KOLMASKOLMATTA LUKU
Aseistustornissa
Sisemmän linnanpihan karkeat kivet hohtivat puhtaina ja kirkkaina aamuauringon paisteessa, vielä märkinä niitä edellisenä yönä huuhdelleesta rankasta sateesta.
Narri istui karkeatekoisella tuolilla pitkän käytävän eteisessä ja hautoi mietteitään, synkästi silmäillen välkkyvää kiveystä. Hän oli äkeissään, mikä oli harvinaista tässä hyväntuulisessa Peppessä, jollei veli Domenico ollut kysymyksessä. Hän oli koettanut puhua monna Valentinalle järkeä siltä, että herra Francescoa pidettiin vankina huoneessaan, ja neito oli käskenyt hänen rajoittamaan huomionsa ilveilyyn, esiintyen hänelle tylymmin kuin milloinkaan ennen. Mutta uhmaillen emäntänsä komennuksia hän oli hämmästyttänyt Valentinaa ilmoittamalla tietäneensä, kuka herra Francesco oli siitä päivästä alkaen, jolloin he olivat ensi kerran kohdanneet hänet Acquaspartassa. Hän oli aikonut sanoa enemmänkin. Hän oli aikonut lisätä, että Francesco oli karkoitettu Babbianosta ja että yleisesti tiedettiin hänen olevan vastahakoisen nousemaan serkkunsa valtaistuimelle. Hän oli aikonut selvittää emännälleen, että jos Francesco olisi sitä halunnut, hänen ei olisi tarvinnut alentua sellaiseen tekoon, jollaisesta Valentina häntä nyt syytti. Mutta Valentina oli sulkenut hänen suunsa ja karkoittanut hänet luotansa äkäisillä sanoilla ja vielä äkäisemmillä uhkauksilla.
Ja sitten oli Valentina lähtenyt jumalanpalvelukseen, ja narri oli etsinyt suojaa käytävän eteisestä purkaakseen siellä pahaa tuultansa — tai oikeastaan antautuakseen sen valtoihin — pohtiessaan naisten tyhmyyttä ja Gonzagan kavaluutta, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että tämä surkea asiantila oli juuri viimemainitun syytä.
Ja hänen istuessaan siellä — eriskummaisena, rujomuotoisena, korean täplikkääseen asuun puettuna olentona — valtasi hänet hillitön raivo. Miten heille nyt kävisi? Ilman Aquilan kreivin lujaa tukea olisi miehistö jo viikko sitten pakottanut Valentinan antautumaan. Mitä tapahtuisi nyt, kun kreivin peloittava komennuskyky ei enää ollut hillitsemässä sotilaita?
"Hän huomaa typeryytensä sitten, kun se on liian myöhäistä. Sellainen on naisten tapa", vakuutti hän itsekseen. Ja koska hän rakasti emäntäänsä, tyrmistytti se ajatus hänen uskollista sieluaan. Hän odottaisi paikallaan, kunnes monna Valentina palaisi jumalanpalveluksesta, ja sitten emäntä kuulisi — kaikki kuulisivat hänen sanansa. Hän ei enää sallisi niin helposti ajaa itseään pois. Kiihkeästi hän mielessään aprikoi, mitä hän sanoisi, kuinka yllättävällä, ponnekkaalla lauseella hän pakottaisi toiset kiinnittämään huomionsa hänen puheisiinsa, kun häntä säpsäytti kappelin portaille ilmestynyt hahmo. Se näyttäytyi äkkiä ja hiljaa kuin ilmestys, mutta se oli Romeo Gonzagan näköinen.
Hänet nähtyään Peppe vaistomaisesti vetäytyi eteisen pimentoon; hänen silmänsä erotti, kuinka epäilyttävän salavihkaiset hovimiehen liikkeet olivat, ja hän tarkkaili niitä tuiman kiihkeästi. Hän näki Romeon silmäilevän varovasti ympärilleen ja laskeutuvan sitten portaita alas varpaillaan ilmeisesti sen tähden, ettei hänen askeltensa ääni kantautuisi kappelissaolijoiden korviin. Lainkaan aavistamatta, että Peppe oli läheisyydessä hän senjälkeen ripeästi kiiruhti pihan poikki ja katosi ulommalle pihalle vievään holvikäytävään. Ja varmana siitä, ettei olisi vahingoksi jonkun verran tutustua hovimiehen puuhiin narri lähti seuraamaan häntä.
