Merihaukka

by Rafael Sabatini

ENSIMMÄINEN OSA

SIR OLIVER TRESSILIAN

Ensimmäinen luku.

KAUPPASAKSA.

Sir Oliver Tressilian istui huoletonna ilmavassa ruokasalissaan Penarrow'ssa sijaitsevassa sievässä talossaan, josta hän sai kiittää valitetussa ja valitettavassa muistossa olevan isävainajansa yritteliäisyyttä ja erään Bagnolo-nimisen italialaisen rakennusmestarin taitoa ja kekseliäisyyttä. Viimeksimainittu henkilö oli saapunut Englantiin puoli vuosisataa aikaisemmin mainehikkaan Torrigianin apulaisten joukossa.

Tämä talo, jonka omituinen italialaismallinen viehätys vaikutti kerrassaan hämmästyttävältä kaukaisessa Cornwallin loukossa, ansaitsee ohimennen joitakin sanoja, samoin sen rakennushistoria.

Italialainen Bagnolo, jonka eteviin taiteellisiin luonnonlahjoihin liittyi riitaisa, äkkipikainen mielenlaatu, sattui onnettomuudekseen surmaamaan miehen eräässä Southwarkin kapakassa syntyneessä kahakassa. Seurauksena oli, että hän pakeni kaupungista välttääkseen tuon surmatyön seurauksia pysähtyen vasta ehdittyään melkein Englannin äärimmäisille rajoille. Ei ole tiedossamme, miten hän tutustui vanhempaan Tressilianiin. Mutta varmaa on, että tuo kohtaaminen oli erittäin otollinen heille kummallekin. Ralph Tressilian, joka näyttää piintyneesti harrastaneen kaikenlaisten pahantekijöiden seuraa, soi suojaa pakolaiselle, ja Bagnolo korvasi palveluksen tarjoutumalla rakentamaan uudestaan sir Oliverin rappeutuneen kartanon.

Tehtävään ryhdyttyään hän suoritti sitä niin innokkaasti kuin aito taiteilija ainakin ja rakensi suojelijalleen asumuksen, joka oli miellyttävyyden ihme niinä karuina aikoina ja sellaisessa syrjäisessä seudussa. Lahjakkaan rakennusmestarin, messer Torrigianin kelpo apulaisen valvonnan alaisena kohosi vaaleanpunaisista tiilistä rakennettu hieno kaksikerroksinen herraskartano, johon virtasi valoa ja aurinkoa valtavan korkeista kaksiosaisista ikkunoista. Suuri ulko-ovi sijaitsi ulkonevassa osassa, sen yläpuolella oli jykevä parveke ja kaikkein ylinnä pylväiden kannattama erinomaisen kaunismuotoinen pääty, nyt viheriäin kiipijäkasvien osittain peittämä. Tulipunaisten kattotiilien yli kohosivat kierteiset, jykevät savupiiput valtavan korkealle.

Mutta Penarrow'n, nimittäin uuden, Bagnolon kekseliäiden aivojen luoman Penarrow'n, varsinaisena ylpeytenä oli puutarha. Se oli muovattu Penarrow-niemekkeen kukkuloita vallinneen vanhan rakennuksen tienoilla levinneestä sekasortoisesta metsämaasta. Bagnolon työtä olivat osaltaan jatkaneet aika ja luonto. Bagnolo oli suunnitellut sievät puistikot, oli rakentanut jalopiirteiset kaidepuut niihin kolmeen pengermään, joiden hienot askelmasarjat kohosivat toinen toistaan korkeammalle. Hän itse oli suunnitellut suihkulähteen ja veistänyt omin käsin sen yläpuolella olevan graniittifaunin ja ne kaksitoista muuta nymfiä ja metsäjumalaa, jotka hohtelivat valkoisina tummasta vihreydestä. Mutta aika ja luonto olivat pehmentäneet leikatut nurmipinnat samettisiksi, oli kasvattanut leikatut pyökkirivit tuuheiksi ja kohottanut korkeiksi ne tummat keihäsmäiset poppelit, jotka täydensivät tämän cornwallilaisen kartanon italialaismallista ulkomuotoa.

Sir Oliver istui huoletonna ruokasalissaan katsellen tuota kaikkea sellaisena kuin se levisi hänen näkyviinsä pehmeässä syyskuun auringon paisteessa ja havaitsi kaikki mieluisaksi nähdä ja elämän varsin mieluisaksi elää. Mutta eipä tiedetä milloinkaan olleen ihmistä, jota elämä olisi niin miellyttänyt, ellei hänen optimismiinsa ollut muuta syytä kuin hänen ympäristönsä. Sir Oliverilla oli useitakin syitä. Ensimmäinen niistä, joskin sellainen, ettei hän liene sitä aavistanutkaan, oli hänen nuoruutensa, varallisuutensa ja hyvä ruoansulatuksensa; toinen oli se, että hän oli hankkinut itselleen kunniaa ja mainetta sekä Espanjan aluevesillä että taannoin hävittäessään voittamatonta armadaa, tai kenties oikeammin entistä voittamatonta armadaa, ja oli saanut tänä viidentenäkolmatta elämänsä vuotena ritarinarvon neitsyt-kuningattarelta; kolmas ja viimeinen hänen mieluisan olonsa aiheuttaja, jonka olen säästänyt viimeiseksi, koska arvelen tärkeimmän tekijän siten olevan oikeimmalla sijallaan, oli Don Cupido, lemmenjumala, joka näytti kerrankin olevan pelkkää suopeutta ja oli järjestänyt asiat niin, ettei sir Oliver mistress Rosamund Godolphinia kosiskellessaan kohdannut minkäänlaista vaivaa eikä vastusta.

Sir Oliver siis istui huoletonna korkeassa, kauniisti veistetyssä nojatuolissaan, nuttu avoinna, pitkät sääret ojennettuina ja miettivä hymy lujilla huulilla, joita toistaiseksi varjosti vain hieno viiksiviiva. (Lordi Henryn piirtämä muotokuva on paljoa myöhemmiltä ajoilta). Oli iltapuoli, ja herrasmiehemme oli vastikään aterioinut, kuten hänen edessään pöydällä olevat kulhot, osittain nautitut ruokalajit ja puolillaan oleva pullo todistivat. Hän poltti mietteliäänä pitkää piippua — hän näet oli omaksunut tämän hiljattain Eurooppaan tuodun tavan — uneksi sydämensä valtiattaresta ja oli asianmukaisesti ja kohteliaasti kiitollinen siitä, että sallimuksen sievä kohtelu salli hänen heittää arvonimen ja jonkin verran mainetta Rosamundin syliin.

Sir Oliver oli luonnostaan ovela veikko (»kavala kuin kaksikymmentä perkelettä», sanoo lordi Henry) ja olipa hän melkoisen oppinutkin mies. Mutta hänen luonnollinen älynsä enempää kuin hänen hankkimansa kyvytkään ei näyttänyt hänelle opettaneen, ettei ihmiskohtaloita ohjaavien jumalten joukossa ole ivallisempaa ja ilkeämpää kuin samainen Don Cupido, jonka kunniaksi hän nyt tuntui savuttavan piippunsa polttouhria. Vanhan ajan ihmiset tiesivät, että tuo viattomalta näyttävä poika on julma, peikkomainen veitikka, ja epäilivät häntä. Sir Oliver ei tuntenut muinaista tervettä viisautta tai ei siitä välittänyt. Sen täytyi pakostakin hänelle selvitä tuiman kokemuksen nojalla. Hänen vaaleiden silmiensä hymyillessä siinä päivänpaisteessa, joka virtasi korkean kaksijakoisen ikkunan edustalla olevalle pengermälle, sen ohi häivähti varjo, jonka hän ei ollenkaan arvannut vertauskuvan tavoin edustavan sitä varjoa, joka oli parhaillaan lankeamassa hänen elämänsä auringonpaisteeseen.

Varjon jäljessä saapui sen aiheuttaja, pitkä ja korea-asuinen mies, päässä veripunaisten sulkain kaunistama leveä espanjalainen hattu. Pitkää nauhakoristeista sauvaa heiluttaen hahmo kulki ikkunan ohi, astellen vakaasti kuin itse kohtalo.

Sir Oliverin huulilta katosi hymy. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa muuttuivat mietteliäiksi, mustat kulmat kurtistuivat, kunnes niiden välissä oli yksi ainoa syvä laskos. Sitten hymy hiljalleen palasi, mutta ei enää taannoinen leppeä, miettiväinen hymy. Se oli muuttunut lujaksi ja päättäväiseksi hymyksi, joka jännitti hänen huuliansa kulmien tasoittuessa ja loi hänen silmiinsä ivallisen, viekkaan ja ilkeänkin hohteen.

Hänen palvelijansa Nicholas tuli ilmoittamaan master Peter Godolphinin saapuneen, ja heti lakeijan kintereillä tuli itse master Godolphin, nauhakoristeiseen sauvaansa nojaten ja leveä espanjalainen hattu kädessään. Hän oli pitkä solakka herrasmies, kasvot olivat parrattomiksi ajellut ja sievät, kopeailmeiset. Hänellä, samoinkuin sir Oliverilla, oli rohkea kyömynenä, ja hän oli iältään paria kolmea vuotta nuorempi. Hänen punaisenruskea tukkansa oli melkoista pitempi kuin silloinen muoti edellytti, mutta hänen asunsa ei ollut keikarimaisempi kuin hänen ikäiselleen herrasmiehelle oli soveliasta.

Sir Oliver nousi ja nyökkäsi korkeudestaan tervehdykseksi. Mutta savuaalto sattui hänen arvokkaan vieraansa kurkkuun saaden hänet yskimään ja kasvojansa vääristelemään.

»Minä huomaan», virkkoi hän yskänsä lomitse, »että tekin olette omaksunut tuon likaisen tavan.»

»Likaisempia olen nähnyt», virkkoi sir Oliver tyynesti.

»Sitä en ollenkaan epäile», myönsi master Godolphin, siten heti ilmaisten mielialansa ja käyntinsä tarkoituksen.

Sir Oliver pidätti vastauksen, joka olisi auttanut hänen vierastaan tarkoitustensa perille, mikä ei suinkaan ollut ritarin suunnitelmien mukaista.

»Senvuoksi», virkkoi hän ivallisesti, »toivon teidän kohtelevan kärsivällisesti puutoksiani. Nick, tuo tuoli master Godolphinille ja toinen pikari! Tervetuloa!»

Nuoren miehen vaaleissa kasvoissa väikkyi hymy.

»Lausutte minulle kohteliaisuuden, jota valitettavasti en voine puolestani lausua teille.»

»Ehdimme sittenkin, kun tulen sitä teiltä kysymään», virkkoi sir Oliver pakottoman hyvätuulisesti, joskin teeskennellen.

»Kun tulette sitä kysymään?»

»Talonne vieraanvaraisuutta», selitti sir Oliver.

»Juuri siitä asiasta olen tullut kanssanne keskustelemaan.»

»Ettekö istuudu?» Sir Oliver kehoitti ja ojensi kätensä kohti Nickin tuomaa tuolia. Samalla eleellä hän käski palvelijaa poistumaan.

Master Godolphin ei ollut kehoitusta kuulevinaan. »Olen kuullut», sanoi hän, »että olitte Godolphinin kartanossa eilen.» Hän vaikeni, ja kun sir Oliver ei ollenkaan väittänyt vastaan, lisäsi jäykästi: »Minä, sir, olen tullut teille ilmoittamaan, että olemme iloiset, ellette kunnioita meitä käynneillänne.»

Sir Oliver hillitsi vaivoin itseään niin suoranaisen solvauksen alaiseksi joutuneena, ja hänen tummat kasvonsa hieman kalpenivat. »Ymmärtänette, Peter», vastasi hän hitaasti, »että sanotte liikaa, jos vielä jotakin virkatte.» Hän vaikeni ja silmäili hetkisen vierastaan. »En tiedä, onko Rosamund kertonut teille suostuneensa eilen tulemaan vaimokseni —»

»Hän on lapsi, joka ei tunne omaa mieltänsä», virkkoi toinen.

»Tunnetteko mitään pätevää syytä, jonka vuoksi hän mieltään muuttaisi?» kysyi sir Oliver hieman uhitellen.

Master Godolphin istuutui, laski jalkansa ristiin ja hattunsa polvelleen. »Tiedän niitä tusinan», vastasi hän. »Mutta eipä ole tarvis niitä tässä mainita. Pitäisi riittää, kun huomautan teille, että Rosamund on seitsentoistavuotias ja minun ja sir John Killigrew'n holhouksen alainen. Sir John ei voi suostua kihlaukseenne enempää kuin minäkään.»

»Mitä ihmeitä!» huudahti sir Oliver. »Kuka kysyy teidän suostumustanne tai sir Johnin suostumusta? Jos Jumala suo, niin sisarenne kasvaa aivan pian täydeksi naiseksi ja omaksi määrääjäkseen. Minulla ei ole mitään hurjaa hätää päästä naimisiin, ja luonnostani olen, kuten lienette huomannut, ihmeen kärsivällinen mies. Minä odotan.» Hän veti jälleen haikuja piipustaan.

»Odottamisesta ei voi olla teille apua tässä asiassa, sir Oliver. On parasta, että alatte ymmärtää. Me olemme tehneet päätöksemme, sir John ja minä.»

»Niinkö? Tuhat tulimmaista! Lähettäkää sir John luokseni kertomaan päätöksistään, niin minä kerron hänelle omista päätöksistäni. Sanokaa hänelle terveisinäni, master Godolphin, että jos hän tahtoo vaivautua tulemaan näille main, teen sen, mitä pyövelin olisi pitänyt tehdä hänelle jo aikoja sitten. Minä kiskon korvat hänen päästään, omin käsin!»

»Ettekö», virkkoi master Godolphin uhmaten, »halua koetella, kuinka ryövärin-rohkeutenne suoriutuu minusta?»

»Teistä?» virkkoi sir Oliver silmäillen häntä hyvänluontoisen ylenkatseellisesti. »Enhän ole varpusten tappaja, poikaseni. Sitäpaitsi olette sisarenne veli, ja minä en suinkaan aio lisätä tielläni muutenkin olevia vaikeuksia.» Sitten hänen äänensävynsä muuttui. Hän kumartui pöydän yli. »Kuulkaahan, Peter. Mikä onkaan koko tämän jutun pohjana? Emmekö voi sovittaa niitä ristiriitoja, joita otaksutte olevan välillämme? Sir Johnilla ei ole asiassa mitään tekemistä. Hän on jurottelija, joka ei ansaitse sormennapsahdusta. Teidän laitanne on toisin. Te olette Rosamundin veli. Sanokaa siis, mitä valitatte! Puhutaan vilpittömästi ja kaikessa ystävyydessä.»

»Ystävyydessä?» Toinen hymyili jälleen ivallisesti. »Isämme ovat antaneet siinä suhteessa meille hyvän esimerkin.»

»Huolimmeko siitä, mitä isämme tekivät?. Sitä suurempi häpeä heille, elleivät voineet naapureina pysyä ystävinä. Pitääkö meidän noudattaa niin valitettavaa esimerkkiä?»

»Tahdotteko väittää syyn olleen minun isässäni!» huudahti toinen, ilmeisesti vihanpuuskan valtaan joutuneena.

»En väitä mitään, poikaseni. Moitin heitä molempia.»

»Tuli ja leimaus!» kiljaisi master Peter. »Solvaatteko vainajaa?»

»Jos solvaan, niin molempia. Mutta enhän sitä tee. Moitin vain virhettä, joka heidän kummankin täytyisi tunnustaa, jos voisivat palata elämään.»

»Siinä tapauksessa, sir, neuvon teitä rajoittamaan tuomionne omaan isäänne, jonka kanssa ei yksikään kunniallinen mies olisi voinut elää rauhallisissa suhteissa —»

»Hiljempää, hiljempää, herraseni —»

»Ei ole mitään syytä alentaa ääntänsä. Ralph Tressilian oli maakuntamme häpeä. Tämän paikan ja Truron tai tämän paikan ja Helstonin välillä ei ole yhtäkään kylää, jossa ei vilise teidänlaisianne kyömyneniä, irstaan isänne jälkeläisiä.»

Sir Oliverin silmät supistuivat; hän hymyili. »Ihmettelen vain, mistä te olette nenänne saanut?» virkkoi hän.

Master Godolphin kavahti kiukuissaan seisaalleen, ja hänen tuolinsa keikahti kumoon hänen takanaan. »Te solvaatte äitini muistoa, sir!» huusi hän.

Sir Oliver nauroi. »Käyttäydyn kenties hieman vapaasti siitä hyvästä, että te laskette leikkiä isäni kustannuksella.»

Master Godolphin katseli häntä sanattoman raivon vallassa, antautui sitten vihansa vietäväksi, kumartui pöydän yli, kohotti pitkän sauvansa ja iski tuimasti sir Oliveria olkapäähän.

Sen tehtyään hän lähti ylväästi kulkemaan kohti ovea. Puolitiessä hän pysähtyi.

»Odotan ystäviänne ja säiläänne», sanoi hän.

Sir Oliver nauroi jälleen. »Enpä viitsine heitä lähettää».

Master Godolphin käännähti jälleen häneen päin. »Mitä? Otatteko vastaan iskun?»

»Sir Oliver kohautti hartioitaan. »Kukaan ei ole sitä nähnyt», sanoi hän.

»Mutta minä kerron matkan varrella lyöneeni teitä kepillä.»

»Teette itsestänne valehtelijan, jos kerrotte, sillä kukaan ei teitä usko.» Sitten hän jälleen vaihtoi puheensävyä. »Kuulkaahan, Peter, me käyttäydymme arvottomasti. Mitä iskuun tulee, tunnustan sen ansainneeni. Äiti on isää pyhempi. Sikäli voimme sanoa olevamme kuitit. Emmekö voi muutenkin sopia? Mitä hyötyä meillä voikaan olla siitä, että jatkamme typerää riitaa, joka on syntynyt isiemme välille?»

»Meidän välillämme on enemmän kuin se», vastasi master Godolphin. »En tahdo sisareni menevän merirosvolle.»

»Merirosvolle? Tuhat tulimmaista! Olen iloinen, ettei ole ketään teitä kuulemassa. Hänen majesteettinsa tehtyä minut ritariksi merellä suorittamieni seikkojen vuoksi tuollaiset sanat kuulostavat valtiorikokselta. Varmaa on, poikaseni, että master Peter Godolphin voi hyväksyä sen, mitä kuningatar on hyväksynyt, ja samoin voi menetellä neuvonantajanne sir John Killigrew. Olette kuunnellut häntä. Hän on teidät tänne lähettänyt.»

»En ole kenenkään lakeija», vastasi toinen kiivaasti, vihjauksesta loukkaantuen — ja loukkaantuen sitä enemmän, kun tiesi sen oikeaksi.

»On typerää nimittää minua merirosvoksi. Hawkins, jonka kanssa purjehdin, on hänkin saanut ritarilyönnin, ja ken nimittää meitä merirosvoiksi, solvaa itseään kuningatarta. Mitä kaunaa kannattekaan minua vastaan lukuunottamatta tuota, kuten itsekin huomaatte, varsin olematonta syytöstä? Luulenpa olevani yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa täällä Cornwallissa; Rosamund kunnioittaa minua kiintymyksellään, ja minä olen rikas ja tulen vielä rikkaammaksi, ennenkuin hääkellot soivat.»

»Rikkautenanne ovat merellä varastetut saaliit, upotettujen alusten aarteet, Afrikasta hankittujen ja istutusalueille myytyjen orjien hinta, olette rikas kuin vampyyri, joka on imenyt itsensä täyteen — vainajien verta!»

»Niinkö sir John sanoo?» kysyi sir Oliver kumean leppoisasti.

»Minä sanon niin.»

»Minä kuulin sananne, mutta kysyn teiltä, mistä olette oppinut tuon sievän läksynne. Onko sir John opettajanne? On, on. Sitä ei tarvitse minulle sanoa. Minä keskustelen hänen kanssaan. Mutta salli nyt selittää itsellesi sir Johnin vihankaunan puhdas ja epäitsekäs syy. Saat nähdä, kuinka nuhteeton ja kunniallinen mies on sir John, joka oli isänne ystävä ja on ollut teidän holhoojanne.»

»En kuuntele, mitä hänestä sanotte.»

»Teidän tulee kuunnella, koska olette pakottanut minut kuuntelemaan, mitä hän sanoo minusta. Sir John haluaa saada lupaa rakentaa Fal-joen suulle. Hän toivoo näkevänsä sinne sukeutuvan kaupungin sataman yläpuolelle hänen oman kartanonsa Arwenackin varjoon. Hän esiintyy muka jalosti epäitsekkäänä ja kaikin puolin maan menestystä silmälläpitävänä ja unohtaa mainita, että maa kuuluu hänelle ja että hänen suunnitelmansa tähtäävät hänen oman menestyksensä ja sukunsa menestyksen valvomiseen. Me kohtasimme toisemme sattumalta sir Johnin ollessa ajamassa tätä asiaa hovissa. Sattuu nyt olemaan laita niin, että minullakin on etuja ajettavana Trurossa ja Penrynissä; mutta minä menettelen toisin kuin sir John, tunnustan sen rehellisesti. Jos Smithick alkaisi jollakin tavoin kukoistaa, johtuisi sen edullisemmasta asemasta, että Truron ja Penrynin täytyisi joutua kärsimään, ja se sopii minulle yhtä huonosti kuin vastakkainen seikka sir Johnille. Sanoin hänelle niin, sillä voin esiintyä jyrkästi, ja puhuin asiasta kuningattarelle esittäen vastakkaisen anomuksen.» Hän kohautti hartioitaan. »Hetki oli minulle otollinen. Olin eräs niistä merenkävijöistä, jotka olivat auttaneet kuningas Filipin voittamattoman armadan tuhoamista. Siitä syystä ei pyyntöäni voitu torjua, ja sir John lähetettiin kotiin yhtä tyhjin käsin kuin hän oli hoviin tullut. Onko ihmekään, että hän minua vihaa? Kun hänet tunnette, ihmettelettekö, että hän ristii minut merirosvoksi ja pahemmaksikin? On varsin luonnollista, että hän siten kuvailee väärin toimintaani merellä, koska juuri se toimintani on suonut minulle vallan loukata hänen etujansa. Hän on valinnut panettelun aseet tätä taistelua varten, mutta niitä aseita en käyttele minä, kuten hän tulee vielä tänään näkemään. Ellette usko, mitä sanon, tulkaa kerallani, olkaa läsnä siinä pienessä keskustelussa, jonka toivon syntyvän minun ja sen jäärän välille.»

»Unohdatte», virkkoi master Godolphin, »että minullakin on edunharrastuksia Smithickin tienoilla ja että loukkaatte niitä.»

»Kas niin»! huudahti sir Oliver. »Pahaa Tressilianin-vertani ja merirosvouttani koskevan pyhän närkästyksen pilvi vihdoinkin väistyy, ja totuus alkaa paistaa täydeltä terältä! Tekin olette vain kaupustelija! Millainen houkkio olenkaan ollut pitäessäni teitä vilpittömänä ja puhuessani tässä teille kuten ainakin kunnialliselle miehelle.» Hänen äänensä paisui ja huulet vetäytyivät ylenkatseelliseen kierteeseen, joka kosketti toista kuin isku. »Vannon ja vakuutan, etten olisi huolinut virkkaa mitään, jos olisin tiennyt, että olette niin halpamainen ja mitätön veikko.»

»Sananne —» alotti master Godolphin nousten varsin jäykästi seisomaan.

»Ovat paljoa lievemmät kuin oikeastaan ansaitsette», keskeytti toinen, koroitti sitten ääntänsä ja kutsui: »Nick!»

»Te joudutte niistä vastaamaan», tiuskasi vieras.

»Minä vastaan niistä nyt», kuului jäykkä vastaus. »Tulette tänne jaarittelemaan minulle isävainajani irstaudesta ja hänen ja oman isänne välisestä vanhasta riidasta, määkimään keksitystä merirosvoudestani ja omasta elämäntavastani, ikäänkuin siinä olisi todellinen syy, jonka vuoksi en voi saada sisartanne vaimokseni, vaikka todellisena aiheena mielessänne, todellisena vihamielisyytenne kannustimena, ovatkin vain muutamat vaivaiset vuoden mittaan ansaittavat punnat, joita estän joutumasta taskuunne. Menkää matkaanne, Jumalan nimessä!»

Samassa astui huoneeseen Nick.

»Te saatte vielä minusta kuulla, sir Oliver», virkkoi master Godolphin, vihasta kalpeana. »Saatte vastata minulle noista sanoistanne.»

»Minä en taistele… kauppasaksojen kanssa», leimahti sir Oliver.

»Annatteko minulle sen nimen?»

»Se on tosiaankin kunniallisen ihmisluokan häpäisemistä, sen tunnustan.
Nick, avaa ovi master Godolphinille.»

Toinen luku.

ROSAMUND.

Vieraan lähdettyä sir Oliver pian jälleen tyyntyi. Voidessaan siten kaikessa rauhassa miettiä asemaansa hän suuttui uudelleen ajatellessaan raivoa, jonka valtaan oli joutunut, raivoa, joka oli vallinnut häntä siinä määrin, että hän oli lisännyt jo ennestään melkoisia esteitä Rosamundin ja itsensä välille. Hänen kiukkunsa käännähti täydessä liekissään toisaalle valiten esineekseen John Killigrew'n. Sir Oliver tahtoi selvittää suhteensa häneen heti paikalla. Ja hän tulisi tekemään sen, kautta taivaan valkeuden!

Hän huusi luokseen Nickin ja käski tuomaan saappaansa.

»Missä on master Lionel?» kysyi hän, kun saappaat oli tuotu.

»Hän on vastikään saapunut ratsastamasta, sir Oliver!»

»Pyydä hänet tänne.»

Kehoitusta noudattaen saapui aivan kohta sir Oliverin velipuoli, solakka, äitinsä näköinen nuorukainen, riihattoman Ralph Tressilianin toisesta avioliitosta. Hän oli sekä sielultaan että ruumiiltaan aivan toisenlainen kuin sir Oliver. Hänen viehätyksensä oli herkkää, melkeinpä naisellista; hänen hipiänsä oli vaalea ja hieno, hiukset kullanväriset ja silmät tummansiniset. Hänessä oli erittäin viehättävä nuoruusiän sulo — hän näet oli vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyt — ja hänen pukunsa oli huolellinen kuin hovilaisen.

»Oliko tuo Godolphinin penikka sinua tapaamassa?» kysyi hän huoneeseen tullessaan.

