VIIDESKOLMATTA LUKU
Roccaleonen antautuminen
Kirkkaan toukokuisen aamun auringonpaisteessa Francesco ja hänen miehensä lähtivät iloisesti valtaamaan herttuan leiriä, ja päivän ensimmäinen tehtävä oli linnasta aseettomina tulleiden sotilaiden aseistaminen. Aseista ei ollut puutetta, ja niitä he varasivat itselleen runsaasti, samalla kun mies siellä, toinen täällä seisahtui pukeakseen yllensä haarniskan tai painaakseen teräskypärin päähänsä.
Telttoja vahtimaan oli jätetty ainoastaan kolme sotilasta, ja nämä oli Fortemani parin miehensä kanssa vanginnut sillä aikaa, kun muut nostivat pois paikaltaan sillan, jota myöten hyökkääjät olivat menneet linnoitukseen. Ja nyt ammotti nostosillan vieressä olevan, avoimen sivuportin kohdalla kohiseva virta, jonka yli ei huimapäisinkään olisi uskaltanut yrittää uida.
Tähän aukkoon ilmestyi pian Gian Maria, jonka kasvot kerrankin olivat punaiset, ja hänen takanansa tungeksi kiljuva joukko sotilaita, jotka olivat yhtä raivoissaan kuin isäntänsäkin nähtyään, miten heidät oli houkuteltu satimeen.
Telttojen takalistolla Valentina ja hänen hovinaisensa vartosivat nyt nähtävästi alkavien neuvottelujen tulosta. Suurin osa miehistä puuhaili Gian Marian tykkien kimpussa, Francescon ohjatessa tähdäten niitä nostosiltaa kohti.
Linnasta kajahti valtava huuto. Miehet katosivat pikku portilta ja ilmestyivät hetkisen kuluttua muurille, ja Francesco nauroi täyttä kurkkua oivaltaessaan heidän tarkoituksensa. He olivat muistaneet sinne sijoitetut tykit ja kohta rientäneet niiden luokse käyttääkseen niitä Valentinan pientä armeijaa vastaan. He koettivat tykkiä toisensa jälkeen, ja heiltä pääsi vimmaisen kiukkuinen kiljunta, kun he käsittivät, millaisilla tyhjillä peloittimilla heitä oli pidetty kurissa viime viikon aikana. Sitä seurasi muutamia minuutteja kestävä äänettömyys, jonka vihdoin lopetti torven törähdys.
Noudattaen tätä neuvottelukutsua Francesco antoi viimeiset ohjeet Fortemanille, joka jäi komentamaan tykkejä hoitavia miehiä, ja lähti ratsastamaan eräällä Gian Marian ratsuista saattajinaan Lanciotto ja Zaccaria, jotka myös ratsastivat ja joista kummallakin oli panostettu pyssy.
Roccaleonen muurin juurella hän pysäytti ratsunsa, nauraen mielessään riitapuolien suunnattomalle vaihtumiselle. Hänen seisahtuessaan — kypäri päässä, mutta silmikko avoinna — lennähti muurin reunalta ruumis, joka loiskahtaen putosi kuohuvaan veteen. Se oli Aventanon ruumis, jonka Gian Maria oli jyrkästi käskenyt poistaa näkyvistään.
"Haluan puhutella monna Valentina della Roverea", kiljaisi vimmastunut herttua.
"Voitte puhua minulle, Gian Maria", vastasi Francescon ääni, kirkas ja metallisointuinen. "Olen hänen edustajansa, hänen entinen linnanpäällikkönsä Roccaleonessa."
"Kuka olette?" kysyi herttua, joka oli tuntenut tutun soinnun toisen pilkallisessa äänessä.
"Francesco del Falco, Aquilan kreivi."
"Jumaliste! Sinä!"
"Ihmeitten aikaa, eikö olekin?" veisteli Francesco nauraen. "Kumman tahdot menettää, serkku — vaimon vaiko herttuakunnan?"
Raivo vei Gian Marialta puhekyvyn hetkiseksi. Sitten hän kääntyi Guidobaldon puoleen ja kuiskasi jotakin; mutta Guidobaldo, jonka mieltä tuo alhaalla oleva ritari nyt näytti suunnattomasti kiinnittävän, kohautti vain olkapäitänsä.
"En tahdo menettää kumpaakaan, herra Francesco", karjui herttua. "En kumpaakaan, jumaliste!" kirkui hän. "En kumpaakaan, kuuletko?"
