YHDESKOLMATTA LUKU
Katuva syntinen
Roccaleonessa kului viikko rauhallisesti, niin rauhallisesti, että oli vaikea käsittää Gian Marian sadan sotamiehensä kanssa olevan tasangolla sitä piirittämässä.
Aquilan kreiviä ärsytti tämä toimettomuus samoin kuin sekin, ettei Fanfullalta kuulunut tietoja; ja hän aprikoi epämääräisesti, mitä Babbianossa oli tekeillä, koska Gian Maria tyytyi istumaan toimettomana heidän edessään, ikäänkuin hänen käytettävissään olisi kuukausia pakottaakseen nälällä heidät antautumaan. Tämä salaisuus olisi selvinnyt, jos hän olisi tietänyt saavansa kiittää Gonzagaa tästä Gian Marian tavattomasta kärsivällisyydestä. Hovimies oli nimittäin saanut tilaisuuden lähettää uuden kirjettä kuljettavan nuolen herttuan leiriin ja siten ilmoittanut viimemainitulle, miten ja minkä tähden äskeinen salahanke oli mennyt myttyyn, sekä kehoittanut Gian Mariaa odottamaan ja luottamaan siihen, että hän keksisi paremman suunnitelman luovuttaakseen linnan parittajien valtaan. Hän oli luvannut perin rohkeasti ja varmasti, ja Gian Maria — kuten tosiasiat osoittivat — oli luottanut hänen lupaukseensa ja varronnut sen täyttämistä. Mutta vaikka Gonzaga vaivasikin aivojaan lakkaamatta, ei hän saanut minkäänlaista mielijohdetta, hänen päähänsä ei pälkähtänyt ainoatakaan suunnitelmaa, jolla hän olisi voinut toteuttaa aikomansa kavalluksen.
Hän käytti ovelasti aikaa voittaakseen takaisin Valentinan suosion ja luottamuksen. Hänen ja Guidobaldon veljentyttären välisen myrskyisen keskustelun jälkeisenä aamuna hän oli ripittäytynyt veli Domenicolle ja nauttinut ehtoollista. Senjälkeen hän kävi joka aamu jumalanpalveluksessa ja tuli hurskautensa ja palavan hartautensa nojalla kaikille muille esikuvaksi. Tämä ei suinkaan ollut tehoamatta Valentinaan, joka oli kasvatettu luostarissa ja oli jossakin määrin harras uskovainen. Hän piti tätä Gonzagan tapojen tavatonta muutosta luonteen muutoksen osoituksena. Se, että Gonzaga oli nauttinut ehtoollista hänelle lausumiensa hurjien sanojen jälkeisenä aamuna, merkitsi sitä, että mies katui rikollista kiihkoaan; sen, että keikari pysyi äärimmäisen hartaana senjälkeen, hän tulkitsi merkitsevän sitä, että katumus oli vilpitön ja pysyväinen.
Ja niinpä hän johtui kysymään itseltään, eikö Gonzagaa vastaan oltu tehty yhtä paljon syntiä kuin hän oli tehnyt muita vastaan, ja lopulta hän vakuutti itselleen syyn jossakin määrin olevan hänen. Nähdessään keikarin niin katuvaisena hän päätteli, ettei mies enää rikkoisi, otti hänet uudelleen suosioonsa, ja vähitellen heidän aikaisemmat ystävälliset suhteensa palasivat, käyden ehkä entistä varmemmiksi, koska neito uskoi, ettei mies kaiken tapahtuneen jälkeen enää ymmärtäisi häntä väärin.
Gonzaga ei ymmärtänyt häntä väärin eikä sallinut toiveikkuutensa eikä aina herkeän turhamaisuutensa harhauttaa itseään vääriin toiveihin. Hän luki Valentinan ajatukset ihan tarkalleen, ja joskin niiden lukeminen oli vain omiaan tekemään hänet yhä katkerammaksi ja lujittamaan hänen kostonhimoisia aikeitaan, se siitä huolimatta sai hänet hymyilemään sitäkin herttaisemmin ja liehakoimaan nöyremmin.
