III
RENÉ DE LESPERON
Lähdin matkaan samana päivänä. Sillä kun kuningas vastusti aiettani ja kun tiesin, kuinka jyrkkiin toimenpiteisiin hän helposti turvautui toteuttaakseen tahtonsa, niin minua pelotti, että hän saattaisi keksiä jonkun keinon estääkseen lopullisesti retkeni siinä tapauksessa, että vitkastelisin.
Matkustin vaunuilla, saattajinani kaksi lakeijaa ja parikymmentä minun liveriini puettua, aseistettua miestä, joita kaikkia komensi Ganymedes. Tämä itse ajoi toisissa vaunuissa, mukanaan pukuvarastoni ja matkatarpeet. Olimme komea, melkein kuninkaallinen cortège kulkiessamme Enfer-katua pitkin ja poistuessamme Pariisista Orleans-portin kautta, lähtien etelään vievälle tielle. Seurueemme oli todella niin komea, että mieleeni välähti kuninkaan mahdollisesti saavan siitä kuulla ja lähettävän väkeä noutamaan minut takaisin, koska hän tiesi, minne olin menossa. Sitä välttääkseni päätin poiketa suunnastani, ja käännyimme itäänpäin Touraineen. Pont-le-Ducissa, lähellä Toursia, oli minulla serkku, varakreivi d'Amaral, ja hänen linnaansa saavuin kolmantena päivänä Pariisista lähdettyäni.
Koska minua olisi kaikkein viimeiseksi osattu etsiä tästä paikasta, jos minua yleensä haluttiin etsiä, jäin serkkuni vieraaksi viideksitoista päiväksi. Siellä ollessani saimme hälyttäviä tietoja etelästä; Languedocissa oli alkanut kapina herttua de Montmorencyn johdolla. Kun niin ollen menin sanomaan jäähyväisiä Amaralille, niin hän, tietäen minun aikovan Languedociin, koetti hartaasti pidättää minua luonaan siihen asti, kunnes kuulisimme, että mainittuun maakuntaan oli palautettu rauha ja järjestys. Mutta minä en pitänyt kapinaa vaarallisena ja pysyin tiukasti lähtöpäätöksessäni.
Ganymedes, joka viime vuosina viettämänsä ylellisen, mukavan elämän johdosta oli komeista kerskailuistaan huolimatta alkanut tuntea ankaraa vastenmielisyyttä kaikkea sodankäyntiä ja kiihoittavia seikkailuja vastaan, rukoili minua huolehtimaan turvallisuudestani ja makailemaan rauhallisesti Montaubanissa, kunnes maakunnan olot tasaantuisivat.
»Se seutu on kapinan liesi», hän intti. »Jos nuo chouanit vain saavat tietää, että olemme Pariisista ja kuulumme kuninkaan puolueeseen, niin totisesti katkaistaan kurkkumme. Koko niillä mailla ei ole ainoatakaan talonpoikaa — tuskinpa yhtään ainoata ihmistä — joka ei olisi punainen orleanisti, kardinaalin vastustaja ja paholaisen ystävä. Ajatelkaa toki, monseigneur. Matkan jatkaminen tällä hetkellä olisi salamurhan uhmailemista.»
»No sitten me uhmailemme sitä», virkoin kylmästi. »Käske miesten satuloida ratsunsa!»
Juuri kun lähdimme liikkeelle, kysyin häneltä, tunsiko hän Lavédaniin vievän tien. Tuo valehteleva pelkuri vastasi tuntevansa. Nuoruudessaan hän lienee sen tuntenut, mutta seutu oli kenties senjälkeen muuttunut siksi paljon, että hän meni ymmälle. Tahi mahdollisesti pelko pimitti hänen järkensä ja narrasi hänet mieluummin valitsemaan turvalliselta kuin oikealta tuntuvan tien. Sen vain tiedän, että vaununi illansuussa pysähtyivät horjahtaen, ja kun kurkistin ulos, näin vastassani vapisevan taloudenhoitajani, jonka kasvot hohtivat kalpeina hänen takkinsa palttinaisen kauluksen yläpuolella vallitsevasta hämärästä.
»Miksi pysähdyimme, Ganymedes?» tiedustin.
»Monseigneur», änkytti hän, alkaen puhuessaan vapista entistä kovemmin ja katsellen minua silmiin surkean ja masentuneen näköisenä, »pelkään, että olemme eksyksissä.»
»Eksyksissä?» kertasin. »Mitä puhelet? Onko minun nukuttava vaunuissa?»
»Voi, monseigneur, olen tehnyt parhaani —»
»Mitä? Varjelkoon Jumala meitä pahimmastasi!» ärähdin. »Avaa minulle ovi!»
Laskeuduin maahan ja silmäilin ympärilleni. Totisesti ei henkipalvelijani olisi voinut rangaistuksen uhallakaan löytää autiompaa eksymispaikkaa. Eteeni levisi kalpea, karu maisema — jollaista olisin tuskin uskonut olevan koko tässä kauniissa maakunnassa — näyttäen kenties nyt vielä tavallista kolkommalta sentähden, että sen yllä leijaili sakeaa iltausvaa. Kaukana oikealla puolellamme osoitti himmeästi ruskottava taivas läntistä suuntaa, ja edestämme erotin Pyreneitten hämärät piirteet. Ne nähdessäni pyörähdin ympäri ja tartuin henkipalvelijaani olkapäästä.
