KAHDESKYMMENES LUKU
Rakastuneet
"Miten se kirje joutui käsiinne?" kysyi Valentina Gonzagalta, kun he pian senjälkeen seisoivat linnanpihalla, jonne hän oli hovimiehen seuraamana laskeutunut.
"Kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, joka putosi vallituksille eilen ollessani siellä yksin kävelemässä", vastasi Gonzaga kylmästi.
Hän oli siihen mennessä saanut takaisin malttinsa. Hän oivalsi olevansa hengenvaarassa, ja juuri hänet vallannut pelko tuntui, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, antaneen hänelle voimia esittää osansa.
Valentina silmäili häntä katseessaan hieman epäluuloinen ilme. Mutta Francescon selkeillä kasvoilla ei näkynyt epäluulon varjoakaan. Hänen silmänsä melkein hymyilivät, kun hän tiedusti Gonzagalta:
"Minkä tähden ette tuonut sitä monna Valentinalle?" Hovimiehen poskille lehahti puna. Hän kohautti olkapäitään kärsimättömästi ja vastasi kiukun tukahduttaessa hänen ääntänsä.
"Teistä, herra, joka tunnutte syntyneen leirissä ja kasvaneen vahtihuoneissa, ei Gian Marian minulle valmistama loukkaus liene koko laajuudessaan selvä. Kenties te ette tajua, että sen kirjeen koskettaminenkin tahrasi käsiäni; minua hävetti sanomattomasti ajatellessani, että tuo herttua älliö piti minua sopivana maalina sellaiselle nuolelle. Olisi senvuoksi turhaa koettaa saada teitä käsittämään, kuinka mahdoton minun oli alistua siihen lisähäpeään, että joku toinen näkisi tämän herjauksen, jota en kyennyt kostamaan. Tein, hyvä herra, sille kirjeelle ainoan mahdollisen tempun. Rypistin sen kädessäni ja viskasin sen luotani aivan samoin kuin koetin viskata sen sisällön pois mielestäni. Mutta valppaat urkkijanne, herra Francesco, toivat sen teille, ja joskin häpeääni on näytelty noille räyhääville sotilaille, on se ainakin täyttänyt sen tarkoituksen, että on pelastanut monna Valentinan. Sitä varten olisin tarpeen tullen valmis loukkaamaan muutakin kuin ylpeyttäni, joka pakotti minut pysymään vaiti tästä sanomasta."
Hän puhui niin vilpittömän kiivaasti, että se tehosi sekä Francescoon että Valentinaan, ja viimemainitun silmissä oli lempeämpi ilme hänen nyt katsellessaan Gonzagaa — tätä Gonzaga-parkaa, jolle hän, sen hän tunsi, oli tehnyt karkeata vääryyttä ajatuksissaan. Francesco, aina hyväntahtoinen, piti hänen kiihkeätä lausuntoaan oivallisena.
"Herra Gonzaga, ymmärrän arastelunne. Teette minua kohtaan väärin arvellessanne, etten niitä käsittäisi."
Hän nielaisi huomautuksen, jonka hän oli lausumaisillaan uudelleen, nimittäin sen, että Gonzaga olisi siitä huolimatta tehnyt viisaammin, jos olisi heti näyttänyt sen kirjeen Valentinalle. Sensijaan hän työnsi koko asian nauraen sivuun ja ehdotti, että he nauttisivat aamiaista, niin pian kuin hän olisi riisunut haarniskansa.
Hän lähti riisuutumaan, samalla kun Valentina suuntasi askeleensa ruokasaliin seurassaan Gonzaga, jolle hän nyt koetti korjata epäluulojaan melkein liiallisen ystävällisellä käytöksellä. Mutta eräs henkilö pysyi kylmänä Gonzagan kirjejutussa lausumista, korkeasointuisista sanoista huolimatta. Se oli Peppe, tämä narreista viisain. Hän riensi Francescon jälkeen, ja ritarin riisuessa aseistustaan hän toi julki epäluulonsa. Mutta kärsimättömästi Francesco ajoi hänet ulos, ja Peppe lähti murhemielellä ja vannoen, että narrin viisaus oli totisesti parempi kuin viisaiden narrimaisuus.
Koko sinä päivänä Gonzaga tuskin hievahti pois Valentinan kupeelta. Hän keskusteli aamupäivällä neidon kanssa laajasti runous- ja sivistyskysymyksistä, mielien sillä tavoin näyttää, kuinka suunnattomasti hän henkisesti oli rehentelevän Francescon yläpuolella. Illalla, päivän kuumuuden jäähdyttyä ja saman herra Francescon mentyä muureille järjestämään joitakuita puolustustoimenpiteitä, Gonzaga oli keilasilla Valentinan ja hänen hovinaistensa kanssa — kun viimemainitutkin olivat tointuneet siitä pakokauhusta, joka heitä aikaisemmin oli raastanut.
