KAHDESKOLMATTA LUKU
Paljastus
"Francesco", virkkoi Valentina, ja nimi tuli hänen huuliltaan, ikäänkuin se olisi ollut hyväilysana, "minkä tähden tuollainen synkkä, huolestunut ilme?"
He olivat ruokasalissa, jonne toiset olivat heidät jättäneet, ja istuivat vielä pöydässä, jonka ääressä olivat syöneet illallista. Francesco käänsi ylöspäin tummat, miettivät silmänsä, ja kun ne nyt suuntautuivat Valentinaan, muuttui niiden miettivä ilme helläksi.
"Minua kiusaa tämä tietojen puute", tunnusti hän. "Toivoisin tietäväni, mitä Babbianossa tapahtuu. Olin arvellut, että tähän mennessä Caesar Borgia olisi kannustanut Gian Marian alamaiset jonkinlaiseen toimintaan. Kunpa tietäisin!"
Neito nousi pystyyn, tuli hänen luoksensa ja jäi seisomaan käsi hänen olkapäällänsä, katsellen hymyilevin silmin hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan.
"Ja kiusaako moinen pikku seikka sinua — sinua, joka viikko sitten vakuutit toivovasi, että tätä piiritystä kestäisi ikuisesti?"
"Älä pidä minua epävakaisena, anima mia", vastasi Francesco, suudellen olallaan lepääviä norsunluunvalkeita sormia. "Se tapahtui, ennenkuin maailmani muuttui sinun käskysi taikavoimasta. Ja niinpä", toisti hän, "toivoisin tietäväni, mitä Babbianossa on tekeillä".
"Mutta miksi huokailla niin turhan toiveen tähden?" huudahti Valentina. "Millä tavoin voisit tänne saada tietoja ulkoisen maailman tapahtumista?"
Francesco mietti tuokion, etsien sanoja vastatakseen hänelle. Sillä viikolla hän oli ollut parikymmentä kertaa paljastamaisillaan itsensä, ilmaisemaisillaan Valentinalle, kuka ja mikä hän oli. Mutta aina hän oli epäröinyt, jättäen paljastamisen toistaiseksi, kunnes aika näyttäisi sopivammalta. Sellainen oli hänestä nyt. Valentina luotti häneen, eikä hänellä ollut enää mitään syytä pysyä vaiti. Kenties hän oli jo nyt vitkastellut liian kauan; ja niinpä hän oli puhkeamaisillaan puhumaan, kun neito lähti hänen luotansa ja meni nopeasti ikkunan ääreen lähestyvien askelten äänen hälyttämänä. Sekunnin kuluttua avautui ovi, ja huoneeseen astui Gonzaga.
Tuokion hän seisoi epäröivänä oviaukossa, silmäillen heistä vuoroin toista, vuoroin toista, ja häntä vuorostaan välinpitämättömästi katseleva Francesco pani merkille, että hänen kasvonsa olivat kalpeat ja että hänen silmänsä kiiluivat kuin kuumeisen. Sitten hän astui eteenpäin, jätti oven jälkeensä auki ja eteni huoneeseen.
"Monna Valentina, minulla on teille ilmoitettavaa." Hänen äänensä vapisi hieman. "Herra — Francesco, suvaitsetteko jättää meidät kahden kesken?" Ja hänen kuumeiset silmänsä kääntyivät oveen päin niin kaunopuheisesti, ettei sanoja kaivattu.
Francesco nousi hitaasti pystyyn, koettaen tukahduttaa hämmästystään ja luoden pöydän ylitse katseen Valentinaan, ikäänkuin odottaen neidon vahvistavan tai hylkäävän tämän pyynnön, että hänen olisi poistuttava.
"Ilmoitettavaa minulle?" kummasteli tyttö vähäisen rypistyksen vetäessä hänen kulmakarvojaan vastakkain. "Minkäluontoinen asia on, hyvä herra?" "Yhtä tärkeä kuin salainenkin."
