NELJÄSKOLMATTA LUKU
Keskeytynyt jumalanpalvelus
Tänä Kristuksen ruumiin juhlan keskiviikkona, joka oli ratkaiseva tämän kertomuksen kaikille henkilöille, sarasti aamu sumuisena ja harmaana, ja ilmaa viilensi mereltä puhaltava tuuli. Kappelin kello kilisi kutsuvasti, ja linnanväki marssi vakavana jumalanpalvelukseen.
Pian saapui monna Valentina seurassaan hovinaiset, hovipojat ja viimeisenä Peppe, jonka ohuen hartausnaamarin alta kuulsi huolestunut ja levoton ilme. Valentina oli hyvin kalpea, hänen silmiänsä reunustivat tummat, unettomuudesta kertovat ympyrät, ja kun hän taivutti päätänsä rukoukseen, huomasivat hänen hovinaisensa kyyneliä tippuvan koruasuiselle käsikirjalle, jonka ylitse hän oli kumartunut. Ja nyt ilmestyi veli Domenico sakaristosta yllänsä valkea messukasukka, jollaisen kirkko on määrännyt Kristuksen ruumiin juhlaa varten, seurassaan mustaan, papilliseen asuun puettu hovipoika, ja jumalanpalvelus alkoi.
Seurakunnasta olivat poissa ainoastaan Gonzaga ja Fortemani ynnä vahtisotilas ja linnan kolme vankia, Francesco ja hänen molemmat palvelijansa.
Gonzaga oli esittänyt Valentinalle sen uskottavalta kuulostavan tarinan, että koska ne tapahtumat, joista Fanfullan kirje oli kertonut, saattoivat johtaa Gian Marian millä hetkellä tahansa epätoivoisiin toimenpiteisiin, olisi hänen ehkä hyvä olla muureilla ainoan vahtisotilaan lisäksi. Valentina, joka nyt kovin vähän piittasi siitä, kestikö linna vai antautuiko se, ja vieläkin vähemmän sellaisista pikku seikoista kuin siitä, oliko Gonzaga mukana jumalanpalveluksessa, oli suostunut ajattelematta hovimiehen sanojen merkitystä.
Ja niinpä oli Gonzaga kasvot pingoitettuina ja ruumis vapisten häntä odottavan tehtävän aiheuttamasta kiihtymyksestä lähtenyt varustuksille heti, kun oli nähnyt kaikkien muiden kadonneen kappeliin. Vahtisotilas oli sama lukutaitoinen nuorukainen Aventano, joka oli lukenut sotilaille Gian Marian Gonzagalle lähettämän kirjeen. Jos hänellä mielestään oli selvittämättömiä asioita jonkun Roccaleonen varusväkeen kuuluvan sotilaan kanssa, niin se mies oli Aventano.
Sumu häipyi nopeasti, ja seutu alkoi näkyä penikulmien laajuudelta. Gian Marian leirissä hän huomasi miesten tulevan ja menevän, mikä osoitti piirittäjäin olevan harvinaisessa touhussa niin varhaisella hetkellä. Siellä odotettiin hänen merkkiään.
Hän lähestyi nuorta vahtisotilasta, käyden yhä hermostuneemmaksi sitä mukaa kuin toiminnan aika likeni. Hän kiroili Fortemania, joka itsekkäästi oli kieltäynyt olemasta mieskohtaisesti mukana päästämässä Gian Mariaa linnaan. Tässä oli tehtävä, jonka Fortemani olisi osannut suorittaa paremmin kuin hän. Hän oli innokkaasti kiinnittänyt Ercolen huomiota tähän seikkaan, mutta rehentelijä oli virnistänyt ja ravistanut päätänsä. Gonzagan osalle tuli suurempi palkkio, ja niinpä tuli Gonzagan tehdä työstäkin suurempi osa. Se oli vain oikein ja kohtuullista, oli se lurjus väittänyt; ja Gonzagan ollessa siinä tehtävässä hän pitäisi silmällä kappelin ovea, ettei heitä häirittäisi. Ja niinpä oli Gonzagan ollut pakko lähteä yksin koettamaan selviytyä vahtisotilaasta.