Sinä aamuna oli Gonzaga ollut ahtaalla nähdessään suunnitelmiensa romahtavan. Sinä iltana, vietettyään päivän Valentinan seurassa — ja neidon oltua hänelle niin herttainen ja ystävällinen — alkoi hän taaskin rohkaistua, ja hänen lennokas mielensä kuiski hänen sieluunsa toivoa, että sittenkin saattoi kaikki käydä niinkuin hän oli alunpitäen aikonut, jos hän vain käyttelisi korttejaan taitavasti eikä turmelisi mahdollisuuksiaan liiallisella hätäilyllä, joka oli kerran ollut saattaa hänet häviöön. Hänen aikomustaan lujitti samana iltana Gian Marialta saapunut sanoma; herttua oli siihen mennessä alkanut varmasti uskoa, että Gonzagan suunnitelma oli rauennut tyhjiin. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut aiheuttaa monna Valentinan linnanpäälliköksi itseään nimittävän häikäilemättömän hullun uhkaamaa verenvuodatusta, vaan lykkäsi tuonnemmaksi pommituksen, toivoen nälän sillä välin muokkaavan kapinallisen varusväen mielialaa alistuvammaksi.
Francesco luki tämän sanoman madonnan sotilaille, jotka ottivat sen vastaan riemukkaasti. Heidän luottamuksensa Francescoon kasvoi satakertaiseksi heidän saatuaan tämän todistuksen hänen kaukonäköisyytensä tarkkuudesta. Illallispöydässä oli niin ollen hilpeä seurue, ja hilpein kaikista oli herra Gonzaga, jonka yllä oli perin komea, purppuranvärinen silkkipuku niin suurimerkityksisen tilaisuuden kunniaksi.
Francesco nousi ensimmäisenä pöydästä, pyytäen monna Valentinalta lupaa mennä suorittamaan jotakin tehtävää, joka vaati hänen läsnäoloaan muureilla. Neito salli hänen mennä ja istui senjälkeen miettivänä, ei välittänyt Romeon kevyestä pakinasta eikä myöskään Petrarcan sonetista, jonka hovimies pian lauloi seurueelle. Hänen ajatuksensa kieppuivat kaikki pöydästä poistuneen miehen ympärillä. Hän oli tuskin virkkanut sanaakaan Francescolle sen huumeisen hetken jälkeen, jolloin he olivat muurilla katsoneet toistensa silmiin ja nähneet salaisuuden, jota kumpikin piilotti toiselta. Minkä tähden ei Francesco ollut tullut hänen luoksensa? kysyi hän itseltään. Ja sitten hän muisti, kuinka Gonzaga oli koko päivän ollut takertuneena hänen vierelleen, ja oivalsi myöskin, että juuri hän äkkiä omituisen ujoksi käyneenä oli kaihtanut Francescon seuraa.
Mutta kainoutta voimakkaampi oli nyt hänen halunsa olla lähellä Francescoa ja kuulla hänen ääntänsä, nähdä Francescon taaskin katsovan häneen, kuten hän oli katsonut sinä aamuna, kun hän, Valentina, peloissaan hänen tähtensä oli koettanut estää häntä vastustamasta sotilaiden raukkamaista mielihalua. Iältään kypsynyt tai kokemuksiltaan kypsyneempi nainen olisi varronnut, kunnes mies olisi tullut hänen luoksensa. Mutta herttaisessa luonnollisuudessaan Valentina ei milloinkaan etsinyt verukkeita eikä viivyttelyjuonia. Hän nousi hiljaa pöydästä ennen Gonzagan laulun päättymistä ja pujahti yhtä hiljaa pois huoneesta.
Oli kaunis ilta; ilma oli täynnä hedelmällisen maan keväistä tuoksua, ja syvän sininen taivas muistutti välkkyvää, tahdikasta kupukattoa, jonka vaaleahkossa osassa heloitti puoliympyrän muotoinen, kasvava kuu. Samanlainen oli kuu ollut silloin, muisti hän, kun hän oli sitä katsellut ajatellessaan Francescoa heidän Acquaspartassa tapahtuneen, lyhyen kohtauksensa jälkeisenä iltana. Hän oli saapunut pohjoiselle muurille, jonne Francesco oli ilmoittanut tehtäviensä häntä kutsuneen, ja tuolla hän näki miehen — ainoan muurillaolijan — nojaamassa hammasharjaiseen rintasuojukseen ja silmäilemässä Gian Marian leirin valoja. Mies oli paljain päin, ja hänen hiuksissaan kimaltelevasta kultaisesta verkosta Valentina tunsi hänet. Hiljaa tyttö hiipi hänen taaksensa.