"Olisinhan muutoin kuuro", kuului levollinen vastaus. "Mutta olet pahasti erehtynyt. Toisesta tai toisesta sinun täytyy luopua, ja oma asiasi on valita, kumman niistä haluat. Peli on kääntynyt sinulle vastaiseksi, Gian Maria, ja sinun täytyy maksaa."
"Entä eikö minulla ole ensinkään sananvaltaa, kun veljentyttärestäni käydään kauppaa?" tiedusti Guidobaldo kylmän arvokkaasti. "Onko teidän asianne, herra kreivi, määrätä, saako serkkunne mennä avioliittoon hänen kanssansa vai eikö?"
"Eipä suinkaan. Hän saa mennä avioliittoon monna Valentinan kanssa, jos tahtoo, mutta silloin hän ei enää ole herttua. Itse asiassa hänestä tulee maanpakolainen, joka ei voi vaatia itselleen minkäänlaista arvonimeä, jos babbianolaiset jättävätkään hänelle päätä lainkaan, kun taas minä, vaikka en olekaan horjuvalla valtaistuimella istuva herttua, olen ainakin kreivi; minulla on tilus, pieni, mutta varmasti minun, ja minusta tulee herttua, jos Gian Maria kieltäytyy luovuttamasta minulle veljentytärtänne. Jos hän niin ollen haluaa mennä naimisiin monna Valentinan kanssa, oletteko te valmis antamaan veljentyttärenne kodittoman kulkurin tai päättömän ruumiin puolisoksi?"
Guidobaldon kasvot näyttivät muuttuvan, ja hän loi omituisen katseen vieressään seisovaan, kalpeakasvoiseen herttuaan.
"Oletteko te siis veljentyttäreni käden toinen tavoittelija, herra kreivi?" kysyi hän kylmimmällä äänellään.
"Olen, teidän korkeutenne", vastasi Francesco rauhallisesti. "Asianlaita on näin. Jollei Gian Maria ole Babbianossa huomenna, menettää hän kruununsa, ja se siirtyy minulle kansan tahdosta; mutta jos hän luopuu oikeudestaan monna Valentinaan minun hyväkseni, matkustan suoraa päätä Aquilaan enkä enää häiritse Babbianoa. Jos hän ei siihen suostu, vaan vaatii monna Valentinaa väkisin puolisokseen, niin mieheni pitävät häntä vankina noiden muurien takana, kunnes hänen on liian myöhäistä ehtiä herttuakuntaansa pelastamaan kruunuaan. Sillä välin ratsastan minä Babbianoon hänen sijastaan, ja vaikka olenkin vastahakoinen näyttelemään herttuan osaa, otan vastaan valtaistuimen ja vaimennan kansan valitukset. Sitten hän saa koettaa voittaa teidän korkeutenne suostumuksen avioliittoonsa."
Kenties ensi kerran eläissään Guidobaldo teki itsensä syypääksi suoranaisesti epäkohteliaaseen tekoon. Hän purskahti nauramaan — äänekkäästi, huvitettuna, mikä vihloi veitsen tavoin Gian Marian sydäntä.
"No niin, herra kreivi", virkkoi hän, "tunnustan, että olemme sangen tiukasti käsissänne, joten voitte muovata meitä mielenne mukaan. Olette sellainen soturi ja sellainen strategi, jollaisen mielelläni pitäisin luonani Urbinossa. Mitä teidän korkeutenne sanoo?" jatkoi hän, kääntyen nyt miltei puhekyvyttömän Gian Marian puoleen. "Minulla on vielä toinen veljentytär, jolla voisimme lujittaa näiden molempien herttuakuntien välisen liiton, ja hän saattaisi osoittautua taipuvaisemmaksi. Naiset nähtävästi tahtovat itsepintaisesti olla naisia. Ettekö luule, että monna Valentina ja tämä uljas serkkunne —"
"Älkää hänestä välittäkö!" kirkui Gian Maria nyt ihan vimmoissaan raivosta. "Hän on liukaskielinen koira, joka saattaisi väittelyssä solmita sanoilla itse paholaisenkin. Älkää käykö neuvottelemaan hänen kanssansa! Minulla on sata miestä, ja —" Hän pyörähti äkkiä ympäri. "Laskekaa tuo nostosilta alas, pelkurit!" karjui hän sotilaille. "Ja lakaiskaa nuo elukat pois teltoistani!"