Valentina kohotti leukaansa ja näytti kärsivällisesti hymyillen pyytävän Francescoa sallimaan hänen tehdä tässä tapauksessa Gonzagan mieliksi. Kerkeänä tottelemaan Francesco taivutti päätänsä.
"Olen huoneessani, kunnes lähden tarkastuskierrokselle, madonna", ilmoitti hän ja poistui sitten huoneesta.
Gonzaga saattoi häntä ovelle, sulki sen jälkeensä, otti kasvoilleen surullisen paheksumisen ilmeen, palasi pöydän ääreen ja jäi seisomaan, katsoen sen toisella puolen olevaa Valentinaa.
"Monna", alkoi hän, "taivaan nimessä toivoisin tämän ilmoituksen, joka minun on teille kerrottava, lähtevän jonkun muun huulilta. Katsoen siihen, mitä on tapahtunut — täällä Roccaleonessa — minun hupsuuteni tähden — te — te saatatte ajatella tämän uhkuvan kostonhimoa."
Tyttö tuijotti häneen ymmälläolevan näköisenä.
"Te herätätte minussa levottomuutta, hyvä Gonzaga", vastasi hän, vaikka hymyillen.
"Voi! Kova onni on määrännyt osakseni vieläkin pahemman tehtävän. Olen saanut selville niin ruman kavallusvehkeen täällä linnassanne kuin petturi on koskaan punonut."
"Kavalluksen!" kertasi Valentina hiljaa silmiensä levitessä. "Entä kuka on syypää?"
Mies empi hetkisen, heilautti sitten kättänsä ja ehdotti hermostuneesti:
"Ettekö suvaitse istua?"
Koneellisesti Valentina istuutui pöydän ääreen katse koko ajan tähdättyinä toisen kasvoihin, samalla kun jännityksen synnyttämä levottomuus yhä pahemmin jäyti hänen sydäntään.
"Istukaa tekin", kehoitti hän, "ja kertokaa!" Gonzaga siirsi tuolin pöydän viereen, istuutui vastapäätä neitoa, vetäisi syvän henkäyksen ja tiedusti:
"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Aquilan kreivistä?"
"Olisi kummallista, jollen olisi. Hänhän on Italian uljain ritari, kuten maine häntä nimittää."
Gonzaga tähysti tarkasti tytön kasvoja ja oli tyytyväinen siihen, mitä hän niistä näki.
"Tiedättekö, mitä babbianolaiset hänestä ajattelevat?"
"Tiedän heidän häntä rakastavan."
"Entä tiedättekö, että hän on Babbianon valtaistuimen tavoittelija?
Muistanette, että hän on Gian Marian serkku?"
"Tiedän hänen ja Gian Marian sukulaisuussuhteet. Sitä en ole kuullut, että hän tavoittelee Babbianon valtaistuinta. Mutta mihin olemme harhautuneet?"
"Emme ole harhautuneet, madonna", torjui Gonzaga, "vaan menemme suoraa tietä mainitsemani kavalluksen ytimeen. Uskoisitteko minua, jos sanoisin, että täällä Roccaleonessa on Aquilan kreivin käskyläinen, joka kreivin eduksi pitkittää tätä piiritystä muka pyrkien karkoittamaan Gian Marian pois?"
"Gonzaga —" aloitti Valentina, enemmän kuin puolittain arvaten, mihin miehen selittelyt tähtäsivät. Mutta hovimies keskeytti hänen lauseensa harvinaisen epäkohteliaasti.
"Malttakaahan, madonna!" huudahti hän, katse suunnattuna Valentinan kasvoihin, pää käskevästi pystyssä. "Kuunnelkaa minua kärsivällisesti! En puhu joutavia. Siitä, mitä teille kerron, on minulla todistuksia ja todistaja. Sellainen henkilö, kreivin etujen ajaja, on keskuudessamme, ja hänen todellinen tarkoituksensa pitkittäessään tätä piiritystä ja rohkaistessaan ja auttaessaan teitä tekemään vastarintaa on saada Babbianon kansan kärsivällisyys Gian Mariaa kohtaan loppumaan ja saada se lähestyvän vaaran hetkellä, Caesar Borgian sotajoukkojen sitä uhatessa, luovuttamaan kruunu Aquilan kreiville."