"Haaveilemmeko täällä, herra Francesco?" kysyi hän ehdittyään hänen vierelleen, ja hänen sanoissaan soinnahti nauru.
Ritari pyörähti ympäri kuullessaan hänen äänensä ja alkoi sitten hänkin nauraa hiljaa ja iloisesti.
"Tämä on haaveellinen ilta, ja tosiaankin minä haaveilin. Mutta te hajoititte unelmani."
"Te pahoitatte mieltäni", moitti tyttö. "Varmastikin ne nimittäin olivat mieluisia, koska te päästäksenne tänne ja helliäksenne niitä erositte — meistä."
"Niin — ne olivat mieluisia", myönsi ritari. "Ja kuitenkin ne olivat hieman surullisia, mutta turhia kuten unelmat yleensä ovat. Teillä oli oikeus ne hajoittaa, sillä ne koskivat teitä."
"Minuako?" äänsi Valentina, jonka sydän alkoi sykkiä kiivaammin, niin että hänen poskilleen levisi puna, jonka salaamisesta hän kiitti yötä.
"Niin, madonna — teitä ja ensimmäistä kohtaustamme Acquaspartan metsässä. Muistatteko sitä?"
"Muistan, kyllä muistan", jupisi tyttö hellästi.
"Entä muistatteko, kuinka silloin vannoin olevani ritarinne ja aina valmis puolustajaksenne. Emme silloin aavistaneet, että saisin kaipaamani kunnian."
Valentina ei vastannut mitään; hänen ajatuksensa viipyivät siinä ensimmäisessä kohtauksessa, jota hän oli niin usein ja niin hellästi miettinyt.
"Ajattelin myöskin", virkkoi Francesco äkkiä, "tuota tuolla tasangolla olevaa miestä, Gian Mariaa, ja hänen häpeällistä piiritystään."
"Eihän — eihän teillä ole pahoja aavistuksia?" sopersi tyttö, sillä toisen sanat olivat tuottaneet hänelle pienen pettymyksen.
"Pahoja aavistuksia?"
"Sen tähden, että olette täällä kanssani, että olette sotkeutunut tähän niin sanottuun kapinaani?"
Kreivi naurahti pehmeästi katse suunnattuna alhaalla hopeisena välkkyvään veteen.
"Pahat aavistukseni kohdistuvat kaikki siihen aikaan, jolloin tämä piiritys päättyy, jolloin te ja minä olemme lähteneet kumpikin omille teillemme", vastasi Francesco rohkeasti. Nyt hän kääntyi Valentinaan päin, ja hänen äänensä soinnahti hiukan pingoittuneelta. "Mutta sen tähden, että olen täällä ohjaamassa tätä kaunista vastustusta ja antamassa teille sitä vähäistä apua, jota voin — Ei, ei; sen tähden eivät pahat aavistukset minua vaivaa. Se on mieluisin leikki, mihin sotilasurani on minut milloinkaan johtanut. Tulin Roccaleoneen tuomaan varoitussanomia; mutta pohjalla, syvällä sydämessäni, kyti toivo, että saisin esittää parempaa kuin sanantuojan osaa, että saisin jäädä luoksenne ja puuhailla niinkuin nyt puuhailen."
"Ilman teitä olisi minut tähän mennessä pakotettu antautumaan."
"Kenties olisi. Mutta niin kauan kuin minä olen täällä, en usko niin käyvän. Odotan kiihkeästi uutisia Babbianosta. Jos voisin kertoa, mitä siellä on tekeillä, saattaisin ilahduttaa teitä sillä vakuutuksella, että tämä piiritys voi kestää enää ainoastaan muutamia päiviä. Gian Marian täytyy palata kotiin tai alistua menettämään valtaistuimensa. Ja jos hän sen menettää, ei setänne enää niin voimaperäisesti tue hänen kosintaansa. Teistä, madonna, täytyy tämän ajatuksen olla ilahduttava. Minusta — voi! Miksi sitä toivoisin?"
Nyt hän silmäili poispäin yöhön, mutta hänen äänensä värisi hänen rinnassaan myrskyävästä tunteesta. Valentina oli ääneti, ja kenties tämän äänettömyyden ja sen muiston rohkaisemana, mitä hän sinä aamuna oli nähnyt kuvastuvan tytön silmistä, Francesco huudahti:
"Madonna, toivoisin, että saisin raivata teille tien tuon piiritysleirin lävitse ja kantaa teidät johonkin siunattuun paikkaan, jossa ei ole hoveja eikä ruhtinaita. Mutta koska se on mahdotonta, madonna mia, toivoisin tätä piiritystä kestävän ikuisesti."