»Olipa niinkin», murahti sir Oliver. »Hän tuli sanomaan minulle eräitä asioita ja kuulemaan eräitä minulta.»

»Ahaa! Hän tuli minua vastaan portilla eikä vastannut tervehdykseeni.
Kirotun sietämätön pentu!»

»Sinä osaat arvostella ihmisiä, Lal.» Sir Oliver nousi saatuaan saappaat jalkaansa. »Lähden tästä Arwenackiin vaihtamaan muutamia kohteliaisuuksia sir Johnin kanssa.»

Hänen tiukkaan puserretut huulensa ja päättäväinen ilmeensä täydensivät sanoja niin hyvin, että Lionel tarttui hänen käsivarteensa. »Ethän… ethän aio?»

»Aionpa niinkin.» Hän taputti hellästi veljensä olkapäätä, ikäänkuin olisi tahtonut tyynnyttää ilmeisesti säikähtynyttä nuorukaista. »Sir John puhuu liikoja», selitti hän. »Se vika kaipaa korjaamista. Lähden opettamaan hänelle vaiti-olemisen hyvettä.»

»Siitä koituu ikävyyttä, Oliver.»

»Niin koituu — hänelle. Jos mies kerran nimittää minua merirosvoksi, orjakauppiaaksi, murhaajaksi ja taivas tiesi miksi kaikeksi, niin hänen täytyy olla valmis sietämään tekonsa seuraukset. Mutta oletpa viipynyt kauan, Lal. Missä olet ollut?»

»Ratsastin Malpasiin asti.»

»Malpasiin asti?» Sir Oliverin silmät kapenivat, kuten oli hänen tapansa. »Olen kuullut kuiskittavan, mikä magneetti sinua sinne vetää», sanoi hän. »Ole varuillasi, poikani. Sinä käyt liian usein Malpasissa.»

»Miksi niin?» kysyi Lionel hieman kylmästi.

»Tarkoitan, että olet isäsi poika. Muista se, ja yritä välttää hänen jälkiänsä, jotteivät ne johda sinua samaan loppuun. Noita hänen taipumuksiaan muistutti vastikään mieleeni kelpo master Peter. Älä käy kovin usein Malpasissa. En sano enempää.» Mutta nuoremman veljen olalle laskettu käsivarsi ja lämmin syleily teki kerrassaan mahdottomaksi kantaa kaunaa tuon varoituksen vuoksi.

Hänen lähdettyään Lionel istuutui aterioimaan, Nick palvelijanaan. Hän ei syönyt paljoa eikä virkkanut vanhalle palvelijalle sanaakaan koko aterian aikana. Hän oli syvissä mietteissä. Ajatukset seurasivat veljeä kostoretkelle Arwenackiin. Killigrew ei ollut mikään lapsi, vaan luja mies, sotilas ja merimies. Jos onnettomuus kohtaisi Oliveriä… Lionel vapisi tuota ajatellessaan, ja sitten hänen mielensä alkoi melkein hänen tahtomattaan selvitellä, mitä sellaisesta tapahtumasta seuraisi hänelle itselleen. Hänen elämänsä ja onnensa joutuisi aivan toiseen vaiheeseen, ajatteli hän. Eräänlaisen kauhun valtaamana hän koki suistaa tuota inhottavaa mietettä mielestään, mutta se palasi alinomaa. Sitä ei käynyt torjuminen. Se pakotti hänet ajattelemaan omaa olotilaansa.

Kaikesta siitä, mitä hänellä oli, hän sai kiittää veljensä hyvyyttä. Heidän irstaileva isänsä oli kuollut niinkuin sellaiset henkilöt tavallisesti kuolevat jättäen jälkeensä monien kiinnitysten rasittamat tilukset ja paljon velkoja; itse Penarrowkin oli velan panttina, ja saadut rahat olivat kuluneet juopotteluun, peliin tai Ralph Tressilianin lukuisiin rakkausseikkailuihin. Sitten Oliver oli myynyt äidiltään perimänsä, lähellä Helstonea sijaitsevan pienen maatilan ja oli käyttänyt rahat Espanjan aluevesille tehtyyn kaappausretkeen. Hän oli varustanut ja miehittänyt aluksen ja oli lähtenyt Hawkinsin kanssa eräälle niistä retkistä, joita sir John Killigrew täysin oikein nimitti rosvoretkiksi. Hänellä oli palatessaan ollut niin paljon saalista puhtaana rahana ja jalokivinä, että voi niiden avulla vapauttaa rasituksista Tressilianin omaisuuden. Sitten hän oli lähtenyt uudestaan matkaan ja oli palannut vieläkin äveriäämpänä.

Sillävälin Lionel oli viettänyt aikojaan kotona kaikessa rauhassa. Hän piti elämänmukavuudesta. Hän oli luonnostaan huoleton, ja hänessä ilmenivät huolettomaan luonnonlaatuun tavallisesti liittyvät liiat mieliteot. Hän ei ollut syntynyt uurastamaan ja taistelemaan, eikä kukaan ollut pyrkinyt siinä suhteessa korjaamaan hänen luonteensa puutoksia. Toisinaan hän mietti, millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi, jos Oliver menisi naimisiin. Hän pelkäsi, ettei elämä säilyisi yhtä mukavana kuin nyt. Mutta hänen pelkonsa ei ollut vakava. Hän, enempää kuin kukaan hänenlaisensa henkilö, ei ajatellut kovinkaan paljon tulevaisuutta. Jos hänen ajatuksensa hetkellisen levottomuuden vuoksi kääntyivät sille taholle, hän heti torjui ne päätellen, että Oliver sittenkin häntä rakasti ja tulisi varmaan aina pitämään asianmukaisesti huolta kaikista hänen tarpeistaan.

Hänen otaksumansa oli epäilemättä täysin oikeutettu. Oliver oli pikemmin hänen isänsä kuin hänen veljensä. Kun heidän isänsä oli tuotu kotiin, erään loukatun aviomiehen kuolettavasti haavoittamana — syntisen kuolema äkillisine, kauhistuneine katumuksineen oli ollut mieltäjärkyttävä näky — hän oli jättänyt Lionelin vanhemman veljen hoiviin. Oliver oli silloin ollut seitsemäntoista, Lionel kahdentoista vuoden ikäinen. Mutta Oliver oli näyttänyt niin paljoa vanhemmalta, että kaksi kertaa leskeksi jäänyt Ralph Tressilian oli luottanut tähän vakavaan, päättäväiseen ja käskevään poikaan, jonka äiti oli ollut hänen ensimmäinen vaimonsa. Hänen korvaansa oli kuoleva mies kuiskannut eletyn elämänsä aiheuttaman katumuksen ja tiedon asioiden tilasta, joka soi hänen pojilleen ylen niukat käyttövarat.

Oliveria hän ajatteli aivan rauhallisesti. Tuntui kuin hän olisi siinä tilassa olevien ihmisten aavistuskyvyn nojalla oivaltanut Oliverin kuuluvan niihin, joiden täytyy menestyä, ihmisiin, jotka käsittelevät maailmaa, miten mielivät. Hänen huolestumisensa koski yksinomaan Lionelia, jota arvostellessaan hän samoin nojautui viimeisillään olevalle ihmiselle suotuun erinomaiseen oivallukseen. Siitä johtui hänen harras suosittelunsa Oliverille ja Oliverin aulis lupaus olla nuorukaisen isänä, äitinä ja veljenä.

Kaikki tuo liikkui Lionelin mielessä hänen siinä miettiessään, ja hän taisteli jälleen sitä inhottavaa, ahdistavat ajatusta vastaan, että jos hänen veljensä kävisi onnettomasti Arwenackissa, siitä olisi hänelle itselleen suuri hyöty, että se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden nojalla, tulisi siinä tapauksessa oikeudenmukaisesti kuulumaan hänelle. Jokin paholainen tuntui häntä kiusaavan ivallisesti kuiskaten, että jos Oliver kuolisi, hänen surunsa ei olisi pitkäaikainen. Sitten hänen mielensä nousi kapinaan tuota ääntä vastaan, jonka aiheuttajana oleva itsekkyys oli niin inhottava, että se parempina hetkinä täytti hänet itsensäkin kauhulla, ja hän muisteli Oliverin muuttumatonta, järkkymätöntä kiintymystä, harkitsi kaikkea sitä hellää huolenpitoa ja ystävyyttä, jota Oliver oli kuluneina vuosina alinomaa hänelle osoittanut, ja kirosi sitä mädännäisyyttä, joka salli mieleen johtuakaan sellaisia ajatuksia. Tunteiden kuohu, omantunnon ja itsekkyyden välinen taistelu, oli niin kiivas, että hän kavahti äkkiä seisaalleen, huulillaan huuto;

»Pakene, Saatana!»

Vanha Nicholas katsahti häneen ja näki nuorukaisen kasvot vahankarvaisina, otsan hikikarpaloiden peittämänä.

»Master Lionel! Master Lionel!» huudahti hän, ja hänen pienet kirkkaat silmänsä tutkivat huolestuneina nuoren herran kasvoja. »Mikä on haittana?»

Lionel pyyhki otsaansa. »Sir Oliver on lähtenyt Arwenackiin rangaistusretkelle», sanoi hän.

»Entä sitten, sir?» virkkoi Nicholas.

»Hän on mennyt rankaisemaan sir Johnia, joka on häntä solvannut.»

Nickin ahavoituneisiin kasvoihin levisi hymyn irvistys »Niinkö? Olisi aika mennä naimisiin. Sir John on liian kielevä.»

Lionelia hämmästytti tuo vaivaton luottamus ja ehdoton vakuutus, kuinka herran oli meneteltävä.

»Ettekö… ettekö pelkää, Nicholas, että…» Hän ei päättänyt lausettaan. Mutta palvelija ymmärsi, ja hänen irvistyksensä levisi vieläkin laajemmaksi.

»Pelkää? Hyvänen aika! En ole milloinkaan pelännyt sir Oliverin vuoksi enkä vastakaan pelkää. Sir Oliver palaa illalliselle ruokahalu terästyneenä — muullaista vaikutusta ei tappelu ole häneen koskaan tehnyt.»

Tapahtumat osoittivat palvelijan luottamuksen oikeaksi, joskaan sir Oliver pienen virheen vuoksi ei suorittanut ihan kaikkea, mitä oli luvannut ja aikonut. Vihoissaan ja otaksuessaan joutuneensa loukatuksi hän oli — kuten hänen historioitsijansa väsymättä vakuuttaa ja kuten itse voitte päätellä, ennenkuin tarinamme on lopussa — armoton kuin tiikeri. Hän ratsasti Arwenackiin vakavasti aikoen surmata solvaajansa. Mikään vähempi ei tuntunut hänestä riittävältä. Saavuttuaan Killigrew'n komeaan linnaan, joka vallitsi Fal-joen suuta ja jonka sakaratorneista avautui näköala aina Lizard-niemeen saakka, viidentoista peninkulman päähän, hän huomasi Peter Godolphinin ehtineen sinne ennen häntä, ja Peterin läsnäollessa sir Oliver syytti sir Johnia harkitummin ja muodollisemmin kuin oli aikonut. Hän tahtoi sir Johnia syyttäessään samalla puolustautua Rosamundin veljen kuullen ja saada hänet käsittämään, kuinka inhottavia olivat ne parjaukset, joita sir John oli rohjennut lausua, ja kuinka alhaisista vaikuttimista johtuvia.

Sir John auttoi riidan syntymistä. Se vihankauna, jota hän tunsi Penarrow'n merisissiä kohtaan, — kuten hän sir Oliveria nimitti — sai hänet haluamaan taistelua melkein yhtä kiihkeästi kuin hänen haastajansa.

Puistosta löytyi heidän tarkoituksiinsa soveltuva yksinäinen kulmaus, ja siellä sir John, hoikka, kellerväihoinen, suunnilleen kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, hyökkäsi miekoin ja tikarein sir Oliverin kimppuun aivan yhtä tuimasti kuin oli aikaisemmin ahdistanut häntä kielellään. Hänen tuimuutensa ei kumminkaan johtanut mihinkään tulokseen. Sir Oliver oli saapunut määrätyssä tarkoituksessa, ja hänen tapanaan oli aina suorittaa loppuun asti tehtävä, jonka oli ottanut suorittaakseen.

Kolmessa minuutissa oli asia valmis. Sir Oliver pyyhki huolellisesti säiläänsä, sir John makasi yskien nurmella, ja häntä hoitelivat Peter Godolphin ja eräs säikähtynyt palvelija, joka oli kutsuttu paikalle, jotta todistajia oli läsnä laillinen määrä.

Sir Oliver pisti aseensa tuppeen, puki ylleen viitan, astui sitten kaatuneen vastustajansa luo ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Luulenpa vaientaneeni hänet vain vähäksi aikaa», sanoi hän. »Ja tunnustaa täytyy, että aikomukseni oli parempi. Toivon kuitenkin tämän opetuksen riittävän ja estävän häntä enemmistä valheista — ainakin mikäli ne koskevat minua.»

»Pilkkaatteko kaatunutta?» kysyi master Godolphin kiukkuisesti.

»Jumala minua siitä varjelkoon!» virkkoi sir Oliver vakavasti. »Sydämessäni ei ole minkäänlaista pilkkaa. Uskokaa minua, siellä ei ole mitään muuta kuin pahoittelua — etten suorittanut työtä perinpohjaisemmin. Minä lähetän mennessäni apua talosta. Voikaa hyvin, master Peter.»

Arwenackista hän ratsasti kotimatkallaan Penrynin tietä, ei kumminkaan suoraa päätä kotiin. Hän pysähdytti ratsunsa Godolphinin kartanon luona, joka sijaitsi Trefusis-niemen yläpuolella Carrick Roadsin seutua valliten. Hän kääntyi sisään vanhasta portista ja ajoi pihamaalle. Laskeutuen satulasta mukulakiviselle pihalle hän ilmoitti tulleensa tapaamaan mistress Rosamundia.

Rosamund oli omassa huoneessaan — valoisassa tornihuoneessa kartanon itäsivulla, mistä tarjoutui näköala viehättäville vesille ja kauempana sijaitseville metsäisille rinteille. Hän istui kirja sylissään korkean ikkunan komerossa, kun huoneeseen astui sir Oliver, Sally Pentreathin, Rosamundin aikaisemman hoitajan ja nykyisen kamarineidin edeltämänä ja ilmoittamana.

Rosamund nousi seisomaan ja huudahti iloisesti hänen kasvojensa ilmaantuessa näkyviin ovenkamanan alla, joka oli tuskin riittävän korkealla salliakseen sir Oliverin kulkea kumartamatta, ja seisoi siinä katsellen häntä huoneen toiselta seinältä silmät säteilevinä ja posket punottavina.

Mitäpä hyötyä olisikaan hänen kuvailemisesta? Hänen kohta joutuessaan sir Oliver Tressilianin vuoksi aivan yleisesti tunnetuksi Englannissa oli tuskin ainoatakaan runoilijaa, joka ei laulanut Rosamund Godolphinin kauneutta ja suloa, ja niiden ylistyslaulujen katkelmia on totisesti säilynyt riittävän paljon. Hän oli ruskeatukkainen samoinkuin hänen veljensä ja jumalaisen solakka, joskin hänen tyttömäinen vartalonsa näytti vielä melkein liian hoikalta hänen pituuteensa verraten.

»En odottanut sinua näin aikaisin…» aloitti hän havaitessaan tulijan kasvot omituisen vakaviksi. »Minkä tähden… mitä on tapahtunut?» huudahti hän aavistuksen selvästi hänelle ilmoittaessa, että oli tapahtunut jokin onnettomuus.

»Ei mitään, mistä sinun tarvitsee käydä levottomaksi, armaani, joskin se voinee olla sinulle epämieluista.» Sir Oliver laski kätensä hänen norjalle varrellensa laajan vannehameen yläpuolelle ja talutti hänet lempeästi takaisin paikalleen istuutuen sitten itse hänen viereensä ikkunapenkille. »Sir John Killigrew on sinulle jossakin määrin rakas?» virkkoi hän puolittain todeten, puolittain kysyen.

»On kyllä. Hän oli holhoojamme, kunnes veljeni ehti täysi-ikäiseksi.»

Sir Oliver murti suuta. »Siinäpä se. Niin, minä olen melkein surmannut hänet.»

Rosamund vetäytyi taaksepäin tuolissaan, ja sir Oliver huomasi kauhun välähtävän hänen silmissään ja saavan hänen päänsä väistymään äkkiä taaksepäin. Sir Oliver kiirehti selittämään syitä, jotka olivat siihen johtaneet, kertoi hänelle lyhyesti niistä solvauksista, joita sir John oli levittänyt purkaakseen kiukkuansa siitä, että hänen hellimänsä aie päästä rakentamaan Smithickiin oli estetty toteutumasta.

»Se ei suuria merkinnyt», lausui hän lopuksi. »Minä tiesin, että sellaisia juoruja oli liikkeellä, mutta halveksin niitä samoinkuin niiden alkuunpanijaa. Mutta hän uskalsi enemmän, Rose: hän myrkytti nuoren veljesi mielen minua vastaan ja herätti eloon hänessä uinuvan vihankaunan, joka oli isäni eläessä vallinnut sukujemme välillä. Tänään Peter tuli luokseni ilmeisesti tahtoen haastaa riitaa. Hän herjasi minua pahemmin kuin kukaan on koskaan uskaltanut.»

Rosamund huudahti; hänen jo ennestään suuri levottomuutensa kiihtyi kaksinkertaiseksi. Sir Oliver hymyili.

»Älä luule, että voisin tehdä hänelle mitään pahaa. Hän on veljesi ja sellaisena minulle pyhä. Hän tuli sanomaan minulle, ettei kihlauksemme ole mahdollinen, kielsi minua milloinkaan enää käymästä täällä, nimitti minua häikäilemättä merirosvoksi ja verenimijäksi ja häpäisi isäni muistoa. Minä arvasin, että kaiken tämän pahan lähteenä oli Killigrew, ja ratsastin suoraa päätä Arwenackiin tukkiakseni tuon valheiden lähteen ikiajoiksi. En kumminkaan saanut aikaan ihan niin paljon kuin tarkoitin. Näethän, että olen vilpitön, Rose. Sir John voi jäädä elämään; siinä tapauksessa toivon hänen hyötyneen tästä läksystä. Tulin suoraan luoksesi», päätti hän puheensa, »jotta saat kuulla tapauksen minulta, ennenkuin joku toinen tulee solvaamaan minua kertomalla siitä väärin.»

»Tarkoitatko… Peteriä?» huudahti Rosamund.

»Valitan sitä!» huokasi sir Oliver.

Rosamund istui aivan hiljaa ja kalpeana, katsellen suoraan eteensä sir Oliverin ohi. Vihdoin hän alkoi puhua. »En ole mikään etevä ihmistuntija», virkkoi hän alakuloisesti ja hiljaa. »Kuinkapa olisinkaan, nuori tyttö, joka on elänyt maailmasta erotettuna? Minulle on kerrottu, että olet väkivaltainen ja kiihkoisa, katkeran vihamielinen, helposti vihaan syttyvä, julma ja armoton niitä tunteita tyydyttäessäsi.»

»Sinäkin olet kuunnellut sir Johnia», mutisi sir Oliver naurahtaen.

»Kaikki tuo on minulle kerrottu», jatkoi Rosamund ikäänkuin ei olisi huomautusta kuullut, »ja minä olen kieltäytynyt tuota kaikkea uskomasta, koska olin antanut sydämeni sinulle. Mutta… mutta mitä oletkaan tänään osoittanut?»

»Kärsivällisyyttä», vastasi sir Oliver lyhyesti.

»Kärsivällisyyttä», toisti Rosamund, ja hänen huulilleen nousi väsyneen ivan ilme. »Pidät minua varmaan pilkkanasi!»

Sir Oliver ryhtyi välittämään.

»Kerroin jo sinulle, mitä sir John on tehnyt. Kerroin tietäväni sir Johnin tehneen suurimman osan tihutyötänsä, nimenomaisesti kaiken, mikä koskee kunniaani, jo aikoja sitten. Olin kuitenkin sietänyt kaikki hiljaa ja halveksien. Osoittauduinko siis helposti kiihtyväksi ja säälimättömäksi? Mitä se olikaan muuta kuin kärsivällisyyttä? Kun hän siitä huolimatta sallii halpamaisen kauppasaksan-vihansa kehittyä siihen määrään, että tukkii elämäni onnenlähteen ja lähettää veljesi minua solvaamaan, olen yhä niin kärsivällinen, että pidän veljeäsi pelkkänä aseena ja lähden suoraan sitä kättä kohti, joka oli asetta heiluttanut. Tietäen, kuinka olet sir Johniin kiintynyt, sallin hänen käyttäytyä uhittelevammin kuin olisi sallinut yksikään kunniallinen mies koko Englannissa.»

Huomatessaan Rosamundin yhä väistävän hänen katsettaan ja istuvan kauhun hyytämänä kuultuaan rakastamansa miehen tahrineen kätensä toisen rakkaan henkilön verellä, sir Oliver alkoi puolustella itseänsä lämpimämmin. Hän heittäytyi polvilleen hänen tuolinsa viereen ja tarttui suurin jäntevin käsin hentoisiin sormiin, jotka hitaasti antautuivat.

»Rose», huudahti hän, ja hänen syvässä äänessään kuului rukoileva värähtely, »jätä huomioonottamatta kaikki, mitä olet kuullut. Ajattele vain tätä tapahtunutta seikkaa. Otaksu, että luoksesi tulee veljeni Lionel ja että hän jonkinlaisen voiman ja arvovallan tukemana vannoo ja vakuuttaa, ettet mene milloinkaan naimisiin kanssani, vannoo estävänsä tämän liiton, koska ei pidä sinua naisena, joka voi kunniakseni saada minun nimeni, ja otaksu, että hän kaiken tuon lisäksi solvaa isävainajasi muistoa; mitä hänelle silloin vastaisit? Puhu, Rose! Ole rehellinen itsellesi ja minulle. Ajattele itsesi minun sijalleni ja sano vilpittömästi, voitko minua vielä tuomita siitä, mitä olen tehnyt. Sano, olenko menetellyt kovinkaan toisin kuin itse menettelisit sellaisessa tapauksessa.»

Rosamundin katse tutki hänen kohotettuja kasvojansa, joiden jokainen piirre rukoillen kehoitti häntä tuomitsemaan puolueettomasti; sitten hänen omiin kasvoihinsa nousi hämmästynyt, melkein vihainen ilme. Hän laski kätensä polvistuneen olkapäälle ja katsoi syvään hänen silmiinsä.

»Vannotko minulle, Noll, että kaikki on niinkuin olet kertonut, ettet ole mitään lisännyt etkä mitään muuttanut saadaksesi esitystä itsellesi edullisemmaksi?»

»Kaipaatko sellaisia valoja?» kysyi toinen, ja hänen kasvoihinsa näkyi leviävän alakuloinen ilme.

»Jos kaipaisin, en rakastaisi sinua, Noll. Mutta tällaisena hetkenä kaipaan omaa vakuutustasi. Etkö tahdo olla jalomielinen ja kärsivällinen, vahvistaa minua kestämään kaikkea, mitä jälkeenpäin voidaan sanoa?»

»Jumala on todistajani, että olen kertonut sinulle kaikki totuudenmukaisesti», kuului juhlallinen vastaus.

Rosamundin pää painui hänen olkapäänsä varaan. Hän itki hiljaa, ylen liikutettuna nyt, kun kaikki se, mitä hän vaieten ja salaa oli kärsinyt siitä asti, kun sir Oliver oli tullut häntä kosimaan, oli kohonnut huippuunsa.

»Niinpä uskon menetelleesi oikein», sanoi hän. »Uskon samoinkuin sinä, ettei kukaan kunnian mies olisi voinut toimia toisin. Minun täytyy uskoa sinua, Noll, sillä ellen uskoisi, en voisi uskoa mitään enkä toivoa mitään. Sinä olet kuin tuli, joka on sytyttänyt olemukseni paremman osan ja polttanut sen tuhkaksi, jotta voit säilyttää sen sydämessäsi. Olen tyytyväinen, kunhan olet vilpitön.»

»Vilpitön tulen aina olemaan, rakkaani», kuiskasi toinen kiihkeästi.
»Kuinka muuten voisikaan olla laita, koska sinä teet minut sellaiseksi?»

Rosamund katseli häntä jälleen hymyillen kyynelissään. »Ja siedätkö
Peteriä?» kysyi hän rukoillen.

»Hän ei saa minua mitenkään vihastumaan», vastasi Oliver. »Senkin voin vannoa. Tiedätkö, että hän löi minua tänään?»

»Löi sinua? Sitä et ole minulle kertonut!»

»Minä en kiistellyt hänen kanssaan, vaan sen konnan kanssa, joka oli hänet lähettänyt. Nauroin hänen iskuansa. Olihan hän minulle pyhä!»

»Hän on hyväsydäminen, Noll», jatkoi Rosamund. »Aikaa voittaen hän oppii rakastamaan sinua niinkuin ansaitset, ja sinä tulet huomaamaan, että hänkin ansaitsee rakkautesi.»

»Hän ansaitsee sen jo nyt, koska rakastaa sinua.»

»Ja ajatteletko niin koko sinä lyhyenä odotusaikana, joka kenties pakostakin on edessämme?

En ajattele milloinkaan toisin, rakkaani. Toistaiseksi vältän häntä ja jottei syntyisi mitään ikävyyttä pysyn poissa tästä kartanosta, jos hän kieltää minua käymästä. Ei kulu vuottakaan, kun jo olet täysi-ikäinen eikä kukaan voi estää sinua tulemasta ja menemästä. Mitä merkitseekään vuosi, kun on kärsimättömyyden tyynnyttäjänä sellainen toivo kuin minulla?»

Rosamund silitti hänen kasvojansa. »Sinä olet minulle aina kovin ystävällinen, Noll», kuiskasi hän hellästi. »En voi uskoa, että olet milloinkaan tyly kenellekään, kuten sanovat.»

»Älä heistä huoli», vastasi Oliver. »Minussa on voinut olla jotakin tuosta kaikesta, mutta sinä, Rose, olet minut puhdistanut. Kuka voisikaan sinua rakastaessaan olla muuta kuin lempeä. »Hän suuteli Rosamundia ja nousi. »Minun on nyt paras lähteä», sanoi hän. »Huomenna aamulla lähden kävelemään rannalle kohti Trefusis-nientä. Jos sinullekin sopii…»

Rosamund nauroi ja nousi hänkin seisaalleen. »Minä tulen, rakas Noll.»

»Olisi parasta menetellä niin tästä lähtien», virkkoi sir Oliver hymyillen ja sanoi jäähyväiset.

