IV
TYTTÖ KUUTAMOSSA
En tiedä, vaikuttiko minuun ladon nurkassa viruva olento, jonka peitteeksi Rodenard oli levittänyt vaipan, vai pakottiko joku muu kohtalon viittaus minut nousemaan pystyyn ja ilmoittamaan aikovani ratsain lähteä etsimään itselleni sopivampaa majapaikkaa.
»Huomenna», käskin Ganymedestä, seisoessani valmiina hyppäämään satulaan, »on sinun muiden kanssa palattava samaa tietä takaisin, otettava selvää Lavédaniin vievästä tiestä ja seurattava minua linnaan.»
Poistuin niityltä, ratsastin takaisin päin, kunnes tulin poikkitielle, jota myöten käännyin oikealle ja lähdin ajamaan ripeätä vauhtia Pyreneitä kohti. Olin valinnut tien viisaasti, mitä todisti se seikka, että noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua saavuin pieneen Mirepoixin kylään. Pysähdyin majatalon edustalle, jonka kilvessä pöyhisteli riikinkukko — ikäänkuin purevana ivana majatalon huonoudesta, sillä se ei ollut vähääkään parempi tavallista maantien ohessa olevaa kapakkaa.
Astuessani sisälle, kuului kadulta kavioiden kopsetta, ja neljä rakuunaa kersantin johtamina ratsasti tämän Paon-majatalon ovelle. He olivat nähtävästi ratsastaneet kovasti ja pitkän matkan, sillä heidän hevosensa olivat melkein tyyten nääntyneet.
Päästyäni sisälle kutsuin isäntää ja saatuani pullon hänen parasta viiniään — taivas vahvistakoon niitä ihmisiä, joiden on pakko tyytyä hänen huonoimpaansa — ryhdyin tiedustelemaan, missä olin ja miten pääsisin Lavédaniin. Sain tietää, että se oli vain kolmen tai neljän penikulman päässä. Toisen pöydän ääressä — huoneessa oli niitä vain kaksi — seisoivat rakuunat, neuvotellen kuiskaamalla keskenään.
»Hän on kuvauksen mukainen», virkkoi kersantti, ja vaikka kuulinkin hänen sanansa, ei päähäni pälkähtänyt, että he puhuivat minusta.
»Pardieu», kirosi eräs hänen tovereistaan, »lyönpä vaikka vetoa, että hän on sama mies.»
Ja sitten, juuri kun panin merkille, että isäntä Abdon, joka myöskin oli kuullut keskustelun, silmäili minua omituisesti, astui kersantti luokseni ja kysäisi: »Mikä on nimenne, monsieur?» Loin häneen ällistyneen katseen ja kysyin sitten vuorostani:
»Mitä se teihin kuuluu?»
»Anteeksi, hyvä herra, mutta me olemme kuninkaan asialla.»
Silloin muistin, että hän oli sanonut jonkun kuvauksen sopivan minuun. Samassa välähti mieleeni, että heidät oli lähettänyt hänen majesteettinsa pakottamaan minua noudattamaan hänen toivomuksiaan ja estämään minua pääsemästä Lavédaniin. Minut valtasi heti kiihkeä halu salata, kuka olin, saadakseni jatkaa matkaani estämättä. Ensimmäiseksi juolahti mieleeni sen onnettoman vainajan nimi, jonka olin puoli tuntia sitten jättänyt latoon, ja paukautin:
»Olen herra de Lesperon, palvelukseksenne.»
Liian myöhään oivalsin tehneeni virheen. Jos olisin ajatellut maakunnan rauhattomia oloja, olisi minun mieluumminkin pitänyt arvata, että heidän asiansa olivat yhteydessä kapinan kanssa.
»Rohkea hän ainakin on», huudahti eräs ratsumiehistä, purskahtaen nauramaan. Sitten kuului kersantin ääni kylmänä ja muodollisena:
»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, vangitsen teidät.»
Hän oli tempaissut miekkansa ja sen kärki oli parin sentimetrin päässä rinnastani. Mutta huomasin, että hänen kätensä oli ojennettu aivan suoraksi, joten hänen oli mahdoton pistää äkkiä. Syöksyä tekemästä esti häntä välissämme oleva pöytä.
Tässä epätoivoisessa tilanteessa aivoni työskentelivät ripeästi, ja käsitin, että minun oli koetettava pelastautua hirveän nopeasti; hypähdin senvuoksi äkkiä taaksepäin, mutta jouduin hänen seuralaistensa syliin. Mutta liikahtaessani olin tarttunut sen tuolin jalkaan, jolla olin istunut. Kohottamalla sen iskua varten, vältin ratsumiesten otteen. Ennenkuin he ennättivät paljastaa miekkojaan, olin minä syöksynyt kuin jänis heidän välitseen kadulle. Kersantti seurasi kintereilläni, sadatellen miehiään pelottavan voimaperäisesti.