Hän lausui nuorelle miehelle aamutervehdyksen hermostuneesti, mutta miellyttävästi, ja pani tyydytyksekseen merkille, ettei vahdilla ollut ruumista suojaavia panssareita. Hänen alkuperäinen aikomuksensa oli ollut koettaa vietellä Aventano puolelleen, saada hänet lahjomalla taipuvaiseksi; mutta kun toiminnan hetki nyt oli käsillä, ei hän rohjennut esittää tarjoustaan. Hän ei keksinyt sitä varten sopivia sanoja, ja häntä peloitti, että mies hylkäisi ehdotuksen ja harmin puuskassa ahdistaisi häntä pertuskallaan. Hän ei osannut aavistaa Ercolen etukäteen maininneen Aventanolle, että hänelle tarjottaisiin lahjuksia ja että hänen pitäisi empimättä suostua ottamaan ne vastaan. Ercole oli valinnut tämän miehen, koska hän oli älykäs, ja oli selvittänyt hänelle hyvin, mitä oli tekeillä, sekä luvannut hänelle tuntuvan palkkion, jos hän näyttelisi osansa hyvin, ja Aventano odotti. Mutta Gonzaga, joka ei tietänyt siitä mitään, luopui viimeisellä hetkellä lahjomissuunnitelmasta, jota hänen Ercolelle antamansa lupauksen mukaan piti noudattaa.
"Teidän ylhäisyydellänne näyttää olevan vilu", virkkoi nuori mies kunnioittavasti, sillä hän oli huomannut Gonzagan värisevän.
"Kolea aamu, Aventano", vastasi keikari virnistäen.
"Niin on; mutta aurinko alkaa tuolta pilkottaa. Pian ilma lämpenee."
"Niinpä kyllä", vastasi toinen hajamielisesti, yhäti viipyen vahdin vierellä, kätensä hilpeän sinisen samettivaipan verhossa hermostuneesti hypistellessä tikaria, jota hän ei uskaltanut paljastaa. Hänen mieleensä johtui, että minuutteja kului ja että hänen täytyi toimia. Mutta Aventano oli jäntevä nuorukainen, ja jollei hänen suunnittelemansa äkillinen isku tehoaisi, olisi hän miehen armoilla. Kun hän sitä ajatteli, vavahti hän taaskin, ja hänen kasvonsa kävivät harmaiksi. Hän loittoni askeleen, ja sitten välähti hänen mieleensä julma juoni.
"Mitäs tuo on?" huudahti hän, tähystäen maata.
Heti oli Aventano hänen vierellään, sillä hänen äänensä oli kuulostanut levottomalta — jollaiseksi hänen silloisessa tilassaan ei ollut vaikea sitä mukailla.
"Mikä, teidän ylhäisyytenne?"
"Tuolla alhaalla", huusi Gonzaga kiihtyneesti. "Tuossa kiveyksen raossa. Ettekö te nähnyt mitään?" Ja hän osoitti maassa sellaista kohtaa, jossa kaksi luiskaa yhtyi.
"En nähnyt mitään, teidän ylhäisyytenne."
"Näytti siltä kuin tuolla alhaalla olisi välähtänyt keltaista valoa. Mitä on tällä kohdalla allamme? Olen valmis vannomaan, että nyt puuhataan kavallusta. Käykää polvillenne ja katsokaa, näkyykö mitään!"
Luotuaan kummastelevan katseen hovimiehen kalpeihin, nytkähteleviin kasvoihin laskeutui kovaonninen nuorukainen hänen käskynsä mukaan nelin kontin. Sittenkin — miespoloinen! — hän tuskin oli niin älykäs kuin Fortemani luuli.
"Ei siellä ole mitään, teidän ylhäisyytenne", vakuutti hän.
"Kiveyksessä on halkeama. Mutta — Vo-ih!"
Pelokkaan hätäisesti oli Gonzaga temmannut tikarin tupestaan ja upottanut sen keskelle Aventanon leveätä selkää. Miehen käsivarret lipuivat ulospäin, hän päästi pitkäveteisen, korisevan huokauksen, vaipui maahan ja ojensihe kammottavasti kiveykselle.
Samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko tuli näkyviin kultaisen säkenöivänä. Korkealla Gonzagan pään yläpuolella viritti leivonen laulunsa.