"Gian Maria, varoitan sinua", huusi Francesco äänekkäästi ja lujasti. "Olen tähdännyt omat tykkisi tuota siltaa kohti, ja heti kun sitä yritetään laskea, ammun sen pirstoiksi. Sinä et pääse Roccaleonesta muutoin kuin minun suostumuksellani ja minun määräämilläni ehdoilla, ja jos menetät herttuakuntasi itsepäisyytesi tähden, on se oma syysi. Mutta vastaahan nyt, jotta tietäisin miten menetellä."
Myöskin Guidobaldo hillitsi Gian Mariaa ja peruutti hänen määräyksensä sillan laskemisesta. Ja nyt hiipi Gonzaga toiselta puolen hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa, että hänen pitäisi odottaa yön tuloa.
"Odottaa yön tuloa, hupsu!" kivahti herttua, kääntyen häneen päin hurjan riemastuneena löytäessään jonkun, jonka hän saattoi tuhota. "Jos odotan siihen saakka, menetän valtaistuimeni. Näin käy, kun ryhtyy tekemisiin kavaltajien kanssa. Se on sinun syysi, sinä Juudas!" kiljui hän yhä hurjistuneempana, kasvot vääntyneinä. "Mutta ainakin sinä saat palkan teoistasi."
Gonzaga näki teräksen äkkiä välähtävän silmiensä edessä, ja häneltä pääsi vihlova parkaisu, kun Gian Marian tikari upposi hänen rintaansa. Liian myöhään Guidobaldo ojensi kättänsä pidättääkseen herttuaa.
Ja niinpä Gonzaga omituisesti kostavan oikeuden sallimasta vaipui maahan ihan samalle paikalle, jossa hän oli niin katalasti ja raukkamaisesti murhannut Aventanon.
"Viskatkaa tuo haaska vallihautaan!" ärähti Gian Maria, yhäti vapisten raivosta, joka oli teettänyt hänellä tämän raa'an työn.
Häntä toteltiin, ja niinpä murhattu ja murhaaja joutuivat samaan hautaan.
Aluksi yritettyään hillitä Gian Mariaa Guidobaldo oli sitten katsellut välinpitämättömästi, pitäen tekoa sangen sopivana rangaistuksena miehelle, jonka kavallusta kohtaan hän ainakaan ei ollut koskaan ollut myötämielinen.
Nähdessään ruumiin katoavan alhaalla kohisevaan jokeen Gian Maria näytti tajuavan, mitä hän oli tehnyt. Hänen kiukkunsa asettui, ja hurskaasti taivuttaen päätänsä hän teki ristinmerkin. Kääntyen sitten vierellään seisovan seuralaisensa puoleen hän juhlallisesti käski:
"Pitäkää huolta siitä, että huomenna toimitetaan messu hänen sielunsa autuudeksi!"
Ikäänkuin tämä teko olisi rauhoittanut häntä ja palauttanut hänet järkiinsä, astui Gian Maria nyt esille ja puhuen tyynemmin kuin siihen asti pyysi serkkuaan ilmoittamaan, millä ehdoilla hänen sallittaisiin palata Babbianoon hänen kansansa määräämänä aikana.
"Mitään muuta ehtoa ei ole kuin se, että luovut vaatimasta monna
Valentinaa puolisoksesi ja etsit lohdutusta — kuten hänen korkeutensa
Urbinon herttua luullakseni itse ehdotti — herra Guidobaldon
nuoremmasta veljentyttärestä."
Ennenkuin Gian Maria ehti vastata, kehoitti Guidobaldo hiljaa häntä hyväksymään ehdon.
"Mitä muuta voisitte tehdä?" lopetti Montefeltro ponnekkaasti.
"Entä tämä toinen veljentyttärenne —?" kysyi Gian Maria masentuneesti.
"Olen jo antanut sanani", vastasi Guidobaldo.
"Entä monna Valentina?" lisäsi toinen, melkein vinkuen.
"Saa mennä avioliittoon tämän itsepintaisen condottieronsa kanssa.
Minä en heitä vastusta. Niin, olen ystävänne tässä asiassa. Uhraanpa
Valentinankin teidän eduksenne. Jos nimittäin olette itsepäinen,
syöksee kreivi teidät turmioon. Hän on voiton puolella, hyvä herra.
Tunnustakaa tappionne, kuten minä tunnustan omani, ja maksakaa!"
"Mutta mitä on teidän tappionne minun tappiooni verrattuna?" huudahti Gian Maria, joka Guidobaldon arvostelevien sanojen nojalla oivalsi, että sellainen veljentyttären puoliso kuin Francesco del Falco ei suinkaan ollut vastenmielinen uhkaavina rauhattomina aikoina.