Huoneessaan Leijonan tornin kohdalla oli Aquilan kreivi viettänyt levottoman yön, häntä oli vaivannut sama pelko linnan kohtalosta, joka oli tuskastuttanut narria, mutta hän ei ollut yhtä herkkä syyttämään vankeudestaan Gonzagan juonittelua. Zaccarian saapuminen oli ilmaissut hänelle, että Fanfullan oli vihdoinkin täytynyt kirjoittaa, eikä hän voinut otaksua muuta, kuin että kirje oli joutunut monna Valentinan käsiin ja että se oli sisältänyt jotakin sellaista, minkä neito oli tulkinnut osoittavan hänellä olevan kavallusaikeita.
Katkerasti hän nyt moitti itseään siitä, ettei ollut ihan alusta alkaen avoimesti ilmaissut Valentinalle nimeään; katkerasti hän moitti neitoa siitä, ettei viimemainittu ollut suostunut edes kuulemaan sen miehen sanoja, jota hän vakuutti rakastavansa. Jos Valentina vain olisi maininnut, millä perusteilla hän epäili häntä, Francescoa, olisi hän, sen hän uskoi varmasti, voinut haihduttaa epäluulot yhdellä sanalla, selvittää, kuinka perusteettomat ne olivat ja kuinka vilpittömät hänen aikeensa neitoa kohtaan olivat. Eniten häntä kiusasi se, että Zaccarian niin kauan odotettu ja niin kauan viipynyt saapuminen osoitti, että hänen tuomansa uutiset olivat tärkeät. Sen seurauksena saattaisi olla, että Gian Maria saattaisi liikehtiä millä hetkellä tahansa ja että hänen toimintansa saattaisi olla laadultaan epätoivoista.
Fortemanin miehissä oli Francescon vangitseminen välttämättä herättänyt alakuloisuutta sekä harmia Valentinaa kohtaan, joka oli sen aiheuttanut. Juuri hänen kätensä oli pitänyt heitä koossa, hänen harkintakykynsä — josta he olivat saaneet eittämättömiä näytteitä — oli valanut heihin rohkeutta. Hän oli sellainen johtaja, joka oli osoittanut pystyvänsä johtamaan ja johon he luottivat niin, että olisivat olleet valmiit ryhtymään mihin tahansa hänen käskystään. Kuka heitä nyt johti? Fortemani oli vain yksi heistä, ja hän oli ihan satunnaisen seikan nojalla joutunut heidän komentajakseen. Gonzaga oli keikari, jonka tanssiaskelia he matkivat ja jonka älyä he halveksivat, kun taas Valentina, vaikka olikin uljas ja rohkea, oli sittenkin vain tyttö, jolla ei ollut maailmallista eikä senkään vertaa sotilaallista kokemusta ja jonka määräysten noudattaminen saattaisi olla samaa kuin itsemurha.
Tällaisia mielipiteitä ei kukaan kannattanut voimakkaammin kuin itse Ercole Fortemani. Milloinkaan hän ei ollut suorittanut mitään vastahakoisemmin kuin nyt Francescon vangitsemisen, ja kun hän mietti, mitä siitä todennäköisesti seuraisi, ei hänen tyrmistyksellään ollut rajoja. Hän oli oppinut pitämään arvossa ja omalla karkealla tavallaan jopa rakastamaankin heidän taitavaa linnanpäällikköään, ja saatuaan vangitsemishetkellä tietää, kuka Francesco oikeastaan oli, oli hänen ihailunsa kasvanut jonkunlaiseksi nöyräksi kunnioitukseksi sitä condottieroa kohtaan, jonka nimi oli Italian sotilaista samanlainen kuin jonkun suojeluspyhimyksen nimi.
Jotta hänen vankinsa vartiointi olisi varma, oli Gonzaga, joka nyt oli taaskin ruvennut Roccaleonen komentajaksi, käskenyt hänen viettää yönsä Francescon etuhuoneessa. Hän oli mennyt tätä määräystä pitemmälle ja viettänyt melkoisen osan yöstä itse kreivin huoneessa.
"Teidän ei tarvitse muuta kuin puhua", oli öykkäri vannonut, osoittaen Francescolle, millaiset hänen tunteensa oikein olivat, "ja linna on teidän. Kun lausutte vain sanan, liittyvät mieheni tottelemaan teitä, ja te saatte menetellä Roccaleonessa mielenne mukaan."
