II
KUNINKAAN TOIVOMUKSET
Aamu oli käsissä, ennenkuin kaikki olivat poistuneet luotani, sillä vieraistani oli kymmenkunta jäänyt pelaamaan korttia toisten lähtiessä.
Kun heistä viimeinen oli hoippuroinut portaita alas ja minä olin käskenyt unisen lakeijan sammuttaa kynttilät, kutsuin Ganymedeksen näyttämään minulle tulta mennessäni vuoteeseen ja auttamaan minua riisuutumaan. Hänen oikea nimensä oli Rodenard; mutta ystäväni La Fosse oli mytologisessa innossaan antanut hänelle jumalien juomankantajan mukaan nimen Ganymedes, joka oli sitten jäänyt pysyväiseksi. Hän oli nelikymmenvuotias mies, ollut lapsesta saakka isäni palveluksessa, ja sittemmin oli hänestä tullut intendenttini, faktoottumini, taloudenhoitajani ja sekä Pariisissa että Bardelysissä olevien palvelijoitteni ja omaisuuteni ylivalvoja.
Auttaessaan sinä yönä minua riisuutumaan hän oli hyvin surullisen näköinen.
»Armollinen herra aikoo lähteä Languedociin?» hän kysyi murheellisesti. Hän nimitti minua aina siten kuten kaikki muutkin Bardelysissä syntyneet palvelijani.
»Veitikka, sinä olet kuunnellut», toruin minä.
»Mutta, monseigneur», selitti hän, »kun herra kreivi de Chatellerault esitti vetonsa —»
»Enkö ole sanonut teille, Ganymedes, että sattuessanne olemaan ystävieni joukossa teidän ei pidä kuulla muuta kuin mitä teille lausutaan eikä nähdä muuta kuin täyttämistä kaipaavat lasit? Mutta nyt! Me aiomme lähteä Languedociin. Entä sitten?»
»Kerrotaan, että sota voi puhjeta millä hetkellä hyvänsä», hän valitteli, »että herra herttua de Montmorency saa apuvoimia Espanjasta ja että hän aikoo ryhtyä puoltamaan Monsieurin [Isolla alkukirjaimella kirjoitettu Monsieur tarkoittaa kuninkaan veljeä, Orleansin herttuaa. Suom. muist.] asiaa ja maakuntansa oikeuksia hänen ylhäisyytensä kardinaalin valtapyyteitä vastaan.»
»Vai niin! Tuleeko meistä poliitikkoja, Ganymedes? Ja mitä tuo kaikki meitä liikuttaa? Jos olisitte kuunnellut tarkkaavammin, olisitte saanut tietää, että menemme Languedociin etsimään itsellemme puolisoa emmekä välitä mitään kardinaaleista ja herttuoista. Ja nyt tahdon nukkua, ennenkuin aurinko nousee.»
Seuraavana aamuna olin kuninkaan aamuvastaanotolla ja pyysin hänen majesteetiltaan poistumislupaa. Mutta kuullessaan, että aioin lähteä Languedociin, hän rypisti kysyvästi otsaansa. Hänen veljensä oli jo antanut hänelle varsin paljon huolta siinä maakunnassa. Selitin hänelle meneväni kosimaan, ja kun kaikki salailu tuntui minusta vaaralliselta, sillä se olisi vain saattanut ärsyttää häntä, kun hän myöhemmin saisi tietää naisen nimen, mainitsin hänelle — virkkamatta kuitenkaan mitään vedosta — että toivoin voivani tehdä neiti de Lavédanista markiisittareni.
Hänen otsansa painui entistä syvempiin ryppyihin ja hänen ilmeensä kävi synkemmäksi. Tavallisesti hän ei luonut minuun sellaisia silmäyksiä, jollaisen nyt kohtasin hänen väsyneistä silmistään, sillä Ludvig kolmastoista piti minusta paljon.
»Tunnetteko tämän naisen?» kysyi hän terävästi.
»Vain nimeltä, teidän majesteettinne.»
Sen kuullessaan hän kohautti hämmästyneenä kulmakarvojaan.