Ja sitten — tytön hiuksissa hiljaa henkivä yötuuliko se pilkkasi häntä kuiskauksella: "Niinhän toivoisin minäkin." Hän pyörähti tyttöön päin, hänen kätensä, ruskea ja jäntevä, laskeutui tytön norsunluunvalkoiselle, muurinkivellä lepäävälle kädelle.
"Valentina!" Francescon ääni ei ollut kuiskausta kuuluvampi, ja hänen katseensa etsi palavasti tytön poispäin käännettyjä silmiä. Ja yhtä äkkiä kuin hänen katseensa tuli oli leimahtanut, se sitten sammui. Hän veti pois kätensä neidon kädeltä, suuntasi katseensa taaskin leiriin ja mutisi katkerasti: "Antakaa anteeksi, unohtakaa, madonna, se, että hulluudessani olin liian uskalias!"
Tyttö seisoi vaiti pitkän tuokion, siirtyi sitten lähemmäksi Francescoa ja jupisi takaisin: "Entä jollen pidä sitä liian uskallettuna?"
Huoahtaen kreivi pyörähti häneen päin, ja he seisoivat hyvin lähekkäin, katsoen toisiaan silmästä silmään, tytön katse vähemmän arkailevana. Siten he pysyivät vähän aikaa. Ravistaen sitten päätänsä Francesco vastasi äärettömän murheellisesti:
"Olisi parempi, jos pitäisitte, madonna."
"Parempi? Mutta minkä tähden?"
"Sen tähden, että minä en ole herttua."
"Entä sitten?" huudahti Valentina, lisäten halveksivasti: "Tuolla istuu herttua. Oi, kuinka voisin pitää liian uskallettuina teidän suustanne niitä sanoja, jotka juuri haluaisin kuulla? Mitä merkitsee minulle aatelisarvonne? Tiedän, että olette vilpittömin ritari, ylevin herrasmies ja uljain ystävä, joka koskaan on tullut ahdistetun neidon avuksi. Unohdatteko ne perussyyt, jotka saivat minut ryhtymään tähän vastarintaan? Olen nainen enkä vaadi elämältä enempää kuin sen, mihin naisella on oikeus — enkä vähempää."
Sitten hän vaikeni; taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa, kun hän ajatteli, kuinka nopeasti hän oli puhunut ja kuinka rohkeilta hänen sanansa olivat saattaneet kuulostaa. Hän kääntyi hieman toisaalle ja nojasi nyt rintasuojukseen, katsellen yöhön. Ja hänen niin seisoessaan kuiskasi hänen korvaansa hyvin tulinen ääni:
"Valentina, kautta sieluni, minä rakastan sinua!" Ja sitten kuiske, joka saattoi hänet miltei tuskallisen voimakkaan hurmion valtaan, äkkiä katkesi kuin tukahdutettuna. Taaskin Francescon käsi hapuili hänen kättänsä, jonka hän antoi, kuten hän olisi antanut koko elämänsä toisen suloisesta pyynnöstä, ja nyt oli soturin ääni vähemmän kiihkeä:
"Miksi pettäisimme itsemme julmilla toiveilla, oma Valentinani?" puhui hän. "Edessämme on tulevaisuus, se aika, jolloin tämä piiritys lopetetaan, Gian Maria on poistunut kotiinsa, ja sinä olet vapaa lähtemään. Minne aiot mennä?"
Tyttö katsahti häneen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja hänen silmissään oli huolestunut ilme, vaikka Francesco hämärässä valossa sitä tuskin näki.
"Lähden sinne, mihin sinä minua pyydät. Minne muualle pitäisi minun mennä?" lisäsi hän äänessään katkeruuden häive.
Ritari säpsähti. Neidon vastaus oli niin toisenlainen kuin hän oli odottanut.
"Entä setäsi —?"