"Te kurja kavaltaja!" oli Francesco nauraen vastannut. "Ettekö muista, kenen palveluksessa olette? Antaa kaiken olla niinkuin on, Ercole! Mutta jos haluatte tehdä minulle palveluksen, niin sallikaa minun tavata Zaccariaa — sitä miestä, joka saapui Roccaleoneen tänä iltana." Sen oli Ercole tehnyt. Zaccaria tunsi tuomansa kirjeen sisällön hyvin, sillä Fanfulla oli sen ilmoittanut hänelle siltä varalta, että hänen oman turvallisuutensa tähden olisi pakko hävittää se — ja nyt hän katkerasti katui sitä, ettei ollut turvautunut siihen keinoon. Zaccarialta Francesco siis sai tietää kaikki, mitä halusi, ja koska ne tiedot vain vahvistivat hänen pelkoaan, ettei Gian Maria enää lykkäisi toimintaansa tuonnemmaksi, tuskastutti häntä suunnattomasti se, että hän itse oli vangittuna.
Aamun harmailla tunneilla hän tuli rauhallisemmaksi ja lampun valossa, jonka Ercole oli hänen pyynnöstään täyttänyt, hän istuutui kirjoittamaan Valentinalle kirjettä, jonka hän uskoi herättävän neidon sydämessä varmuuden hänen vilpittömyydestään. Koska Valentina ei suostunut kuuntelemaan häntä, oli tämä ainoa mahdollinen menettelytapa. Tunnin kuluttua — hänen himmeän lamppunsa valon käytyä keltaiseksi nyt auringon noustua — oli hänen kirjeensä valmis, ja hän kutsui taaskin Ercolen luokseen, pyytäen häntä heti viemään kirjeen monna Valentinalle.
"Odotan siihen saakka, kunnes hän palaa kappelista", vastasi Ercole.
Hän otti kirjeen ja lähti. Pihalle ehdittyään hän kummastui nähdessään narrin henkeään haukkoen syöksyvän luokseen kiihtymyksen kuvastuessa hänen omituisten kasvojensa kaikista piirteistä.
"Nopeasti, Ercole!" kehoitti Peppe häntä. "Tulkaa mukaani!"
"Hitto sinut vieköön, sinä paholaisen sikiö — mihin?" murahti soturi.
"Kerron mennessämme. Emme saa tuhlata minuuttiakaan. Tekeillä on kavallus — Gonzaga —" huohotti narri ja lisäsi vimmaisesti: "Tuletteko?"
Fortemani ei tarvinnut toista kehoitusta. Mahdollisuus saada kaunis herra Romeo kiinni kavalluksesta oli liian suloinen houkutus. Pärskyen ja puhkuen — sillä ankara juominen oli pahasti pilannut hänen hengitystään — kookas kapteeni hoputti narria joutumaan, kuunnellen kävellessään huohotuksia, joilla narri kertoi tarinansa. Paljoa siinä ei ollutkaan. Peppe oli nähnyt herra Gonzagan menevän aseistustorniin. Ampumaraosta hän oli tähyillyt, kun Gonzaga oli ottanut seinältä kaaripyssyn, tarkastanut sitä, laskenut sen pöydälle ja istuutunut kirjoittamaan.
"No?" tiedusti Ercole. "Mitä muuta?"
"Ei mitään muuta. Siinä kaikki", vastasi kyssäselkä.
"Taivas ja helvetti!" karjaisi öykkäri, seisahtuen ja katsoa mulkoillen maltitonta kumppaniaan. "Ja sinä olet juoksuttanut minua tämän tähden?"
"Eikö siinä sitten ole kylliksi?" tokaisi Peppe pontevasti. "Tuletteko eteenpäin?"
"En enää askeltakaan", vastasi kapteeni, suuttuen pahasti. "Onko tämä kurjaa pilaa? Entä se kavallus, josta puhuit?"
"Kirje ja kaaripyssy!" ähkyi Peppe ihan suunniltaan, virnistellen kammottavasti tämän viivytyksen tähden. "Hyvä Jumala, onko ikinä ollut moista tomppelia! Eikö se herätä mitään tuossa paksussa, tyhjässä esineessä, jota nimitätte pääksenne? Oletteko unohtanut, miten Gian Marian lähettämä tuhannen florinin tarjous tuli Roccaleoneen? Kaaripyssyn nuolen ympärillä, tyhmyri! Tulkaa, sanon, ja jälkeenpäin saatte kirjavan vaippani, ainoan liverin, jota teillä on oikeus käyttää."
Tyrmistyneenä oivaltaessaan asian Ercole unohti sivaltaa ilveilijää rangaistukseksi hävyttömyydestä ja salli narrin taaskin kiidättää itseään ulomman pihan poikki ja varustuksille vieviä portaita ylöspäin.