Ja tyytymättä siihen hän ei rajoittanut mairitteluaan Valentinaan, vaan koetti hymyilevän itsepintaisesti suikertautua myöskin Francescon suosioon. Ei ainoakaan henkilö Roccaleonessa — ei edes Ercole-öykkäri — korottanut useammin eikä innokkaammin ääntänsä kiittääkseen ja ylistääkseen linnan ylipäällikköä. Valentina pani sen merkille, piti sitä lisämerkkinä siitä, että hän katui entisyyttä ja aikoi olla parempi vastaisuudessa, ja kävi yhä sydämellisemmäksi häntä kohtaan. Hän oli sangen ovela, tämä kaunis herra Romeo, tunsi naisen sydämen ja tiesi, ettei naisesta mikään imartelu ole mieluisempaa kuin hänen rakastamaansa mieheen kohdistuva.
Siten Gonzaga saavutti kaikkien luottamuksen ja arvonannon sen rauhallisen viikon aikana. Hän näytti muuttuneelta mieheltä, ja kaikki muut paitsi Peppeä katsoivat tämän muutoksen tekevän hänet entistä suuremman luottamuksen ja ystävällisyyden arvoiseksi. Mutta älykäs narri katseli sivusta ja aprikoi. Sellaisia muutoksia kuin tämä oli, ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Hän ei uskonut inhimilliseen muodonvaihdokseen, jonka nojalla eilinen toukka saattaisi tänään olla perhonen. Ja niinpä hän ei tässä liehakoivassa, hymyilevässä, nöyrässä Gonzagassa nähnyt mitään muuta kuin epäluotettavan olennon, miekkosen, jota tuli pitää silmällä äärimmäisen valppaasti. Tähän valppaaseen silmälläpitoon antautuessaan kyssäselkä osoitti intoa, joka perustui siihen, että hän sydämensä pohjasta kammosi hovimiestä. Mutta Gonzaga huomasi narrin epäluulot ja valppauden, ja hänen onnistui kerran päästä eroon Peppen silmälläpidosta lähettääkseen Gian Marialle kirjeen, jossa esitti punomansa, älykkään suunnitelman.
Se ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä sunnuntaisessa jumalanpalveluksessa. Kaikkina pyhäpäivinä oli monna Valentinan tapana vaatia koko linnan miehistö yhtä ainoata vahtia lukuunottamatta — ja siihenkin poikkeukseen hän suostui vain Francescon perin hartaasta pyynnöstä — mukaan aamuiseen jumalanpalvelukseen. Ikäänkuin innoituksen vihjaamana välähti keikarin mieleen, että sellainen puolituntinen tarjoisi hänelle mitä sopivimman hetken avata Roccaleonen portit piirittäjille. Seuraavana sunnuntaina oli Kristuksen ruumiin juhla. Silloin olisi hänen tilaisuutensa.
Ollen polvillaan, pää taivutettuna hurmioisen hartaaseen rukoukseen, hän kypsytti kavallussuunnitelmaansa. Yhden ainoan vahtisotilaan hän saattaisi lahjoa tai — jolleivät lahjukset tehoaisi — murhata. Hän käsitti, ettei hän yksin saisi lasketuksi raskasta nostosiltaa alas ja ettei se olisi viisastakaan, vaikka se kävisikin päinsä, sillä sen melu saattaisi hälyttää varusväen. Mutta olihan sivuportti. Gian Marian täytyi rakennuttaa kevyt, kannettava silta ja pitää se valmiina laskettavaksi vallihaudan ylitse, jotta hänen sotilaansa voisivat hiljaa tunkeutua linnaan pikku portista.
Ja saatuaan siten salajuonensa valmiiksi ja sen kaikki yksityiskohdat selviksi hän meni huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, joka ilahduttaisi Gian Marian sydäntä. Hän valitsi suotuisen hetken lähettääkseen sen, kuten hän oli lähettänyt edellisetkin, kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, ja näki sitten Gian Marian merkin, jonka hän oli kirjeessään ehdottanut ja jolla ilmaistiin, että suunnitelma hyväksyttiin. Hyräillen hilpeätä säveltä riemuissaan siitä, että saisi kostetuksi niin perinpohjaisesti, Gonzaga lähti huoneestaan linnan puutarhaan huvittelemaan hovinaisten keralla sokkoleikillä.