"Mitä velvollisuuksia minulla on häntä kohtaan? Oi, olen ajatellut sitä, ja aina — aina tähän aamuun saakka tuntui siltä kuin täytyisi luostarin olla lopullinen turvapaikkani. Olen viettänyt suurimman osan nuorta elämääni Santa Sofiassa, ja se vähä, mitä olen setäni hovissa elämää nähnyt, tuskin houkuttelee minua näkemään sitä enempää. Äiti abbedissa rakasti minua hiukan. Hän ottaisi minut takaisin, jollei —"
Hän keskeytti lauseensa ja katsoi Francescoon, ja tämä ehdottoman, suloisen antautumisen katse pyörrytti miehen päätä. Francesco ei muistanut, että Valentina oli Urbinon herttuan veljentytär, sen enempää kuin sitäkään, että hän itse oli Aquilan kreivi, jalosukuinen, mutta ei kovin varakas eikä Guidobaldon mielestä varmastikaan sen sopivampi Valentinan puolisoksi kuin jos hän olisi ollut yksinkertainen harhaileva ritari, jollaiselta hän näytti.
Hän astui nyt likemmäksi tyttöä, ja hänen kätensä — ikäänkuin totellen hänen tahtoansa voimakkaampaa käskyä, kenties neidon katseen käskyä — tarttuivat Valentinan olkapäihin, samalla kun hänen koko sielunsa keskittyi silmiin, kun hän katsoi neitoon. Päästäen sitten tukahdutetun huudahduksen hän painoi tytön rintaansa vasten. Hetkisen Valentina lepäsi värisevänä hänen sylissään ruskea pää hänen leukansa tasalla sydän sykkien hänen sydäntään vasten. Äkkiä kumartuen Francesco suuteli hänen huuliaan. Hän salli sen tapahtua kehoittavan vastustelematta. Mutta senjälkeen hän lempeästi työnsi Francescoa kauemmaksi itsestään; ja valmiina tottelemaan hänen vähäisimpiäkin toivomuksiaan mies hillitsi hurjaa kiihkeyttään ja päästi hänet irti.
"Anima mia!" huudahti ritari hurmaantuneena. "Sinä olet nyt minun, käyköönpä miten tahansa. Ei Gian Maria eivätkä kristikunnan kaikki herttuat riistä sinua minulta."
Valentina painoi kätensä hänen huulilleen vaimentaakseen hänet, mutta hän suuteli kämmentä, joten tyttö nauraen vetäisi kätensä taaskin pois. Ja nyt muuttui nauru vakavaksi juhlallisuudeksi, ja neito ojensi kätensä herttuan leiriä kohti, lausuen: "Raivaa minulle tie noiden ketjujen lävitse ja vie minut pois Urbinosta — kauas, minne Guidobaldon valta ja Gian Marian kosto eivät voi meitä seurata! Silloin olet voittanut minut omaksesi. Mutta siihen saakka vallitkoon lepotila näissä — meidän suhteissamme! Täällä on miehen työtä tehtävänä, ja jos olen heikko kuten tänä iltana, saatan heikentää sinuakin, ja silloin joutuisimme molemmat turmioon. Luotan sinun voimaasi, Fransceschino mio, totinen ritarini."
Kreivi olisi vastannut hänelle. Hänellä oli tytölle paljon kertomista — kuka ja mikä hän oli. Mutta Valentina osoitti portaiden yläpäätä, jossa häämöitti miehen hahmo.
"Tuolta tule vahtisotilas", virkkoi hän. "Jätä minut nyt yksin, rakas
Francesco! Mene! Alkaa olla myöhäinen."
Francesco kumarsi hänelle syvään, oikeana ritarina aina valmiina tottelemaan ja sanoi hänelle jäähyväiset sielu palavana.
Valentina katseli hänen loittonevaa hahmoaan, kunnes se katosi muurin taipeen taakse. Sitten hän päästi syvän huokauksen, joka oli ikäänkuin kiitosrukous hänen elämäänsä tulleesta suuresta hyvästä, nojasi rintasuojukseen ja silmäili pimeyteen posket punehtuneina ja sydän yhäti voimakkaasti sykkivänä. Hän naurahti hiljaa itsekseen pelkästä onnellisuuden tunteesta. Gian Marian leiristä tuli hänen halveksumisensa kohde. Mitä mahtaisi herttuan valta, kun hänellä oli sellainen sankari puolustajanaan nyt ja vastaisuudessa? Tässä piirityksessä oli kohtalonivaa, johon hänen mielensä kiintyi. Tulemalla tällä tavoin asevoimin häntä vastaan Gian Maria pyrki voittamaan hänet vaimokseen; mutta herttuan kaikki saavutukset supistuivat siihen, että hän oli työntänyt hänet, Valentinan, sen miehen syliin, jota hän oli oppinut rakastamaan juuri tämän piirityksen nojalla. Illan pehmeä lämpö ja niityiltä leyhkivä tuoksu sopivat hyvin hänen mielialaansa, ja hänen poskiaan hyväilevästi hivelevä tuuli tuntui kaiuttavan hänen sydämestään lähteviä säveliä. Sillä hetkellä tuntuivat Roccaleonen vanhat, harmaat muurit sulkevan sisäänsä hänen paratiisinsa, ja hänen huuliltaan värähti vienosti vanhan rakkauslaulun katkelma. Mutta kuten paratiisissa — voi! — oli täälläkin käärme, joka kuulumattomasti hiipi hänen taaksensa ja pian sihisi hänen korvaansa. Ja sillä oli Romeo Gonzagan ääni.