Tuokion salamurhaaja seisoi uhrinsa ruumiin ääressä pää painuneena olkapäiden väliin, ikäänkuin hän olisi odottanut iskua, kasvot harmaina, hampaat kalisevina ja suu kamalasti nytkähtelevänä. Häntä puistatti. Ensi kerran hän oli nyt riistänyt hengen ihmiseltä, ja tuo hänen jalkojensa juuressa viruva ruumis herätti hänessä kuvottavaa kammoa. Hän ei olisi kuningaskunnan hinnasta — ei pelastaakseen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, jonka hän oli teollaan ansainnut — rohjennut kumartua vetäisemään tikaria irti murhaamansa onnettoman selästä. Päästäen parkaisua muistuttavan äänen hän kääntyi ja pakeni kauhun vallassa siltä paikalta. Pelosta huohottaen, mutta alitajuisesti muistaen, mitä hänen piti tehdä, hän seisahtui tuokioksi heiluttamaan nenäliinaa ja syöksyi sitten portaita myöten sivuportille.
Vapisevin sormin hän avasi lukon ja aukaisi portin selälleen Gian Marian miehiä varten, jotka hänen merkkinsä kutsumina nyt kiiruhtivat esille, kantaen kuusipuista siltaa, jonka he edellisenä päivänä olivat hätäisesti ja karkeatekoisesti kyhänneet. Jonkun verran ponnistellen ja synnyttäen enemmän melua kuin Gonzagasta oli mieleen he työnsivät sen vallihaudan poikki. Eräs miehistä hiipi ylitse ja auttoi Gonzagaa kiinnittämään sillan toisen pään tiukasti.
Hetkisen kuluttua Gian Maria ja Guidobaldo seisoivat linnanpihalla, ja heidän jälessään tulivat melkein kaikki ne sata miestä, jotka Gian Maria oli tuonut tähän piiritykseen. Niin oli Francesco varmasti otaksunut käyvän, sillä hän tiesi, ettei hänen serkkunsa tapa ollut jättää mitään vaaralle alttiiksi.
Babbianon herttua, jonka kasvoja rumensi pörröinen, punertava parransänki — sillä hänen vannomansa valan mukaisesti oli hänen pyöreissä kasvoissaan nyt kahden viikon vanha parta — kääntyi Gonzagan puoleen.
"Onko kaikki hyvin?" tiedusti hän ystävällisesti, kun taas Guidobaldo silmäili keikaria halveksivasti.
Gonzaga vakuutti, että kaikki oli saatu toimeen häiritsemättä varusväen jumalanpalvelusta. Kun hän nyt arveli olevansa hyvässä turvassa, palasi hänen tavallinen rauhallinen esiintymistapansa.
"Saatte onnitella itseänne, teidän korkeutenne", rohkeni hän virnistäen lausua Guidobaldolle, "sen tähden, että olette kasvattanut veljentyttärenne uskonnolliseen hartauteen".
"Puhuttelitteko minua?" virkkoi Urbinon herttua kylmästi. "Luotan siihen, ettei se enää toistamiseen ole tarpeen."
Nähdessään hänen kauniiden kasvojensa inhoisen ilmeen Gonzaga tunsi sykertyvänsä kokoon. Gian Maria nauroi vinkuvalla sopranoäänellään.
"Enkö ole palvellut teidän korkeuttanne uskollisesti?" liehakoi keikari.
"Niin on tehnyt kokkini halvin apuri ja samoin alhaisin tallipoikani — ja he ovat tehneet sen kunniallisemmin itseään kohtaan", vastasi ylpeä herttua. "He eivät kuitenkaan mene niin pitkälle, että laskisivat minulle leikkiä." Hänen silmistään säihkyi niin kaunopuheinen uhkaus, että Gonzaga peräytyi peloissaan; mutta Gian Maria taputti häntä ystävällisesti olalle.