Kuinka hartaasti Babbianon herttua lieneekään onnitellut itseään liittolaisensa Gonzagan ja sen ovelan suunnitelman tähden, jonka viimemainittu oli keksinyt saattaakseen Roccaleonen hänen haltuunsa, saapui hänelle seuraavana aamuna uutisia, jotka saivat hänet riemuitsemaan siitä sata kertaa hartaammin. Hänen alamaisensa Babbianossa olivat avointa kapinaa hipovassa tilassa niiden levottomuutta herättävien huhujen johdosta, että Caesar Borgia varustautui Roomassa hyökätäkseen herttuakuntaan, ja sen vuoksi, että Gian Maria sellaiseen aikaan oli kauan poissa kotoa kosioretkellä, jonka aikaa he pitivät huonosti valittuna. Oli muodostettu voimakas puolue, ja sen johtajat olivat naulanneet palatsin porttiin sellaisen julistuksen, että jollei Gian Maria kolmen päivän kuluessa palaisi järjestämään Babbianon puolustusta, syöksisivät he hänet valtaistuimelta ja lähtisivät Aquilaan pyytääkseen hänen serkkuaan Francesco del Falcoa — jonka isänmaallisuus ja sotataito olivat yleisesti tunnetut — ottamaan vastaan Babbianon kruunun ja suojelemaan heitä.
Kuultuaan sen uutisen ja luettuaan julistuksen, jonka Alvari oli tuonut muassaan, Gian Maria joutui raivonpuuskan valtaan, jollaiset tekivät hänen nimensä sananparreksi Babbianossa. Pian hän kuitenkin jäähtyi. Tuolla linnassa oli Gonzaga, joka oli luvannut päästää hänet Roccaleoneen keskiviikkona. Siten hänelle jäisi aikaa ensin vallata vastahakoinen morsiamensa ja sitten ratsastaa vinhaa vauhtia Babbianoon, ennättääkseen sinne ajoissa ennen hänen alamaistensa myöntämän kolmipäiväisen armonajan päättymistä.
Hän neuvotteli Guidobaldon kanssa ja vaati, että pitäisi varata pappi odottamaan vihkiäkseen heidät heti, kun hän olisi tuonut Valentinan linnoituksesta. Tästä seikasta he olivat joutumaisillaan riitaan. Guidobaldo ei aluksi tahtonut suostua niin hätäiseen vihkimiseen; se ei ollut sopusoinnussa hänen veljentyttärensä arvon ja aseman kanssa, ja jos Gian Maria mieli mennä naimisiin Valentinan kanssa, täytyisi hänen tulla Urbinoon ja sallia jonkun kardinaalin suorittaa juhlallinen toimitus. Silloin teki Gian Maria viisaasti hillitessään tavallista pikaisuuttaan ja niellessään kielellään pyörivän, kiivaan, uhmaavan vastauksen. Jollei hän olisi niin tehnyt, olisi seurauksena otaksuttavasti ollut heidän väliensä pysyvä rikkoutuminen, sillä Guidobaldo ei suinkaan sallinut kenenkään rehennellä itselleen ja oivalsi varsin hyvin, että Gian Maria tarvitsi enemmän häntä kuin hän Gian Mariaa. Ja sen käsitti sillä hetkellä myöskin Babbianon herttua, ja sen tajuten hän päätti anoa, vaikka hän muutoin olisi saattanut komentaa, vain suosionosoituksena sitä, mitä hän muutoin olisi saattanut vaatia uhkaillen. Ja niin hän sai Guidobaldon — vaikka vastahakoisesti — taipumaan toivomuksiinsa tässä asiassa, ja hyväntahtoisuudessaan Urbinon herttua suostui syrjäyttämään arvokkuutensa, joka kiihoitti häntä toimituttamaan juhlamenot ruhtinaallisen komeasti.
Kun tämä oli päätetty, siunasi Gian Maria Gonzagaa, joka teki sen kaiken mahdolliseksi ja tuli hänen avukseen perin sopivassa tilaisuudessa, koska muutoin olisi ollut pakko turvautua tykkeihin ja verenvuodatukseen.
Ainoana epäilyksen varjona Gonzagan mielessä pilaamassa hänen ehdotonta menestyksen varmuuttaan oli se, että hän osasi antaa oikean arvon Francescon rohkealle luonteelle ja neuvokkuudelle, mutta ikäänkuin jumalat olisivat tahtoneet suosia häntä mahdollisimman paljon, työnnettiin aavistamattomasti hänen käteensä omituinen ase sen torjumiseksi.