Rosamund seurasi häntä portaille ja katseli alas astelevaa, katseessa tuon lujan, miehekkään rakastajan hienon suoran ryhdin herättämä ylpeyden ilme.

Kolmas luku.

PAJA.

Sir Oliver oli menetellyt viisaasti tullessaan ensimmäisenä kertomaan Rosamundille päivän tapahtumista; se kävi ilmi aivan pian, master Godolphinin palattua kotiin. Viimeksimainittu lähti heti sisarensa luo, ja sir Johnia koskeva pelon ja murheen painama mieli, se yleinen tunto, että oli joutunut häviölle sir Oliverin luona, ja kaiken tuon aiheuttama kiukku sai hänet käyttäytymään karusti ja taipumaan liioitteluun.

»Sir John on kuoleman kielissä», virkkoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.

Hänen saamansa hämmästyttävä vastaus — master Godolphinia hämmästyttävä — ei ollut omansa tyynnyttämään hänen kipeätä kiihtynyttä mieltänsä.

»Minä tiedän sen», vastasi Rosamund. »Ja uskonpa, ettei hän ole vähempää ansainnut. Sen, joka harjoittaa panettelua, tulee olla valmis ottamaan vastaan siitä koituvan palkan.»

Syntyi pitkä, kaamea hiljaisuus, jonka kestäessä master Godolphin silmäili sisartaan puhjeten sitten sadattelemaan, vihdoin soimaten häntä luonnottomuudesta ja väittäen likaisen koiran Tressilianin hänet noituneen.

»Onneksi minulle», vastasi sisar tyynesti, »hän oli täällä ennen sinua ja kertoi minulle koko totuuden.» Sitten hänen teennäinen tyyneytensä ja viha, jolla hän oli vastannut veljensä vihanpuuskaan, häipyi hänestä olemattomiin. »Peter, Peter», huudahti hän pelontuskan vallassa, »minä toivon sir Johnin toipuvan. Tuo tapaus saa mieleni kovin rauhattomaksi. Mutta ole oikeamielinen, minä rukoilen sinua. Sir Oliver on minulle kertonut, kuinka häntä on ahdistettu.»

»Hän joutuu vielä pahemmin ahdistetuksi, niin totta kuin Jumala elää!
Jos luulet hänen tekonsa jäävän rankaisematta —»

Sisar heittäytyi hänen povelleen ja rukoili häntä olemaan jatkamatta riitaa. Hän puhui rakkaudestaan sir Oliveriin ja ilmoitti vakaan päätöksensä olevan mennä hänen kanssaan naimisiin huolimatta mistään mahdollisesti ilmaantuvista esteistä. Tuo ei kumminkaan ollut omansa lauhduttamaan veljen mieltä. Sisaruksia aina kiinteästi toisiinsa liittänyt rakkaus sai hänet sentään lopulta lupaamaan, että jos sir John toipuisi, hän itse ei ryhtyisi asiaa jatkamaan. Jos sitävastoin sir John kuolisi, mikä oli varsin luultavaa, niin kunniantunto vaatisi häntä kostamaan tekoa, jonka hän itse oli suuressa määrin aiheuttanut.

»Minä luen sen miehen ajatuksia kuin avointa kirjaa», selitti nuorukainen lapsellisesti kehuskellen. »Hän on ovela kuin saatana, mutta minua hän ei petä. Sir Johnia iskiessään hän iski minua. Hän tahtoo omakseen sinut, Rosamund, ja senvuoksi hän ei voinut — kuten aivan arkailematta minulle sanoi, — käydä taistelemaan kanssani, miten häntä uhmasinkin ja vaikka lopulta löinkin häntä. Hän olisi voinut minut surmata senvuoksi; mutta hän tiesi niin menetellen kohottavansa esteen sinun ja itsensä välille. Hän osaa laskea niinkuin kaikki helvetin paholaiset. Tahtoessaan pyyhkiä pois minun hänelle aiheuttamaani häpeätä hän siirtää syyn Killigrew'n kannettavaksi ja lähtee surmaamaan häntä arvellen sen vielä olevan minulle varoitukseksi. Mutta jos Killigrew kuolee…» Niin hän jaksatti, ja Rosamundin lempeän sydämen täytti pelontuska hänen havaitessaan, että ne kaksi miestä, joita hän eniten maailmassa rakasti, joutuivat yhä kiivaampaan kiistaan. Jos lopputuloksena oli, että jompikumpi surmaisi toisen, Rosamund tiesi, että hänen olisi mahdoton enää milloinkaan nähdä eloonjäänyttä edessään.

Vihdoin hän sentään rohkaisi mielensä ajatellessaan sir Oliverin valallista lupausta olla vahingoittamatta hänen veljeään, tapahtuipa mitä tahansa. Rosamund luotti häneen, uskoi hänen sanaansa ja siihen harvinaiseen voimaan, jonka nojalla sir Oliver kykeni noudattamaan sellaista menettelytapaa, jota yksikään heikompi mies ei olisi uskaltanut omaksua. Nämä mietteet lisäsivät hänen ylpeyttänsä, ja hän kiitti Jumalaa sulhasesta, joka oli kaikissa suhteissa jättiläinen toisten miesten joukossa.

Sir John Killigrew ei kuollut. Hän häilyi tämän ja paremman elämän välillä viikon päivät, mutta alkoi sitten toipua. Lokakuussa hän oli jälleen jalkeilla, laihana ja kalpeana, puoleen kokoonsa kutistuneena, pelkkänä entisensä varjona.

Hänen ensimmäisiä vierailupaikkojaan oli Godolphinin kartano. Hän saapui varoittamaan Rosamundia kihlauksesta ja teki niin Peter Godolphinin kehoituksesta. Mutta hänen varoituksestaan puuttui, kumma kyllä, se voima, jota Rosamund oli edellyttänyt siinä olevan.

Merkillinen seikka oli, että sir John kuoleman läheisyyteen jouduttuaan ja tuntiessaan maallisten harrastustensa häipyvän olemattomiin, oli katsellut asioita suoraan kasvoihin ja johtunut päättelemään — tämä päätelmä olisi ollut mahdoton hänen terveenä ollessaan — ettei ollut saanut enempää kuin oli ansainnut. Hän käsitti menetelleensä arvottomasti, joskaan ei ollut toimiessaan tekonsa arvottomuutta tajunnut, käsitti, etteivät ne aseet, joilla hän oli ahdistanut sir Oliveriä, olleet herrasmiehelle soveliaat, ja ettei niiden avulla ollut mainetta voitettavissa. Hän oivalsi, että Tressilianin sukuun kohdistuva vanha vihamielisyys, jota Smithickin rakennuslupaa koskevassa asiassa kärsitystä tappiosta aiheutunut loukkauksentunto vielä äidytti, oli vääristänyt hänen arvostelmaansa saaden hänet uskomaan, että sir Oliver oli kaikkea sitä, miksi hän oli hänet ristinyt. Hän ymmärsi vielä kateudenkin olleen asiassa osallisena. Merellä suoritetut urotyöt olivat tuottaneet sir Oliverille rikkautta, ja hän oli rikkautensa nojalla kohentamassa Tressilianien valta-asemaa, jota Ralph Tressilian oli inhottavalla tavalla järkyttänyt, uhaten siten saattaa näillä seuduin varjoon Arwenackin herrain merkityksen.

Mieltään muutettuaankaan hän ei sentään mennyt niin pitkälle, että olisi myöntänyt sir Oliver Tressilianin Rosamund Godolphinille soveltuvaksi puolisoksi. Viimeksimainitun ja hänen veljensä oli heidän isänsä jättänyt sir Johnin hoiviin, ja viimeksimainittu oli holhonnut heitä moitteettomasti aina siihen asti, kun Peter oli ehtinyt täysi-ikäiseksi. Hänen kiintymyksensä Rosamundiin oli hellä kuin rakastajan, mutta sitä hillitsi täysin isällinen tunne. Sir John melkein palvoi häntä ja loppujen lopuksi, vapautettuaan mielensä kaikista vilpillisistä ennakkoluuloista, hän yhä vielä havaitsi Oliver Tressilianissa ylen paljon vastenmielistä, ja se ajatus, että hänestä tulisi Rosamundin puoliso, tuntui mahdottomalta.

Ensinnäkin oli otettava huomioon Tressilianien paha veri, tunnetusti paha ja kaikkein ilmeisimmin sellaiseksi osoittautunut Ralph Tressilian-vainajassa. Oliver ei ollut mitenkään voinut jäädä vaille sen vaikutusta, ja sir John ei kyennyt havaitsemaan mitään merkkejä, jotka olisivat osoittaneet hänen luontuneen toisin. Hänessä ilmeni Tressilianien perinnäinen väkivaltaisuus. Hän oli raju ja karkea, ja merirosvon ammatti, johon hän ei ollut ryhtynyt, oli hänelle parhaiten soveltuva ammatti. Hän oli jyrkkä ja häikäilemätön, ei sietänyt ojennusta, vaan tallasi mielellään toisten ihmisten tunteet jalkoihinsa. Oliko tuo Rosamundille sopiva puoliso? kysyi sir John itseltään ihan vilpittömästi. Voiko hän uskoa nuoren neidon onnen sellaisen miehen haltuun? Eipä suinkaan.

Senvuoksi hän lähti toivuttuaan varoittamaan Rosamundia pitäen tätä velvollisuutenaan ja noudattaen master Peterin harrasta kehoitusta. Hän oli kuitenkin tietoinen entisestä puolueellisuudestaan ja pyrki niinmuodoin pikemmin lieventämään kuin tehostamaan esittämiään perusteita.

»Kuulkaahan, sir John», väitti Rosamund vastaan, »jos kaikkia ihmisiä on tuomittava heidän esivanhempiensa synneistä, niin harvatpa silloin välttävät tuomion, ja mistä luulette löytävänne minulle mielestänne kelvollisen miehen?»

»Hänen isänsä —», aloitti sir John.

»Älkää puhuko minulle hänen isästään, puhukaa hänestä itsestään.»

Sir John kurtisti kärsimättömänä kulmiaan — he istuivat Rosamundin huoneessa, josta avautui näköala virralle. »Aioin kohta puhua hänestä», vastasi hän hieman äreästi, sillä nuo keskeytykset, jotka vaativat häntä pysymään asiassa, riistivät häneltä parhaat todisteet. »Olipa miten tahansa, joka tapauksessa näemme hänen elämäntavastaan, että hän on perinyt useita isänsä kehnoja ominaisuuksia, ja vain tulevaisuus voi meille todistaa, ettei hän ole perinyt toisiakin.»

»Toisin sanoen», virkkoi Rosamund ivallisesti, mutta erittäin vakavasti, »minun tulee odottaa, kunnes hän kuolee vanhuuden heikkouteen, saadakseni ehdottoman varmuuden, ettei hänessä ole sellaisia vikoja, jotka tekevät hänet kelvottomaksi aviomieheksi?»

»Ei, ei!» huudahti sir John. »Siunatkoon, kuinka nurinkurinen olet!»

»Nurinkurisuus on teissä, sir John. Minä vain sitä kuvastelen.»

Sir John siirrähti tuolissaan ja ärähti. »Olkoon menneeksi», tiuskasi hän sitten. »Puhukaamme niistä ominaisuuksista, joita hänessä jo ilmenee.» Ja sir John luetteli ne.

»Mutta tuohan on vain teidän arvostelunne hänestä — ilmaisee vain, mitä te hänestä ajattelette.»

»Samaa ajattelevat hänestä kaikki.»

»Mutta minä en mene naimisiin miehen kanssa sen nojalla, mitä toiset hänestä ajattelevat, vaan omia ajatuksiani noudattaen. Ja minun nähdäkseni te kamalasti solvaatte häntä. En huomaa sir Oliverissa mitään sellaisia ominaisuuksia.»

»Kehoitan sinua hartaasti luopumaan ajatuksestasi mennä hänen kanssaan naimisiin juuri siinä tarkoituksessa, ettei sinun tarvitsisi niitä huomata.»

»Mutta ellen mene hänen kanssaan naimisiin, en milloinkaan voi niitä huomata, ja niin ollen rakastan häntä yhä ja haluan päästä hänen vaimokseen. Tuleeko minun viettää siten koko elämäni?» Hän nauroi arkailematta ja astui sir Johnin luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa niinkuin oli tehnyt, joka päivä kuluneiden kymmenen vuoden aikana — isänsä kaulaan — ja sai sir Johnin siten tuntemaan itsensä ylen vanhaksi. Rosamundin käsi silitti sir Johnin otsaa.

»Kas noita ilkeitä pahantuulen ryppyjä», huudahti Rosamund. »Olette joutunut tappiolle, voittajanne on naisen äly, ja se ei teitä miellytä.»

»Voittajani on naisen oikku, naisen itsepintainen päätös olla mitään näkemättä.»

»Teillä ei ole mitään minulle näytettävää, sir John.»

»Ei mitään? Eikö se, mitä olen sanonut, ole mitään?»

»Sanat eivät ole asioita; arvostelmat eivät ole tosiseikkoja. Te väitätte häntä sellaiseksi ja sellaiseksi. Mutta kun kysyn teiltä, mihin tosiasioihin tuomionne perustuu, vastaatte vain pitävänne häntä sellaisena kuin sanotte. Ajatuksenne voivat olla vilpittömät, sir John, mutta logiikkanne ei kelpaa mihinkään.» Rosamund nauroi jälleen huomatessaan sir Johnin joutuvan hämilleen. »Menetelkää nyt niinkuin menettelee rehellinen tuomari ja mainitkaa minulle jokin hänen tekonsa — jotakin, mitä hän on milloinkaan tehnyt ja mistä teillä on varma tieto — joka todistaa hänen olevan sellainen kuin väitätte. Tehkää niin, sir John!»

Sir John katsahti häneen kärsimättömästi. Vihdoin hänen kasvoihinsa levisi hymy. »Sinä veitikka!» huudahti hän, ja nämä sanat muistuivat hänen mieleensä vielä eräänä myöhäisenä päivänä. »Jos hän milloinkaan joutuu tuomittavaksi, hän ei voi toivoa itselleen parempaa asianajajaa kuin sinä.»

Rosamund lujitti nopeasti saavuttamaansa voittoa suutelemalla häntä. »Minä puolestani en voisi toivoa hänelle vilpittömämpää tuomaria kuin sinä.»

Mitä voikaan mies rukka nyt tehdä? Mitä teki. Noudattaa hänen kehoitustansa ja lähteä sir Oliverin luo sopimaan.

Hän tunnusti virheensä sievästi, ja sir Oliver käyttäytyi yhtä miellyttävästi. Mutta johtuessaan sitten puhumaan mistress Rosamundista sir John oli velvollisuudentuntonsa vuoksi vähemmän jalomielinen. Hän huomautti, että koska ei voinut pitää sir Oliveria soveliaana Rosamundin puolisoksi, mikään hänen lausumansa ei saanut harhauttaa sir Oliveria otaksumaan, että hän puoltaisi sellaista liittoa.

»Tämä ei kumminkaan merkitse, että sitä vastustan», lisäsi hän. »En sitä hyväksy, mutta en tahdo puuttua asiaan puolelta enkä toiselta. Hänen veljensä kieltäytyy antamasta naimislupaa hänen alaikäisyytensä aikana. Myöhemmin asia ei koske häntä enempää kuin minuakaan.»

»Toivon hänen menettelevän viisaasti», virkkoi sir Oliver. »Mutta yhdentekevää, menettelipä hän miten tahansa. Kiitän muuten teitä, sir John, suoruudestanne ja olen iloinen tietäessäni, että ellen voikaan lukea teitä ystäviini, ei ainakaan tarvitse pitää teitä vihollisenani.»

Mutta jos sir John oli siten saatu kääntymään puolueettomalle kannalle, master Peterin viha ei lauhtunut vähääkään; se pikemmin lisääntyi päivä päivältä, ja tulipa sen kiihtäjäksi vielä eräs seikka, jota sir Oliver ei aavistanutkaan.

Hän tiesi veljensä Lionelin ratsastavan melkein joka päivä Malpasiin ja tiesi noiden alinomaisten retkien tarkoituksen. Hän tiesi erään naishenkilön pitävän siellä eräänlaista hovia Truron, Penryn ja Helstonin maalaisteikareille ja tiesi jotakin siitä huonosta maineesta, joka oli kaupungissa häneen liittynyt — maineesta, joka oli ollut hänen maaseudulle-vetäytymisensä syynä. Sir Oliver kertoi veljelleen eräitä naishenkilöä koskevia selviä ja rumia tosiasioita varoittaen häntä, ja tässä tilaisuudessa veljekset olivat ensi kerran erittäin lähellä joutua riitaan.

Sir Oliver ei myöhemmin asiasta enää puhunut. Hän tiesi Lionelissa voivan huolettomuutensa ohella ilmetä itsepintaisuutta ja tunsi ihmisluontoa niin hyvin, että tiesi asiaan puuttumisen varmaan rikkovan hänen ja veljen väliset hyvät suhteet vähimmässäkään määrässä saavuttamatta todellista tarkoitustansa. Niinpä sir Oliver kohautti alistuneesti hartioitaan ja säilytti mielenrauhansa.

Hän jätti asian sille kannalle eikä enää milloinkaan puhunut Malpasista enempää kuin siellä asustavasta sireenistäkään. Sillävälin syksy väistyi talven tieltä, ja sir Oliverilla ja Rosamundilla oli vähemmän tilaisuutta kohdata toisiaan myrskyisen sään vallitessa. Godolphinien kartanoon sir Oliver ei tahtonut lähteä, koska Rosamund oli ilmaissut vastakkaisen toivomuksensa, ja hän piti itsekin parhaana olla siellä käymättä, koska muuten saattoi joutua kiistaan master Peterin kanssa, joka oli häntä kieltänyt talossa käymästä. Näinä aikoina hän näki Peter Godolphinin vain harvoin, ja joskus toisensa kohdatessaan he kulkivat ohi erittäin kuivakiskoisesti tervehtien.

Sir Oliver oli aivan onnellinen, ja ihmiset huomasivat, kuinka lempeä oli hänen puheensa laatu ja kuinka paljon ystävällisemmiksi olivat muuttuneet hänen kasvonsa, jotka he olivat aina tottuneet näkemään kopeina ja juroina. Hän odotti tulevaa onneansa niin luottavaisena kuin kuolematon tulevaisuuttansa. Kohtalo vaati häneltä ainoastaan kärsivällisyyttä, ja hän suostui sellaiseen palvelukseen ilomielin, luottaen siihen, että korvaus tulisi aivan pian hänen omakseen. Vuosi oli tosiaankin kulumassa lopulleen, ja ennenkuin seuraava talvi ehtisi, olisi Penarrow'n kartanossa valtiatar. Tuo tuntui sir Oliverista yhtä välttämättömältä kuin vuodenaikojan vaihtuminen.

Mutta kaikesta ehdottomasta luottamuksesta, kaikesta sen luomasta kärsivällisyydestä ja onnentunteesta huolimatta oli hetkiä, joina hän tunsi jonkin uhkaavan tuhon epämääräistä aavistusta, jonkin kohtalon helmassa piilevän onnettomuuden salaista uumoilua. Jos hän yritti uhmata ahdistavaa tuntoansa, ilmaista sitä järjen kielellä, hän ei löytänyt ajatuksilleen minkäänlaista kiinnekohtaa, vaan johtui päättelemään, että hänen ahdistajanansa oli itse onnen ylenpalttisuus, joka toisinaan varoittaen painoi hänen sydäntänsä ikäänkuin sen iloista kohontaa estääkseen.

Viikko ennen joulua hänellä oli tilaisuus ratsastaa Helstoniin järjestämään jotakin vähäpätöistä asiaa. Rannikolla oli riehunut parina viime päivänä lumimyrsky, ja sir Oliver oli kyyhöttänyt suojissaan seudun sillä välin peittyessä lumiseen vaippaan. Neljäntenä päivänä rajuilma laantui, aurinko tuli näkyviin, taivas kirkastui pilvettömäksi, ja koko tienoo lepäsi aurinkoisen, häikäisevän valkeuden verhoamana. Sir Oliver käski satuloida ratsunsa ja lähti matkaan pitkin narskuvaa lumikenttää. Hän palasi jo varsin varhain iltapuolella, mutta parin peninkulman päähän Helstonista ehdittyään huomasi hevoselta pudonneen kengän. Hän astui satulasta ja asteli suitset käsivarrellaan Pendennis- ja Arwenack-kukkuloiden välisen laakson läpi, laulaen kulkiessaan.

Niin hän saapui Smithickiin ja pajan ovelle. Siinä seisoi joukko kalastajia ja maalaisia, joiden kokouspaikka se oli, kun ei lähistöllä ollut kapakkaa. Paitsi maalaismiehiä ja erästä matkustavaa kauppiasta oli läsnä Penrynin sielunpaimen sir Andrew Flack ja master Gregory Baine, eräs Truron seudun tuomareita. Molemmat olivat sir Oliverin hyviä tuttavia, ja hän jutteli hupaisesti heidän kanssaan odottaessaan hevostaan.

Koko asia oli erittäin ikävä, hevosenkengän putoamisesta tähän kohtaukseen saakka; sillä sir Oliverin siinä seisoessa ratsasti Arwenackin loivaa rinnettä alaspäin master Peter Godolphin.

Sir Andrew ja master Baine kertoivat myöhemmin, että master Peter näytti olleen juopottelemassa, niin punaiset olivat hänen kasvonsa, niin luonnottoman kirkkaat hänen silmänsä, kieli tahmea ja puhe ylen typerää. Varsin varmaan olikin niin laita. Makea Kanarian viini miellytti häntä samoinkuin John Killigrew'ta, ja hän oli ollut päivällisillä sir Johnin luona. Hän kuului niihin, jotka viini saa riitaisiksi — mikä merkitsee vain sitä, että viinin ollessa vaikuttamassa ja itsehillinnän puuttuessa hänen varsinainen luonnonlaatunsa pääsi esteettömästi ilmenemään. Sir Oliverin näkeminen oli omansa saamaan nuorukaisen pahan mielensä valtoihin, ja toisten herrasmiesten läsnäolo saattoi vielä asiaa edistää. Puolipäihtyneessä tilassa hän lienee muistanut, kuinka oli kerran lyönyt sir Oliveria ja kuinka viimeksimainittu oli nauraen sanonut, ettei kukaan sitä uskoisi.

Ehdittyään ryhmän luo hän kiristi ohjaksia niin äkkiä, että hevonen painui melkein istumaan kuin kissa; mutta ratsastaja pysyi silti satulassa. Sitten hän tuli tallaantunutta ja likaista lumitannerta pitkin sir Oliverin luo ja katsoa tuijotti häneen.

»Minä tulen Arwenackista», ilmoitti hän tarpeettomasti »Puhuimme siellä teistä.»

»Parempaa puheenaihetta ette olisi voineet keksiä», virkkoi sir Oliver hymyillen, joskin kiintein ja hieman säikähtynein katsein — vaikka ei suinkaan omasta puolestaan peloissaan.

»Olette oikeassa; teistä puhutaan yhä enemmän — teistä ja irstaasta isästänne.»

»Hyvä herra», vastasi sir Oliver, »olen jo kerran ennen valittanut äitinne ylen suurta varomattomuutta.»

Hän tuli lausuneeksi nuo sanat häntä vastaan singotun karkean solvauksen vuoksi, edessä olevien punoittavien ja ivallisten kasvojen aiheuttaman äkillisen sokean raivon vallassa. Mutta tuskin ne lausuttuaan hän jo niitä katui, sitä katkerammin, kun niitä tervehti maalaismiesten raikuva nauru. Sinä hetkenä hän olisi antanut puolet omaisuudestaan, jos olisi saanut ne peruutetuiksi.

Master Godolphinin kasvot olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi, ikäänkuin hän olisi riisunut naamion. Oltuaan punoittavat ne olivat nyt kalmankalpeat, silmät säihkyivät, ja suu värähteli. Niin hän tuijotti hetken vastustajaansa. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan ja heilutti piiskaansa.

»Sinä koira!» huusi hän murahtaen ja nyyhkyttäen. »Sinä koira!» Ja ruoska viuhahti leikaten punaisen vanteen sir Oliverin tummiin kasvoihin.

Toiset — pappi, tuomari ja maalaismiehet — huudahtivat harmistuneina ja vihoissaan ja kiiruhtivat heidän väliinsä, sillä sir Oliver näytti kovin suuttuneelta, ja kaikki tiesivät, että häntä täytyi pelätä.

»Master Godolphin, saatte hävetä!» huusi pappi. »Jos tästä johtuu jotakin pahaa, minä todistan, kuinka karkeasti olette hyökännyt toisen kimppuun. Korjautukaa täältä pois!»

»Menkää hiiteen, sir!» virkkoi master Godolphin tahmeasti. »Tuleeko äitini nimen olla tuon sekasikiön huulilla. Niin totta kuin elän, mies, asia ei pääty tähän. Hänen tulee lähettää ystävänsä luokseni, muuten isken häntä piiskalla joka kerta, kun toisemme kohtaamme. Kuuletteko, sir Oliver?»

Sir Oliver ei vastannut mitään.

»Kuuletteko?» ärjyi hän. »Tällä kertaa ei John Killigrew kelpaa kiukkunne esineeksi. Tulkaa luokseni saamaan rangaistuksen, josta tuo piiskansivallus on pelkkää esimakua.» Sitten hän nauraa hörähti ja painoi kannukset ratsunsa kupeisiin niin tuimasti, että oli heittää kumoon papin ja muut.

»Jää vain hetkiseksi minua varten», huusi sir Oliver hänen jälkeensä.
»Et lähde enää ratsastamaan, sinä mieletön juoppo!»

Hän huusi raivostuneena tuomaan hevosta ja sysäsi syrjään papin ja master Bainen, jotka yrittivät pidättää ja tyynnyttää häntä. Kun hevonen oli tuotu, hän heilahdutti itsensä satulaan ja aloitti hurjan takaa-ajon.

Pappi katsahti tuomariin, ja tuomari kohautti hartioitaan, huulet lujasti yhteenpuserrettuina.

»Tuo nuori hurjapää oli humalassa», virkkoi sir Andrew pudistaen harmaata päätänsä. »Hän ei ole siinä tilassa, että voisi astua Luojansa eteen.»