"Arveletko —" alkoi hän.
"Arvelen, että teidän olisi paras kävellä hiljempaa", ärähti narri kuiskaten, "ja hillitä ukkosmaista tohinaanne, jos mielitte yllättää herra Romeon".
Ercole hyväksyi vihjauksen sävyisesti kuin lammas, jätti narrin jälkeensä portaille ja meni hiljaa ylöspäin, lähestyen aseistustornia. Hän tirkisti varovasti ampumaraosta; häntä suosi se seikka, että Gonzaga oli selin häneen päin, ja hän huomasi, ettei hän ollut ehtinyt vähääkään liian aikaisin.
Hovimies oli kumarassa, ja korviinsa kantautuvasta kitinästä Ercole arvasi hänen parhaillaan vääntävän kaaripyssyä jännityksiin. Hänen vieressään olevalla pöydällä virui paperiarkkiin kiedottu nuoli.
Nopeasti ja meluttomasti Ercole kiersi tornin ympäri, ja seuraavalla hetkellä hän oli työntänyt auki telkeämättömän oven ja astui sisälle.
Häntä tervehti kauhuinen kirkaisu, ja Gonzaga, joka heti oikaisihe pystyyn, käänsi häneen päin perin pelästyneet kasvot. Kun hovimies sitten näki, kuka tulija oli, saivat hänen kasvonsa jonkun verran takaisin tavallista tyyntä ilmettään, mutta hänen katseensa oli levoton, ja hänen poskensa olivat kalpeat.
"Sant Iddio!" huohotti hän. "Te hätkähdytitte minua, Ercole. En kuullut teidän tuloanne."
Öykkärin kasvoissa oli jotakin, mikä nyt lisäsi Gonzagan levottomuutta. Hän koetti vielä hillitä itseään, samalla kun hän sijoittui Ercolen ja pöydän väliin piilottaakseen kielevää nuolta ja tiedusti, mitä kapteeni etsi sieltä.
"Tuota Gian Marialle kirjoittamaanne kirjettä", oli juro, tinkimätön vastaus, sillä Ercole ei vähääkään välittänyt diplomaattisesta esiintymisestä.
Gonzagan suu loksahti ammolleen, ja hänen ylähuulensa vapisi hampaita vasten. "Mitä — Mi —"
"Antakaa tänne se kirje!" tiukkasi Ercole, astuen nyt hänen likelleen niin hurjan näköisenä, että Gonzaga nielaisi paheksuvat sanat, joita hän ajatteli. Sitten hän kuten umpikujaan joutunut eläin — ja sellaisessa tapauksessa rottakin yrittää puolustautua — heilautti päänsä yläpuolelle käsissään olevan raskaan kaaripyssyn ja sulki Ercolelta tien.
"Peräytykää" kiljaisi hän. "Tai Jumalan ja hänen pyhimystensä nimessä kolhaisen kallonne halki, niin että aivonne valuvat ulos."
Öykkäri päästi kurkkunaurahduksen, ja sitten hänen kätensä kietoutuivat Gonzagan siromuotoisten vyötäisten ympäri, ja keikari nostettiin irti maasta. Hän iski kaaripyssyllä rajusti, kuten oli uhannut, mutta se osui tyhjään ilmaan. Seuraavalla hetkellä Gonzaga lennähti tornin nurkkaan, pahasti kolhiutuen.
Niin kiivaan raivon vallassa, että hän tunsi sen ehdyttävän voimiaan ja salpaavan hengitystään hän liikahti noustakseen pystyyn ja heittäytyäkseen jälleen ahdistajansa kimppuun. Mutta Fortemani oli hänen niskassaan ja kaikesta hänen rimpuilultaan huolimatta sai hänet käännetyksi vatsalleen, väännetyksi hänen kätensä selän taakse ja sidotuksi ne yhteen lähellä olleella vyöllä.
"Pysy alallasi, skorpioni!" ärähti tappelupukari, joka hengitti raskaasti ponnistustensa tähden. Hän nousi seisomaan, otti nuolen, jonka ympärille kirje oli sidottu, luki osoitteen — "Korkealle ja Mahtavalle Herttualle Gian Maria Sforzalle" — hihitti puolittain hilpeydestä, puolittain halveksumisesta ja poistui, lukiten oven jälkeensä.