"Olkaa hilpeä, Juudas!" kehoitti hän, nauraen kalpeat kasvot virnistyksessä. "Minulla on kyllä teille tilaa Babbianossa ja myöskin työtä, jos toimitte yhtä hyvin kuin täällä. Mutta nythän sotilaat ovat täällä. Menkäämme eteenpäin linnanväen ollessa rukoilemassa. Mutta emme saa häiritä heitä", lisäsi hän vakavammin. "En halua olla syypää jumalattomaan tekoon. Meidän sopii odottaa heitä ulkosalla." Hän nauroi hilpeästi, sillä hän tuntui olevan luonnottoman hyvällä tuulella, käski Gonzagan mennä edellä ja seurasi häntä Guidobaldon rinnalla. He menivät linnanpihan poikki, hampaisiin saakka aseistettujen sotilaiden rivien välitse ja seisahtuivat sisemmälle pihalle johtavan holvikäytävän ovelle, jotta Gonzaga avaisi sen.
Hetkisen keikari seisoi paikallaan, tuijottaen suu auki. Sitten hän käänsi tyrmistyneet kasvonsa herttuoihin päin. Hänen polvensa vapisivat silminnähtävästi. "Se on lukittu", ilmoitti hän pelokkaasti. "Me melusimme liian kovasti tullessamme", huomautti Guidobaldo, "ja se hälytti varusväen".
Tämä selitys huojensi Gian Marian mielessä äityvää levottomuutta. Hän kääntyi sotilaittensa puoleen ja kirosi.
"Tänne joitakuita miehiä!" komensi hän terävästi. "Rikkokaa tuo ovi! Lempo soikoon! Luulevatko ne tomppelit niin helposti pitävänsä minua ulkopuolella?"
Ovi murrettiin rikki, ja he etenivät, mutta vain noin puolikymmentä askelta, sillä lyhyen käytävän toisessa päässä oli toinen ovi sulkemassa heiltä tien. Senkin he mursivat auki Gian Marian hurjasti kiroillessa viivytystä. Mutta kun tie oli aukaistu, ei hän ollut kovin innokas menemään edellä.
Hän piti perin todennäköisenä, että Valentinan sotilaat olisivat toisella pihalla heitä odottamassa. Senvuoksi hän käski miestensä mennä eteenpäin, jääden Guidobaldon kanssa jälkeen, kunnes sai tiedon, että myöskin sisempi piha oli tyhjä.
Ja nyt oli koko hänen satalukuinen seurueensa keräytynyt sinne nujertamaan monna Valentinan palveluksessa olevia kahtakymmentä miestä; ja — Gian Marian omantunnon arkailusta huolimatta — Guidobaldo astui kylmäverisesti kappelin ovelle.
* * * * *
Kappelissa oli jumalanpalvelus alkanut. Alttarin juurella oli veli Domenico kaiuttanut Confiteorin avustavan hovipojan sopraanon säestäessä hänen syvää ääntänsä. Kyrie-rukous oli parhaillaan menossa, kun seurakunnan huomio kiintyi kappelin ovea lähestyvien askelten ääneen, johon sekaantui pahaenteistä teräksenkalinaa. Miehet nousivat kaikki yhtaikaa, peläten kavallusta, ja paikan pyhyydestä huolimatta kiroilivat sitä, ettei heillä ollut aseita.
Sitten ovi avautui, ja portailla kajahteli tulokkaiden rautakorkojen kapse, joten kaikkien katse suuntautui sinne, myöskin veli Domenicon, joka oli vapisevalla äänellä lausunut viimeiset sanat: "Christe eleison."
Kuului helpotuksen huoahdus, jota seurasi Valentinan äkäinen huudahdus, kun läsnäolijat tunsivat tulokkaat. Ensimmäisenä astui esiin Aquilan kreivi täydessä sotisovassa, miekka kupeella ja tikari vyöllä, kantaen päähinettään vasemman käsivartensa taipeessa. Hänen takanaan kohosi Fortemanin ruho, isot kasvot punehtuneina oudosta kiihtymyksestä; hänen teräshaarniskaansa peitti nahkainen suojus, myöskin hänen vyöllään riippui miekka ja tikari, ja hänen kädessään oli välkkyvä kypäri. Viimeisinä tulivat Lanciotto ja Zaccaria, molemmat täysissä varuksissa ja hyvin aseistettuina.
"Keitä olette te, jotka tunkeudutte tuollaisessa asussa Jumalan huoneeseen häiritsemään pyhää jumalanpalvelusta?" huusi munkin bassoääni.