Hyppäsin tiellä niin kauaksi kuin jaksoin ja käännyin torjumaan miehen hyökkäystä. Käytin tuolia kilpenä ja väistin sillä hänen pistonsa. Pisto oli niin raju, että miekan kärki upposi puuhun ja säilä napsahti poikki, joten hänen käteensä jäi vain kahva ja lyhyt tynkä terästä.
Riensin ratsuni luokse ja keikahdin satulaan. Kiskaisin suitset niitä pitelevän poikanaskalin käsistä, painoin kannukset hevosen kupeisiin ja lasketin täyttä laukkaa katua pitkin, puristaen polvillani tiukasti ratsun kylkiä, samalla kuin jalustimet, joihin minulla ei ollut aikaa sovittaa jalkojani, heiluivat rajusti säärieni ympärillä.
Takanani pamahti pistooli, sitten toinen, ja olkapäässäni tuntuva terävä, pistävä kipu ilmaisi minulle, että olin haavoittunut. Mutta silloin en siitä välittänyt. Haava ei voinut olla vaarallinen, sillä muutoinhan olisin jo pudonnut satulasta, ja varsin hyvin ehtisin huolehtimaan siitä, kun olisin ensin päässyt eroon vainoojistani. Sain ajaa lähes puoli tuntia, ennenkuin he jäivät minusta, ja sittenkin tiesin heidän yhäti ajavan minua takaa, aikoen saavuttaa minut niiden tietojen nojalla, joita he voisivat saada kyselemällä pitkin matkaa.
Tällöin olin saapunut Garonnen varrelle. Pysäytin ratsuni vuolaasti juoksevan virran partaalle, joka välkkyvänä hopeavyönä kiemurteli tummavarjoisten äyräittensä välissä. Istuin siinä vähän aikaa kuunnellen ja tarkastellen komeata, torneilla varustettua linnaa, joka kohosi joen toisella puolella harmaana ja jyhkeän ylevänä. Mietin mielessäni, mikä kartano se saattoi olla, ja päättelin, että se otaksuttavasti oli Lavédan.
Kannustamalla ja mielittelemällä ratsuani houkuttelin sen veteen. Mutta turhaan sitä hoputin ja koetin saada sitä eteenpäin; se hypähteli pelokkaasti, päristeli, korskui, ponnisti sitten voimiaan, mutta virta kuljetti meitä nopeasti mukanaan eikä hevonen jaksanut viedä meitä yhtään lähemmäksi vastaista rantaa. Vihdoin solahdin pois sen selästä ja aloin uida sen rinnalla, ohjaten sitä suitsista. Mutta sittenkään se ei näkynyt kykenevän vastustamaan virtaa, joten lopuksi annoin sen mennä menojaan ja uin yksin toiselle rannalle, toivoen, että se nousisi maalle alempana ja saisin sen sitten uudelleen kiinni. Mutta kun joen yli päästyäni nousin seisomaan linnan varjoon, huomasin, että pelkurimainen eläin oli kääntynyt takaisin, kömpinyt ylös vedestä ja ravasi nyt takaisin samaa polkua, jota olimme tulleet. Minua ei suinkaan haluttanut lähteä sen perässä, vaan tyydyin vahinkoon ja kiinnitin huomioni edessäni olevaan kartanoon. Noin kahdensadan metrin päässä joesta kuvastuivat sen laajat, jykevät muurit tummaa, tähdikästä taivasta vasten. Rannan puoliselta etusivulta laskeutui maa vedenrajaan, jossa minä seisoin, kuutena pengermänä; kutakin niistä reunusti valkoinen marmorikaide, jonka päässä oli firenzeläistyylinen, neliskulmainen, tasalatvainen pylväs. Hämärässä kuutamossa saattoi erottaa tämän upean rakennuksen siron arkkitehtuurin ja kaunispuitteiset, kimaltelevat ikkunat. Mutta koko kartanossa ei näkynyt vähääkään liikettä.
