos viimemainittu keksisi keinon luovuttaakseen Roccaleonen hänen käsiinsä." Ja lamaannuksekseen ja tyrmistyksekseen Gonzaga kuuli Francescon lukevan sen kirjeen, jonka Gian Maria oli lähettänyt vastaukseksi hänen linnoituksen kavaltamista koskevaan ehdotukseensa. Hän kalpeni pelosta ja nojasi matalaan muuriin hillitäkseen hänet vallannutta, kielevää vapisemista. Sitten kantautui hänen korviinsa Francescon ääni, halveksiva ja varma. "Kysyn teiltä, hyvät ystävät, olisiko hänen korkeutensa Babbianon herttua taipuvainen maksamaan tuhat kultaflorinia, jos hän luulisi pommittamalla saavansa murretuksi tien Roccaleoneen? Tämä kirje on kirjoitettu eilen. Senjälkeen olemme itse komeasti näyttäneet tykkejä; ja jollei hän eilen rohjennut ampua, niin arveletteko hänen tänään uskaltavan? Mutta kas tässä, katsokaa varmuuden vuoksi itse, jos joukossanne on joku lukutaitoinen!"
Hän ojensi kirjettä heitä kohti. Cappoccio otti sen, huusi muuatta Aventanoa ja ojensi vuorostaan kirjeen hänelle. Tämä Aventano, joka oli osittain kasvatettu kirkon palvelukseen, mutta oli harhautunut tästä ylevästä päämäärästä, astui nyt esille ja otti kirjeen. Hän tarkasti sitä, luki sen ääneen ja vakuutti sen olevan väärentämättömän. "Kenelle se on osoitettu?" tiedusti Cappoccio. "Ei, ei!" kielsi Francesco. "Miksi se olisi tarpeen?"
"Antaa tulla!" vastasi Cappoccio miltei rajusti. "Jos mielitte meidän jäävän Roccaleoneen, niin antaa tulla! Aventano, ilmoitahan!"
"Herra Romeo Gonzagalle", luki nuorukainen ihmetellen.
Cappoccion silmiin tuikahti niin ilkeä välke, että Francesco vei vapaan kätensä olaltaan laskemansa miekan kahvaan. Mutta Cappoccio vain katsoi Gonzagaan päin ja virnisti pahansuovasti. Hänen hitaaseen älyynsä oli tunkeutunut se oivallus, että hän oli ollut sellaisen Juudaksen välineenä, joka yritti myydä linnan tuhannesta florinista. Sen kauemmaksi Cappoccio ei nähnyt; eikä hän ollut kovin pahastunut, ja hänen virnistyksensä oli pikemmin pilkallinen kuin kiukkuinen. Häntä eivät painaneet ylevät kunniankäsitteet, joiden nojalla hän olisi nähnyt tässä Gonzagan teossa mitään muuta kuin sellaisen juonittelijan tempun, jonka tyhjäksitekeminen on aina hupaista. Ja muista, jotka eivät aavistaneet, mitä Cappoccion mielessä liikkui, hän menetteli tuiki kummallisesti. Oltuaan äsken kavalluksen ja kapinan alkuunpanija hän nyt korotti äänensä tiukasti puoltaakseen uskollisuutta. Hän yhtyi kaikkeen, mitä herra Francesco oli sanonut, ja sijoittui omasta kohdastaan herra Francescon puolelle puolustamaan porttia kaikkia niitä kavaltajia vastaan, jotka mahdollisesti koettaisivat avata sen Gian Maria Sforzalle.
Hänen luopumisensa kapinasta oli koko kapinan hylkäämisen merkkinä, ja vielä yksi seikka, joka sopivalla hetkellä sattuneena voimakkaasti vaikutti Francescon eduksi, oli se, että puolituntinen armonaika oli nyt kulunut, mutta Gian Marian tykit pysyivät äänettöminä. Nauraen hän kiinnitti miesten huomiota siihen ja kehoitti heitä hajaantumaan rauhassa, lisäten vielä sen uuden vakuutuksen, etteivät ne tykit paukkuisi sinä päivänä, eivät seuraavana eivätkä milloinkaan.
Francescon ja — kenties vielä suuremmassa määrin — hänen odottamattoman liittolaisensa Cappoccion nujertamina sotilaat hiipivät häpeissään nauttimaan ruokaa ja juomaa, joita hän käski heidän pyytää veli Domenicolta.