Sattui niin, ettei Alvari ollut ainoa sinä päivänä Roccaleoneen taivaltanut sanantuoja. Häntä seurasi muutamia tunteja myöhemmin Aquilan kreivin palvelija Zaccaria, joka ratsasti kovasti ja saapui linnan lähistölle auringon laskiessa. Koska hänen päämääränsä oli itse linnoitus, oli hänen pakko odottaa metsässä pimeän tuloon saakka, ja sittenkin hänen tehtävänsä oli sangen vaarallinen.
Yön toisen tunnin lopulla, jolloin kuu oli pilvien peitossa — sillä taivaalla liikkui myrskyä uhkaavia hattaroita — sattui itäisellä muurilla kävelevä vahtisotilas kuulemaan vallihaudasta loisketta, jota säesti suutansa vaivoin vedenpinnalla pitävän uijan pärskyvä hengitys. Hän luikkasi uimarille, mutta ei saanut vastausta, ja kääntyi mennäkseen hälyttämään, mutta juoksi Gonzagan syliin, joka oli tullut muurille hengittämään raitista ilmaa.
"Teidän armonne", huudahti mies, "vallihaudassa ui joku".
"Mitä?" äänsi Gonzaga, jonka mieleen välähti satoja epäluuloja Gian
Mariaa kohtaan. "Kavallustako?"
"Niin arvelin."
Gonzaga tarttui miehen asetakin hihaan ja veti hänet takaisin rintasuojukselle. He tirkistivät muurin ylitse, ja alhaalta pimeydestä heille huudettiin heikosti: "Hoi!"
"Kuka siellä?" tiedusti Romeo.
"Ystävä", tuli vastaus hiljaa. "Sanantuoja Babbianosta ja kirje hänen ylhäisyydelleen Aquilan kreiville. Viskatkaa minulle nuora, ystävät, ennenkuin hukun tähän kaukaloon!"
"Te houritte, hupsu!" vastasi Gonzaga. "Roccaleonessa ei ole kreivejä."
"Varmasti, herra vahtisotilas", intti ääni, "on siellä isäntäni, herra
Francesco del Falco. Heittäkää minulle nuora, totisesti!"
"Herra Fran —" alkoi Gonzaga. Sitten häneltä pääsi tukehtumista muistuttava korahdus. Äkkiä tuntui selvittävä valo kirkastaneen hänen mielensä. "Noutakaa nuoraa!" käski hän käheästi vahtisotilasta. "Tuolta asepihalta! Joutuin, tomppeli!" lisäsi hän, peläten nyt jonkun saapuvan häiritsemään.
Hetkisen kuluttua mies palasi, ja nuoran pää laskettiin alhaalla olevalle tulijalle. Muutamia sekunteja myöhemmin Zaccaria seisoi Roccaleonen muurilla veden tippuessa hänen läpimäristä vaatteistaan ja keräytyen lammikoksi hänen jalkojensa ympärille.
"Tänne päin!" virkkoi Gonzaga ja opasti miehen aseistustornille, jossa paloi lyhty. Sen valossa hän silmäili vastatullutta ja käski vahdin sulkea oven ja jäädä ulkopuolelle äänen kuuluviin.
Zaccariaa näytti tämä määräys hämmästyttävän. Tällaista vastaanottoa hän tuskin oli odottanut pantuaan siten henkensä vaaraan päästäkseen linnaan kirjeineen.
"Missä on isäntäni?" kysyi hän kylmästä kylvystä kalisevien hampaittensa välitse ja aprikoi epävarmasti, kuka tämä perin uhkea herrasmies saattoi olla.
"Onko herra Francesco del Falco isäntänne?" tiedusti Romeo.
"On, herra. Minulla on ollut kunnia olla hänen palveluksessaan viimeiset kymmenen vuotta. Toin hänelle kirjeen herra Fanfulla degli Arcipretilta. Se on hyvin tärkeä. Suvaitsetteko viedä minut hänen luoksensa?"
"Olette kovin märkä", jupisi Gonzaga huolestuneesti. "Saatte kuolemantaudin vilustumisesta, ja sellaisen miehen kuolema, joka on ollut kyllin uskalias tunkeutuakseen Gian Marian ketjujen lävitse, on totisesti valitettava." Hän astui ovelle. "Hoi!" kutsui hän vahtia. "Viekää tämä urhea mies tuonne ylös ja etsikää hänelle toiset vaatteet!" Hän osoitti tornin ylempään huoneeseen päin, jossa sellaisia tavaroita tosiaankin oli varastossa.