"On lohdullista, madonna, että Roccaleonessa on ainakin yksi ihminen, jolla on rohkeutta laulaa."
Tämä sointuva, mutta nyt sanomattoman uhkaava ääni sai Valentinan hätkähtäen heräämään onnekkaista mietteistään, ja hän kääntyi puhujaan päin.
Hän näki Gonzagan kasvojen kalpean välkkeen, erotti hämärästi miehen silmien kiukkuisen kiillon, ja vasten hänen tahtoaankin puistatti häntä levottomuuden värähdys. Hän vilkaisi taaksensa sinne, missä hän äsken oli huomannut vahtisotilaan. Nyt ei ketään ollut siellä eikä muuallakaan sillä muurilla. He olivat kahden kesken, ja herra Gonzaga näytti erikoisen ilkeältä.
Hetkisen vallitsi pingoittunut hiljaisuus, jota häiritsivät vain vallihauta-puron kohina ja Gian Marian leiristä kantautuva vahdin käreä huuto: "Chi vu là?" Sitten Valentina käännähti hermostuneesti, aprikoiden, kuinka paljon Gonzaga oli saattanut nähdä ja kuulla siitä, mitä hänen ja Francescon välillä oli tapahtunut.
"Mutta jäittehän te itsekin, Gonzaga", vastasi hän, "tuonne alhaalle laulamaan, kun minä lähdin".
"Kuhertelemaan täällä kuutamossa sen kirotun rehentelijän, sen roiston, sen syrjäkujilla kasvaneen sbirro-lurjuksen kanssa!"
"Gonzaga! Kuinka rohkenette?"
"Rohkenenko?" pilkkasi keikari suunniltaan intohimosta. "Tekö puhutte rohkenemisesta — te, Guidobaldo da Montefeltron veljentytär, jaloon ja ylhäiseen Rovere-sukuun kuuluva nainen, heittäydyttyänne tuollaisen halpasyntyisen rengin kuin tuon masnadieron, rosvon, salamurhaajan syleilyyn? Ja sopiiko teidän puhua rohkenemisesta ja käyttää tuollaista sävyä minua kohtaan, kun teidän itsenne pitäisi kuolla tai mykistyä häpeästä?"
"Gonzaga", vastasi Valentina, jonka kasvot olivat yhtä kalpeat kuin hovimiehen, mutta jonka ääni oli varma ja kova suuttumuksesta, "poistukaa luotani nyt — heti paikalla! Muutoin käsken suomia teitä — suomia luita myöten."
Tuokion keikari tuijotti häneen ikäänkuin huumaantuneena. Sitten hän heilautti kätensä taivasta kohti, antoi niiden raskaasti pudota kupeilleen, kohautti olkapäitään ja naurahti pahanilkisesti. Mutta hän ei yrittänytkään poistua.
"Kutsukaa miehenne!" vastasi hän tukahtuneesti. "Tehkää minulle tahtonne mukaan! Suomitkaa minut verille tai kuoliaaksi — olkoon se palkkioni kaikesta siitä, mitä olen tehnyt, mitä olen uskaltanut, mitä olen uhrannut palvellakseni teitä. Se olisi yhdenmukaista muiden tekojenne kanssa."
Valentina koetti katsoa miestä silmiin hämyssä, ja hänen rintansa nousi ja laski rajusti hänen ponnistaessaan hillitäkseen itseään, ennenkuin puhuisi.
"Herra Gonzaga", virkkoi hän vihdoin, "en kiellä, että palvelitte minua uskollisesti karatessani Urbinosta —"
"Miksi puhua siitä?" ärähti keikari. "Sitä palvelustahan käytitte hyväksenne ainoastaan siihen saakka, kunnes tarjoutui toinen, jolle saatoitte osoittaa suosiotanne ja luovuttaa linnoituksenne ylipäällikkyyden. Miksi puhua siitä?"
"Osoittaakseni, että se palvelus, johon viittasitte, on nyt maksettu", tokaisi tyttö tuikeasti. "Moittimalla minua otitte maksun ja loukkaamalla minua poljitte kiitollisuuteni olemattomaksi."
