ALKULAUSE.
Lordi Henry Goade, joka, kuten tulemme näkemään, jossakin määrin tunsi sir Oliver Tressiliania, kertoo meille aivan arastelematta, että hän oli ruma. On kumminkin huomattava, että lordimme taipuu jyrkkiin arvosteluihin ja etteivät hänen havaintonsa ole aina normaalit. Niinpä hän esimerkiksi sanoo Anna Cleven olleen »rumimman kaikista näkemistään naisista.» Mikäli voimme hänen oman laajan tuotantonsa nojalla päätellä, näyttää erinomaisen epäilyttävättä, onko hän milloinkaan nähnyt Anna Cleveä, ja sopii otaksua hänen siinä suhteessa vain orjamaisesti toistaneen yleistä mielipidettä, jonka mukaan Cromwellin sortuminen johtui hänen Siniparta-herralleen toimittamansa morsiamen rumuudesta. Minä puolestani katson yleistä mielipidettä tärkeämmäksi Holbeinin siveltimen luoman todistuskappaleen, jonka nojalla voimme muodostaa oman mielipiteemme ja jonka esittämä naishenkilö ei suinkaan ansaitse lordimme ankaraa arvostelua.
Samoin tekee mieleni uskoa lordi Henryn olleen väärässä arvostellessaan sir Oliveria, ja tätä vakaumustani tukee hänen omaan esitykseen liittämänsä kynäpiirros. »Hän oli», kertoo hän, »pitkä, voimakas ja hyvinkasvanut mies, jos jätämme huomioonottamatta, että hänen käsivartensa olivat liian pitkät ja jalkansa ja kätensä suhteettoman suuret. Hänen kasvonsa olivat tummat, hiukset mustat, parta samoin musta ja kaksihaarainen; nenä oli iso ja erittäin kyömy, ja ulkonevien kulmakarvojen alla syvässä piilevät silmät olivat erittäin kalpeaväriset, säälimättömät ja synkät. Hänen äänensä — tämän seikan olen aina havainnut osoittavan miehen suurta miehekkyyttä — oli kaikuva, syvä ja jylhä, paremmin soveltuva ja epäilemättä useammin käytetty laivankannella lausuttuihin sadatuksiin ja rivouksiin kuin Luojan ylistämiseen.»
Niin kertoo lordi Henry Goade, ja helppo on huomata, kuinka hän sallii tuohon henkilöön kohdistuvan alinomaisen kielteisyytensä vaikuttaa hänen kuvailuunkin. Tosiasia on — ja hänen laajasta tuotannostaan löytyy riittävästi asian todisteita — että lordimme oli eräänlainen ihmisvihaaja. Juuri hänen ihmisvihansa se yllytti häntä, samoinkuin on yllyttänyt monia muitakin, kirjailemaan. Hän ei tartu kynäänsä niinkään siinä tarkoituksessa, että suorittaisi omaksumansa tehtävän, kirjoittaisi oman aikansa historian, vaan pikemmin vapautuakseen siitä katkeruudesta, jonka epäsuosioon joutuminen on hänessä herättänyt. Seurauksena on, ettei hänellä ole paljoakaan hyvää sanottavana kenestäkään ja että hän harvoin mainitsee ketään aikalaistaan syytämättä kuvarikkaita solvauksiaan.
On kuitenkin mahdollista puolustella häntä. Hän oli samalla kertaa ajatuksen ja toiminnan mies — yhtä harvinainen kuin yleensä valitettavakin yhdistelmä. Toiminnan miehenä hän olisi voinut päästä kauaskin, ellei sitä puolta hänessä olisi alun pitäen pilannut ajatuksen mies. Oivallisena merimiehenä hän olisi voinut päästä Englannin suuramiraaliksi, ellei hänessä olisi ilmennyt eräänlaista juonittelutaipumusta. Onnekseen — muuten näet hänen päänsä tuskin olisi jäänyt siihen, mihin luonto oli sen sijoittanut — hän joutui varsin pian epäluulojen alaiseksi. Hänen virkauransa katkesi; mutta havaittiin tarpeelliseksi tarjota hänelle jonkinlaista korvausta, koska epäluuloja ei kumminkaan voitu todistaa oikeiksi. Hänelle siis annettiin virkaero ja hänet määrättiin kuningattaren armosta hänen käskynhaltijakseen Cornwalliin, jossa asemassa hänen ei otaksuttu voivan tehdä suurta pahaa.
Siellä, kunnianhimoisten suunnitelmien tuhoutumisen katkeroittamana ja eläen verrattain eristettyä elämää, hän kääntyi, kuten moni mies samanlaisessa tilassa, etsimään lohdutusta kynästään. Hän kirjoitti merkillisen äreän, pikkumaisen ja pintapuolisen teoksensa Lordi Henry Goaden ja hänen oman aikansa historia, joka on tosiasioiden vääristelyn ja eriskummallisen kirjoitustavan ihmenäyte. Niissä kahdeksassatoista valtavan suuressa folioniteessä, jotka hän täytti pienillä goottilaisilla kirjaimillaan, hän kertoo omalla tavallaan tarinan siitä, mitä nimittää kukistumisekseen, ja vaikka asia hänen laajasanaisuudestaan huolimatta tulee tyhjentävästi käsitellyksi ensimmäisissä viidessä nidoksessa, hän kirjoittaa vielä kokonaista kolmetoista nidosta käsitellen niissä omien aikojensa historiaa, mikäli se tuli välittömästi hänen havaittaviinsa Cornwallin syrjäisessä elämässä.
Englannin historian näkökannalta hänen kronikkansa voi jättää kerrassaan huomioonottamatta, ja siitä syystä se onkin jätetty julkaisematta ja unohduksiin. Mutta tutkijalle, joka yrittää ottaa selkoa tuon erinomaisen miehen sir Oliver Tressilianin elämäkerrasta, se on kerrassaan verraton. Ja koska olen nyt ottanut tuon elämäkerran kirjoittamisen tehtäväkseni, on soveliasta, että heti alussa tunnustan, kuinka arvaamattomassa kiitollisuudenvelassa olen tuolle kronikalle. Sen puuttuessa olisi kerrassaan mahdotonta kuvailla tätä Cornwallin miestä, josta tuli uskonluopio ja berberiläinen merisissi ja jota vain eräät tuonnempana esitettävät seikat estivät tulemasta Algierin — tai Argierin, kuten sanoo lordimme — paššaksi.
Lordi Henry kirjoitti tietäen ja arvovaltaisesti, ja hänen esittämänsä kertomus on erittäin täydellinen ja täynnä arvokkaita yksityiskohtia. Hän näki itse omin silmin paljon tapahtumia ja piti yllä henkilökohtaista yhteyttä useiden niiden henkilöiden kanssa, jotka liittyivät sir Oliverin asioihin, voidakseen laajentaa aikakirjojansa pitämättä mitään maakunnasta löytyvää juorun sirua liian vähäpätöisenä muistiin merkittäväksi. Otaksun hänen myös saaneen melkoista avustusta Jasper Leigh'ltä Englannin ulkopuolella sattuneita tapahtumia koskevissa seikoissa, jotka nähdäkseni muodostavat hänen kertomuksensa verrattomasti mielenkiintoisimman osan.