"Se on ainakin yhtä ehdoton", vastasi Guidobaldo, kohauttaen olkapäitään. Ja tähän suuntaan Urbinon herttua pitkitti muutamia minuutteja, kunnes Gian Maria vihdoin huomasi, että hänen liittolaisensa ei ollut ainoastaan luopunut hänestä, vaan nyt lisäksi kamppaili hänen serkkunsa puolella, vaatien häntä hyväksymään serkun ehdot, niin harmilliset kuin ne olivatkin. Tällä tavoin ahdistettuna Gian Maria lamaantuneena tunnusti tappionsa ja ilmoitti taipuvansa maksamaan menetyksensä. Samalla hän tiedusti, kuinka pian hänen sallittaisiin poistua linnasta.
"No, heti, kun nyt olen saanut sanasi", lupasi Francesco auliisti, minkä jälkeen Gian Marian silmissä välähti kavala ilme, jonka Francescon seuraavat sanat pian häivyttivät. "Mutta jotta sinun ja minun sotilaani eivät joutuisi kahinaan, pitää sinun määrätä, että sotilaasi tulevat linnasta ilman aseita ja varuksia, ja sinun itsesi tulee riisua omasi.
"Hänen korkeutensa herttua Guidobaldo on ainoa mies, johon nähden voin tehdä poikkeuksen tästä ehdosta. Jos sitä rikotaan, niin, sen lupaan, kadutte sitä katkerasti. Nähdessäni ensimmäisen aseellisen miehen tulevan portista, käsken ampua teitä, ja omat tykkinne tuottavat teille tuhon."
Näin päättyi Roccaleonen toinen piiritys melkein heti alkuunsa, ja niin antautui Gian Maria voittajalle. Babbianon herttua ja hänen sotilaansa marssivat linnasta säyseinä ja äänettöminä, suunnaten matkansa Babbianoon. Gian Maria ei lausunut sanaakaan eikä edes katseella osoittanut huomaavaisuutta sille naiselle, joka oli aiheuttanut hänen tappionsa ja joka hilpeänä katseli hänen poistumistaan.
Guidobaldo ja hänen harvat seuralaisensa viipyivät vielä hänen äskeisen liittolaisensa lähdettyä. Hän käski Francescon opastaa hänet veljentyttärensä luokse, ja Francesco totteli kerkeästi.
Herttua syleili Valentinaa kylmästi — mutta se, että hän kaiken tapahtuneen jälkeen lainkaan syleili veljentytärtään, oli hyvä merkki.
"Lähdettehän kanssani Urbinoon, herra kreivi?" virkkoi hän äkkiä Francescolle. "Olisi paras viettää häät siellä. Kaikki on valmista — sillä kaikki oli valmistettu Gian Mariaa varten."
Valentinan silmiin lehahti hyvin iloinen ilme; hänen poskensa punehtuivat, ja hänen katseensa painui maahan; mutta Francesco tarkasti herttuan kasvoja terävästi ikäänkuin ei olisi voinut uskoa niin suureen onneen.
"Tarkoittaako teidän korkeutenne minulle hyvää?" rohkeni hän kysyä.
Guidobaldo jäykistyi, ja hänen kirkas, korkea otsansa meni ryppyihin.
"Saatte ruhtinaallisen sanani sen vakuudeksi", lupasi hän juhlallisesti, minkä jälkeen Francesco notkisti polvensa ja kumartui suutelemaan hänen herttuallista kättänsä.
Ja niin he lähtivät, ratsastaen hevosilla, jotka he pitivät sotasaaliina. He tarjosivat komean näyn; Guidobaldo ynnä Francesco ja Valentina ratsastivat etunenässä, kun taas jälkijoukkona olivat Peppe ja veli Domenico, jotka tämän kulkutaudin tapaisen suopeuden tartuttamina vihdoinkin veljeilivät keskenään.
Ja heidän ratsastaessaan Guidobaldo sattui pian jättäytymään jäljelle, joten Francesco ja Valentina huomasivat jääneensä tuokioksi kahden kesken vähän muiden etupuolelle. Valentina kääntyi kreivin puoleen; hänen ruskeissa silmissään oli ujo ilme, ja hänen punaiset huulensa vavahtelivat.
"Et vielä ole sanonut antaneesi minulle anteeksi, Francesco", valitti hän, arasti kuiskaten. "Eikö sinun olisi sopivaa tehdä se, koska meidät vihitään avioliittoon niin pian?"