»Hän näytti kuitenkin kovin taisteluhaluiselta», virkkoi master Baine. »Luulenpa, että saamme pian kuulla enemmän asiasta.» Hän kääntyi katsomaan pajaan, missä palkeet nyt olivat joutilaina. Seppä seisoi nokisena ovella, nahkaesiliina vyöllään, ja kuunteli miesten kertomusta tapahtumasta. Master Bainessa tuntui olevan vertauskuvallisuuden vaistoa. »Paikka oli epäilemättä erinomaisen hyvin valittu», sanoi hän. »Takoivat täällä tänään miekan, joka on karkaistava veressä.»

Neljäs luku.

VÄLIKOHTAUS.

Pappi aikoi ratsastaa sir Oliverin jälkeen ja kehoitti master Bainea lähtemään mukaan. Mutta tuomari silmäili pitkin vartevaa nenäänsä ja arveli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, että Tressilianit olivat hurjia ja verenhimoisia miehiä ja että suuttunutta Tressiliania oli paras karttaa. Sir Andrew, joka ei suinkaan ollut mikään sotaurho, arveli tuomarin sanoissa voivan piillä viisautta ja muisti, että oli vaivaa itselläänkin aivan riittävästi omasta äreästä eukostaan, joten ei ollut syytä ottaa toisten taakkoja kannettavakseen. Tuomari huomautti, että master Godolphin ja sir Oliver olivat itse tämän myrskyn aiheuttaneet. Niinpä oli heidän asiansa se Jumalan nimessä saattaa päätökseen, ja jos he niin tehden leikkaisivat toisiltaan kurkut, pääsisi paikkakunta vapaaksi parista hurjapäisestä veikosta. Kauppias piti heitä villittyinä, joiden menettelyä ei tavallinen kuolevainen kykene ymmärtämään. Toiset — kalastajat ja maalaismiehet — eivät voineet lähteä matkaan, vaikka olisivat tahtoneetkin.

He hajautuivat levittämään tietoa tuosta lyhyestä, mutta rajusta kiistasta ennustaen sen sovittamisen vaativan verenvuodatusta. Tämä heidän otaksumansa perustui yksinomaan siihen, että he tunsivat Tressilianien kiivaan luonnonlaadun. He olivat kuitenkin ihan väärässä. Sir Oliver tosin ajoi täyttä laukkaa pitkin sitä tietä, joka noudattelee Penryn-joen vartta, ja syöksyi sillan yli Penrynin kaupunkiin master Godolphinin jäljessä, murhanaie mielessään. Henkilöt, jotka näkivät hänen hurjasti ratsastavan, punainen juova kalpeissa vimmastuneissa kasvoissa, sanoivat hänen näyttävän ilmeiseltä paholaiselta.

Hän kulki Penrynin sillan yli puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, hämärän tihentyessä yöksi, ja tuima kolea ilma lienee osaltaan viilentänyt hänen vertansa. Saavuttuaan joen itärannalle hän joka tapauksessa hiljensi hengenvaarallista vauhtiaan samoinkuin ajatustensa hillitöntä rientoa. Sen valan muisto, jonka hän oli vannonut Rosamundille kolme kuukautta aikaisemmin, kosketti häntä kuin ruumiiseen sattunut isku. Se esti häntä suorittamasta aiettaan, ja hänen asiaa harkitessaan ratsun vauhti hidastui kävelyksi. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut tuhonnut odottavaa onneansa.

Oliko poikasen piiskanisku niin merkitsevä, että sen herättämän vihan piti saattaa vaaranalaiseksi hänen koko elämänsä? Mitäpä merkitsi, vaikka ihmiset nimittäisivät häntä pelkuriksi hänen siihen tyytyessään ja jättäessään solvauksen kostamatta? Voihan hän sitä paitsi iskeä valheen leiman sen henkilön ruumiiseen, joka uskaltaisi niin typerästi häntä syyttää. Sir Oliver kohotti katseensa kohti syvää safiirinhohteista taivaankantta, missä yksinäinen tähti viluisesti värähteli, ja kiitti tulvahtavin sydämin Jumalaa siitä, ettei ollut saavuttanut Peter Godolphinia ollessaan vihansa vallassa.

Suunnilleen peninkulman päähän Penrynistä ehdittyään hän kääntyi tielle, joka johti siellä sijaitsevalle ylimenopaikalle ja ajoi kukkulan harjanteen yli, ohjakset höllinä. Se ei ollut hänen tavallinen tiensä. Hän kulki yleensä Trefusis-niemen tietä nähdäkseen edes vilahdukselta sen kartanon, jossa asusti Rosamund, ja hänen huoneensa ikkunan. Mutta tänä iltana hän ajatteli, että lyhyempi kukkulan yli johtava tie oli turvallisempi. Kulkiessaan Godolphinin kartanon lähitse johtavaa tietä hän olisi voinut kohdata jälleen Peterin, ja hänen äskeinen vihansa varoitti häntä etsimästä sellaista kohtausta, varoitti häntä sitä välttämään, jos mieli karttaa onnettomuutta.

Tapahtuma tuntui hänestä siinä määrin varoittavalta ja hän pelkäsi itseään niin kovin, että päätti poistua Penarrow'sta jo seuraavana päivänä. Hän ei vielä varmaan tietänyt, minne lähtisi. Hän voi palata Lontooseen ja voi lähteä uudelle retkelle. Viimeksimainitusta ajatuksesta hän oli kuitenkin hiljattain luopunut Rosamundin hartaasti pyytäessä. Joka tapauksessa oli välttämätöntä lähteä pois paikkakunnalta ja Peter Godolphinin läheisyydestä, kunnes tulisi se aika, jolloin hän voi ottaa Rosamundin vaimokseen. Kahdeksan kuukautta oli kenties vietettävä maanpaossa, mutta mitäpä siitä? Parempi niin kuin että joutuisi johonkin tekoon, joka pakottaisi elämään ikänsä kaiken Rosamundista erotettuna. Hän ajatteli kirjoittaa Rosamundille, joka varmaan ymmärtäisi ja hyväksyisi kuullessaan, mitä oli tänä päivänä tapahtunut.

Hänen päätöksensä oli luja hänen ehdittyään kotiin, ja hän tunsi mielensä korkenevan ajatellessaan sitä ja siihen sisältyvää lupausta, että hänen tuleva onnensa olisi siten taattu.

Hän vei itse ratsunsa talliin, sillä toinen tallirengeistä oli edellisenä päivänä päässyt viettämään joulunaikaa vanhempiensa luona Devonissa, toinen taas oli vilustunut, ja sir Oliver, joka piti hyvää huolta palvelijoistaan, oli samana päivänä käskenyt hänen mennä makuulle.

Ruokasalissa oli illallispöytä katettuna, ja valtavan suuressa liedessä paloi ristivalkea levittäen miellyttävää lämpöä avaraan suojaan ja välkkyen punervana seinää koristavissa varuksissa, seinäverhoissa ja edesmenneiden Tressilianien muotokuvissa. Hänen askelensa kuultuaan vanha Nicholas astui huoneeseen kädessään iso kynttilänjalka, jonka sijoitti pöydälle.

»Te tulette myöhään, sir Oliver», virkkoi palvelija, »ja master Lionel ei hänkään ole vielä palannut.»

Sir Oliver murahti ja kurtisti kulmiaan murskaten kannallaan kekäleen, joka sihisi kostean saappaan alla. Hän ajatteli Malpasia ja kirosi Lionelin mielettömyyttä, avasi sitten mitään virkkaamatta viittansa ja heitti sen tammiseen seinäkaappiin, johon oli jo viskannut hattunsa. Sitten hän istuutui, ja Nicholas tuli luo vetääkseen jalasta hänen saappaansa.

Kun se oli tehty ja vanha palvelija jälleen nousi seisaalleen, sir
Oliver kehoitti lyhyesti tuomaan iltasta.

»Master Lionel ei voi enää kauan viipyä», sanoi hän. »Ja tuo minulle juotavaa, Nick. Sitä tarvitsen kaikkein kipeimmin.»

»Olen kuumentanut kanariansektiä ja maitoheraa», ilmoitti Nicholas.
»Parempaa iltajuomaa ei ihminen voi saada kylmänä talvi-iltana, sir
Oliver.»

Hän poistui ja palasi aivan pian tuoden mustan kulhon joka höyrysi ja tuoksui. Hänen herransa oli yhä samassa asennossa, tuijotti tuleen kulmat kurtussa. Sir Oliver ajatteli yhä veljeään ja Malpasia, vieläpä niin kiinteästi, että hetkeksi kerrassaan unohti omat huolensa; hän ajatteli, eikö kaikesta huolimatta ollut hänen velvollisuutensa yrittää veljeä nuhdella ja ojentaa. Vihdoin hän nousi huoaten seisomaan ja lähti pöydän luo. Samassa hänen mieleensä johtui sairas tallirenki, ja hän tiedusteli, kuinka mies voi. Nicholas sanoi hänen olevan jokseenkin entisellään. Sir Oliver otti maljan ja täytti sen reunoja myöten höyryävällä juomalla.

»Vie hänelle tämä», sanoi hän. »Sellaisessa taudissa ei ole parempaa rohtoa.»

Ulkoa kuului kavionkapsetta.

»Master Lionel saapuu vihdoinkin», virkkoi palvelija.

»Epäilemättä», myönsi sir Oliver. »Älä huoli jäädä häntä odottamaan. Täällä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Vie tämä Tomille, ennenkuin ehtii jäähtyä.»

Hän tahtoi saada palvelijan pois ennen Lionelin tuloa, koska oli päättänyt nuhdella veljeään mielettömästä käytöksestä. Hän oli harkittuaan johtunut siihen vakaumukseen, että hänen velvollisuutensa oli niin menetellä, koska hän itse aikoi poistua Penarrow’sta, ja hän oli päättänyt veljensä hyvää silmälläpitäen olla häntä säästämättä.

Hän joi aimo siemauksen ja kuuli maljaa pöydälle laskiessaan Lionelin askelet ulkoa. Sitten ovi temmattiin auki ja hänen veljensä seisoi hetkisen kynnyksellä katse jäykkänä.

Sir Oliver kääntyi häneen päin synkin ilmein, harkittu nuhde valmiina huulillaan.

»Niinkö…» aloitti hän, mutta ei ehtinyt kauemmaksi. Hänen edessään oleva näky poisti valmiit sanat hänen huuliltaan ja mielestään; hän hypähti heti säikähtyneenä seisaalleen. »Lionel!»

Lionel hoippui sisään, sulki oven ja salpasi sen. Sitten hän nojautui oveen ja silmäili jälleen veljeänsä. Hän oli kalmankalpea, ja silmien alla olivat tummat renkaat, paljas oikea käsi oli painettu kupeeseen, ja sormet olivat veressä, jota yhä tihkui ja tippui niiden lomitse. Hänen liiveissään oli oikealla puolen yhä leviävä tumma täplä, jonka merkityksen sir Oliver heti oivalsi.

»Hyvä Jumala!» huudahti hän rientäen veljensä luo. »Mitä on tapahtunut,
Lal? Kuka on tämän tehnyt?»

»Peter Godolphin», kuului vastaus huulilta, jotka kiertyivät omituiseen hymyyn.

Sir Oliver ei virkkanut sanaakaan, puri vain hammasta ja puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet upposivat kämmeniin. Sitten hän kietoi käsivartensa nuorukaisen ympäri, jota rakasti hellemmin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, yhtä ainoata lukuunottamatta, ja talutti hänet lieden luo, pelontuska mielessään. Lionel vaipui tuoliin, jossa sir Oliver oli taannoin istunut.

»Millainen on haavasi, poika? Onko se syvä?» kysyi hän melkein kauhuissaan.

»Ei ollenkaan — vain lihahaava, mutta olen menettänyt paljon verta.
Luulin sen juoksevan kuiviin, ennenkuin ehdin kotiin.»

Sir Oliver sieppasi peloissaan kiireesti tikarinsa ja leikkasi auki liivit ja paidan paljastaen nuorukaisen valkoisen ihon. Hetkisen tarkasteltuaan hän hengitti helpommin.

»Olet kuin pieni lapsi, Lal», huudahti hän keventynein mielin. »Ratsastat eteenpäin ajattelematta sulkea näin yksinkertaista haavaa ja menetät paljon verta — vaikkapa vain pahaa Tressilianien verta.» Hetkellisestä pelonkauhusta vapautuminen oli niin valtava, että hänen täytyi puhjeta nauruun. »Jää siihen; minä kutsun Nickin auttamaan tuon naarmun sitomisessa.»

»Ei, ei!» Pojan äänessä kuului äkillinen pelko, ja hänen kätensä tarttui veljen liepeeseen. »Nick ei saa sitä tietää. Siitä ei saa kertoa kenellekään, muuten olen mennyt mies.»

Sir Oliver tuijotti hämmentyneenä. Lionel hymyili jälleen omituista vääntynyttä, melkein pelokasta hymyään.

»Minä annoin enemmän kuin sain, Noll», virkkoi hän. »Master Godolphin on nyt yhtä kylmä kuin hanki, johon hänet jätin makaamaan».

Veljen äkillinen säpsähdys ja hänen hitaasti kalpenevien kasvojensa jäykkä ilme hieman säikähdyttivät Lionelia. Hän havaitsi melkein tajuamattaan himmeän punaisen juovan, joka tuli näkyviin sir Oliverin kasvoissa niiden kalvetessa, mutta ei ajatellutkaan kysyä, mistä se oli johtunut. Hänen omat asiansa askarruttivat häntä riittävästi.

»Mitä se merkitsee?» kysyi Oliver vihdoin käheästi.

Lionel painoi silmänsä alas kykenemättä enää kestämään katsetta, joka muuttui peloittavaksi.

»Hän tahtoi niin», virkkoi hän melkein äreästi, vastaten moitteeseen, joka ilmeni veljen jäykän ruumiin jokaisessa piirteessä. »Olin varoittanut häntä tulemasta tielleni. Mutta tänä iltana hän lienee joutunut jonkinlaisen mielettömyyden valtaan. Hän solvasi minua, Noll, sanoi sellaista, mitä ihmisluonto ei voi sietää, ja…» Lauseensa täydennykseksi hän kohautti olkapäitään.

»Hyvä, hyvä», virkkoi Oliver hiljaa. »Me hoidamme nyt ensinnä haavasi.»

»Älä kutsu Nickiä», varoitti toinen vikkelästi. »Ota huomioon, Noll», selitti hän vastaten veljen kysyvään katseeseen, »ota huomioon, että taistelimme melkein pimeässä ja ilman todistajia. Sitä…» hän nielaisi, »sitä nimitetään murhaksi, vaikka se oli kunniallinen taistelu, ja jos saadaan tietää, että minä…» Hän värisi, katse sai hurjan ilmeen ja huulet vavahtelivat.

»Minä ymmärrän», virkkoi Oliver, joka vihdoin käsitti asian, ja lisäsi katkerasti: »Sinä houkkio!»

»Minulla ei ollut valinnan varaa», huomautti Lionel. »Hän tuli minua kohti miekka ojossa. Luulen tosiaankin, että hän oli puolihumalassa. Minä varoitin häntä huomauttaen, miten kävisi, jos jompikumpi meistä kaatuisi, mutta hän kehoitti minua olemaan huolehtimatta sellaisista seikoista, mikäli ne koskivat häntä. Hän puhui rumin sanoin minusta ja sinusta ja kaikista niistä, jotka ovat koskaan kantaneet nimeämme. Hän iski minua miekkansa lappeella ja uhkasi puhkaista minut siihen paikkaan, ellen vetänyt miekkaani ja puolustautunut. Mitä voinkaan tehdä? En aikonut surmata häntä — Jumala on todistajani, etten aikonut sitä tehdä, Noll.»

Sanaakaan virkkaamatta Oliver kääntyi sivupöydän luo, missä oli metallikulho ja vesikannu. Hän kaatoi vettä ja tuli sitten, yhä sanatonna, hoitamaan veljensä haavaa. Se, mitä Lionel oli kertonut, teki moitteen mahdottomaksi, ainakin Oliverille. Hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä, missä tilassa oli itse ratsastanut Peter Godolphinin jälkeen, hänen tarvitsi vain muistaa, että ainoastaan Rosamundin ajatteleminen, — niin, ainoastaan oman tulevaisuuden ajatteleminen — oli hillinnyt hänen omaa verenhimoansa.

Pestyään haavan hän nouti kaapista liinakangasta ja repi sen liuskoiksi tikarillaan, hajoitti sitten erään liuskan langoiksi ja sijoitti nöyhdän haavalle. Säilä oli lävistänyt rintalihakset hipoen kylkiluuta, ja liinanöyhdän piti edistää veren tyrehtymistä. Seikkailuretkillään hankkimaansa erinomaista taitoa hyväkseen käyttäen hän sitten ryhtyi haavaa sitomaan.

Sen tehtyään hän avasi ikkunan ja heitti ulos veren värjäämän veden. Liinankappaleet, joilla oli pyyhkinyt haavaa, ja kaikki muut todistuskappaleiksi kelpaavat esineet hän heitti tuleen. Hänen täytyi peittää kaikki jäljet liekiltäkin. Hän tosin luotti mitä ehdottomimmin vanhan palvelijan uskollisuuteen, mutta asia oli niin vakava, ettei sopinut suotta uskaltaa mitään. Hän käsitti täysin oikeutetuksi Lionelin pelon: olipa taistelu ollut kuinka moitteeton tahansa, sellaista salassa tapahtunutta asiaa oikeus sittenkin pitäisi murhana.

Sir Oliver pyysi Lionelia kääriytymään viittaansa, avasi oven ja lähti yläkertaan hakemaan veljelleen uutta paitaa ja nuttua. Porrastasanteella hän tapasi alas laskeutuvan Nickin. Sir Oliver pidätti häntä hetken aikaa keskustelemalla hänen kanssaan yläkerrassa makaavasta sairaasta palvelijasta ja oli ainakin ulkonaisesti täysin tyyni. Sitten hän lähetti Nickin takaisin yläkertaan suorittamaan jotakin keksittyä tehtävää, joka viivyttäisi häntä ainakin vähän aikaa, ja lähti itse hakemaan tarvitsemiaan tavaroita.

Alas palattuaan hän auttoi veljeänsä pukeutumaan niin vähin ponnistuksin kuin mahdollista, jottei side liikahtaisi tai haava alkaisi jälleen vuotaa, otti sitten veren tahraaman nutun, liivit ja paidan, jotka oli avatessaan repinyt, ja heitti kaikki takkaan.

Tullessaan vähän myöhemmin suureen huoneeseen Nicholas näki veljesten istuvan kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jos hän olisi Lionelia tarkastellut, hän ei olisi huomannut paljoakaan vikaa, kasvojen ankaraa kalpeutta kenties lukuunottamatta. Mutta hän ei huomannut sitäkään. Lionel istui selin oveen, ja sir Oliver esti palvelijaa astumasta huoneeseen vakuuttamalla, etteivät he häntä tarvinneet. Nicholas poistui, ja veljekset olivat jälleen kahden kesken.

Lionel ei paljoa syönyt. Hän oli janoinen ja olisi mielellään tyhjentänyt koko hehkuviinikulhon, mutta sir Oliver esti häntä juomasta muuta kuin vettä peläten hänen muuten joutuvan kuumeeseen. Kumpikin söi minkä söi — ruokahalua näytti molemmilta puuttuvan — mitään virkkaamatta. Vihdoin sir Oliver nousi ja astui lieden luo hitain, raskain, hänen mielialaansa ilmaisevin askelin. Hän heitti lieteen lisää puuta ja otti korkealta muurinkamanalta piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa. Hitaasti piippunsa täytettyään hän otti lyhyillä rautapihdeillä palan hehkuvaa hiiltä ja sytytti sillä piipun.

Sitten hän palasi pöydän luo, pysähtyi veljensä eteen ja keskeytti vaitiolon, jota nyt oli kestänyt melkoisen kauan.

»Mitä», kysyi hän ärtyisästi, »mikä oli riitanne aiheena?»

Lionel säpsähti ja painui kasaan; etusormen ja peukalon välissä hän vatvoi leivänmurua, katse siihen kiintyneenä. »Tuskin tiedän», vastasi hän.

»Se ei ole totta, Lal.»

»Kuinka niin?»

»Se ei ole totta. Minusta ei suoriuduta «sellaisen vastauksen avulla. Itse sanoit varoittaneesi häntä tulemasta tiellesi. Mitä tietä tarkoitit?»

Lionel nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä. Verenvuoto oli hänet heikontanut, ja sitäpaitsi teki mielenkuohu ja illan traagillisen tapahtuman syynä olleen jännittävän tilanteen laukeaminen hänelle mahdottomaksi salata sitä, mitä veli oli tiedustellut. Hänestä tuntui päinvastoin, että hän asian sir Oliverille tunnustaessaan saisi häneltä suojaa ja apua.

»Se Malpasissa asuva kelvoton nainen oli kaikkeen syynä», valitti Lionel. Sir Oliverin silmät välähtivät hänen kuullessaan nuo sanat. »Minä pidin häntä aivan toisenlaisena; olin houkkio, houkkio! Minä» — hänen äänensä petti ja nyyhkytys vavahdutti häntä — »luulin hänen itseäni rakastavan. Olisin ottanut hänet vaimokseni, Jumala tietää, että olisin niin tehnyt.»

Sir Oliver sadatteli hiljaa.

»Pidin häntä puhtaana ja hyvänä ja…» Hän vaikeni. »Ja mikä olen vieläkään sanomaan, ettei hän ollut puhdas ja hyvä? Se ei ollut hänen syynsä. Tuo kehno konna Godolphin se hänet johti harhaan. Ennen hänen tuloaan oli kaikki hyvin meidän kesken. Mutta sitten…»

»Ymmärrän», virkkoi sir Oliver tyynesti. »Sinulla on mielestäni syytä olla hänelle kiitollinen, jos hän on saanut sinut käsittämään, millainen tuon nartun todellinen laatu on. Olisin sinua varoittanut, poikani. Mutta… Lienen ollut heikko siinä asiassa.»

»Niin ei ollut laita; syy ei ollut hänen…»

»Minä sanon, että oli niin, ja kun sen sanon, on minua uskottava, Lionel. En tahraisi kenenkään naisen mainetta ilman pätevää syytä. Sen voit varmasti uskoa.»

Lionel tuijotti häneen. »Hyvä Jumala!» huudahti hän sitten. »Enhän tiedä, mitä uskoa. Häilyn suuntaan ja toiseen kuin höyhenpallonen.»

»Usko minua», virkkoi sir Oliver tuimasti. »Ja jätä kaikki epäilyksesi.» Sitten hän hymyili. »Vai siinäkö olikin master Peterin salainen huvi? Kuinka tekopyhä voikaan ihminen olla! Sen asian syvyyksiä on mahdoton mitata!»

Hän nauroi ääneen muistaessaan mitä kaikkea master Peter oli sanonut Ralph Tressilianista puhuen ikäänkuin olisi ollut siveä ja itseäänkieltävä erakko. Sitten hän yhtäkkiä lakkasi nauramasta ja virkkoi pelokkaasti: »Saaneeko hän sen tietää? Saaneeko se portto tietää tai aavistaa, että kätesi on miehen surmannut?»

»Epäilemättä», vastasi toinen. »Sanoin hänelle tänä iltana, kun hän pilkkasi minua puhuen hänestä, lähteväni suoraa päätä hänen luokseen selvittämään laskuamme. Olin matkalla Godolphinien kartanoon, kun hän tuli puistossa minua vastaan.»

»Olet siis jälleen minulle valehdellut, Lionel. Sanoithan hänen hyökänneen kimppuusi?»

»Niin hän tekikin», vastasi Lionel heti. »Hän ei antanut minulle ollenkaan tilaisuutta puhua, vaan hyppäsi satulasta ja tuli minua kohti muristen kuin villipeto. Hän oli yhtä valmis taistelemaan kuin minä — yhtä kiihkeä.»

»Mutta Malpasin nainen tietää asian», virkkoi Oliver synkästi. »Ja jos hän kertoo…»

»Hän ei kerro», huudahti Lionel. »Hän ei uskalla maineensa vuoksi.»

»Luulenpa tosiaankin, että olet oikeassa», myönsi veli helpotusta tuntien. »Toisetkin syyt estävät häntä uskaltamasta, kun asiaa ajattelen. Hänen maineensa on jo niin huono ja hän on niin vihattu, että jos saadaan tietää hänen olleen, vaikkapa välillisestikin syynä tähän, niin paikkakuntalaiset varmaan tyydyttäisivät eräitä häntä koskevia halujaan. Oletko varma siitä, ettei kukaan nähnyt sinua meno- eikä paluumatkalla?»

»Olen.»

Sir Oliver mittaili lattiaa vedellen sauhuja piipustaan. »Niinpä on luullakseni kaikki hyvin», virkkoi hän viimein. »Sinun on paras lähteä makuulle. Minä kannan sinut vuoteeseesi.»

Hän nosti nuoren veljensä voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet yläkertaan kuin pienen lapsen. Nähtyään hänen vaipuvan rauhalliseen uneen hän palasi alas, sulki hallin oven, siirsi suuren tammituolin lieden luo ja istui siinä myöhään yöhön piippua polttaen ja miettien.

Hän oli sanonut Lionelille, että kaikki kääntyisi hyväksi. Kaikki kääntyisikin epäilemättä hyväksi, mikäli oli kysymyksessä Lionel. Mutta miten olisi hänen laitansa tämän salaisuuden rasittaessa hänen sieluansa? Jos uhri olisi ollut joku toinen eikä Rosamundin veli, ei asia olisi häntä paljoakaan vaivannut. Tunnustettava on, ettei Godolphinin kuolema sinänsä kovinkaan häntä rasittanut. Godolphin oli hyvinkin ansainnut loppunsa ja olisi joutunut kuten tiedämme, saman kohtalon alaiseksi jo monta kuukautta sitten, ellei olisi ollut Rosamundin veli. Siinä oli asian vaikeus, katkera ja armoton. Rosamundin oman veljen oli surmannut hänen veljensä käsi. Rosamund rakasti veljeään samoinkuin hän, sir Oliver, omaa veljeään enemmän kuin ketään muuta elävää olentoa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Sir Oliver tiesi, millaiseen tuskaan hänen nyt täytyi joutua: hän koki sitä tavallaan ennakolta, otti siihen osaa, koska se oli rakastetun tuska ja koska kaikkien rakastettua koskevien seikkojen täytyi nyt olla jossakin määrin häntä itseään koskevia.

Vihdoin hän nousi sadatellen tuota kirottua Malpasin naista, joka oli nostanut tämän uuden ja kamalan vaikeuden siihen, missä oli jo ennestään vaikeuksia ylen paljon. Hän seisoi nojaten uuninkamanaan, jalka lieden rautaristikon varassa, ja mietti mitä oli tekeminen. Hänen oli kannettava taakkansa vaieten, siinä kaikki. Hänen täytyi salata asia Rosamundiltakin. Hänen sydäntään vihloi, kun hän ajatteli, että oli siten käytettävä petosta. Mutta mikään muu ei ollut mahdollista, ellei tahtonut häntä jättää, ja siihen hän ei missään tapauksessa kyennyt.