»Oletpa sinäkin uskottu palvelija!» ärjäisin. »Kun palaamme Pariisiin — jollet sinä siihen mennessä kuole pelosta — panen sinut työhön keittiöön. Suokoon Jumala, että sinusta tulee parempi keittiöpoika kuin matkaseuraIainen!» Sitten hyppäsin tien vieressä olevan aidan yli ja lähdin reippaasti astelemaan lähellä olevaa latoa kohti, komentaen puolitusinaa miehistäni seuraamaan itseäni.
Kun vanha ravistunut ovi narahti ruostuneilla saranoillaan, kuului sisältä valitusta ja hiljaista ruohon kahinaa. Pysähdyin hämmästyneenä odottamaan, kunnes yksi miehistäni sytytti tulen muassaan tuomaansa lyhtyyn.
Sen valossa näimme säälittävän näyn rakennuksen nurkassa. Siellä virui oljilla varsin nuori, pitkä ja voimakasrakenteinen mies. Hän oli täysissä pukimissa, pitkävartiset ratsastussaappaat jalassa. Asetakki riippui hänen yllään niin löyhästi, että näytti siltä kuin hän olisi koettanut riisua varustuksiaan, mutta uupunut kesken.
Ei tarvinnut olla terävä-älyinen arvatakseen, että edessämme oli yksi eilispäivänä tappiolle joutuneita sotureita, mies, joka oli ponnistanut viimeiset voimansa ja ryöminyt tänne saadakseen kuolla rauhassa. Ettei saapumisemme herättäisi hänessä pelkoa ja lisäisi siten hänen tuskiaan, polvistuin hänen viereensä veren tahraamille oljille ja nostin hänen päänsä käsivarteni varaan.
»Älkää pelätkö minua», sanoin vakuuttavasti. »Olemme ystäviä.
Ymmärrättekö?»
Hänen huulillaan väreili sekunnin ajan heikko hymy.
»Minä kuolen — eikö niin?» kysyi hän ja Ganymedes taivutti päätään äänettömänä. Poika-parka huokasi. »Nostakaa minut pystympään.» hän pyysi, ja kun se palvelus oli hänelle tehty, harhaili hänen katseensa ympäri, kunnes se osui minuun. Sitten hän virkkoi.
»Monsieur, tahdotteko tehdä minulle viimeisen palveluksen?»
»Teen sen varmasti, ystävä-rukka», vakuutin ja kumarruin hänen puoleensa.
»Olen René de Lesperon, Lesperonista, Gascognesta. Tahdotteko lähettää sanan sisarelleni — myöhemmin?»
Kumarsin päätäni virkkamatta mitään.
»Hän on ainoa omaiseni, monsieur. Mutta», hänen äänensä kävi murheelliseksi, »on vielä toinenkin, jolle pyytäisin teitä toimittamaan tiedon.» Hän nosti tuskaisasti ponnistaen kätensä rintansa tasalle. Mutta hänen Voimansa uupuivat kesken, ja hän vaipui takaisin. »En jaksa, monsieur», hän äänsi liikuttavan anteeksipyytävästi. »Katsokaa kaulastani; siellä on ketjussa muistokotelo. Ottakaa se! Ottakaa se heti, monsieur! Siellä on myöskin eräitä papereita, monsieur. Ottakaa kaikki! Tahdon nähdä ne varmasti teidän hallussanne.»
Noudatin hänen pyyntöään ja vedin hänen ihokkaansa povelta joitakuita irrallisia kirjeitä ja muistokotelon, jossa oli erään naisen pienoiskuva.
»Pyydän teitä jättämään ne kaikki hänelle, monsieur!»
»Se tehdään», vastasin syvästi liikutettuna.
»Pitäkää sitä — pitäkää sitä ylhäällä», rukoili hän äänen käydessä heikoksi. »Näyttäkää minulle kasvoja.»
Hän katseli kauan kuvaa, jota pidin hänen edessään. Vihdoin hän huokasi kuin uneksien:
»Rakas! Bien aimée!» Kyyneleitä valui verkkaisesti hänen harmaille, riutuneille kasvoilleen. »Suokaa anteeksi tämä heikkouteni, monsieur!» kuiski hän katkonaisesti. »Meidät olisi vihitty kuukauden kuluessa, jos olisin elänyt.» Lopuksi tuli nyyhkytys, ja kun hän alkoi taaskin puhua, kävi se työläämmin, ikäänkuin nyyhkytys olisi vienyt puolet hänen elinvoimiensa tähteistä. »Kertokaa hänelle, monsieur, että — kuolinhetkelläni — ajattelin häntä. Kertokaa — kertokaa hänelle — että — minä —»
»Hänen nimensä?» huudahdin peläten, että hän kuolee ehtimättä ilmoittaa sitä. »Mikä hänen nimensä on?»
Hän katseli minua, ja hänen silmänsä muuttuivat lasimaisiksi ja ilmeettömiksi. Sitten hän näytti ponnistautuvan ja toipuvan sekunniksi.
»Hänen nimensä?» mutisi hän hajamielisesti. »Hän on neiti de —»
Hänen päänsä retkahti rinnalle, kun kaula kävi äkkiä hervottomaksi. Hän vaipui Rodenardin syliin.
»Onko hän kuollut?» kysyin minä.
Rodenard nyökkäsi äänettömästi.