"Kärsivällisyyttä, hyvä isä", vastasi Francesco rauhallisesti. "Tilanne antaa meille siihen oikeuden."
"Mitä tämä merkitsee, Fortemani?" tiedusti Valentina käskevästi, tähdäten vihaisen katseen kapteeniinsa ja tyyten sivuuttaen kreivin. "Kavallatteko tekin minut?"
"Se merkitsee, madonna", vastasi jättiläinen kursailematta, "että sylikoiranne, herra Gonzaga, on juuri tällä hetkellä päästämässä sivuportista Roccaleoneen Gian Mariaa ja hänen sotaväkeään".
Miehiltä pääsi käreä huuto, jonka Francesco vaimensi rautakintaisella kädellään.
Valentina katseli Fortemania hurjistuneena, ja ikäänkuin hänen tahtoaan voimakkaamman tahdon pakottamina hänen silmänsä sitten kääntyivät kreiviin päin. Francesco astui heti hänen luoksensa ja kumarsi päätänsä hänen edessään.
"Madonna, nyt ei ole sopiva hetki selityksille. Nyt tarvitaan toimintaa, ja sitä tarvitaan heti. Tein väärin, kun en ilmaissut teille, kuka olin, ennenkuin saitte sen selville niin onnettomalla tavalla ja ainoan Roccaleonessa olleen kavaltajan Romeo Gonzagan avulla — joka, kuten Fortemani äsken kertoi, on tällä hetkellä päästämässä serkkuani ja teidän setäänne tähän linnaan. Mutta oman etunne vuoksi rukoilen teitä, madonna, uskomaan, ettei tarkoituksenani koskaan ole ollut muu kuin palvella teitä ja etten minä, kuten teille väitettiin, ole koettanut kääntää tätä piiritystä omaksi poliittiseksi edukseni."
Valentina vaipui polvilleen ja alkoi kädet ristissä rukoilla armon äitiä, arvellen olevansa hukassa, sillä Francescon sävy oli vakuuttava ja ritari oli sanonut Gian Marian parhaillaan tunkeutuvan linnaan.
"Madonna", huudahti kreivi, kevyesti koskettaen tytön olkapäätä, "jättäkää rukouksenne siksi, kunnes ne voivat olla kiitosrukouksia! Kuunnelkaa! Tuon Peppen valppauden avulla, joka, kelpo olento, ei ollut menettänyt luottamustaan minuun eikä pitänyt minua raukkana, saimme — Fortemani ja minä — eilen illalla tiedon näistä Gonzagan aikeista. Ja me olemme tehneet suunnitelmamme ja suorittaneet valmistuksemme. Linnaan tunkeutuessaan tapaavat Gian Marian sotilaat ulommat ovet teljettyinä ja lukittuina, ja me voitamme vähän aikaa heidän murtaessaan niitä. Palvelijani, kuten huomannette, telkeävät parhaillaan kappelin ovea heille lisäesteeksi. Heidän ollessaan siinä puuhassa täytyy meidän toimia. Lyhyesti siis, jos luotatte meihin, viemme teidät pois täältä, sillä me neljä olemme työskennelleet koko yön ja saaneet jotakin aikaan."
Kasvot pingoittuneina ja säikähtyneen näköisinä Valentina katsoi Francescoon kyynelusvan lävitse. Sitten hän vei kätensä otsalleen, tehden hämmennyksen ja avuttomuuden eleen.
"Mutta he seuraavat meitä", valitti hän.
"Eivät seuraa", rauhoitti kreivi hymyillen. "Siitäkin olemme pitäneet huolta. Tulkaa, madonna; aika on täpärällä."
Tyttö silmäili häntä pitkän tuokion. Pyyhkäistyään sitten pois katsettaan himmentäneet kyyneleet hän laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja seisoi siten kaikkien näkyvissä, katsoen toisen tyyniin kasvoihin.
"Mistä tiedän, että sananne ovat tosia — että voin luottaa teihin?" kysyi hän, mutta hänen äänensä ei osoittanut hänen vaativan eittämätöntä todistusta uskoakseen.
"Kautta kunniani ja ritariarvoni", vastasi kreivi kaikuvalla äänellä, "vannon tässä, Jumalan alttarin juurella, että pyrkimykseni — ainoa pyrkimykseni — on ollut, on nyt ja on vastaisuudessa palvella teitä, monna Valentina."