Päätökseen päästyään hän otti vahakynttilän ja lähti makuulle.

Viides luku.

KILPI.

Vanha Nicholas toi veljeksille uutisen seuraavana aamuna heidän ollessaan aamiaisella.

Lionelin olisi pitänyt pysyä vuoteessa koko päivän, mutta hän ei uskaltanut, koska se olisi voinut herättää epäluuloja. Hänessä oli hiukan kuumetta, joka varsin luonnollisesti aiheutui haavasta ja verenvuodosta, ja hän oli siitä pikemmin mielissään kuin pahoillaan, koska muuten liian kalpeat kasvot saivat siitä väriä.

Hän siis tuli veljen käsivarteen nojaten alakertaan nauttimaan eineekseen silliä ja mietoa mallasjuomaa, ennenkuin joulukuun myöhäinen aurinko oli ehtinyt kunnolla nousta.

Nicholas syöksyi heidän luokseen kasvot kalpeina ja vapisevin jäsenin. Hän huohotti kertomuksensa kauhistuneena, ja veljekset olivat hämmentyvinään ja säikähtyvinään eivätkä ottaneet asiaa uskoakseen. Mutta vanhan miehen tuoman uutisen pahin osa, hänen kamalan levottomuutensa varsinainen aihe, oli vielä ilmoittamatta.

»Ja sanovat vielä», huudahti hän äänellä, jossa kaikui pelon alta kumpuava viha, »sanovat, että te olette hänet tappanut, sir Oliver.»

»Minä?» kysyi sir Oliver tuijottaen kertojaan, ja samassa tulvahti hänen mieleensä sata toistaiseksi huomiotta jäänyttä seikkaa, joiden täytyi välttämättä johtaa paikkakuntalaiset tuohon ainoaan päätelmään. »Mistä kuulit tuon halpamaisen valheen?»

Hänen mielensä oli niin kiihdyksissä, ettei hän ollenkaan välittänyt siitä, mitä Nicholas vastasi. Mitäpä merkitsikään, mistä hän oli uutisen saanut; se oli joka tapauksessa nyt syytöksenä kaikkien huulilla. Yksi ainoa menettelytapa oli mahdollinen, ja hänen täytyi toimia siten viipymättä — niinkuin oli toiminut kerran ennen samanlaisessa tapauksessa. Hänen täytyi lähteä Rosamundin luo, ennenkuin toiset ehtivät hänelle asiasta kertomaan. Sir Oliver rukoili Jumalaa, ettei tulisi näinkin liian myöhään.

Hän ei viipynyt pitempää aikaa kuin tarvitsi saadakseen saappaat jalkaansa ja hatun päähänsä, haki sitten tallista hevosensa ja ratsasti niittyjen halki johtavaa polkua Godolphinien kartanoon, jonne ei ollut peninkulmankaan matkaa. Hän ei kohdannut ketään, ennenkuin saapui kartanon pihamaalle. Sieltä kuuluva äänten sorina kaikui hänen korviinsa. Mutta hänen sitten tultuaan näkyviin syntyi yleinen hiljaisuus, onnettomuutta ennustava ja oudoksuva. Sinne oli kerääntynyt suunnilleen kaksitoista miestä, jotka silmäilivät häntä ensin hämmästyneinä ja uteliaina, sitten synkän vihaisesti.

Hän hyppäsi satulasta ja odotti hetken, tulisivatko joukossa seisovat Godolphinin tallirengit ottamaan häneltä ohjaksia. Kun kukaan ei liikahtanut, hän huusi:

»Mitä tämä merkitsee? Eikö täällä ole miestä palvelemaan? Hoi, poika, pidä huoli hevosestani.»

Poika, jolle hän oli huutanut, epäröi hetken, mutta asteli sitten haluttomasti tekemään työtä käskettyä sir Oliverin ankaran, käskevän katseen häneen tuijottaessa. Joukosta kuului mutinaa. Sir Oliver kääntyi päin, ja kaikki kielet vaikenivat säikähtäen.

Tämän hiljaisuuden vallitessa hän astui portaita ylös halliin, jonka lattialle oli sirotettu kaislaa. Poistuessaan hän kuuli takanaan jälleen äänten sorinan, entistä vihaisemman. Mutta hän ei siitä välittänyt.

Hän havaitsi edessään palvelijan, joka säikähti ja tuijotti häneen samoinkuin pihamaalla olleet. Hänen mielensä masentui. Selvää oli, että hän saapui jo hieman liian myöhään, että huhu oli ehtinyt ennen häntä.

»Missä on neiti?» kysyi hän.

»Minä… minä ilmoitan hänelle, että olette täällä, sir Oliver», vastasi mies vavahtavin äänin ja astui sisään oikealla olevasta ovesta.

Sir Oliver seisoi vähän aikaa takoen saappaitaan piiskallaan, kasvot kalpeina ja syvä uurre otsassa. Sitten mies tuli jälleen näkyviin sulkien oven jäljessään.

»Mistress Rosamund pyytää teitä poistumaan, sir. Hän ei tahdo teitä nähdä.»

Sir Oliver tutki hetkisen palvelijan kasvoja, tai näytti tutkivan, sillä epäiltävää on, näkikö hän miestä ollenkaan. Sitten hän mitään vastaamatta lähti kohti ovea, josta palvelija oli tullut. Palvelija nojasi siihen, päättäväinen ilme kasvoissaan.

»Sir Oliver, neiti ei tahdo teitä nähdä.»

»Pois tieltä!» mutisi sir Oliver kiukuissaan, ylenkatseellisesti, ja kun mies velvollisuuttaan noudattaen pysyi jäykästi paikallaan, sir Oliver tarttui hänen nuttunsa rinnuksiin, siirsi hänet syrjään ja astui sisään.

Rosamund seisoi keskellä huonetta. Oli jonkinlaista kohtalon ivaa, että hän oli valkopukuinen kuin morsian; mutta puku ei sittenkään ollut niin valkea kuin hänen kasvonsa. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi mustaa täplää suuntautuessaan juhlallisina ja loihtuisina tulijaan, joka ei välittänyt kiellosta. Hänen huulensa avautuivat, mutta hänellä ei ollut sanaakaan tulijalle. Hän vain tuijotti kauhun vallassa, joka karkoitti sir Oliverin rohkeuden ja ehkäisi hänen uskaliaan etenemisensä. Vihdoin sir Oliver puhui.

»Huomaan sinun kuulleen», virkkoi hän, »että sellainen valhe kiertelee seudulla. Paha jo sekin. Mutta sitäpaitsi huomaan, että olet kallistanut korvasi huhulle; ja se on pahempi.»

Rosamund silmäili häntä yhä inhoten, tuo lapsi, joka vain kaksi päivää sitten oli levännyt hänen povellaan katsellen häntä luottavasti ja ihaillen.

»Rosamund!» huudahti hän lähestyen häntä vielä askelen. »Rosamund, olen tullut tänne sanomaan, että se on valhe.»

»Teidän on paras poistua», sanoi Rosamund, ja hänen äänensä sävy sai sir Oliverin vavahtamaan.

»Poistua?» toisti hän tylsästi. »Käsketkö minua poistumaan? Etkö tahdo minua kuunnella?»

»Olen suostunut kuulemaan teitä useat kerrat; kieltäydyin kuulemasta toisia, joilla oli asioista parempi tieto, ja jätin huomioonottamatta heidän varoituksensa. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa. Rukoilen Jumalaa, että hän toimittaa teidät hirteen.»

Sir Oliverin huulistakin oli väistynyt veri, ja ensimmäisen kerran eläissään hän koki pelkoa ja tunsi lujien jäseniensä vavahtelevan.

»Saavat hyvinkin minut hirttää, koska tuon uskot. Niin tehden eivät loukkaa minua pahemmin kuin sinä, ja hirttäminen ei voisi riistää vähääkään arvostani, koska luottamuksesi minuun raukeaa heti ensimmäisen seutua kiertävän huhun vuoksi.»

Hän näki kalpeiden huulten vetäytyvän kamalaan hymyyn. »Ei ole kysymyksessä pelkkä huhu», virkkoi hän. »Kaikki valheenne eivät riitä peittämään sitä, mikä on tapahtunut.»

»Valheeni?» huusi sir Oliver. »Rosamund, minä vannon sinulle kunniani nimessä, etten ole millään tavoin osallinen Peterin surmaan. Antakoon Jumala minun mädätä tähän paikkaan, ellei tämä ole totta!»

»Näytätte pelkäävän Jumalaa yhtä vähän kuin mitä muuta tahansa», kuului karu ääni hänen takaansa.

Hän käännähti nopeasti ja näki sir John Killigrew'n, joka oli astunut huoneeseen hänen jäljessään. »Tämä on siis teidän työtänne», lausui hän hitaasti, ja hänen silmänsä muuttuivat koviksi ja kirkkaiksi kuin agaatit. Hän viittasi kädellään Rosamundiin päin. Oli selvää, mitä hän tarkoitti.

»Minun työtäni?» toisti sir John. Hän sulki oven ja astui kauemmas huoneeseen. »Hyvä herra, näyttää siltä, että uskaliaisuutenne ja julkeutenne on rajaton. Teidän…»

»Lopettakaa!» keskeytti hänet sir Oliver iskien ison nyrkkinsä pöytään. Yhtäkkiä hän joutui vihanpuuskan valtaan. »Jättäkää sanat hulluille, sir John, ja arvostelut niille, jotka kykenevät itseään paremmin puolustamaan.»

»Puhuttepa kuin verityön tekijä ainakin. Käyttäydytte julkeasti täällä vainajan kotona, siinä talossa, johon olette tuonut murheen ja murhan.»

»Lopettakaa, sanon, tai tapahtuu murha!»

Hänen puheensa oli karjuntaa, hänen näkönsä peloittava. Ja vaikka sir John olikin rohkea mies, hän sentään väistyi taaksepäin. Sir Oliver hillitsi itsensä samassa. Hän käännähti Rosamundin puoleen.

»Ah, anna minulle anteeksi!» rukoili hän. »Olen mieletön, ihan mieletön minua kohdanneen syytöksen vuoksi. Totta kyllä, etten ole veljeäsi rakastanut. Mutta olen menetellyt niinkuin sinulle vannoin. Olen saanut häneltä iskuja ja olen hymyillyt. Vielä eilen hän solvasi minua julkisessa paikassa, iski minua kasvoihin ratsupiiskallaan, kuten vieläkin näkyy. Henkilö, joka sanoo, ettei minulla olisi ollut oikeutta surmata hänet, on valehtelija ja teeskentelijä. Mutta kun ajattelin sinua, Rosamund, ajattelin, että hän oli veljesi, laantui se raivo, jonka valtaan hän oli minut jättänyt. Ja nyt, kun hän on jonkin julman onnettomuuden nojalla saanut surmansa, on kaiken kärsivällisyyteni, kaiken sinuun kohdistuvan ajatteluni palkkana vain se, että minua syytetään murhaajaksi ja että sinä uskot syytöksen.»

»Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta», virkkoi sir John vihaisesti.

»Sir John», huusi sir Oliver, »pyydän teitä jättämään hänen mahdollisuuksiensa pohtimisen. Se seikka, että itse sen uskotte, osoittaa teidät mielettömäksi, ja mielettömän neuvo on aina laho sauva tueksi. Miksi Jumalan nimessä otaksutte minun tahtoneen kostaa kärsimääni loukkausta; niinkö huonosti tunnette ihmisiä ja erikoisesti minua, että luulette minun käyneen kostamaan salakähmäisesti saadakseni hirttosilmukan kaulaani? Olisipa se hieno kosto, niin totta kuin Jumala elää! Sillä tavallako kohtelin teitä, sir John, kun te sallitte kielenne heilua liian vapaasti, kuten itse minulle tunnustitte?»

»Tuhat tulimmaista, mies», jatkoi hän, »ajatelkaa asiaa oikein! Pidän varmana, että olette peloittavampi vastustaja kuin konsanaan Peter Godolphin rukka, mutta teiltä korvausta vaatiessani vaadin sitä pelkäämättä ja avoimesti, kuten tapani on. Mitellessämme miekkojamme puistossanne Arwenackissa teimme niin asianmukaisten todistajien läsnäollessa, jottei eloonjääneen tarvitsisi joutua tuomarien kanssa tekemisiin. Te tunnette minut hyvin ja tiedätte, kuinka aseitani käyttelen. Enkö olisi tehnyt samoin Peterille, jos olisin tavoitellut hänen henkeänsä? Enkö olisi tavoitellut sitä yhtä avoimesti, surmaten hänet miten mielin, joutumatta vaaraan tai kenenkään moitteiden alaiseksi?»

Sir John painui mietteisiin. Lausuttujen sanojen logiikka oli kova ja kirkas kuin jää, ja Arwenackin herra ei ollut mikään houkkio. Mutta hänen seisoessaan siinä kulmat kurtussa ja hämmästyneenä tuon pitkän lausunnon jälkeen, Rosamund vastasi sir Oliverille.

»Sanotte, ettei kukaan voinut teitä moittia, niinkö?»

Sir Oliver kääntyi ja joutui hämilleen. Hän tiesi Rosamundin mielessä liikkuvan ajatuksen. »Tarkoitatko», kysyi hän vitkaan, lempeästi, äänessä epäilevä moite, »että olen kyllin halpamainen ja valheellinen tehdäkseni siten, mitä en sinun tähtesi uskaltanut tehdä avoimesti? Sitä sinä tarkoitat. Rosamund! Minua polttaa häpeä sinun tähtesi, kun voit ajatella sellaista henkilöstä, jota… jota sanoit rakastavasi.»

Rosamundin kylmyys hävisi. Hänen vihansa nousi sir Oliverin katkerain, puolittain ivallisten sanojen vaikutuksesta, sysäten hetkeksi syrjään veljen kuoleman aiheuttaman tuskankin.

»Väärämielinen petturi!» huusi hän. »On olemassa henkilöitä, jotka ovat kuulleet teidän vannovan hänelle surmaa. Minulle on kerrottu omat sananne. Ja siitä kohdasta, jossa hän makasi, nähtiin verisen juovan johtavan talonne ovelle. Valehteletteko vieläkin?»

Sir Oliverin kasvoista pakeni väri. Hänen kätensä vaipuivat hervottomina riippumaan, ja hänen silmiään suurensi äkkinäinen ilmeinen pelko.

»Ve… verisen juovan?» sopersi hän tylsästi.

»Niin, mitä siihen sanotte!» virkkoi sir John, jonka epäilykset tuo huomautus äkkiä hälvensi.

Sir Oliver kääntyi jälleen sir Johnin puoleen. Ritarin sanat palauttivat häneen rohkeuden, jonka Rosamundin sanat olivat häneltä riistäneet. Miehen kanssa hän voi taistella, siinä ei tarvinnut kaunistella sanojansa.

»En voi sanoa siihen mitään», virkkoi hän, mutta erittäin lujasti, torjuen ennakolta kaikki vastaväitteet. »Jos sanotte, että oli niin laita, täytyy se uskoa. Mutta mitä se todistaakaan loppujen lopuksi? Käykö siitä eittämättömästi ilmi, että minä olen hänet surmannut? Oikeuttaako se naisen, joka on minua rakastanut, pitämään minua murhamiehenä ja pahempanakin?» Hän vaikeni ja silmäili jälleen Rosamundia, katseessa sanomaton moite. Rosamund oli vaipunut istumaan ja väänteli sormiaan, kasvoissa äärettömän tuskan ilme.

»Voitteko sanoa, mitä se muutakaan todistaa, sir?» kysyi sir John.
Hänen äänessään tuntui epäily.

Sir Oliver huomasi äänen sävyn, ja hänen rinnastaan kohosi huokaus.

»Armollinen Jumala!» huudahti hän. »Teidän äänessänne kaikuu epäily, mutta hän on aivan varma. Te olitte aikoinanne viholliseni ja olette siitä lähtien pitänyt yllä ennakkoluulotonta aselepoa kanssani, ja te voitte epäillä, olenko teon tehnyt. Mutta hän… hän, joka minua rakasti, ei voi ollenkaan epäillä!»

»Sir Oliver», vastasi Rosamund, »tekonne on kerrassaan murtanut sydämeni. Mutta koska tiedän kaikki ne ivapuheet, jotka ovat saaneet teidät sellaiseen tekoon ryhtymään, olisin luullakseni voinut antaa sen teille anteeksi, vaikka en olisikaan enää voinut tulla vaimoksenne; olisin voinut antaa sen anteeksi, sanon, ellette olisi sitä nyt halpamaisesti kieltänyt.»

Sir Oliver silmäili häntä hetkisen, kasvot kalpeina, kääntyi sitten ja lähti ovelle. Siinä hän pysähtyi. »Tarkoituksenne on aivan selvä», sanoi hän. »Te tahdotte minun joutuvan vastaamaan tästä teosta,» Hän nauroi. »Kuka esittää tuomareille minuun kohdistuvan syytöksen? Tekö, sir John?»

»Jos mistress Rosamund niin haluaa», vastasi sir John.

»Olkoon menneeksi! Mutta älkää luulko minun suostuvan hirtettäväksi sellaisten kehnojen todisteiden nojalla, jotka ovat tuota naishenkilöä tyydyttäneet. Jos jokin syyttäjä tulee määkimään ovelleni asti johtavasta verijuovasta ja eräistä sanoista, jotka eilen vihoissani lausuin, vastaan asiasta, mutta vastaan siitä käymällä asein syyttäjäni kimppuun. Se on oikeuteni, ja minä tahdon saada sen lyhentämättömänä. Epäilettekö Jumalan tuomiota? Minä kutsun juhlallisesti häntä tuomariksi minun ja sellaisen syyttäjän välisessä asiassa. Jos olen syypää, antakoon Hän käsivarteni kuihtua, kun käyn taisteluun.»

»Minä tulen teitä syyttämään», kuului Rosamundin kumea ääni. »Ja jos tahdotte, voitte vaatia oikeuttanne minua vastaan ja teurastaa minut niinkuin teurastitte veljeni.»

»Jumala sinulle anteeksi antakoon, Rosamund!» sanoi Oliver poistuen huoneesta.

Hän palasi kotiinsa, sydämessä helvetin tuska. Hän ei tietänyt, mitä tulevaisuudella saattoi olla hänen varalleen, mutta tunsi sellaista katkeruutta Rosamundia kohtaan, ettei hänen povessaan ollut mitään sijaa epätoivolle. Ne eivät pääsisi häntä hirttämään. Hän taistelisi heitä vastaan kynsin hampain, ja Lionelin ei kumminkaan pitänyt joutua kärsimään. Siitä hän lupasi pitää huolen. Sitten Lioneliin kohdistuva ajatus hiukan muutti hänen mielialaansa. Kuinka helposti hän olisikaan voinut kumota heidän syytöksensä, kuinka helposti hän olisikaan saanut Rosamundin ylpeät polvet notkistumaan ja hänet itsensä rukoilemaan armoa! Hän olisi voinut tehdä sen vain sanan lausumalla, mutta pelkäsi sen sanan saattavan vaaraan veljen.

Yön hiljaisina hetkinä hänen maatessaan unetonna vuoteessaan ja ajatellessaan asioita kiihkottomasti, hänen sielullisessa asenteessaan tapahtui salaa muutos. Hän mietti kaikkia niitä todisteita, jotka olivat johtaneet Rosamundin päätelmäänsä, ja hänen täytyi myöntää, että Rosamund oli jossakin määrin oikeutettu niin menettelemään. Jos Rosamund oli tehnyt hänelle vääryyttä, hän puolestaan oli tehnyt vielä enemmän vääryyttä Rosamundille. Rosamund oli vuosikausia kuunnellut kaikkia niitä myrkyllisiä puheita, joita sir Oliverin viholliset olivat hänestä lausuneet — ja hänen häikäilemättömyytensä oli hankkinut hänelle koko joukon vihamiehiä. Rosamund oli jättänyt kaikki huomioon ottamatta, koska rakasti häntä; hänen suhteensa veljeen oli siitä syystä jännittynyt, mutta nyt kaikki tuo kääntyi häntä murskaamaan; katumus oli suurelta osalta vaikuttamassa siihen julmaan luuloon, että Peter Godolphin oli saanut surmansa hänen, sir Oliverin, kädestä. Rosamundista täytyi tavallaan tuntua siltä, kuin hän itse olisi ollut murhaan osallisena, koska oli itsepintaisesti tahtonut rakastaa sitä miestä, jota hänen veljensä vihasi.

Hän oivalsi tuon nyt ja arvosteli Rosamundia säälivämmin. Rosamund olisi ollut yli-inhimillinen, ellei olisi ajatellut ja tuntenut niinkuin sir Oliver nyt oivalsi hänen ajattelevan ja tuntevan, ja koska sielullisia vastavaikutuksia on mitattava niiden kiihkeiden tilojen nojalla, joista ne johtuvat, oli varsin luonnollista, että Rosamundin täytyi nyt tuimasti vihata häntä, jota oli rakastanut melkein yhtä kiihkeästi.

Siinä oli raskas risti kannettavaksi. Mutta Lionelin vuoksi hänen täytyi kantaa se niin järkkymättömästi kuin suinkin voi. Lionelin ei pitänyt joutua uhrattavaksi hänen itsekkyydelleen teon tähden, jota hänen, Oliverin, täytyi katsoa oikeutetuksi. Hän olisi pitänyt itseään halpamaisena, jos olisi ajatellutkin sellaista pelastuskeinoa.

Mutta jos hän ei sitä ajatellut, ajatteli Lionel. Viimeksimainittu alkoi noina päivinä pelätä siinä määrin, ettei voinut nukkua, vaan joutui sellaiseen kuumeeseen, että näytti parin päivän kuluttua kerrassaan aavemaiselta: silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, ja koko ruumis oli riutunut laihaksi. Sir Oliver kehoitti häntä rohkaisemaan mielensä. Sitäpaitsi saapui samana päivänä eräs toinenkin uutinen haihduttamaan hänen pelkoansa: Truron tuomareille oli tapahtuma ilmoitettu ja esitetty syytös, mutta he olivat muitta mutkitta kieltäytyneet asiaan kajoamasta. Syynä oli, että toinen heistä oli sama master Anthony Baine, joka oli ollut sir Oliveria kohdanneen solvauksen todistajana. Hän selitti, että olipa master Godolphinille tapahtunut mitä hyvänsä sen johdosta, se ei missään tapauksessa ollut enemmän kuin hän oli ansainnut, ei enemmän kuin hän itse oli aiheuttanut, ja lausui päätöksenään, ettei hän kunniallisena miehenä voinut saada omaatuntoansa suostumaan vangitsemismääräyksen antamiseen.

Sir Oliver kuuli uutisen toiselta todistajalta, papilta, joka itse oli joutunut kokemaan Godolphinin karkeutta ja joka, vaikka olikin evankeliumin ja rauhan mies, kuitenkin täysin yhtyi tuomarin päätökseen — tai sanoi yhtyvänsä.

Sir Oliver kiitti häntä huomauttaen, että hän ja master Baine menettelivät ylen ystävällisesti asettuessaan sille kannalle, mutta selitti samalla, ettei ollut millään tavoin asiassa osallisena, olkoonpa että näennäiset seikat hyvinkin siihen suuntaan viittasivat.

Mutta kun sitten pari päivää myöhemmin tuli hänen tietoonsa, että koko seutu oli kuohuksissa master Bainelle hänen asiaan-suhtautumisensa vuoksi, sir Oliver lähetti sanan papille ja ratsasti hänen kanssaan suoraa päätä tuomarin luo Truroon esittääkseen siellä eräitä todisteita, jotka oli salannut Rosamundilta ja sir John Killigrew'lta,

»Master Baine», virkkoi hän, kun kaikki kolme olivat tämän herrasmiehen suljetussa työhuoneessa, »olen kuullut teidän antamastanne oikeamielisestä ja kohteliaasta lausunnosta ja tulen teitä kiittämään ja ilmaisemaan ihailuani pelottomuutenne johdosta.»

Master Baine kumarsi vakavasti. Hän oli mies, jonka luonto oli vakavaksi luonut.

»Mutta koska en halua menettelystänne koituvan teille mitään ikäviä seurauksia, olen tullut teille todistamaan toimineeni oikeammin kuin arvaattekaan, todistamaan, ettei surmatyö ole minun suorittamani.»

»Eikö se ole teidän suorittamanne?» huudahti master Baine hämmästyneenä.

»Vakuutan teille, etten käyttele mitään konnankoukkuja, ja te tulette itse huomaamaan, että on niin laita. Voin asian teille todistaa, ja olen tullut sen tekemään nyt, ennenkuin aika voi sen mahdollisuuden kumota. En halua sitä vielä saatettavan yleisön tietoon, master Baine, mutta toivon teidän laativan sellaisen asiakirjan, joka voi tyydyttää tuomioistuinta milloin hyvänsä tulevaisuudessa, jos asia, kuten mahdollista, tulee esille tuonnempana.»

Se oli juonikas juttu. Se todiste, joka ei nyt ollut hänestä löydettävissä, oli Lionelissa; mutta aika tulisi sen hälventämään, ja jos tuonnempana saataisiin tietää, mitä hän nyt aikoi osoittaa, olisi liian myöhäistä ryhtyä etsiskelemään muualta.

»Minä vakuutan teille, sir Oliver, että jos olisitte surmannut hänet sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ette olisi tehnyt itseänne vikapääksi muuhun kuin karkean ja julkean solvaajan rankaisemiseen.»

»Niinpä kyllä, sir. Mutta niin ei ollut laita. Eräs minua vastaan käytetty todiste — vieläpä kaikkein tärkeinkin — on siinä, että Godolphinin ruumiin luota taloni ovelle kulki verinen juova,»

Molempien toisten mielenkiinto kasvoi tavattomasti. Pappi silmäili häntä silmää rävähdyttämättä.