"Entä kirjeeni, hyvä herra!" huudahti Zaccaria maltittomasti. "Se on hyvin kiireellinen, ja tuhlasin jo tuntikausia varrotessani metsässä."
"Tokihan voitte odottaa siihen saakka, kunnes olette muuttanut vaatteita? Henkenne kaiketi on tärkeämpi kuin muutamien minuuttien viivytys."
"Mutta herra degli Arcipretilta sain määräyksen, etten saa hukata hetkistäkään."
"No, si, si!" virkkoi Gonzaga, tekeytyen hyväntahtoisen kärsimättömän näköiseksi. "Antakaa kirje sitten minulle; minä vien sen kreiville teidän riisuessanne noita märkiä tamineitanne."
Zaccaria silmäili häntä epäilevästi tuokion. Mutta hän näytti niin vaarattomalta hienossa asussaan, ja hänen kauniiden kasvojensa ilme oli niin miellyttävä ja vilpitön, että miehen empiminen haihtui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hän otti hatun päästänsä ja veti sen kuvun sisältä kirjeen, jonka hän oli pannut sinne säilyttääkseen sen kuivana. Sen hän antoi nyt Gonzagalle, joka lausui vahdille vielä viimeiset ohjeet sanantuojalle annettavien vaatteiden etsimisestä ja poistui sitten mennäkseen asialleen. Mutta oven ulkopuolella hän seisahtui ja huusi vahdin taaskin luoksensa.
"Tässä on teille dukaatti", supatti hän. "Tehkää, kuten käsken! Sitten saatte lisää. Pidättäkää miestä tornissa siihen asti, kunnes palaan, älkääkä missään nimessä salliko kenenkään kuulla tai nähdä häntä!"
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne", lupasi mies. "Mutta entä jos kapteeni tulee ja huomaa, että olen poissa vahtipaikaltani?"
"Minä huolehdin siitä. Ilmoitan herra Fortemanille lähettäneeni teidät erikoiselle asialle ja pyydän häntä lähettämään toisen vahdin sijallenne. Olette tämän yön vapaa vahtipalveluksesta."
Mies kumarsi ja meni äänettömästi pitämään silmällä vankiaan, sillä sellaisena hän nyt Zaccariaa piti.
Gonzaga meni Fortemanin luokse vahtihuoneeseen ja teki, kuten oli vahdille luvannut.
"Mutta", ärähti Ercole, punastuen, "kenen luvalla olette sen tehnyt?
Millä oikeudella lähetätte vahtisotilaita omille asioillenne? Christo
Santo! Linnaanhan saattaa vihollinen tunkeutua vahtien noutaessa
teidän makeisrasiaanne tai runokirjaanne!"
"Muistanette —" alkoi Romeo rusentavan arvokkaan näköisenä.
"Piru vieköön teidät ja lähettäjänne!" kivahti öykkäri. "Herra linnanpäällikkö saa kuulla tästä."
"Ei millään ehdolla", huudahti Gonzaga, jonka suuttumus nyt muuttui levottomuudeksi; ja hän tarttui Fortemanin vaipan liepeeseen, kun kapteeni aikoi lähteä toteuttamaan uhkaustaan. "Herra Ercole, olkaa järkevä, pyydän. Hälyttäisimmekö koko linnan ja häiritsisimmekö monna Valentinaa näin mitättömän asian tähden? Mies, teille nauretaan." "Mitä?" Ercole ei pitänyt mistään sen vähemmän kuin siitä, että hänelle naurettiin. Hän mietti hetkisen, ja hänestä alkoi tuntua, että kenties hän teki kärpäsestä härkäsen. Sitten hän huusi: "Hei, Aventano, ota pertuskasi ja mene vahtiin itäiselle muurille! Kas niin, herra Gonzaga, olen noudattanut toivomustanne. Mutta herra Francesco saa kuulla tästä, kun hän tulee kierrokselleen."
Gonzaga poistui hänen luotansa. Francesco ei lähtisi kierrokselleen vielä tuntikauteen, eikä sitten olisi väliä, mitä Fortemani hänelle kertoisi. Tavalla tai toisella hän pystyisi selittämään menettelynsä.
Hän meni linnanpihan poikki ja nousi portaita myöten omaan huoneeseensa. Sinne päästyään hän sulki oven ja pani sen salpaan. Sytytettyään kynttilän ja viskattuaan kirjeen pöydälle hän istuutui silmäilemään sen ulkokuorta ja laajaa, punaista sinettiä, joka välkkyi hänen kynttilänsä keltaisessa valossa.