"Minä uskon teitä", huudahti tyttö; ja hetkisen kuluttua hän nyyhkytti: "Antakaa minulle anteeksi, Francesco, ja suokoon Jumalakin minulle anteeksi, etten luottanut teihin!"
Kreivi kuiskasi hiljaa hänen nimensä, korostaen sitä niin suloisesti, että hänen rintaansa tulvahti onnekas rauha ja hänen silmistään alkoi loistaa entinen iloinen rohkeus.
"Tulkaa, hyvät herrat!" huudahti kreivi nyt, käyden äkkiä ripeäksi, mikä säpsähdytti toiset kuumeisen totteleviksi. "Te, veli Domenico, riisukaa pois papillinen asunne ja vyöttäkää kaapunne korkealle! Te joudutte kapuamaan. Ja pari miestä tänne siirtämään syrjään tuo alttariaskelma! Palvelijani ja minä kulutimme yön irroittaessamme sen vanhoja kiinnikkeitä."
Miehet nostivat kiven paikaltaan, ja sen alla olevassa aukossa tulivat näkyviin portaat, jotka johtivat alaspäin Roccaleonen vankikomeroihin ja kellareihin.
He laskeutuivat niitä myöten kiireesti, mutta hyvässä järjestyksessä Francescon ohjaamina, ja kun viimeiset olivat kavunneet aukosta, sijoittivat hän ja Lanciotto apunaan alempana olevia miehiä, jotka olivat tarttuneet hänen heille laskemaansa nuoraan, kiviliuskan altapäin takaisin paikalleen, jotta ei jäisi näkyviin jälkeäkään osoittamaan heidän käyttämäänsä tietä.
Alhaalla oli Fortemani, joka oli mennyt edellä mukanaan puoli tusinaa sotamiehiä, avannut erään sivuoven; ja maanalaisessa käytävässä valmiina olleet tavattoman jykevät tikapuut työnnettiin vallihaudan ylitse, joka tällä kohdalla oli pauhaava vuoripuro.
Ensimmäisenä laskeutui tätä viettävää siltaa myöten Fortemani, ja maahan ehdittyään hän kiinnitti portaiden alapään lujasti. Senjälkeen meni Francescon käskystä kymmenkunta miestä aseinaan keihäät, jotka oli yöksi jätetty käytävään. Komennussanan kuultuaan he äänettömästi pujahtivat pois. Sitten oli naisten vuoro, ja viimeisinä menivät jäljellä olevat miehet.
Vihollisista he eivät nähneet vilahdustakaan, eivät edes ainoatakaan vahtisotilasta, sillä kaikki Gian Marian miehet oli viety linnaa valtaamaan. Siten he poistuivat Roccaleonesta ja menivät karkeatekoisen sillan ylitse sen eteläpuolella aukeaville, viehättäville niityille. Fortemani miehineen oli jo juoksujalkaa kadonnut linnan etusivulle päin, kun Francesco viimeisenä astui sillalle ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän lipui nopeasti maahan ja kymmenkunnan kerkeän miehen avulla kiskoi tikapuut pois. Kannettuaan ne muutamien metrien päähän puron partaalta he laskivat ne niitylle. Francesco naurahti mitä puhtaimmasta riemusta ja meni Valentinan luokse.
"He saavat päänvaivaa koettaessaan ottaa selkoa, miten pääsimme linnasta", huudahti hän, "ja heidän on pakko johtua siihen päätelmään, että olemme kaikki enkeleitä ja ja että meillä on siivet varuksiemme alla. Emme jättäneet heille yksiäkään tikkaita emmekä nuoranpätkääkään, jonka avulla he voisivat yrittää tulla jäljessämme, joskin he huomaisivat, miten me tulimme. Mutta, Valentina mia, ilveily ei vielä ole loppunut. Fortemani lienee jo siirtänyt pois paikaltaan sen sillan, jota myöten he menivät linnaan, ja aloittanut taistelun heidän mahdollisesti vahdiksi jättämiensä muutamien miesten kanssa, ja korkea ja mahtava Gian Maria on nyt tiukimmassa satimessa, mitä ikinä on valmistettu."