»Mikäli ymmärrän, johtuu tuosta loogillisen välttämättömästi, että murhaajan on täytynyt taistelussa haavoittua. Veri ei voi olla kaatuneen verta, joten sen täytyy olla surmaajan. Tiedämme muutenkin, että surmaajan täytyi olla haavoittunut, koska näet Godolphinin miekka oli verissä. Teidän, master Baine, ja teidän, sir Andrew, tulee nyt olla todistajinani, ettei ruumiissani ole hiljattain saatua naarmuakaan. Riisuudun tässä yhtä alastomaksi kuin olin onnettomuudekseni erehtyessäni tulemaan tähän maailmaan, ja te voitte saada asiasta varmuuden. Sitten pyydän teitä, master Baine, sepittämään mainitsemani asiakirjan.» Niin puhuessaan hän riisui nuttunsa. »Mutta koska en tahdo suoda minua syyttäville tomppeleille suurta tyydytystä, kun näet voisi näyttää siltä, kuin heitä pelkäisin, pyydän teitä, hyvät herrat, pitämään asian tarkoin omana tietonanne, kunnes tapahtumat voivat tehdä sen yleiseen tietoon saattamisen välttämättömäksi.»

He oivalsivat hänen ehdotuksensa järkevyyden ja suostuivat asiaan, joskin yhä epäillen. Mutta suoritettuaan tarkastuksensa he olivat kerrassaan ymmällä havaitessaan kaikki otaksumansa kumotuiksi. Master Baine tietenkin sepitti pyydetyn asiakirjan ja allekirjoitti ja sinetöi sen, sir Andrew puolestaan merkitsi nimensä ja sinettinsä asian todistajana.

Taskussaan tämä pergamentti, jonka tuli olla hänen kilpenään tulevaisuudessa, milloin niin vaadittiin, sir Oliver ratsasti kotiin, mieli keventyneenä. Kunhan tulisi aika, jolloin voi huoletta niin menetellä, sir Oliver levittäisi tuon pergamenttinsä sir John Killigrew'n ja Rosamundin eteen, ja kaikki voisi vielä kääntyä hyväksi.

Kuudes luku.

JASPER LEIGH.

Jos tämä joulu oli murheellinen Godolphinin kartanossa, ei se ollut iloisempi Penarrow'ssakaan.

Sir Oliver oli näinä aikoina alakuloinen ja vaitelias, istui tuntikausia tuijotellen lieden tuleen ja kertaillen yhä uudelleen jokaista sanaa, joka oli lausuttu hänen ja Rosamundin välisessä keskustelussa, milloin tuntien katkeruutta häntä kohtaan, joka oli niin kärkkäästi uskonut hänet syylliseksi, milloin leppoisamman surullisen mielialan vallassa täysin tunnustaen näennäisten todisteiden voimakkuuden.

Hänen velipuolensa liikkui talossa hiljaa, ikäänkuin haluten painua huomaamattomaksi ja milloinkaan uskaltamatta häiritä sir Oliverin mietteitä. Lionel tunsi hyvin asian laadun. Hän tiesi, mitä oli Godolphinin kartanossa tapahtunut, tiesi Rosamundin hylänneen sir Oliverin ikiajoiksi, ja hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että oli jätettävä veli kantamaan tätä taakkaa, joka oikeastaan kuului hänen omille hartioilleen.

Asia rasitti hänen mieltään siinä määrin, että hän eräänä puheliaana illan hetkenä alkoi siitä keskustella.

»Noll», sanoi hän, seisoen veljensä tuolin vieressä liesitulen valaisemassa huoneessa ja käsi veljen olkapäähän nojaten, »eikö olisi parasta ilmoittaa totuus?»

Sir Oliver katsahti häneen nopeasti, kulmiaan kurtistaen. »Oletko mieletön?» kysyi hän. »Totuus veisi sinut hirteen, Lal.»

»Ehkei sentään. Ja joka tapauksessa sinä kärsit pahemmin kuin hirsipuussa. Olen sinua katsellut joka hetki tämän viimeksi kuluneen viikon aikana, ja tiedän, mikä tuska sinussa piilee. Se ei ole oikein.» Ja hän väitti yhä: »Olisi parasta ilmoittaa totuus.»

Sir Oliver hymyili mietteissään. Sitten hän ojensi kätensä ja tarttui veljensä käteen. »Menettelet jalosti, Lal, kun sitä ehdotat.»

»En läheskään niin jalosti kuin sinä kantaessasi kaikki teostani johtuvat kärsimykset,»

»Mitä joutavia!» Sir Oliver kohotti kärsimättömästi olkapäitään; hänen katseensa siirtyi pois Lionelin kasvoista suuntautuen jälleen lieden tuleen. »Voinhan muuten heittää taakkani pois milloin haluan. Sellainen tieto rohkaisee ihmistä kestämään millaista koettelemusta tahansa.»

Hän oli puhunut karuun, ivalliseen sävyyn, ja Lionel tunsi värisevänsä hänen sanojaan kuunnellessaan. Hän seisoi siinä pitkän aikaa vaieten, miettien veljen lausumaa ja yrittäen saada selkoa siinä piilevästä arvoituksesta. Hän ajatteli pyytää veljeltään arkailematta selitystä, tiedustella hänen huomautuksensa todellista merkitystä; mutta hänen rohkeutensa petti. Hän pelkäsi sir Oliverin vakuuttavan oikeaksi hänen itsensä keksimän kaamean selityksen.

Hetken kuluttua hän lähti pois ja meni pian levolle. Päiväkausia kalvoi sitten tuo lause hänen mieltään: »Voinhan heittää taakkani pois milloin haluan.» Hän uskoi yhä varmemmin sir Oliverin tarkoittaneen rohkaisevan seikan olevan siinä tiedossa, että voi asiasta selviytyä ilmoittamalla sen todellisen laidan, jos hyväksi näki. Hän ei voinut ajatella, että sir Oliver sen ilmoittaisi. Päinvastoin: hän uskoi varmaan, ettei sir Oliver ollenkaan aikonut heittää pois taakkaansa. Mutta voihan käydä niinkin, että hän muutti mieltään. Taakka voi käydä liian raskaaksi, Rosamundiin kohdistuva kaipaus liian tuimaksi, tuska siitä, että Rosamund piti häntä veljensä murhaajana, liian valtavaksi.

Lionelin mieltä värisytti, kun hän ajatteli seurauksia, joita asiasta koituisi hänelle itselleen. Hänen pelkonsa perehdytti häntä omaan olemukseen. Hän käsitti, kuinka vähässä määrin vilpitön hän oli ollut ehdottaessaan veljelleen, että oli tunnustettava totuus; hän käsitti, että tuo ehdotus oli ollut vain hetkellinen tunteenomainen purkautuma, ehdotus, jota hän olisi joutunut mitä katkerimmin katumaan, jos se olisi hyväksytty. Ja siihen liittyi ajatus, että jos kerran hän itse voi joutua syypääksi tunteenomaisiin purkauksiin, jotka niin sietämättömällä tavalla esiintyivät hänen omien todellisten toiveittensa pettäjinä, niin eivätkö kaikki ihmiset olleet saman vaaran alaiset? Eikö hänen veljensäkin voinut joutua sellaisen hetkellisen mielenmyrskyn uhriksi kiihkeimmän epätoivon vallassa ollen, havaita taakkansa liian valtavaksi ja heittää se kapinoiden pois?

Lionel koki vakuuttaa itselleen, että veli oli lujasyinen mies eikä milloinkaan menettänyt kykyään vallita itseään. Mutta tuota vastaan sopi huomauttaa, ettei se, mitä oli menneisyydessä tapahtunut, mitenkään taannut, mitä saattoi tulevaisuudessa tapahtua, että kaikkein lujimmankin ihmisen sietämiskyky oli rajoitettu ja ettei suinkaan ollut mahdotonta, että sir Oliver joutuisi tässä asiassa kärsimiskykynsä rajoille. Mihin tilaan joutuisikaan, hän, Lionel, jos niin kävisi? Tuohon kysymykseen vastaava mielikuva oli sellainen, ettei hän kyennyt sitä katselemaan. Vaara joutua tutkittavaksi ja kärsimään lain määräämää ankarinta rangaistusta oli nyt paljoa suurempi kuin jos hän olisi heti tunnustanut. Hänen siinä tapauksessa lausumansa sanat olisivat ehdottomasti vaatineet jonkinlaista huomiota, sillä hän oli puhdasmaineinen mies ja hänen sanoissaan täytyi olla painavuutta. Nyt sitävastoin ei kukaan häntä uskoisi. Sen nojalla, että hän oli ollut vaiti ja sallinut veljen joutua aiheettoman syytöksen esineeksi, tultaisiin päättelemään, että hän oli arkamielinen ja epärehellinen ja että hän oli menetellyt siten, koska ei voinut kunnollisesti tekoaan puolustaa. Hän joutuisi auttamattomasti tuomituksi, vieläpä häpeälliseen rangaistukseen, kaikki kunnon ihmiset halveksivat häntä, ja hänestä tulisi ylenkatseen esine, jonka tähden ei kyyneltäkään vuodatettaisi.

Niin hän johtui siihen kaameaan päätelmään, että oli suojaan pyrkiessään kietoutunut verkkoon sitäkin auttamattomammin. Jos Oliver puhuisi, niin hän olisi hukassa. Ja niin hän johtui jälleen kysymään itseltään: Mitä takeita oli hänellä siitä, ettei Oliver tulisi puhumaan?

Tuo pelko, joka oli aikaisemmin silloin tällöin johtunut hänen mieleensä, alkoi ahdistaa häntä öin päivin, ja vaikka kuume olikin hänet jättänyt ja haava oli ihan terve, hän oli yhä kalpea, ja silmät olivat syvissä kuopissa. Hänen sielussaan asuva salainen kauhu tuijotteli hänen silmistään joka hetki. Hän muuttui hermostuneeksi, säikähti pienintäkin ääntä ja epäili alinomaa Oliveria, osoittaen tuota tunnettaan aika ajoin purkautuvan omituisen ärtyisyyden muodossa.

Tullessaan erään päivän iltapuolella ruokasaliin, joka oli sir Oliverin mieluisin tyyssija Penarrow'n kartanossa, Lionel havaitsi velipuolensa jälleen istuvan mietteisiin vajonneena, kyynärpää polvea vasten ja leuka kämmenen varassa, tuleen tuijottaen. Tuo oli muuttunut siinä määrin tavanomaiseksi, että se oli alkanut ärsyttää Lionelin jännittyneitä hermoja; hänestä oli alkanut tuntua siltä, että tuossa äänettömyydessä piili hänen itseensä kohdistuva tarkoituksellinen sanaton syytös.

»Minkätähden istut aina siinä lieden ääressä kuin mikäkin vanha akka?» murahti hän, vihdoinkin ilmaisten ärtyisyyden, joka oli kauan hänessä kasvanut.

Sir Oliver kääntyi katsomaan häntä, silmissä lempeä moite. Sitten hänen katseensa siirtyi Lionelin silmistä korkeihin ikkunoihin. »Sataa», virkkoi hän.

»Ei sade sinua ennen lieden ääreen ajanut. Mutta satoi tai paistoi, samantekevä. Et lähde milloinkaan ulos.»

»Miksi lähtisinkään?» kysyi sir Oliver, yhä yhtä leppoisasti, mutta hämmästyksen kurtun ilmaantuessa vähitellen hänen tummien kulmiensa väliin. »Luuletko olevan minulle mieluista nähdä alasluotuja katseita, päitä, jotka lähenevät toisiaan voidakseen tuttavallisesti mutista minua koskevia kirouksia?»

»Vai niin!» huudahti Lionel lyhyeen ja terävästi, syvällepainuneiden silmien äkkiä välkähtäessä. »On siis jouduttu siihen, että omasta tahdostasi meneteltyäsi näin minua suojataksesi nyt soimaat minua siitä.»

»Minä?» huudahti sir Oliver kauhistuneena.

»Pelkät sanasi ovat soimausta. Luuletko, etten osaa lukea niissä piilevää tarkoitusta?»

Sir Oliver nousi hitaasti, silmäillen veljeänsä. Hän pudisti päätään ja hymyili. »Lal, Lal» virkkoi hän. »Haavasi on jättänyt sinuun pahan jäljen, poika. Millä tavoin olen sinua soimannut? Mikä oli sanojeni salaisena tarkoituksena? Jos tahdot niitä oikein lukea, huomaat varmaan tarkoituksen olleen sen, että ulkosalla liikkuessani joudun uusiin selkkauksiin, koska kärsivällisyyteni ei ole suuri ja koska minun on mahdoton sietää nyreitä katseita ja mutisemista. Siinä kaikki.»

Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä veljen olalle. Pitäen häntä käsivarren mitan päässä hän silmäili häntä tutkivasti. Lionelin pää painui, ja hänen poskiinsa levisi hitaasti puna.

»Rakas hupsu!» virkkoi hän Lionelia ravistellen. »Mikä sinua vaivaa? Olet kalpea ja kuihtunut etkä ollenkaan oma itsesi. Mieleeni on johtunut jotakin. Minä varustan laivan, ja sinä lähdet kanssani vanhoille pyyntivesilleni. Siellä on elämää, joka tekee sinut jälleen voimakkaaksi ja mehukkaaksi, ja kenties samoin minun. Mitä siitä arvelet?»

Lionel katsahti veljeen, katse kirkkaana. Mutta sitten hänen mieleensä johtui ajatus, niin halpamainen, että veri jälleen virtasi hänen poskipäihinsä, koska hän sitä häpesi. Mutta ajatus piti paikkansa. Jos hän lähtisi Oliverin kanssa, niin sanottaisiin hänen olleen osallisena siinä teossa, josta hänen veljeään syytettiin.

Hän tiesi — erinäisten hänelle siellä täällä lausuttujen huomautusten nojalla, joita vastaan hän ei ollut väittänyt — paikkakunnalla uskottavan, että oli syntymässä eräänlainen vihamielisyys hänen ja sir Oliverin välille Godolphinin puiston tapahtuman johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa ja syvään painuneet silmänsä olivat osaltaan luoneet sitä käsitystä, että veljen rikos painoi häntä raskaana. Hänet oli aina tunnettu leppeäksi, ystävälliseksi pojaksi, aivan toisenlaiseksi kuin rajupäinen sir Oliver, ja otaksuttiin, että sir Oliver yhä karummaksi käyden kohteli huonosti veljeänsä, koska poika ei tahtonut antaa hänelle rikosta anteeksi. Niinmuodoin oli syntymässä Lioneliin kohdistuvaa myötätuntoa, jota hänelle ilmaistiin joka taholla. Jos hän nyt suostuisi Oliverin ehdotukseen, hän epäilemättä saattaisi kaiken tuon vaaranalaiseksi.

Hän käsitti täysin ajatuksensa halveksittavan laadun ja vihasi itseään, kun voi niin ajatella. Mutta hän ei kyennyt karistamaan pois sen valtaa. Se oli hänen tahtoansa voimakkaampi.

Hänen veljensä huomasi epäröinnin, käsitti sen väärin, vei hänet lieden luo ja pakotti istuutumaan.

»Kuulehan», virkkoi hän istuutuen vastapäätä olevaan tuoliin. »Smithickin luona on redillä hieno alus. Lienet sen nähnyt. Sen omistaja on hurjapäinen seikkailija nimeltään Jasper Leigh, joka nähdään aina iltapäivällä Penycumwickin olutkapakassa. Minä tunnen hänet vanhastaan, ja hän ja hänen aluksensa ovat saatavissa. Hän on valmis mihin seikkailuun tahansa, espanjalaisten alusten upottamisesta aina orjakauppaan saakka, ja me voimme ostaa hänet ruumiineen ja sieluineen, kunhan maksamme kyllin korkean hinnan. Hän suostuu niihin hyvänsä, kunhan seikkailu lupaa rahaa. Alus ja kapteeni ovat niinmuodoin valmiit; minä pidän huolen kaikesta muusta, miehistöstä, ampumavaroista, asestuksesta, ja maaliskuun lopulla näemme Lizard-niemen jäävän taaksemme. Mitä arvelet, Lal? Niin on varmaan parempi kuin jäädä turtumaan tähän synkkään paikkaan.»

»Minä… minä ajattelen asiaa», virkkoi Lionel, mutta niin välinpitämättömästi, että sir Oliverin herännyt innostus heti hälveni olemattomiin. Aikeesta ei puhuttu sen enempää.

Lionel ei kumminkaan ehdottomasti hylännyt suunnitelmaa. Jos se toisaalta olikin hänelle vastenmielinen, se kuitenkin toisaalta kiehtoi häntä melkein vastoin hänen tahtoansa. Asiat kehittyivät sille kannalle, että hän tottui joka päivä ratsastamaan Penycumwickiin, missä tutustui siihen uskaliaaseen ja arpiseen seikkailijaan, josta sir Oliver oli puhunut, ja kuunteli miehen kertomia ihmeellisiä asioita — monet olivat liian ihmeelliset ollakseen tosia — uhkayrityksistä merellä.

Mutta eräänä päivänä maaliskuun alussa master Jasper Leigh tiesi kertoa hänelle jotakin muuta, uutisen, joka karkoitti Lionelin mielestä kaiken Espanjan aluevesillä tapahtuneisiin seikkailuihin kohdistuneen harrastuksen. Merimies oli seurannut Lionelia pienen kapakan ovelle ja seisoi jalustimen vieressä Lionelin jo noustua satulaan.

»Kuiskaan jotakin korvaanne, kelpo master Tressilian», virkkoi hän.
»Tiedättekö, millaisia vehkeitä täällä punotaan veljeänne vastaan?»

»Veljeäni vastaan?»

»Niin, master Peter Godolphinin murhan vuoksi viime jouluna. Havaittuaan, etteivät tuomarit käy itsestään asiaan käsiksi, muutamat henkilöt ovat jättäneet anomuksen Cornwallin kuvernöörille, jotta hän käskisi antaa pidättämismääräyksen murhasyytteen nojalla. Mutta tuomarit eivät ole suostuneet lordin komennettaviksi, vaan ovat vastanneet saaneensa virkansa suoraan kuningattarelta ja ovat huomauttaneet olevansa sellaisessa asiassa vastuuvelvolliset ainoastaan hänen majesteetilleen. Ja nyt olen saanut kuulla, että on lähetetty Lontooseen kuningattarelle itselleen anomuskirja, jossa pyydetään häntä velvoittamaan tuomareita tekemään, mitä heidän virkaansa kuuluu.»

Lionel veti syvään henkeä, mutta ei vastannut mitään.

Jasper nosti sormen nenälleen, ja hänen silmiinsä tuli ovela ilme. »Ajattelin varoittaa teitä, jotta voitte kehoittaa sir Oliveria pitämään huolta itsestään. Hän on hieno merimies, ja sellaisia ei ole kosolta.»

Lionel veti kukkaron taskustaan ja ollenkaan sen sisältöä tarkastamatta pudotti sen merimiehen odottavaan käteen mutisten jonkin sanan kiitokseksi.

Lionel ratsasti kotiin melkein kauhun valtaamana. Oltiin ehditty niin kauas. Isku tulisi kohta iskettäväksi, ja hänen veljensä oli lopultakin pakko puhua. Penarrow'ssa Lionelia odotti uusi järkytys. Vanha Nicholas kertoi hänelle, ettei sir Oliver ollut kotona; hän oli ratsastanut Godolphinin kartanoon.

Lionel johtui kauhuissaan heti päättelemään, että uutinen oli jo tullut sir Oliverin korviin ja että hän oli heti käynyt toimeen; hän ei voinut käsittää veljensä lähteneen sinne missään muissa asioissa.

Hänen pelkonsa olivat kuitenkin aivan joutavat. Sir Oliver, joka ei kyennyt enää sietämään asiain tilaa, oli lähtenyt esittämään Rosamundille todistuskappaletta, jonka oli itselleen hankkinut. Hän voi niin tehdä pelkäämättä vähimmässäkään määrässä tuottavansa vahinkoa Lionelille. Hänen matkansa oli kumminkin aivan tulokseton. Rosamund oli muitta mutkitta kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja sir Oliver oli hänelle aivan vierasta nöyrämielisyyttä osoittaen kehoittanut palvelijaa palaamaan hänen luokseen mitä tärkeintä viestiä vieden, mutta jälleen turhaan. Sir Oliver palasi kuin lyötynä kotiin, missä veli odotti häntä kiihkeän kärsimättömästi.

»Mitä kuuluu?» tervehti Lionel häntä. »Mitä aiot nyt tehdä?»

Sir Oliver katsahti häneen kulmiensa alta, joiden tummat kurtut kuvastelivat hänen ajatuksiaan. »Mitä tehdä? Mistä puhutkaan?» kysyi hän.

»Etkö ole vielä kuullut?» Lionel kertoi hänelle uutisen.

Hänen lopetettuaan kertomuksensa sir Oliver tuijotti häneen pitkän ajan, sitten hänen huulensa vetäytyivät tiukasti yhteen ja hän iski otsaansa. »Vai niin!» huudahti hän. »Siitäkö syystä hän minut torjui? Ajatteliko hän kenties minun tulevan rukoilemaan? Voiko hän niin ajatella? Onko se mahdollista?»

Hän asteli lieden luo ja kohenteli halkoja vihaisesti saappaansa korolla. »Se olisi liian kehnoa. Mutta hän on sittenkin varmaan niin menetellyt.»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Lionel jälleen, kykenemättä estämään mielessään ylinnä olevaa kysymystä. Hänen äänensä vapisi.

»Tehdä?» Sir Oliver silmäili häntä olkapäänsä yli. »Puhkaista tuon kuplan, niin totta kuin elän! Tehdä siitä lopun, tuhota heidät ja peittää heidät häpeällä.»

Hän sanoi tuon karkeasti, kiukkuisesti, ja Lionel väistyi taaksepäin luullen tuon karuuden ja kiukun tarkoittavan itseään. Hän vaipui tuoliin, polvet äkkinäisestä pellosta hervottomiksi valahtaen. Niin ollen näytti siltä, että hänellä oli liiaksikin syytä pelkoonsa. Tuo veli, joka kerskasi kovin häneen kiintyneensä, ei kyennyt viemään tätä asiaa perille. Mutta sittenkin asia oli niin Oliveriin soveltumaton, että Lionelin mielessä viipyi vielä epäilys.

»Aiotko… aiotko kertoa heille totuuden?» kysyi hän heikolla, värisevällä äänellä.

Sir Oliver kääntyi katselemaan häntä tarkkaavammin. »Jumalan nimessä, Lal, mitä onkaan mielessäsi nyt?» kysyi hän melkein jyrkästi. »Kertoa heille totuus? Epäilemättä — mutta ainoastaan, mitä minuun itseeni tulee. Ethän otaksu minun heille sanovan, että sen olet tehnyt sinä? Ethän pidä minua sellaiseen kykenevänä?»

»Mikä muu mahdollisuus siis on vielä olemassa?»

Sir Oliver selitti asian. Selitys kevensi Lionelin mieltä. Mutta se kevennys oli vain hetkellistä. Asiaa enemmän harkitessaan hän huomasi uutta pelonaihetta. Hän johtui päättelemään, että jos sir Oliver asiasta selviytyi, hän itse tulisi välttämättä siihen kietoutumaan. Hänen pelkonsa suurensi vaaran mahdollisuuden, joka sinänsä oli niin vähäpätöinen, että sen olisi voinut jättää kerrassaan huomiotta. Hänen silmissään se ei ollut enää mahdollisuus, vaan varma ja väistämätön vaara. Jos sir Oliver todisti, ettei verijuova ollut hänestä lähtöisin, niin Lionelin mielestä täytyi välttämättä päätellä, että se oli hänen itsensä aiheuttama. Sir Oliver voi yhtä hyvin kertoa heille koko totuuden, jonka he varmaan tulisivat päätelmien nojalla saamaan selville. Niin hän mietti peloissaan ja piti itseään auttamattomasti menneenä miehenä.

Jos hän olisi ilmaissut nuo pelkonsa veljelle tai olisi kyennyt niitä hillitsemään siinä määrin, että järki olisi päässyt vallitsemaan, niin hänen olisi täytynyt käsittää, kuinka kauas kaiken todennäköisyyden ulkopuolelle ne olivat hänet johtaneet. Oliver olisi hänelle sen todistanut, olisi sanonut hänelle, ettei häneen kohdistuvan syytteen rauettua voitu nostaa uutta syytettä ketään vastaan ja ettei milloinkaan oltu vähimmässäkään määrässä epäilty eikä voitu epäillä Lionelia. Mutta Lionel ei uskaltanut käydä puhumaan veljensä kanssa tästä asiasta. Sisimmässään hän häpesi pelkoansa, sisimmässään hän tunsi olevansa pelkuri. Hän käsitti täysin itsekkyytensä inhottavuuden, mutta ei nytkään kyennyt sitä kukistamaan. Sanalla sanoen: hän rakasti itseään enemmän kuin veljeään tai kahtakymmentä veljeä.

Seuraavana aamuna — oli tuulinen maaliskuun päivä — hän oli jälleen Penycumwickin olutkapakassa, Jasper Leigh seuranaan. Lionelin mieleen oli johtunut eräs keino, jota hän nyt piti ainoana mahdollisena. Edellisenä iltana hänen veljensä oli mutissut menevänsä todistuskappaleineen Killigrew’n luo, koska Rosamund kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Killigrew'n avulla hän otaksui pääsevänsä Rosamundin puheille ja toivoi näkevänsä neidon polvillaan edessään pyytämässä anteeksi tekemäänsä vääryyttä ja osoittamaansa säälimättömyyttä.

Lionel tiesi Killigrew'n olevan poissa kotoa; mutta hänen otaksuttiin palaavan pääsiäiseksi, ja pääsiäiseen oli vain viikko. Niinmuodoin Lionelilla oli vain vähän aikaa toimia, vähän aikaa toteuttaa mieleensä johtunutta suunnitelmaa. Hän kirosi itseään siitä, että oli sen keksinyt, mutta säilytti sen heikon luonteen koko kiihkeydellä.

Mutta kun hän sitten istui pienessä kapakkahuoneessa Jasper Leigh'n seurassa, vain honkainen pöytä heidän välillään, hänellä ei ollutkaan rohkeutta esittää suunnitelmaansa. He joivat šerryä, jota oli kovasti tuimennettu paloviinalla, Lionelin ehdotuksesta, eikä lämmitettyä olutta, kuten tavallisesti. Mutta vasta nautittuaan suurimman osan tuoppiaan, Lionel tunsi kykenevänsä puhumaan inhottavasta asiastaan. Hänen päässään surisivat sanat, jotka hänen veljensä oli taannoin lausunut, kun Jasper Leigh'n nimi oli ensimmäisen kerran mainittu — »hurja seikkailija, joka on valmis mihin tahansa, kunhan hinta on kyllin korkea; voit ostaa hänen ruumiinsa ja sielunsa.» Lionelilla oli kyllin rahoja ostaakseen Jasper Leigh'n, mutta rahat olivat sir Oliverin — rahoja, jotka velipuoli anteliaan hyvyytensä vuoksi oli jättänyt hänen käytettäväkseen. Ja nytkö hän käyttäisi näitä rahoja syöstäkseen Oliverin äärimmäisen tuhon omaksi.