"Mistä saitte tämän ruman valheen?" kysyi Valentina posket tulipunaisina, silmät hehkuvina.
"Monna", vakuutti mies kärsivällisesti, "tämä, mitä te nimitätte valheeksi, on jo tapahtunut tosiasia. En esitä teille turhan kuvittelun hedelmiä; minulla on taskussani mitä varmin todistus, että toivotun laatuinen tulos on jo saavutettu. Gian Maria on saanut alamaisiltaan uhkauksen, että jollei hän kolmen päivän kuluessa palaa pääkaupunkiinsa, he painavat herttuallisen kruunun Aquilan kreivin päähän."
Valentina nousi seisomaan, hilliten hyvin suuttumuksensa ja säilyttäen äänensä tyynenä.
"Missä se todistuskappale on? Ei, ei; minun ei tarvitse sitä nähdä. Olkoonpa se mikä tahansa, mitä se minulle todistaisi? Sen, että sananne, sikäli kuin ne koskevat Babbianon politiikkaa, saattavat pitää paikkansa; Gian Marialle tekemämme vastarinta saattaa tosiaankin riistää häneltä valtaistuimen ja olla hyvä palvelus Aquilan kreiville; mutta miten se todistaisi oikeaksi tuon valheenne, että herra Francesco — sillä selvästikin puhutte juuri hänestä — että herra Francesco olisi mainitsemanne kreivin asiamies? Siitä valheesta, Gonzaga, teitä rangaistaan ansionne mukaan."
Hän vaikeni, jääden odottamaan vastausta, ja hänen tarkkaillessaan keikaria, hyydytti tämän rauhallinen esiintyminen hänen sydäntään. Hovimies oli niin itseensä luottava, niin varmuutta uhkuva, ja Valentina oli oppinut tietämään sen Gonzagassa merkitsevän, että vaaran ja miehen välillä oli luja varustus. Hän huoahti syvään.
"Monna, nämä julmat sananne eivät haavoita minua, koska sellaista odotinkin. Mutta minuun koskee — ja kipeästi — jollette te saatuanne tietää kaikki nöyrästi tunnusta tehneenne minua kohtaan vääryyttä, tuominneenne minua karkeasti väärin. Te luulette minun tulleen luoksenne ilkeä aikomus sydämessäni herra Francescoa kohtaan tuntemani kostonhimon kannustamana. Sensijaan en tänne tullessani tuntenut muuta kuin syvää murhetta sen vuoksi, että juuri minun ääneni täytyy haihduttaa kauniit harhaluulonne, ja väkevää harmia häntä kohtaan, koska hän on niin rumasti käyttänyt teitä omiin tarkoituksiinsa. Malttakaa, madonna! Eräässä suhteessa olette oikeassa. Ei ollut ihan oikein väittää, että tämä herra Francesco on Aquilan kreivin asiamies."
"Ahaa! Te peräydytte jo?"
"Vain vähän — mitättömän vähän. Hän ei ole asiamies, koska —" Hän empi ja katsahti nopeasti tyttöön. Sitten hän huokaisi, alensi ääntänsä ja mainiosti teeskennellen surua lopetti lauseensa: "Koska hän on itse Francesco del Falco, Aquilan kreivi."
Valentina horjui hetkisen, ja väri häipyi hänen poskiltaan, jättäen ne norsunluun valkeiksi. Hän nojasi raskaasti pöytää vasten ja mietti kuulemaansa. Sitten veri syöksähti takaisin hänen kasvoihinsa yhtä äkkiä kuin oli kadonnutkin ja nousi ihan hänen ohimoihinsa saakka.
"Se on valhe!" kivahti hän. "Sellainen valhe, jonka tähden teitä ruoskitaan."
Keikari kohautti olkapäitään ja viskasi Francescon kirjeen pöydälle.
"Kas tuossa, madonna, sanojeni todistus!"