Yksin jäätyään Gonzaga virui vatsallaan samassa paikassa, johon hänet oli paiskattu, kykenemättä tekemään juuri muuta kuin ähkymään ja hikoilemaan äärimmäisessä epätoivossaan, samalla kun hän odotti niiden miesten tuloa, jotka todennäköisesti hänet lopettaisivat. Hän ei voinut toivoa armoa edes Valentinalta, niin raskauttava oli hänen kirjoittamansa kirje. Siinä hän kehoitti herttuaa pitämään sotilaansa valmiina jumalanpalveluksen aikana seuraavana aamuna ja odottamaan, kunnes Gonzaga liehuttaisi nenäliinaa muurilta. Senjälkeen hänen piti heti edetä sivuportille, joka olisi auki, ja kaikki muu, lupasi Gonzaga, kävisi helposti. Hän yllättäisi koko varusväen jumalanpalveluksessa ja aseettomana.
Kun Francesco luki sen, välähtivät hänen silmänsä, hänen huuliltaan kirposi kirous; mutta ei hänen katseestaan eikä kirouksestaan uhkunut suuttumusta, kuten Fortemani oli odottanut. Kreivin mieleen juolahti äkkiä ajatus, joka oli niin omituinen ja humoristinen, mutta näytti sittenkin niin helpolta toteuttaa, että hän purskahti nauramaan.
"Jumala siunatkoon tätä hupsua, koska hän on mahdollisimman sopiva kavaltaja!" huudahti hän, jolloin Fortemanin suu hämmästyksestä meni auki ja Peppen silmät levisivät hyvin pyöreiksi. "Ercole, hyvä ystävä, tässä on syötti, jolla saamme älliömäisen serkkuni ansaan, niin hyvä, etten ikinä olisi itse sellaista keksinyt."
"Tarkoitatteko —?"
"Viekää se takaisin hänelle!" huusi kreivi, ojentaen kirjettä innosta vapisevalla kädellä. "Viekää se takaisin ja taivuttakaa joko rehellisillä tai rumilla keinoilla hänet ampumaan se, kuten hän aikoi; ja jos hän kieltäytyy, niin, no, sitten sinetöikää se ja ampukaa se itse! Mutta laittakaa niin, että se joutuu Gian Marialle!"
"Enkö saa tietää, mikä on tarkoituksenne?" kysyi ymmälle joutunut
Ercole.
"Kaikki aikanaan, hyvä ystävä. Ensin tehkää tuolle kirjeelle, kuten käskin! Kuulkaahan! Olisi paras selittää, että luettuanne sen suostutte yhdessä hänen kanssansa kavaltamaan Roccaleonen, koska teissä itsessänne on herännyt pelko siitä, mikä kohtalo teitä lopullisesti, odottaa jouduttuanne Gian Marian käsiin. Vaatikaa häntä lupaamaan teille rahaa, koskemattomuuden, mitä haluatte, palkkioksenne! Mutta saakaa hänet uskomaan, että olette vilpitön, ja taivuttakaa hänet ampumaan tuo arvokas nuolensa! Ja nyt menkää. Älkää hukatko aikaa, sillä pian palaavat toiset jumalanpalveluksesta, ja tilaisuutenne on mennyt! Tulkaa myöhemmin tänne! Sitten kerron, mitä on mielessäni. Ensi yönä on meillä paljon puuhaa, Ercole, ja teidän täytyy päästää minut vapaaksi, kun muut ovat vuoteessa. Menkää nyt!"
Ercole poistui, ja Peppe, joka jäi huoneeseen, kiusasi kreiviä kysymyksillä, joihin viimemainittu vastaili, kunnes narri vihdoin oivalsi, mihin suunnitelma tähtäsi, ja häpeämättä vannoi, ettei maailmassa ollut suurempaa pilantekijää kuin hänen ylhäisyytensä oli. Sitten Ercole palasi.
"Onko se tehty? Lähtikö kirje?" huudahti Francesco.
Fortemani nyökkäsi.
"Me olemme vannoutuneet veljeksiksi tässä jutussa, hän ja minä. Hän lisäsi kirjeeseensä rivin, jossa hän ilmoitti saaneensa minut apurikseen, minkä vuoksi myöskin minulle toivottiin koskemattomuutta."
"Olette toiminut hyvin, Ercole", kehui Francesco. "Antakaa nyt minulle takaisin se monna Valentinalle aikomani kirje! Sitä ei enää tarvita. Mutta palatkaa luokseni tänä iltana neljännellä hetkellä, kun kaikki ovat makuulla, ja tuokaa muassanne palvelijani Lanciotto ja Zaccaria!"