Lionel kirosi itseään kehnoksi, halveksittavaksi konnaksi, kirosi sitä ilkeätä pahaahenkeä, joka kuiski hänen korvaansa sellaisia neuvoja, hän tunsi itsensä, ylenkatsoi ja soimasi itseään, kunnes vannoi olevansa luja ja kestävänsä kaikki, mitä tulisi hänen kestettäväkseen, kunhan ei tarvinnut tehdä itseään vikapääksi sellaiseen halpamaisuuteen; mutta seuraavana hetkenä tuo päätös sai hänet jälleen vapisemaan, kun hän ajatteli siitä välttämättä johtuvia seurauksia.

Yhtäkkiä kapteeni esitti hänelle aivan hiljaa kysymyksen, joka vaikutti sytyttävästi ja poisti kaiken jäljelläolevan itsehillinnän kuin tuhkan tuuleen.

»Oletteko kertonut varoitukseni sir Oliverille?» kysyi Jasper Leigh hiljentäen ääntään niin ettei sitä kuullut kapakoitsija, joka puuhaili ohuen väliseinän toisella puolella.

Master Lionel nyökkäsi, hermostuneesti sormiellen korvassaan olevaa jalokiveä ja kääntäen toisaalle katseensa, joka oli tutkinut merimiehen karuja, ahavoituneita ja parrakkaita kasvoja.

»Olen», vastasi hän. »Mutta sir Oliver on itsepintainen. Hän ei aio väistyä.»

»Eikö tahdo?» Kapteeni siveli kädellään tuuheata punaista partaansa ja sadatteli runsaasti ja kaameasti kuten merimies ainakin. »Tuhannen helvettiä! Hän joutuu jokseenkin varmaan killumaan, jos jää tänne.»

»Niin», virkkoi Lionel, »jos jää.» Hän tunsi suunsa kuivuvan puhuessaan; hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta tykytyksen vaikutusta vähensi väkijuoman aikaansaama vähäinen turtumus.

Hän oli lausunut sanansa niin omituiseen sävyyn, että merimiehen tummat silmät tuijottivat häneen ihmeissään tuuheiden hiekanväristen kulmakarvojen alta. Katseessa oli valpas kysyvä ilme. Master Lionel nousi äkkiä.

»Lähdetään ulos, kapteeni», virkkoi hän.

Kapteenin silmät kapenivat. Hän vainusi ansiota. Nuoren herran käytöksessä oli jotakin ylen merkillistä. Hän kallisti maljansa tyhjäksi, laski kolahdutti sen pöytään ja nousi.

»Palvelijanne, master Tressilian», sanoi hän.

Ulkosalla herrasmiehemme irroitti ratsunsa ohjakset rautarenkaasta, johon oli ne sitonut, kääntyi hevostaan taluttaen merelle päin ja kulki tietä, joka johtaa rantaa pitkin kohti Smithickiä.

Tuima pohjatuuli piiskasi vettä valkoisiksi kuohupäiksi, taivas oli teräksisen seesteinen, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Oli luodevetten aika, ja sataman suulla oleva kari kohotti mustaa harjaansa vedenpinnan yläpuolelle. Kaapelinmitan päässä siitä keinui aallokossa Pääskyn, kapteeni Leigh'n aluksen musta ruho alastomine raakapuineen.

Lionel asteli eteenpäin mitään virkkamatta, erittäin synkeänä ja mietteissään, vielä nytkin kahden vaiheella. Ovela merimies, joka huomasi hänen epäröintinsä ja halusi sen voittaa, koska arvasi vainuamastaan suunnitelmasta voivan koitua hyvää ansiota, tasoitti vihdoin hänen tietänsä.

»Teillä on luullakseni jokin asia minulle ehdotettavana», virkkoi hän viekkaasti. »Sanokaa se, sir, sillä ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi auliimmin halunnut teitä palvella.»

»Seikka on se», virkkoi Lionel syrjäkatsein tarkastaen toisen kasvoja, »että olen pahassa pulassa, master Leigh.»

»Minä olen ollut pahassa pulassa jo monet kerrat», nauroi kapteeni, »mutta en sittenkään koskaan sellaisessa, josta en olisi kyennyt selviytymään. Antakaa kuulua, mikä on asianne; minä kenties voin tehdä hyväksenne yhtä paljon kuin olen tottunut tekemään omaksi hyväkseni.»

»Niin, seikka on seuraava», lausui Lionel. »Kuten sanoitte, joutuu veljeni varmaan hirteen, jos jää tänne. Hän on mennyt mies, jos hänet viedään tutkittavaksi. Ja siinä tapauksessa olen varmaan minäkin hukassa. Suku, jonka jäsen on joutunut hirsipuuhun, tulee siten häväistyksi. Kauheata, jos niin tapahtuu.»

»Epäilemättä, epäilemättä», virkkoi kapteeni rohkaisevasti.

»Minä tahtoisin hänet siitä vapauttaa», jatkoi Lionel samalla kiroten kavalaa paholaista, joka sai hänet lausumaan sellaisia petollisia sanoja konnamaisuutensa peittämiseksi. »Tahtoisin vapauttaa hänet, mutta omatuntoni ei suostu siihen, että hän pääsee rankaisematta; minä näet vannon teille, master Leigh, että inhoan tuota tekoa — pelkurimaista murhaa!»

»Ahaa!» virkkoi kapteeni. Peläten tuon kiukkuisen huudahduksensa estävän herrasmiestä puhumasta edelleen hän kiiruhti sitten lisäämään: »Epäilemättä! Epäilemättä!»

Master Lionel vaikeni ja katseli toista suoraan silmiin, ratsuunsa nojaten. He olivat ihan yksin niin yksinäisessä paikassa kuin kukaan salaliittolainen saattoi toivoa. Heidän takanaan levisi tyhjä rannikko ja edessään punervat kalliot, jotka vähitellen ylenivät Arwenackin metsäisiksi kukkuloiksi.

»Minä puhun teille ihan suoraan ja avonaisesti, master Leigh. Peter Godolphin oli ystäväni. Sir Oliver on vain velipuoleni. Antaisin koko joukon sille miehelle, joka salaa pelastaisi sir Oliverin häntä uhkaavasta turmiosta, mutta menettelisi samalla niin, ettei sir Oliver välttäisi ansaitsemaansa rangaistusta.»

Tuota sanoessaan hän ajatteli, kuinka omituista oli, että hän kykeni lausumaan niin helposti sanoja, joita hänen sydämensä inhosi.

Kapteeni näytti tuimalta. Hän laski sormensa master Lionelin samettinutulle, hänen kavalan sydämensä kohdalle. »Minä olen käytettävänänne», sanoi hän. »Mutta vaaran mahdollisuus on suuri. Te sanoitte kumminkin maksavanne koko joukon —»

»Sanokaa itse, mitä vaaditte», virkkoi Lionel nopeasti, silmissä kuumeinen kiilto ja posket kalpeina.

»Minä siitä kyllä suoriudun, ei pelkoa mitään», sanoi kapteeni. »Tiedän varsin hyvin, mitä tarvitsette. Mitä sanotte, jos kuljetan hänet meren taakse istutuksille, joissa sellaista väkeä tarvitaan?» Hän hiljensi ääntänsä ja puhui hieman epäröiden, peläten mahdollisesti lupaavansa enemmän kuin toinen saattoi haluta.

»Hän voi palata», kuului vastaus, joka hälvensi siinä suhteessa kaikki epäilykset.

»Ahaa!» virkkoi laivuri. »Entä mitä olisivat berberiläiset merisissit? He tarvitsevat orjia ja ovat aina valmiit kauppoihin, vaikka ovatkin huonoja maksajia. En ole kuullut palanneen kenenkään, jonka he kerran ovat saaneet kaleereihinsa. Minä olen ollut hiukan kaupoissa heidän kanssaan, olen vaihtanut ihmislasteja mausteihin, itämaiden mattoihin ja muuhun sellaiseen.

Master Lionel hengitteli kiivaasti. »Se on kamala kohtalo, eikö totta?»

Kapteeni silitti partaansa. »Se on joka tapauksessa ainoa varma keino, kaiken kaikkiaan vähemmän kauhistuttava kuin hirsipuu eikä suinkaan niin häpeällinen miehen sukulaisille. Tekisitte palveluksen sir Oliverille ja itsellenne.»

»Niin on laita, niin on laita», huudahti master Lionel melkein kiukkuisesti. »Entä maksu?»

Kapteeni siirsi lyhyitä, tukevia jalkojansa, ja hänen kasvonsa kävivät mietteliäiksi. »Sata puntaa?» ehdotti hän kokeeksi.

»Olkoon menneeksi, sata puntaa», kuului nopea vastaus — niin nopea, että kapteeni Leigh käsitti tehneensä huonon kaupan, joka oli välttämättä korjattava.

»Tarkoitan sata puntaa itselleni», lisäsi hän hitaasti. »Sitäpaitsi on otettava lukuun miehistö — jotta pitävät asian tietonaan ja suovat apua; siis vähintään toiset sata puntaa.»

Master Lionel mietti hetkisen. »Niin paljon minulla ei ole käytettävänä aivan heti. Mutta saatte sataviisikymmentä puntaa rahassa ja lopun jalokivissä. Ette joudu asiassa häviölle, sen takaan. Ja kun tulette takaisin tuoden sanan, että kaikki on tapahtunut niinkuin nyt suunnittelette, maksan jälleen saman verran.»

Niin tehtiin kaupat. Ja alkaessaan sitten puhua menettelytavoista ja keinoista Lionel havaitsi liittyneensä mieheen, joka täydellisesti vallitsi alaansa. Laivuri pyysi master Lionelia olemaan apuna vain houkuttelemalla miehen johonkin määrättyyn paikkaan lähelle rantaa. Leigh lupasi olla venheineen ja miehineen saapuvilla ja pitää varmasti huolen kaikesta muusta.

Lionelin mieleen johtui heti sopiva paikka. Hän pyörähti ja osoitti lahden toisella puolella olevaa Trefusis-nientä ja Godolphinin kartanoa, joka nyt kylpi päivänpaisteessa.

»Tuolla Trefusis-niemessä Godolphinin kartanon varjossa huomenna kello kahdeksan aikaan illalla, kun ei ole vielä kuutamoa. Minä toimitan hänet sinne. Mutta pitäkää varanne, päänne pantiksi.»

»Luottakaa minuun», sanoi master Leigh. »Entä rahat?»

»Kun olette saanut hänet onnellisesti laivaan, tulkaa luokseni», virkkoi Lionel, siten osoittaen, ettei luottanut kapteeniinsa enempää kuin oli pakko luottaa.

Kapteeni oli täysin tyytyväinen. Jos tämä herra kieltäytyisi maksamasta, hän voisi tuoda sir Oliverin takaisin rannalle.

Niin he erosivat. Lionel nousi satulaan ja ratsasti pois, master Leigh teki käsistään torven ja huusi laivalle.

Kun seikkailija seisoi siinä odottaen hakemaan lähetettyä venhettä, hänen kasvoihinsa levisi vähitellen hymy. Jos master Lionel olisi sen nähnyt, hän olisi voinut kysyä itseltään, oliko turvallista ryhtyä kauppoihin sellaisen konnan kanssa, joka piti sanansa ainoastaan niin kauan kuin se oli hänelle edullista. Ja tässä tapauksessa master Leigh huomasi mahdollisuuden rikkoa lupauksensa edukseen. Hänessä ei ollut omaatuntoa, mutta hän, samoinkuin konnat yleensäkin, veti mielellään nenästä ylempäänsä konnaa. Hän aikoi pettää master Lionelin kaikkein hienoimmalla ja runollisimmalla tavalla ja nauraa hykersi itsekseen asiaa ajatellessaan.

Seitsemäs luku.

SATIMESSA.

Master Lionel oli melkein koko seuraavan päivän poissa kotoa sanoen syyksi, että suoritti joitakin ostoksia Trurossa. Hänen palatessaan kello lienee ollut yli puoli seitsemän, ja hän kohtasi sisään tullessansa sir Oliverin hallissa.

»Minulla on sinulle viesti Godolphinin kartanosta», virkkoi hän. Veli näytti jäykistyvän ja kalpenevan. »Minut tapasi portilla poika, joka pyysi sanomaan sinulle, että mistress Rosamund haluaa heti keskustella kanssasi.

Sir Oliverin sydän oli lakata sykkimästä ja alkoi sitten kiivaasti tykyttää. Rosamund kutsui häntä! Hän oli nähtävästi katunut eilistä leppymättömyyttänsä. Rosamund suostui viimeinkin ottamaan hänet vastaan!

»Siunattu sinä, hyvien uutisten tuoja!» vastasi hän, äänessä ankaran kiihtymyksen sävy. »Minä lähden heti.» Niin hän tekikin. Hän oli siinä määrin kiihtymyksensä vallassa, että unohti ottaa mukaansa pergamentin, eittämättömän todistajansa. Tämä seikka muodostui kohtalokkaaksi.

Master Lionel ei virkkanut mitään veljen lähtiessä. Hän peräytyi hiukan taaksepäin varjoon. Hänen huulensakin olivat kalvenneet ja hän tunsi tukehtuvansa. Oven sulkeutuessa hän äkkiä liikahti. Hän syöksyi sir Oliverin jälkeen. Omatunto huusi hänelle, ettei hän voinut niin menetellä. Mutta pelko oli kärkäs vastaamaan siihen huutoon. Ellei hän suostunut siihen, mikä oli suunniteltu tapahtuvaksi, hän voi joutua maksamaan sen hengellänsä.

Hän kääntyi ja hoiperteli ruokasaliin vapisevin jaloin.

Pöytä oli katettu samoinkuin sinä iltana, jolloin hän oli hoiperrellut sisään haava kyljessään ja saanut hoitoa ja suojaa sir Oliverilta. Hän ei astunut pöydän luo, vaan meni lieden ääreen ojentaen kätensä kohti lieskaa. Hän oli kovin viluissaan eikä kyennyt hillitsemään vapisemistaan. Hänen hampaansakin kalisivat.

Nicholas tuli kysymään, tahtoiko hän syödä illallista. Lionel vastasi epäröiden tahtovansa myöhäisestä hetkestä huolimatta, odottaa sir Oliverin palaamista.

»Onko sir Oliver poissa kotoa?» kysyi palvelija hämmästyneenä.

»Hän lähti ulos hetki sitten, en tiedä minne», vastasi Lionel. »Mutta hän ei varmaankaan viivy kauan, koska ei ole syönyt illallista.»

Sitten Lionel kehoitti palvelijaa poistumaan ja istui väristen lieden ääressä auttamattomien sielullisten kidutusten uhrina. Hänen ajatuksensa suuntautui alinomaa siihen lujaan, horjumattomaan kiintymykseen, jota sir Oliver oli hänelle aina runsaasti osoittanut. Millaisiin uhrauksiin sir Oliver olikaan suostunut tässä Peter Godolphinin kuolemaan liittyvässä asiassa suojatakseen häntä, Lionelia? Sellaisen menneisyydessä osoitetun rakkauden ja uhrautuvaisuuden nojalla Lionel taipui nyt päättelemään, ettei hänen veljensä olisi pettänyt häntä pahimmassakaan vaarassa. Mutta sitten se paha pelko, joka teki hänestä kunnottoman, johdatti hänen mieleensä, että sellainen päätteleminen oli päättelemistä pelkkien otaksumien nojalla ja että olisi ollut vaarallista luottaa sellaiseen luuloon; että jos sir Oliver sittenkin olisi pettänyt ratkaisevassa tapauksessa, hän, Lionel, olisi joutunut ehdottoman tuhon omaksi.

Arvostellessaan lähimmäisiänsä ihminen lopultakin nojautuu siihen tietoon, mikä hänellä on itsestänsä, ja Lionel joka tiesi olevansa kykenemätön siten uhrautumaan sir Oliverin puolesta, ei voinut uskoa sir Oliverin jatkuvasti kykenevän sellaiseen uhrautumiseen, jonka tulevat tapahtumat saattoivat tehdä välttämättömäksi. Hän ajatteli jälleen niitä sanoja, jotka sir Oliver oli lausunut tässä samassa huoneessa kaksi vuorokautta aikaisemmin, ja päätteli entistä varmemmin, että niihin voi sisältyä yksi ainoa tarkoitus.

Sitten tuli epäilys ja vihdoin toisenlainen varmuus, varma tieto, ettei ollut niin laita ja että hän itse sen tiesi, varmuus siitä, että hän valehteli itselleen yrittäen salata tekemäänsä. Hän painoi päänsä käsiinsä ja valitti ääneen. Hän oli konna, sydämetön, sieluton konna! Hän soimasi itseään jälleen. Tuli hetki, jona hän nousi vapisten ja aikoi vielä tänä yhdentenätoista hetkenä lähteä veljensä jälkeen pelastaakseen hänet ulkona yössä odottavasta tuhosta.

Mutta tuonkin päätöksen häivytti olemattomiin itsekäs pelko. Hän vaipui hervottomana tuoliinsa, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat toiselle tolalle. Niitä askarruttivat nyt ne seikat, joita hän oli pohtinut sinä päivänä, jolloin sir Oliver oli ratsastanut Arwenackiin vaatimaan hyvitystä sir John Killigrew'lta. Hän tajusi jälleen, että Oliverin jouduttua pois kaikki se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden varassa, tulisi kuulumaan hänelle oman eittämättömän oikeuden nojalla. Tuo ajatus tavallaan huojensi hänen mieltänsä. Jos hänen täytyi kärsiä konnuutensa tähden, oli ainakin olemassa korvausta.

Kello kuului lyövän kahdeksan. Äänen kuullessaan master Lionel vaipui takaisin tuoliinsa. Asia oli varmaan parhaillaan tapahtumassa. Hän näki sen mielessään, näki veljensä saapuvan kiireesti Godolphinin kartanon portille, tummien varjojen syöksyvän esiin pimeästä ja mitään virkkaamatta hyökkäävän hänen kimppuunsa. Lionel näki, kuinka hän hetkisen kamppaili maassa ja kuinka sitten hänen kätensä ja jalkansa sidottiin ja hänen suuhunsa pistettiin kapula, näki, kuinka hänet nopeasti kannettiin rinnettä alas rannalle ja odottavaan venheeseen.

Lionel istui vielä puoli tuntia paikoillaan. Asia oli nyt valmis, ja tämä varmuus tuntui Lionelia hiukan tyynnyttävän.

Sitten tuli Nicholas ja jaaritteli jostakin herralle kenties sattuneesta onnettomuudesta.

»Mikä onnettomuus häntä olisi voinut kohdata?» ärähti Lionel ikäänkuin sellaista ajatusta halveksien.

»Toivottavasti ei mikään», vastasi palvelija, »Mutta sir Oliverilta ei nykyjään puutu vihamiehiä, ja tuskin on turvallista viipyä ulkona pimeän tultua.»

Master Lionel sanoi ylenkatseellisesti pitävänsä sellaista pelkoa joutavana. Näön vuoksi hän sanoi, ettei tahtonut odottaa kauemmin, ja Nicholas toi hänelle illallisen, poistui jälleen ja viipyi ulko-ovella katsellen ulos pimeään ja kuulostellen, eikö isäntä saapunut. Hän oli käynyt tallissa ja tiesi sir Oliverin lähteneen jalkaisin.

Sillävälin master Lionelin täytyi olla syövinänsä, vaikka pala oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän tuhri lautasensa, rikkoi ruokia ja joi ahnaasti pikarin punaviiniä. Sitten hänkin oli alkavinaan pelätä ja lähti Nickin seuraan. Niin he viettivät ikävän illan odottaen miestä, jonka master Lionel tiesi menneen menoteilleen.

Päivän koittaessa he hälyyttivät palvelijat ja lähettivät heidät seudulle etsimään ja ilmoittamaan sir Oliverin katoamisesta. Lionel itse ratsasti Arwenackiin kysymään sir Johnilta suoraan, eikö hän tietänyt mitään asiasta.

Sir John näytti säikähtyneeltä, mutta vannoi varsin kerkeästi, ettei ollut nähnytkään sir Oliveria päiväkausiin. Hän suhtautui suopeasti Lioneliin, josta piti samoinkuin kaikki toisetkin. Poika oli käytökseltään laatuisa ja ystävällinen, aivan toisenlainen kuin hänen julkea ja häikäilemätön veljensä, joten hänen hyveensä hohtelivat vastakohdan vuoksi sitäkin kirkkaampina.

»On epäilemättä aivan luonnollista, että tulette luokseni», sanoi sir John. »Mutta annan teille kunniasanani, etten tiedä hänestä mitään. Ei ole tapanani väijyä vihollisiani pimeässä.»

»Eipä suinkaan, sir John, en ollut sydämessäni niin otaksunutkaan», vastasi murheellinen Lionel. »Suokaa anteeksi, että tulin teille esittämään niin joutavaa kysymystä. Selittäkää se levottomuuteni nojalla. Minä en ole ollut entiselläni viimeksi kuluneiden kuukausien aikana, tietääkseni siitä asti, kun Godolphinin puistossa sattui se onneton tapaus. Asia on alinomaa mieltäni rasittanut. Ihmisellä on kamala taakka kannettavana, kun tietää oman veljensä — vaikka hän, Jumalan kiitos, ei olekaan kuin velipuoleni — niin rumaan tekoon vikapääksi.»

»Mitä?» huudahti Killigrew hämmästyneenä. »Tekö niin sanotte? Uskotteko siis asian itse?»

Master Lionel näytti hämmentyneeltä, mutta sir John käsitti hänen ilmeensä ihan väärin selittäen sen vain nuoren miehen eduksi. Ja siten ja siinä kylvettiin sen ystävyyden jalo siemen, joka versoi näiden kahden henkilön välille ja jota erikoisesti kannatti sir Johnin säälivä tunto siitä, että niin ylevämielinen, vilpitön ja kunnollinen nuorukainen oli saanut kirouksekseen niin konnamaisen veljen.

»Ymmärrän, ymmärrän», virkkoi hän huoaten. »Tietäkää, että odotamme joka päivä kuningattarelta käskyä, joka velvoittaa hänen tuomarinsa toimimaan asiassa, johon ovat toistaiseksi kieltäytyneet kajoamasta… sir Oliveria vastaan.» Hän kurtisti mietteissään kulmiaan. »Luuletteko sir Oliverin saaneen vihiä tästä asiasta?»

Samassa master Lionel huomasi, mitä toisen mielessä liikkui. »Minä tiedän sen», vastasi hän. »Toin itse hänelle sen uutisen. Mutta minkätähden sitä kysytte?»

»Eikö se kenties auta meitä ymmärtämään ja selittämään sir Oliverin katoamista? Totisesti! Tuon tietäessään hän olisi epäilemättä ollut houkkio, jos olisi täällä viipynyt, sillä hän olisi aivan varmaan joutunut hirteen, jos olisi jäänyt odottelemaan hänen majesteettinsa lähettiläiden saapumista.»

»Hyvä Jumala!» virkkoi Lionel eteensä tuijottaen. »Luuletteko… luuletteko siis, että hän on paennut?»

Sir John kohautti olkapäitään. »Mitäpä muutakaan tässä ajattelisi?»

Lionel oli allapäin. »Niin, tosiaan, mitäpä muutakaan», virkkoi hän ja sanoi hyvästi järkytetyn näköisenä. Hän olikin järkytetty. Hän ei ollut tullut ensinkään ajatelleeksi, että niin ilmiselvä päätelmä välttämättä seurasi hänen tekoansa, täydellisesti selittäen tapahtuman ja tyynnyttäen kaikki sitä koskevat epäilykset.

Hän palasi kotiin ja kertoi siekailematta vanhalle Nickille, mitä sir John otaksui ja mitä hän itsekin pelkäsi täytyvän pitää sir Oliverin katoamisen todellisena syynä. Palvelijaa ei kumminkaan ollut varsin helppo saada vakuutetuksi.

»Uskotteko siis hänen sen tehneen?» huudahti Nicholas. »Uskotteko, master Lionel?» Palvelijan äänessä oli kauhua hipovan moitteen sävy.

»Jumala minua auttakoon, mitäpä muutakaan voin uskoa nyt, hänen paettuaan.»

Nicholas siirtyi hänen luoksensa, huulet kiinteästi yhteen puserrettuina. Hän laski kaksi nystermäistä sormea nuoren miehen käsivarrelle. »Hän ei ole paennut, master Lionel», vakuutti hän kiukkuisen painokkaasti. »Hän ei ole mikään hätäpoika. Sir Oliver ei pelkää ketään, ei piruakaan, ja jos hän olisi surmannut master Godolphinin, hän ei olisi milloinkaan sitä kieltänyt. Älkää uskoko sir John Killigrew’n puheita. Sir John on aina häntä vihannut.»

Mutta vanha palvelija oli koko paikkakunnalla ainoa tuon mielipiteen kannattaja. Jos sir Oliverin syyllisyyttä oli joillakin tahoilla vielä epäilty, niin kaikki epäilykset olivat hälvenneet nyt, hänen paettuaan ennen kuningattarelta odotettujen määräysten saapumista.

Myöhemmin samana päivänä saapui taloon kapteeni Leigh, joka sanoi haluavansa puhutella sir Oliveria.

Nicholas toi sanan hänen tulostaan ja toivomuksestaan master
Lionelille, joka käski päästää hänet puheilleen.

Tanakka pieni merimies paarusti sisään väärien säärtensä varassa ja silmäili syrjäkarein toimeksiantajaansa, kun he olivat jääneet kahden kesken.

»Hän on sievästi ja varmasti tallessa laivalla», ilmoitti hän. »Asia kävi niin helposti kuin omenan kuoriminen, ja yhtä rauhallisesti.»

»Minkätähden pyysitte päästä hänen puheillensa?» kysyi master Lionel.

»Minkätähden?» Jasperin kasvoihin ilmestyi jälleen hymynirvistys. »Meillä on keskinäisiä asioita. Oli ollut vähän puhetta siitä, että hän lähtisi matkaan kanssani. Kuulin siitä juoruttavan Smithickissä. Tämä asia sopii siihen hyvin.» Hän nosti sormensa nenälleen. »Sallikaa minun auttaa soveliasta puhetta kiertelemään miehestä toiseen. Olisi ollut kömpelö teko, jos olisin tullut tänne kohtaamaan teitä, sir. Nyt tiedätte, miten teidän on selitettävä käyntini.»

Lionel maksoi hänelle sopimuksen mukaisen summan ja salli hänen poistua saatuaan vakuutuksen, että Pääsky lähtisi seuraavana nousuveden aikana.