Tyttö silmäili paperia kylmästi. Hänen ensimmäinen mielijohteensa oli kutsua Forteinani ja toteuttaa uhkauksensa Gonzagan ruoskittamisesta suostumatta edes katsomaan tuota paperia, jota mies niin varmasti nimitti todistukseksi; mutta kenties toisen varmuus tehosi häneen ja kosketti naisellisen uteliaisuuden kieltä. Että Gonzaga oli väärässä, se oli hänestä ihan epäilemätöntä; mutta hän oli myöskin varma siitä, että mies uskoi olevansa oikeassa, ja aprikoi, mikä saattoi olla tuo esine, joka oli herättänyt Gonzagassa sellaisen uskon. Sittenkään hän ei siihen kajonnut, vaan kysyi välinpitämättömästi: "Mikä se on?"
"Se on kirje; sen toi tänne tänä iltana mies, joka ui vallihaudan poikki ja joka määräyksestäni on pidätettynä aseistustornissa. Sen on lähettänyt Fanfulla degli Arcipreti Aquilan kreiville. Jos suvaitsette muistella erästä päivää Acquaspartassa, muistanette, että Fanfulla oli sen perin komean herrasmiehen nimi, joka puhutteli tätä herra Francescoa huomattavan kunnioittavasti."
Valentina loi mielessään katsauksen taaksepäin, kuten hovimies oli pyytänyt, ja muisti. Sitten hän muisti senkin, että Francesco oli juuri sinä iltana maininnut kiihkeästi odottavansa uutisia Babbianosta ja että kun hän oli tiedustanut, miten hän voisi saada uutisia Roccaleoneen, Gonzaga oli astunut sisään, ennenkuin Francesco oli ehtinyt vastata. Se vastaus olikin näyttänyt panevan Francescon epäröimään. Se ajatus alkoi äkkiä hyytää häntä. Oi, se oli mahdotonta, mieletöntä! Mutta kuitenkin hän otti kirjeen pöydältä. Otsa rypyssä hän luki sen, samalla kun Gonzaga tarkkaili häntä, tuskin jaksaen estää tyydytystä kiilumasta silmistään.
Valentina luki kirjeen hitaasti, ja hänen lukiessaan kävivät hänen kasvonsa kuolemankalpeiksi. Lopetettuaan hän seisoi hiljaa pitkän tuokion, silmäillen allekirjoitusta, muistellen Gonzagan sanoja ja vertaillen niitä kaikkeen, mitä oli tehty ja puhuttu, eikä hän löytänyt vähäisintäkään ristiriitaisuuden häivettä, jota hän niin hartaasti etsi.
Tuntui siltä kuin olisi käsi puristanut sydäntä hänen rinnassaan. Tämä mies, johon hän oli luottanut, tämä hänen asiansa verraton puoltaja, olikin vain oman edun tavoittelija, juonittelija, joka edistääkseen omia pyyteitään oli tehnyt hänestä pelinappulansa. Hän ajatteli, kuinka Francesco hetkisen ajan oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä, ja silloin koko hänen sielunsa kuohahti sitä arvelua vastaan, että kaikki oli pelkkää petosta.
"Se on kaikki häntä vastaan viritettyä juonta!" huudahti hän posket jälleen tulipunaisina. "Se on teidän kurjaa keksintöänne, herra Gonzaga, inhoittava valhe!"
"Madonna, kirjeentuoja on vielä pidätettynä. Pankaa hänet vastakkain herra Francescon kanssa tai kuulustelkaa häntä saadaksenne tietää hänen isäntänsä oikean nimen ja aseman. Jos muuten tuo kirje on teistä riittämätön todistuskappale, pyydän teitä muistelemaan tosiseikkoja. Minkä tähden hän valehteli teille, väittäen nimensä olevan Francesco Franceschi? Minkä tähden hän kehoitti teitä — kaikkia järkisyitä vastaan — jäämään tänne tuotuaan teille tiedon Gian Marian lähestymisestä? Jos hän olisi pyrkinyt ainoastaan palvelemaan teitä, olisi hän tehnyt sen paremmin luovuttamalla oman linnansa Aquilan teidän käytettäväksenne ja jättämällä tänne Gian Marialle tyhjän pesän kuten minä ehdotin."