Vai niin! Tämä harhaileva ritari, tämä mies, jota hän oli pitänyt halpasukuisena palkkasoturina, oli kun olikin kuuluisa Aquilan kreivi, Babbianon kansan lemmikki, kaikkien soturien ihanne Sisiliasta Alpeille saakka. Eikä hän ollut sitä epäillyt! Tylsä-älyisenä hän nyt piti itseään. Hän oli kuullut usein kuvailtavan tätä maineikasta condottieroa, tätä Italian ritareiden esikuvaa. Hän olisi saattanut tietää, ettei ole olemassa kahta niin hallitsevasti esiintyvää miestä kuin hän oli nähnyt tämän miehen esiintyvän Roccaleonessa. Mitä varten hän oli täällä? Johtuiko se siitä, että hän rakasti Valentinaa, vai siitäkö —? Hän pysähtyi mielessään nopeasti muistelemaan Babbianon poliittista elämää. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti mahdollisuus, joka pani hänen silmänsä säihkymään ja hänen kätensä vapisemaan kiihkosta. Oliko tämä vain poliittinen suunnitelma kreivin serkun syöksemiseksi valtaistuimelta, jonka tavoittelijaksi Gonzaga oli kuullut Francesco del Falcoa huhuiltavan? Jos asia oli niin, kuinka suloisesti hän saisikaan kostaa paljastaessaan kreivin! Kuinka kovasti sen täytyisikään nöyryyttää Valentinaa! Kirje oli hänen edessään. Sen sisältö selvittäisi, kuinka asianlaita oikein oli. Mitä kirjoitti kreiville hänen ystävänsä Fanfulla?
Hän otti kirjeen käteensä ja tähysti tarkasti sinettiä. Hiljaa, tyynesti, hitaasti hän sitten veti esille tikarinsa. Jos hänen epäluulonsa olivat perusteettomat, tarjoaisi hänen kynttilänliekissä kuumennetun tikarinsa terä hänelle keinon salata sen, että hän oli peukaloinut kirjettä. Sujutettuaan terän sinetin alle hän liikutti sitä varovasti, kunnes se heltisi ja jätti kirjeen avonaiseksi. Hän käänsi sen auki laskoksistaan, ja hänen lukiessaan laajenivat hänen silmänsä. Hän näytti sykertyvän tuoliinsa, ja hänen paperia pitelevä kätensä tutisi. Vedettyään kynttilää likemmäksi hän varjosti silmiään ja luki kirjeen toistamiseen sanan sanalta:
"HERRA KREIVI.
Olen viivyttänyt kirjoittamistani, kunnes tarkkailemani merkit tulisivat varmemmiksi, kuten nyt on käynyt, joten enää en vitkastele. Tämä siis lähtee Zaccarian tuomana ilmoittamaan teille, että tänään on lähetetty Gian Marialle sanoma, jossa häntä on vaadittu kolmessa päivässä palaa maan Babbianoon tai hylkäämään kaikki toiveet kruunuunsa, jota kansa lähettää edustajansa tarjoamaan teille Aquilaan, koska teidän luullaan olevan siellä. Nyt siis, rakas kreivi, tyranni on teidän armoillanne, Scyllan ja Charybdiksen välissä. Omassa vallassanne on päättää, miten tahdotte toimia; mutta riemuitsen siitä, etteivät teidän läsnäolonne Roccaleonessa ja itsepintainen puolustuksenne ole menneet hukkaan ja että pian saatte niittää hyvin ansaitun palkkion siitä. Kansaa on kiihoittanut tähän äärimmäiseen toimenpiteeseen täällä vallitseva hämminki.
Olemme saaneet sellaisia tietoja, että Caesar Borgia varustaa Roomassa sotajoukkoa hyökätäkseen Babbianoon, ja kansa on kiukustunut sen tähden, että Gian Maria viipyy näin kauan poissa tällaisena aikana. Ihmiset ovat tässä suhteessa lyhytnäköisiä, sillä he eivät oivalla, millaisia tuloksia täytyy olla seurauksena Urbinon kanssa solmitusta liitosta. Jumala suojelkoon ja auttakoon Teidän Ylhäisyyttänne, jonka hartain palvelija olen.