"Logiikkanne on perin mukava", ivasi hovimies. "Minut heitetään syrjään kuin kulunut vaatekappale, joka katsotaan maksetuksi, koska se paljosta ankarasta käytöstä on alkanut näyttää hiukan nukkavierulta."
Ja nyt välähti Valentinan mieleen, että miehen puheet kenties olivat jonkun verran oikeutetut. Kenties hän oli kohdellut Gonzagaa hieman tylysti.
"Arveletteko, Gonzaga", kysyi hän, ja hänen sävyssään oli nyt vähän lempeämpi häive, "että koska olette palvellut minua, saatte loukata minua ja ritaria, joka myöskin on palvellut minua, ja —"
"Missä suhteessa voidaan hänen palveluksiaan verrata minun palveluksiini? Mitä hän on tehnyt sellaista, mitä enempää minä en ole tehnyt?"
"No niin, kun miehet täällä kapinoitsivat —"
"Pyh! Älkää puhuko minulle siitä! Jumalan ruumis! Hänen alaansa on moisten sikojen johtaminen. Hän on itse yksi heistä. Mutta muuten, mitä menetettävää on sellaisella miehellä ollessaan mukana kapinassanne verrattuna siihen vahinkoon, joka minulle täytyy siitä koitua?"
"No, jos kaikki käy huonosti, saattaa hän kaiketi menettää henkensä", vastasi tyttö hiljaa. "Voitteko te menettää enemmän?"
Mies teki maltittoman eleen.
"Jos kaikki käy huonosti — niin. Silloin se saattaa tulla hänelle kalliiksi. Mutta jos kaikki käy hyvin ja tämä piiritys lopetetaan, ei hänellä enää ole mitään pelättävää. Minun asiani on kokonaan toisin. Päättyköönpä tämä piiritys miten tahansa, minä en voi mitenkään välttää Gian Marian ja Guidobaldon kostoa. He tietävät, mikä osuus minulla siinä on. He tietävät, että minä olen avustanut menettelyänne ja että te ilman minua ette mitenkään olisi voinut varustautua tällaiseen vastarintaan. Miten tahansa teille ja tälle herra Francescolle käy, minä en siitä voi selviytyä."
Valentina hengähti syvään ja esitti sitten hänelle luonnollisen kysymyksen:
"Ettekö pohtinut sitä — ettekö punninnut näitä mahdollisuuksia — ennenkuin ryhdyitte tähän puuhaan, ennenkuin itse yllytitte minua tällaiseen menettelyyn?"
"Kyllä; kyllä sen tein", myönsi keikari jörösti.
"Minkä tähden sitten nämä valittelut nyt?"
Gonzagan vastaus oli harvinaisen, mielipuolisen vilpitön. Hän kertoi tehneensä kaikki, koska hän rakasti Valentinaa, koska viimemainittu oli näyttänyt hänelle sellaisia merkkejä, ettei hänen rakkautensa ollut toivoton.
"Minäkö näyttänyt teille sellaisia merkkejä?" keskeytti tyttö hänen puheensa. "Taivaallinen äiti! Mainitkaahan ne merkit, jotta itse ne tietäisin!"
"Ettekö aina ollut ystävällinen minulle?" kysyi Gonzaga. "Ettekö aina osoittanut pitävänne seurastani? Ettekö aina halunnut minun laulavan teille teidän kunniaksenne sepittämiäni lauluja? Ettekö kääntynyt juuri minun puoleeni hätänne hetkellä?"
"Katsokaa nyt, kuinka kurja olento olette, Gonzaga!" vastasi neito murhaavasti. "Jos vain nainen hymyilee teille, lausuu teille ystävällisen sanan, sallii teidän laulaa hänelle, niin te jo päättelette hänen rakastuneen teihin. Ja joskin käännyin puoleenne hätäni hetkellä, kuten muistutitte minun tehneen, täytyykö sen olla rakkauden merkki? Ajatteleeko jokainen herrasmies siten, kun avuton nainen turvautuu häneen vaikeuksissaan? Mutta jos niinkin olisi", jatkoi hän, "miten se kaikki vähentäisi sitä vaaraa, josta puhuitte? Joskin minua kosiessanne saisitte myöntävän vastauksen, niin ettekö sittenkin olisi sama Romeo Gonzaga, setäni ja Gian Marian suuttumuksen maalitaulu? Minä pikemminkin luulisin sen heidän vihaansa vain äidyttävän."
Mutta hovimies haihdutti hänen harhaluulonsa. Hän ei kiukuissaan arkaillut, vaan esitti tytölle sen päättelynsä, että hän Valentinan puolisona olisi turvattu.
Sen kuultuaan neito nauroi ääneen.