Valentina vaipui tuolille aivot kuumeisina.
"Vakuutan teille, madonna; tässä ei ole erehdystä. Se, mitä olen puhunut, on totta. Hän olisi pidättänyt Gian Mariaa täällä vielä kolme päivää, kun taas, jos antaisitte kreiville tuon kirjeen, hän otaksuttavasti huomenillalla pujahtaisi yön pimeyteen ehtiäkseen kolmantena päivänä Babbianoon ottaakseen valtaistuimen, jota hänen serkkunsa käsittelee niin kevyesti. Pyhä Jumala!" kiivasteli hän. "Mielestäni tämä on pirullisin petossuunnitelma, mitä ihmisaivot ovat konsanaan keksineet ja ihmisen sydämettömyys toteuttanut."
"Mutta — mutta —" sopersi tyttö, "kaikki tämä edellyttää, että herra Francesco todellakin on Aquilan kreivi. Eikö — eikö tämä kirje saata olla tarkoitettu johonkin muuhun määräpaikkaan?"
"Suvaitsetteko kuulustella kirjeen tuojaa ja kreiviä vastakkain?"
"Kreiviä?" kertasi tyttö hiljaa. "Herra Francescoa kai tarkoitatte?" Häntä puistatti. Omituisen epäjohdonmukaisesti hän sitten vastasi suupieliensä oudosti värähdellessä: "En, en halua enää nähdä hänen kasvojaan."
Gonzagan silmissä välähti leimaus, joka heti sammui. "Parasta on ottaa asiasta varma selko", huomautti hän, nousten pystyyn. "Käskin Fortemanin tuoda Lanciotton tänne. Nyt hän lienee vartoamassa oven ulkopuolella. Päästänkö heidät sisälle?"
Valentina nyökkäsi virkkamatta mitään; Gonzaga avasi oven ja huusi
Fortemania. Hänelle vastasi ääni juhlasalin hämystä.
"Tuokaa Lanciotto tänne!" komensi hän.
Kun Francescon palvelija astui sisään kasvoillaan hämmästyksen ilme näiden outojen puuhien johdosta, kuulusteli häntä Valentina, jonka ääni oli kylmä, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen.
"Sanokaa minulle, junkkari", käski hän, "ja jos pidätte kaulastanne, muistakaakin puhua totta — mikä on isäntänne nimi!"
Lanciotto vilkaisi hänestä Gonzagaan, joka seisoi syrjässä kyynillinen väreily aistillisilla huulillaan.
"Vastatkaa monna Valentinalle!" hoputti hovimies. "Ilmoittakaa isäntänne oikea nimi ja asema!"
"Mutta, armollinen neiti", alkoi Lanciotto hämmentyneenä.
"Vastatkaa!" kivahti Valentina, takoen pöytää pienillä nyrkeillään tylyn kärsimättömästi. Ja Lanciotto, joka oivalsi, ettei mikään muu auttanut, vastasi: "Herra Francesco del Falco, Aquilan kreivi." Valentinan huulilta kirposi jotakin, mikä alkoi nyyhkytyksenä ja päättyi nauruun. Ercolen silmät menivät levälleen hänen kuultuaan sen uutisen, ja olisipa hän pistänyt väliin kysymyksen, jollei Gonzaga olisi lyhyesti käskenyt hänen mennä aseistustorniin ja tuoda siellä olevan sotilaan ja miehen, jonka Gonzaga oli jättänyt hänen vahdittavakseen.
"En jätä mieleenne epäilyksen varjoakaan, madonna", lausui hän selitykseksi.
He odottivat äänettöminä — sillä Lanciotton läsnäolo ehkäisi keskustelun — kunnes Ercole palasi seurassaan sotilas ja Zaccaria, joka nyt oli muuttanut pukuaan. Ennenkuin he ehtivät tiedustaa tulokkaalta mitään, saivat he mahdollisiin kysymyksiinsä vastauksen hänen ja hänen palvelijakumppaninsa välisestä tervehdyksestä.