Kun saatiin tietää, että sir Oliver oli keskustellut master Leigh'n kanssa merille lähtemisestä ja että master Leigh oli vain siitä syystä satamassa viipynyt, alkoi Nicholaskin epäillä.

Päivien kuluessa Lionel saavutti entisen levollisuutensa. Tehty oli tehty, ja nyt, kun asia oli auttamattomissa, ei pahoittelemisesta missään tapauksessa ollut mitään hyötyä. Hyvä onni auttoi häntä uskomattomasti, niinkuin se toisinaan pahantekijöitä auttaa. Kuningattaren viestintuojat saapuivat vasta viikkoa myöhemmin, ja master Baine sai lyhyen käskyn lähteä Lontooseen vastaamaan siitä, että oli rikkonut valallisen velvollisuutensa kieltäytymällä suorittamasta hänelle kuuluvaa tehtävää. Jos sir Andrew Flack olisi toipunut siitä vilustumisesta, joka vei hänet hautaan kuukautta aikaisemmin, niin master Baine olisi suoriutunut varsin helposti häneen kohdistetusta syytöksestä. Mutta nyt, kun hän tehosti nimenomaista varmaa tietoansa ja kertoi, kuinka he olivat tarkastaneet sir Oliverin hänen vapaaehtoisesti siihen suostuessaan, hänen todistukselleen ei annettu mitään arvoa. Otaksuttiin vain, että hän veltosti velvollisuuttaan täytettyään ja yrittäessään välttää huolimattomuutensa pahoja seurauksia keksi tuollaisen verukkeen. Se seikka, että hän mainitsi todistajanaan jo manalle menneen henkilön, oli omansa lujittamaan tuota vakaumusta hänen tuomareissaan. Hänet erotettiin virasta ja tuomittiin suuriin sakkoihin, ja siihen asia päättyi, sillä kadonneen sir Oliverin jälkien selville saamista varten toimeenpantu ajojahti jäi kerrassaan tuloksettomaksi.

Master Lionel alkoi siitä päivästä lähtien elää uutta elämää. Koska hän yleisen käsityksen mukaan oli vaarassa joutua kärsimään veljensä rikoksista, kaikki paikkakunnan asukkaat päättivät mahdollisuuden mukaan auttaa häntä taakkansa kantamisessa. Erinomaisesti korostettiin sitä seikkaa, ettei hän todellisuudessa ollutkaan kuin sir Oliverin velipuoli; olipa eräitä vieläkin ystävällisempiä, jotka arvelivat, ettei hän kukaties ollut velipuolikaan, koska sopi pitää luonnollisena, että Ralph Tressilianin toinen puoliso oli kostanut miehensä inhottavan uskottomuuden mitaten samalla mitalla. Tätä myötätuntoista liikettä johti sir John Killigrew, ja se levisi niin nopeasti ja voimallisesti, että master Lionel pian melkein varmasti uskoi sen täysin ansainneensa. Niin hän alkoi nauttia suosiota seudulla, joka aikaisemmin oli osoittanut melkein yksinomaan vihamielisyyttä Tressilianin suvun miehille.

Kahdeksas luku.

ESPANJALAINEN.

Jouduttuaan Biskajan lahdella myrskyyn, jonka vanha tukeva tynnyri kesti hämmästyttävän hyvin, Pääsky kiersi Cap Finisterren ja pääsi siten myrskystä rauhaan, lyijynkarvaisen taivaan alta ja pilvenkorkuisesta aallokosta aurinkoiseen seesteiseen tyveneen. Se oli kuin siirtymistä talvesta kevääseen, ja alus lipui nyt tiukasti tuuleen käännettynä hieman vasempaan kallistuneena.

Master Leigh ei ollut suinkaan aikonut purjehtia niin kauas tekemättä sovintoa vankinsa kanssa. Mutta tuuli oli ollut hänen aikomuksiaan voimakkaampi, ja hänen oli täytynyt kiitää sen edellä ja painua etelään, kunnes sen raivo laantui. Niin tapahtui — ja kuten tulemme näkemään, ihmeellisesti master Lionelin eduksi — että laivurin täytyi odottaa, kunnes he olivat saapuneet Portugalin rannikolle — mutta kauas merelle, sillä Portugalin rannikko ei ollut siihen aikaan ollenkaan terveellinen englantilaisille merimiehille — ennenkuin voi kutsua sir Oliverin puheilleen.

Kapteeni istui pienessä hytissään aluksen perässä likaisen pöydän ääressä, jonka yläpuolella riippuva lamppu heilui laivan hiljaista keinuntaa noudattaen. Hän poltti kehnoa tupakkaa, jonka savu leijui sakeana pienen suojan ilmassa, ja hänellä oli konjakkipullo vieressään.

Hänen siinä istuessaan koko mahdikkuudessaan tuotiin sisään sir Oliver, jonka kädet olivat yhä vielä selän taa sidotut. Hän oli laiha, silmät olivat syvällä kuopissaan, ja leuassa versoi viikkoinen parta. Hänen vaatteensakin olivat vielä siinä epäjärjestyksessä, johon olivat taistelussa joutuneet, ja sitäkin enemmän rypistyneet, kun hän ei ollut voinut niitä riisua koko aikana.

Sir Oliver oli niin kookas, ettei voinut mitenkään seisoa suorana matalakattoisessa hytissä, ja hänelle siirsi tuolin eräs laivan miehistöön kuuluva hirtehinen, joka oli noutanut hänet kannen alta.

Hän istuutui aivan välinpitämättömänä ja tuijotti tyhjin katsein laivuriin. Master Leigh, joka oli odottanut kiukunpurkausta, oli hieman pettynyt kohdatessaan sellaista merkillistä tyyneyttä. Hän lähetti pois ne kaksi merimiestä, jotka olivat sir Oliverin tuoneet, sulki heidän lähdettyään hytin oven ja virkkoi vangilleen, punaista partaansa sivellen:

»Sir Oliver, teitä on kohdeltu ylen kehnosti.»

Auringonvalo virtasi sisään luukusta valaisten sir Oliverin ilmeettömät kasvot.

»Oliko tarpeen tuoda minut tänne kertoaksesi minulle tuon, sinä konna», vastasi hän.

»Eipä niinkään», virkkoi master Leigh. »Mutta minulla on vielä jotakin lisättävää. Te luulette, että olen tehnyt teille huonon palveluksen. Se luulonne tekee minulle vääryyttä. Minun avullani te opitte erottamaan todelliset ystävänne salaisista vihamiehistänne; tästä lähtien tiedätte, kehen luottaa, ketä epäillä.»

Sir Oliver tuntui hiukan kohentuvan välinpitämättömyydestään, tuon konnan hävyttömyyden ärsyttämänä. Hän ojensi säärensä ja hymyili happamesti.

»Voi käydä vielä niin, että väitätte minun olevan teille kiitollisuudenvelassa», sanoi hän.

»Te väitätte vielä itse niin», vakuutti hänelle kapteeni. »Tiedättekö, mitä minun käskettiin teille tehdä?»

»En totisesti tiedä enkä haluakaan tietää», kuului hämmästyttävä, väsyneellä äänellä lausuttu vastaus. »Jos aiotte kertoa asiasta minun huvikseni, pyydän teitä luopumaan vaivannäöstä.»

Tuo vastaus ei kapteenia auttanut. Hän tuprutti hetken piippuaan.

»Minua pyydettiin», sanoi hän sitten, »viemään teidät Berberian rannikolle ja myymään teidät sinne maurilaisten orjaksi. Olin suostuvinani tehtävään voidakseni teitä palvella.»

»Tuhat tulimmaista!» sadatti sir Oliver. »Te menette teeskennellessänne merkillisen pitkälle.»

»Sää on minua vastustanut. Aikomukseni ei ollut tulla näin kauas etelään kanssanne. Mutta myrsky ajoi meidät tänne. Nyt se on ohi, ja jos lupaatte olla esittämättä mitään syytöstä minua vastaan ja hieman hyvittää sitä vahinkoa, jonka joudun kärsimään poiketessani ohjelmastani ja menettäessäni lastin, jonka ajattelin saavani, käännän aluksen ja vien teidät takaisin kotiin viikon kuluessa.»

Sir Oliver silmäili häntä ja hymyili vihaisesti. »Millainen konna olettekaan, kun ette voi pitää kenellekään antamaanne sanaa!» huusi hän. »Ensin otatte vastaan rahoja viedäksenne minut pois, ja sitten pyydätte rahoja minulta luvaten viedä minut takaisin.»

»Te teette minulle vääryyttä, sir, vannon, että teette vääryyttä! Minä voin pitää sanani, kun kunnialliset miehet pitävät minua palveluksessaan, ja teidän pitäisi se tietää, sir Oliver. Mutta se, joka pitää konnalle antamansa sanan, on hölmö — ja se en ole minä, kuten myös tietänette. Minä olen suostunut tähän asiaan, jotta eräs konna tulisi paljastetuksi ja hänen aikeensa estyisivät ja lisäksi saadakseni hieman hyötyä tästä aluksestani. Minä puhun teille avoimesti, sir Oliver. Sain veljeltänne suunnilleen kaksisataa puntaa rahassa ja koruina. Antakaa te saman verta, niin —»

Mutta samassa oli sir Oliverin välinpitämättömyys kuin pois pyyhkäisty. Se valahti hänestä kuin vaate, ja hän istui eteenpäin kumartuneena, valppaana ja hieman kiukkuisenkin näköisenä.

»Mitä sanotkaan?» huusi hän, äänessä viiltävä sävy.

Kapteeni katsoa tuijotti häneen unohtaen piippunsa. »Minä sanon, että jos tahdotte maksaa minulle saman summan, jonka veljenne maksoi minulle, jotta toimittaisin teidät pois —»

»Veljeni?» ärjyi ritari. »Sanotko veljeni?»

»Sanon. Minä sanon: teidän veljenne.»

»Master Lionel?» kysyi toinen vielä.

»Onko teillä joku toinenkin veli?» kysyi master Leigh.

Molemmat olivat hetken vaiti, ja sir Oliver tuijotti eteensä, pää hartioiden väliin painuneena. »Malttakaahan», virkkoi hän vihdoin. »Sanotteko veljeni Lionelin maksaneen teille, jotta kuljettaisitte minut pois — sanalla sanoen, että minun oloni tässä alusrähjässänne johtuu hänestä?»

»Ketä muuta olettekaan epäillyt? Vai luulitteko minun tehneen sen omaksi huvikseni?»

»Vastatkaa minulle», huusi sir Oliver siteissään vääntelehtien.

»Olen jo vastannut teille useat kerrat. Mutta koska teidän näkyy olevan
vaikea asiaa tajuta, sanon vielä kerran, että veljenne, master Lionel
Tressilian, maksoi minulle kaksisataa puntaa, jotta kuljettaisin teidät
Berberiaan ja myisin sinne orjaksi. Onko asia nyt riittävän selvä?»

»Yhtä selvä kuin valheellinen. Sinä valehtelet, koira!»

»Hiljemmin, hiljemmin!» virkkoi master Leigh hyvätuulisesti.

»Minä sanon, että valehtelet!»

Master Leigh silmäili häntä hetken. »Siltäkö taholta tuulee!» sanoi hän vihdoin, nousi sitten sanaakaan virkkaamatta ja meni hytin seinällä olevan kirstun luo. Hän avasi sen ja otti sieltä nahkakukkaron. Siitä hän veti esiin kahmalollisen jalokiviä. »Ehkäpä tunnette joitakin näistä», sanoi hän. Veljenne antoi ne minulle, kun hänellä ei ollut täyttä kahtasataa puntaa rahassa. Katsokaa niitä.»

Sir Oliver tunsi erään sormuksen ja pitkän päärynänmuotoisen helmen, joka oli ollut hänen veljensä korvarenkaassa, tunsi erään medaljongin, jonka oli lahjoittanut Lionelille kaksi vuotta sitten, ja tunsi vähitellen kaikki hänen eteensä levitetyt korut.

Hänen päänsä painui rinnalle, ja hän istui siinä hetken aikaa kuin huumautuneena. »Hyvä Jumala!» huokasi hän vihdoin onnetonna. »Kuka siis onkaan minulle vielä jäänyt! Lionelkin! Lionel!» Nyyhkytys värisytti hänen jykevää varttansa. Pari kyyneltä virtasi vitkalleen hänen laihoille kasvoilleen ja katosi hänen leukansa parransänkeen. »Minä olen kirottu!» sanoi hän.

Ellei tuollaista eittämätöntä todistusta olisi ollut, hän ei olisi missään tapauksessa suostunut asiaa uskomaan. Siitä hetkestä, jona hänen kimppuunsa oli hyökätty Godolphinin kartanon portilla, hän oli otaksunut sen Rosamundin työksi, ja hänen turtumuksensa oli johtunut ajatuksesta, että Rosamund oli sallinut harhaluulonsa ja vihansa johtaa itsensä niin pitkälle. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt sitä, että mistress Rosamund oli kutsunut hänet puheilleen, kuten Lionel oli kertonut. Ja samoinkuin hän uskoi menneensä Godolphinin kartanoon Rosamundin kutsumana, samoin hän päätteli, että se, mitä siellä oli tapahtunut, oli tapahtunut Rosamundin neuvosta vastaukseksi siihen, että hän oli edellisenä päivänä väkisin pyrkinyt hänen puheilleen, ja sen takeeksi, ettei sellaista milloinkaan enää sattuisi.

Tuo vakaumus oli ollut hänelle katkera kalkki; se oli ikäänkuin tylsentänyt hänen aistinsa saattaen hänet sellaiseen välinpitämättömyyden tilaan, jossa tuntui aivan yhdentekevältä, millainen kohtalo oli häntä odottamassa. Mutta se ei sittenkään ollut niin katkera kalkki kuin tämä uusi tieto. Rosamundilla oli joka tapauksessa jonkinlaista aihetta vihaan, joka oli tullut hänen entisen rakkautensa sijaan. Mutta mitä syytä voikaan olla Lionelilla? Millaisia vaikuttimia saattoikaan olla sellaiseen menettelyyn, lukuunottamatta sitä luonnotonta inhottavaa itsekkyyttä, joka kenties tavoitteli varmuutta siitä, ettei syyllisyys Peter Godolphinin surmaan siirtyisi pois niiltä hartioilta, jotka sitä viattomasti kantoivat, ja katalasti halusi hyötyä poistamalla tieltään miehen, joka oli ollut hänen veljensä, isänsä ja kaikkensa?

Sir Oliver tunsi kauhun ruumistaan värisyttävän. Se oli uskomatonta, mutta sittenkin epäilemättä totta. Lionel oli näin korvannut kaiken sen rakkauden, jota hän oli hänelle osoittanut, kaiken sen uhrautumisen, jonka nojalla hän oli veljeä suojellut. Vaikka koko maailma olisi noussut häntä vastaan, hän olisi yhä uskonut Lionelin pysyneen uskollisena, ja tuo vakaumus olisi epäilemättä luonut häneen hiukan rohkeutta. Mutta nyt…Hänen yksinäisyydentuntonsa, se tunto, että hän oli joutunut kaikkien hylkäämäksi, vaikutti häneen ylen valtavasti. Sitten syntyi hänen murheestaan hitaasti vihankauna, ja kerran synnyttyään se nopeasti kasvoi, kunnes täytti hänen koko mielensä ja sysäsi vuorostaan syrjään kaiken muun. Hän nojasi taaksepäin suurta päätään, ja hänen veristävät, säihkyvät silmänsä suuntautuivat kapteeniin, joka nyt kirstulla istuen tarkasteli häntä tyynesti ja odotti hänen toipumistaan siitä mielenjärkytyksestä, jonka äskeinen tiedonanto oli aiheuttanut.

»Kuulkaa, master Leigh», kysyi hän, »mitä vaaditte, jos viette minut takaisin Englantiin?»

»Niin, mitä arvelette, sir Oliver», virkkoi kapteeni, »minun nähdäkseni olisi paikallaan sama hinta, jonka sain teidän tänne tuomisesta. Toinen tavallaan pyyhkisi pois toisen.»

»Saatte summan kaksinkertaisena, jos viette minut takaisin
Trefusis-niemeen», kuului nopea vastaus.

Kapteenin pienet silmät välähtivät, ja hänen tuuheat kulmakarvansa koskettivat toisiaan hänen rypistäessään otsaansa. Suostuminen tapahtui liian kerkeästi. Siinä piili kavaluutta pohjalla, jos hän ollenkaan tunsi ihmisten luontoa,

»Mitä pahaa juonta haudottekaan?» kysyi hän ivallisesti.

»Pahaa juonta? Sinunko varallesi, mies?» Sir Oliver nauroi käheästi. »Tuhat tulimmaista, sinä roisto, luuletko minun ajattelevan itseäsi tässä asiassa tai ajatteletko mielessäni olevan sijaa niin mitättömälle vihalle tuon toisen rinnalla?»

Hän puhui totta. Lioneliin kohdistuva vihanpuuska oli tosiaankin niin ehdoton, ettei hän voinut ollenkaan ajatella tuon konnamaisen merimiehen osuutta asiassa.

»Annatteko minulle sananne?»

»Sanani? Mitä joutavia, mies! Olenhan sen jo antanut. Minä vannon maksavani sinulle mainitsemani summan, kun lasket minut jälleen maihin Englannissa. Riittääkö se? Siinä tapauksessa leikkaa siteeni ja tee loppu nykyisestä olostani.»

»Olen tosiaankin iloinen saadessani olla tekemisissä niin järkevän miehen kanssa! Te suhtaudutte asiaan niinkuin pitääkin. Näettehän, että olen tehnyt, mitä olen tehnyt, vain virkani puolesta, olen toiminut välikappaleena, ja häpeä on sen, joka on minut tähän tekoon pestannut.»

»Niin, sinä olet pelkkä ase, likainen ase, kullalla silaeltu, et mitään muuta. Se myönnettäköön. Leikkaa siteeni, Jumalan nimessä! En halua olla kauemmin sidottuna kuin salvokukko.»

Kapteeni veti puukkonsa, siirtyi sir Oliverin luo ja katkaisi hänen siteensä sen enempää virkkamatta. Sir Oliver nousi niin nopeasti, että löi päänsä matalaan kattoon, ja istuutui sitten jälleen. Samassa kuului ulkoa ja yläpuolelta huuto, joka sai laivurin siirtymään hytin ovelle. Hän tempasi sen auki ja laski siten savun ulos ja päivänpaisteen sisään. Sitten hän astui peräkannelle, ja sir Oliver, joka käsitti olevansa oikeutettu niin tekemään, seurasi häntä.

Alhaalle, keskikannelle, oli kerääntynyt pieni joukko merimiehiä alihangan puolelle katselemaan ulos merelle, keulakannella oli toinen samanlainen joukko, ja kaikki katselivat jännittyneinä eteenpäin ja kohti maata. He olivat Cap da Rocan kohdalla, ja huomatessaan kuinka paljon lähemmäksi rannikkoa alus oli joutunut siitä, kun hän oli viimeksi suuntaa määrännyt, kapteeni Leigh kirosi julmasti ruorissa olevaa perämiestään. Heidän etupuolellaan alihangan puolella ja Tajon suulla, josta oli merelle tullut — se oli epäilemättä ollut siellä väijymässä tällaista saalista — näkyi iso, korkeamastoinen prammipurjeilla varustettu alus, joka kiiti melkein tuulen edellä kaikki purjeet levitettyinä.

Tiukasti tuuleen suunnattu Pääsky, jonka mesaani- ja märssypurjeet olivat reivatut, kulki korkeintaan yhden solmuvälin espanjalaisen edetessä viisi — sen lähtösataman nojalla voi näet varmasti päätellä, että se oli espanjalainen alus.

»Alemmas tuuleen!» komensi kapteeni, hyppäsi ruoriin ja sysäsi kyynäspäällään peränpitäjän syrjään niin kiivaasti, että hän oli hoipertua kumoon.

»Itsehän suunnan määräsitte», huomautti mies.

»Sinä taitamaton hölmö», ärjyi laivuri. »Minä käskin sinua pysyttelemään samassa etäisyydessä rannikolta. Jos maa tulee tuijottaa meitä vastaan, onko meidän pidettävä suoraa suuntaa, kunnes siihen törmäämme?» Hän pyörähdytti ruoria ja käänsi aluksen tuuleen. Sitten hän jälleen jätti peräsimen miehen huostaan. »Tuohon suuntaan», käski hän, huusi komentosanoja mennessään ja siirtyi itse katsomaan, että niitä noudatettiin. Miehiä juoksi ruoritaljojen luo hänen käskyjään noudattaen, toiset kapusivat parvina purkamaan prammipurjeiden reivejä, toiset taas kiiruhtivat peräpuolelle tekemään samoin mesaanipurjeille, ja pian viiletti alus viheriässä vedessä, kaikki purjeet ylhäällä, suunnaten kulkunsa suoraan ulapalle.

Sir Oliver silmäili peräkeulasta espanjalaista. Hän huomasi sen kääntävän kompassipiirun verran ylähangan puolelle ja suuntaavan kulkunsa niin, että voisi katkaista heiltä tien. Vaikka se siten joutui tiukemmin tuuleen kuin Pääsky, se kuitenkin yhä saavutti kapteeni Leigh'n alusta, koska sen purjepinta oli melkoista suurempi.

Laivuri tuli takaisin perään ja seisoi siinä alakuloisesti katsellen toisen aluksen lähenemistä, kiroten itseään, kun oli purjehtinut sellaiseen satimeen ja vielä tuimemmin kiroten perämiestään.

Sillävälin sir Oliver tarkasteli Pääskyn asestusta, mikäli se oli nähtävissä ja ihmetteli itsekseen, millaiset varustukset mahtoivat olla alhaalla keskikannella. Hän esitti kapteenille asiaa koskevan kysymyksen, huolettomasti, ikäänkuin olisi ollut pelkkä sivustakatselija eikä olisi ollenkaan ajatellut omaa asemaansa aluksessa.

»Kiidättäisinkö minä tässä hankamyötäiseen, jos alukseni olisi asianmukaisesti varustettu?» urahti Leigh. »Olenko minä se mies, joka pakenee espanjalaista? Tahdon vain houkutella sen kyllin kauas rannikolta.»

Sir Oliver ymmärsi eikä virkkanut enää mitään. Hän huomasi keskikannella joukon miehiä, kantamuksinaan entraushakoja ja muita pieniä aseita, jotka he sijoittivat ison maston juurelle. Sitten juoksi tykkimies, tanakka mustanpuhuva veikko, jonka yläruumis oli paljas ja jolla oli haalistunut huivi turbaanin tavoin pään ympärille käärittynä, ylähangan puolella sijaitsevan messinkitykin luo muutamien apulaistensa seuraamana.

Master Leigh lähetti erään toisen miehen peränpitäjän sijaan, jonka käski mennä keulakannelle järjestämään kuntoon toista tykkiä.

Sitten kilpa-ajo jatkui vähän aikaa espanjalaisen yhä lyhentäessä välimatkaa ja rannikon häipyessä taakse, kunnes se oli pelkkä himmeä viiva kimaltelevan meren rajalla. Yhtäkkiä tupsahti espanjalaisen kupeesta pieni valkoinen savupilvi, vähän myöhemmin kuului tykinlaukaus, ja sitten putosi kuula kaapelinmitan päähän Pääskyn keulasta.

Ruskeapintainen tykkimies seisoi perässä sytytin kädessään, valmiina vastaamaan, kunhan kapteeni antaisi määräyksen. Keskikannelta tuli hänen apulaisensa ilmoittamaan kaiken olevan kunnossa ja saamaan käskyjä.

Espanjalainen ampui toisen laukauksen, jälleen lähelle Pääskyn keulalaitaa.

»Selvä kehoitus», virkkoi sir Oliver, »purjeet pakkiin!»

Kapteeni murahti punaiseen partaansa, »Sen luodit kantavat kauemmaksi kuin useimpien espanjalaisten», sanoi hän. »Mutta en tahdo vielä tuhlata ruutia. Meillä ei ole sitä liikaa.»

Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun tuli kolmas laukaus. Päiden päältä kuului ankara rasahdus, ja sitten putosi rymisten kannelle iso märssyraaka iskien pari miestä kuoliaaksi. Taistelu oli ilmeisesti käynnissä. Mutta kapteeni Leigh ei pitänyt turhaa kiirettä.

»Ei vielä!» huusi hän tykkimiehelle, joka heilutti sytytintään valmiina laukaisemaan.

Alus kulki nyt, isonmaston kärsittyä vaurion, entistä hitaammin, ja espanjalainen läheni nopeasti. Vihdoin kapteeni katsoi sen saapuneen kyllin lähelle ja lausui kiroten komentosanan. Pääsky laukaisi ensimmäisen ja viimeisen kerran tässä taistelussa. Huumaavan pamahduksen jälkeen sir Oliver näki tukehduttavan savun läpi, että espanjalaisen korkea keula oli puhjennut.

Master Leigh kirosi tykkimiestään, joka oli tähdännyt liian korkealle. Sitten hän käski perämiestä laukaisemaan tykin, joka oli hänen hoidossaan. Toisen laukauksen piti olla merkkinä keskikannelta tuiskattavaan yhteislaukaukseen. Mutta espanjalainen oli sukkelampi. Pääskyn komentajan parhaillaan antaessa merkkiä espanjalaisen kylki leiskahti koko pituudeltaan tuleen ja savuun.

Pääsky huojahteli saamastaan iskusta, kohosi hetkeksi oikeaan asentoon ja kallistui sitten arveluttavasti alihangan puolelle.

»Tuhannen helvetti!» ulvahti Leigh. »Se on saanut vuodon!» Sir Oliver näki espanjalaisen taas väistyvän, ikäänkuin tyytyväisenä tekoonsa. Perämiehen tykin laukaisemisesta ei tullut mitään, ja lähettämättä jäi yhteislaukauskin. Äkkinäinen kallistuminen oli kääntänyt ampuma-aukot merenpintaa kohti; kolmen minuutin kuluessa ne olivat sen tasossa. Pääsky oli saanut surmaniskunsa ja oli uppoamassa.

Iloiten siitä, ettei alus kyennyt enää tekemään mitään vahinkoa, espanjalainen luovi sen läheisyydessä odottaen varmaa lopputulosta ja aikoen poimia mahdollisimman paljon orjia katolisen majesteetin kaleereihin Välimerelle.

Niin toteutui Lionelin sir Oliverille suunnittelema kohtalo, ja siihen joutui ottamaan osaa myöskin master Leigh, rahalla ostettu veikko, joka ei suinkaan ollut ottanut mitään sellaista laskuihinsa.