"Tällaisista juonistako siis julkeutenne sai virikkeensä?"
Se pisti miestä. Vapisten hänet vallanneesta intohimosta hän astui ihan likelle Valentinaa.
"Sanokaahan, madonna, minkä tähden meidän tulee pitää julkeutena Romeo Gonzagassa kosintaa, johon nimetöntä seikkailijaa rohkaisemme?" kysyi hän ääni käheänä ja värisevänä.
"Varokaa!" kehoitti neito.
"Mitä minun pitää varoa?" säväytti Gonzaga. "Vastatkaa, monna Valentina! Olenko niin halpa mies, että jos ajattelenkin rakastavani teitä, olen julkea samalla kun teidän sopii antautua tämän rehentelevän vintiön syleiltäväksi ja suudeltavaksi? Järkeilynne ja tekonne sointuvat huonosti yhteen."
"Raukka!" kivahti tyttö. "Mikä koira olettekaan!" Ja hänen kiihkoisesti liekehtivien silmiensä edessä Gonzaga peräytyi rohkeutensa alkaessa horjua. Valentina hillitsi suuttumuksensa äkkiä ja vaarallisen rauhallisesti käski hänen järjestää niin, ettei hän enää seuraavana aamuna olisi Roccaleonessa. "Käyttäkää hyväksenne yön pimeyttä", neuvoi tyttö häntä, "ja välttäkää Gian Marian valppautta parhaanne mukaan! Tänne ette saa jäädä."
Silloin valtasi miekkosen ankara pelko, joka karkoitti hänen kiukkunsa viimeisetkin rippeet. Eikä se ollut yksin pelkoa, se meidän on myönnettävä ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia. Se johtui myöskin siitä oivalluksesta, että hänen täytyi jäädä Roccaleoneen, jos hän mieli saada Valentinalta korvauksen tästä osakseen tulleesta kohtelusta, jos hän mieli sammuttaa kostonjanoaan. Hänen suunnitelmansa oli pettänyt. Mutta hänen aivonsa olivat hedelmälliset, ja hän saattaisi keksiä toisen, joka onnistuisi ja jonka avulla Gian Maria pääsisi Roccaleoneen. Siten hän saisi kostaa runsain mitoin. Valentina kääntyi poispäin julistettuaan hänen karkoitusmääräyksensä, mutta hän juoksi neidon jälkeen ja rukoili nyt polvillaan surkeasti, että häntä vielä hetkinen kuultaisiin.
Ja Valentina, joka jo nyt katui tylyyttään ja ajatteli Gonzagan mustasukkaisuudessaan ehkä tuskin olleen vastuunalaisen puheistaan, seisahtui kuuntelemaan.
"Ei niin, ei niin, madonna!" ulisi mies, jonka sävy vihjaisi kyynelten olevan lähellä. "Älkää karkoittako minua pois! Jos minun täytyy kuolla, sallikaa minun kuolla täällä Roccaleonessa, viimeiseen henkäykseeni asti avustaen sen puolustamista! Mutta älkää heittäkö minua täältä joutumaan Gian Marian käsiin! Hän hirtättää minut sen tähden, että olen ollut mukana tässä puuhassa. Älkää palkitko minulle siten, madonna! Olette varmasti minulle hieman, kiitollisuudenvelassa, ja jos olin hullu äsken puhuessani teille, pakotti siihen minua rakkaus teitä kohtaan — rakkaus teitä ja epäluulo tuota miestä kohtaan, josta kumpikaan meistä ei tiedä mitään. Madonna, säälikää vähän! Sallikaa minun jäädä!"
Valentina silmäili häntä, horjuen säälin ja halveksumisen välillä.
Sitten voitti sääli tytön oikullisessa, mutta aina lempeässä sydämessä.
Hän käski miehen nousta pystyyn.
"Ja menkää, Gonzaga! Paneutukaa vuoteeseen ja nukkukaa, niin että tulette terveemmälle mielialalle! Me unohdamme kaikki, mitä olette sanonut, kunhan vain ette enää koskaan puhu siitä — ettekä rakkaudesta, jota väitätte tuntevanne minua kohtaan."
Teeskentelijä tarttui hänen hameensa liepeeseen ja vei sen huulilleen.
"Säilyttäköön Jumala sydämenne aina yhtä puhtaana, ylevänä ja anteeksiantavana!" mutisi hän katkonaisesti. "Käsitän kyllä, kuinka kehnosti olen ansainnut lempeytenne. Mutta minä palkitsen teille, madonna", vakuutti hän — ja totisesti hän sitä tarkoitti, vaikka ei siinä mielessä kuin näytti.