»Vain nimeltä? Ja aiotte mennä häntä kosimaan? Mutta, Marcel, ystäväni, te olette varakas mies — Ranskan rikkaimpia. Te ette voi olla onnenonkija.»
»Sire», vastasin, »tästä naisesta, hänen kauneudestaan ja hyveistään puhutaan hyvin ylistelevästi, ja se on antanut minulle aihetta luulla, että hänestä tulisi minulle erinomainen chatelaine. Olen saavuttanut sellaisen iän, jolloin on hyvä mennä naimisiin; onhan myöskin teidän majesteettinne usein siitä minulle huomauttanut. Ja minusta tuntuu, ettei koko Ranskassa ole toista naista, joka olisi enemmän tavoittamisen arvoinen. Suokoon taivas, että hän antaa myöntävän vastauksen kosintaani!»
»Pidättekö minusta hiukan, Marcel?» kysyi kuningas ominaiseen liikuttavan väsyneeseen tapaansa.
»Sire», huudahdin ihmetellen, mihin tämä kaikki tähtäsi, »tarvitseeko minun sitä vakuuttaa?»
»Ei», vastasi hän kuivasti, »te voitte todistaa sen. Todistakaa se luopumalla tästä languedocilaisesta kosioretkestä. Minulla on omat syyni, järkevät, poliittisesti tärkeät syyt. Haluaisin, että neiti de Lavédan menisi avioliittoon erään toisen miehen kanssa. Sitä toivon, Bardelys, ja odotan, että minua totellaan.»
»Sire», lausuin, taivuttaen masentuneena päätäni, »minua pahoittaa suuresti se seikka, että taipumukseni ovat ristiriidassa teidän toiveittenne kanssa, mutta minun täytyy toivoa anteeksiantoa teidän hyvyydeltänne ja lempeydeltänne, jos tunteeni ovat niin pakottavan voimakkaat, etten voi nyt perääntyä.»
Hän tarttui rajusti käsivarteeni ja katsoi terävästi minua silmiin.
»Uhmailetteko minulle, Bardelys?» hän kysyi suuttuneesti.
»Jumala minua siitä varjelkoon, sire!» vastasin nopeasti. »Noudatan vain sallimuksen tahtoa.»
Hän oli jonkun aikaa vaiti kuten henkilö, joka tahtoo hillitä itseään, ennenkuin puhuu mistään. Tiesin, että monet silmät tarkkasivat meitä, ja useat saapuvillaolijoista lienevät ajatelleet, että Bardelysia odotti sama kohtalo, joka edellisenä päivänä oli tullut hänen kilpailijansa Chatelleraultin osaksi. Vihdoin hän taaskin seisahtui vierelleni.
»Marcel», hän sanoi, mutta vaikka hän käyttikin sitä nimeä, oli hänen äänessään tyly sointu, »menkää kotiinne ja miettikää sitä, mitä olen teille puhunut! Jos pidätte arvossa suosiotani, jos tahdotte säilyttää ystävyyteni, niin luopukaa aikomastanne kosiomatkasta. Mutta jos itsepintaisesti pidätte oman päänne, niin teidän ei tarvitse palata. Ranskan hovissa ei ole tilaa sellaisille herrasmiehille, jotka ovat palvelleet vain huulillaan, eikä sellaisille hovimiehille, jotka niskuroivat kuningastaan vastaan.»
Se oli hänen viimeinen sanansa. Vastausta odottamatta hän pyörähti kantapäillään ympäri, ja hetkistä myöhemmin näin hänen syventyneen keskusteluun St. Simonin herttuan kanssa.
Käännyin huokaisten poispäin, sillä kaikista hänen heikkouksistaan ja kehnoudestaan huolimatta pidin tästä kardinaalin taluttamasta kuninkaasta ja olisin tarpeen vaatiessa ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Mutta tässä asiassa — niin, mielestäni oli siinä kysymyksessä kunniani, ja minun oli mahdoton peräytyä muutoin kuin maksamalla vetoni ja tunnustamalla hävinneeni.