Gonzaga kääntyi Valentinan puoleen. Tyttö istui aivan hiljaa, ruskeahiuksinen pää taivutettuna ja silmissä haikean tuskainen ilme. Ja samassa kuului ulkoa ripeitä askelia. Ovi sysättiin auki, ja kynnykselle seisahtui Francesco itse, kun taas hänen takaansa näkyivät Peppen huolestuneet kasvot. Vaistomaisesti Gonzaga peräytyi askeleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat kalpeammiksi.
Francescon nähdessään Zaccaria syöksähti eteenpäin ja kumarsi syvään.
"Teidän ylhäisyytenne!" tervehti hän. Ja jos oli puuttunut jotakin pikku seikkaa täydentämään kreiviä vastaan kasattua todistusaineistoa, tuntui Francesco itse omituisen kovan onnen sattuman nojalla sen tarjoavan. Ruokasaliin kokoontunut kummallinen ryhmä, joka kiinnitti hänen huomiotaan, ja läsnäolevien vakava olemus vahvistivat Peppen hänelle tuomaa varoitusta, että jotakin oli vinossa. Hän sivuutti palvelijansa tervehdyksen tyyten ja katsoi Valentinaa silmissään ymmälläolon ilme, joka olisi saattanut olla levottomuuden merkki.
Valentina nousi heti pystyyn suuttumuksen punan värittäessä hänen poskiaan. Francescon pelkkä katsekin näytti muuttuneen loukkaukseksi, jota hän kaiken tapahtuneen jälkeen ei jaksanut sietää — sillä kreivin suudelman muisto kirveli kuin myrkkyhammas hänen aivoissaan. Häneltä pääsi omituinen naurahdus. Hän viittasi Francescoon päin.
"Fortemani, pidättäkää Aquilan kreivi!" komensi hän ääni tuikeana ja tasaisena. "Ja jos pidätte henkeänne arvossa, niin varokaa, ettei hän pääse karkaamaan!"
Kookas öykkäri epäröi. Hän tunsi Francescon menettelytavat, eivätkä ne häntä rohkaisseet.
"Madonna!" ähkäisi Francesco entistä pahemmin ymmällä.
"Kuulitteko käskyni, Fortemani?" kivahti tyttö. "Viekää hänet pois!"
"Teidän ylhäisyytenne?" huudahti Lanciotto, vieden kätensä miekan kahvaan ja katsahtaen isäntänsä silmiin valmiina tempaisemaan miekkansa ja lyödä huimimaan, jos kreivi katseellaan käskisi.
"St! Antaa olla!" rauhoitti Francesco häntä kylmästi.
"Kas tässä, herra Forteinani!" Ja hän ojensi tikarinsa, ainoan hänellä olevan aseen.
Pyydettyään Gonzagaa saattajakseen Valentina aikoi poistua huoneesta.
Silloin Francesco näytti heräävän tajuamaan asemansa.
"Madonna, malttakaa!" huudahti hän, astuen verkkaisesti Valentinan eteen. "Teidän täytyy kuunnella minua. Olen antautunut totisessa luottamuksessa ja varmasti uskoen, että kun olette kuunnellut minua —"
"Kapteeni Fortemani", tiuskasi neito melkein kiukkuisesti, "hillitkää vankianne! Haluan poistua."
Silminnähtävän vastahakoisesti Ercole laski kätensä Francescon olalle; mutta se oli tarpeetonta. Valentinan sanat kuultuaan kreivi peräytyi ikäänkuin olisi saanut iskun, siirtyi pois neidon tieltä, ähkäisten samalla kertaa epäilystä ja harminsekaisesta alistumisesta. Hetkiseksi hänen silmänsä suuntautuivat Gonzagaan niin vimmaisina, että heikko hymy häipyi hovimiehen huulilta ja hänen polvensa tutisivat hänen rientäessään pois huoneesta Valentinan jäljessä.