Olin heikkona nälästä, väsynyt kovasta ratsastuksesta ja uupunut olkapäässäni olevasta haavasta, josta joka tapauksessa oli vuotanut jonkun verran verta. Sen lisäksi värisin vilusta märissä vaatteissani ja muistutin varmastikin mahdollisimman vähän sitä Bardelysiä, jota nimitettiin Uhkeaksi. Aloin ajatella, että minun olisi järkevintä etsiä joku tämän herraskartanon ulkorakennuksista ja nukkua siellä aamuun saakka. Mutta äkkiä valahti pihalle leveä valojuova eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Vaistomaisesti painauduin takaisin suojaavan pylvään varjoon ja katselin ylöspäin.
Äkillinen valojuova johtui siitä, että ikkunan edestä oli vedetty syrjään sitä verhoavat uutimet. Silmäilin nyt tätä ikkunaa, joka avautui eräälle parvekkeelle, ja näin — mielestäni samanlaisen näyn kuin Beatricen ilmestyminen lienee ollut Dantesta — valkopukuisen naisen hahmon. Kuu valoi häneen hohdettaan, kun hän nojasi rintasuojukseen, katsellen taivasta kohti. Näin suloiset, hienot kasvot; kenties niiden piirteet eivät olleet aivan kauneusmääritelmien mukaisesti tasaisen täsmällisesti sopusuhtaiset, mutta niissä oli oma erikoinen viehättävä kauneutensa, joka kenties johtui yhtä paljon ilmeestä kuin muodosta; sillä näistä herttaisista kasvoista kuvastui koko tyttöyden viehättävä sulous, raikkaus, puhtaus ja neitseellisyys.
Henkeä pidätellen ihailin hurmautuneena tätä valkeata näkyä. Jos tämä paikka oli Lavédan ja tuo tyttö se kylmä Roxalanne, joka oli lähettänyt uljaan Chatelleraultin tyhjin toimin takaisin Pariisiin, niin silloin minun todella kannatti yrittää.
Äkkiä värähti tyynessä ilmassa hiljainen laulu. Se oli muinaisprovencelainen laulu, jonka sävelen tunsin ja josta pidin; ja jos mitään olisi tarvittu lisäämään sitä lumousta, jonka vallassa jo olin, niin tämä pehmoinen, sointuva ääni olisi sen tehnyt. Yhäti laulaen hän kääntyi ympäri ja meni takaisin huoneeseen, jättäen ikkunan auki, joten hänen äänensä edelleenkin hänen poistuttuaan näkyvistä kantautui korviini heikosti kuin pitkän matkan päästä.
Samassa välähti mieleeni ajatus, että minun oli antauduttava tämän ihanan olennon armoille.
Ponnistin viimeiset voimani ja aloin kiivetä hänen parvekkeelleen. Se oli helppo tehtävä niinkin heikossa tilassa olevalle miehelle kuin minulle. Seinä oli paksulti murattien peitossa, ja lisäksi sain tukea alhaalla olevasta ikkunasta, sillä seisoessani sen vankalla ylälaudalla yletin sormineni ylhäällä olevan parvekkeen alareunaan. Kiskoin itseni ylös ja pian nostin käsivarteni rintasuojukselle. Olin päässyt jo istumaan hajareisin suojukselle, ennenkuin hän huomasi minut.
Laulu kuoli äkkiä hänen huuliltaan, ja hänen silmänsä, jotka olivat lemmikinsiniset, menivät levälleen minun herättämästäni pelosta. Vielä yksi sekunti, ja häneltä olisi päässyt parahdus, joka olisi kiidättänyt koko talon väen luoksemme, mutta minä astuin huoneen kynnykselle ja rukoilin:
»Mademoiselle, Jumalan rakkauden nimessä' pysykää vaiti! En tarkoita teille mitään pahaa. Olen pakolainen. Minua ajetaan takaa.»
Se ei ollut edeltäkäsin harkittua puhetta. En ollut ollenkaan valmistanut sanojani. Lausuin ne melkein koneellisesti — kenties innoituksesta, sillä juuri ne olivat varmastikin parhaiten omiaan takaamaan minulle tämän naisen myötätunnon. Ja mitä itse sanoihin tulee, niin ne olivat ehdottomasti totta.
Hän vilkaisi likomärkään pukuuni, kalpeihin kasvoihini ja vereen, joka oli tahrannut ihokkaani olkapäältä alaspäin. Kaikesta siitä hän oli tehnyt johtopäätöksensä, että minä muka olin vainottu kapinallinen. Hän talutti minut huoneeseen, sulki ikkunan ja veti sen eteen raskaat verhot, osoittaen siten minua kohtaan luottamusta, joka pisti omaatuntoani — käytinhän minä vääriä värejä.
»Pyydän anteeksi, mademoiselle, että olen pelästyttänyt teitä saapumalla näin sopimattomasti», virkoin enkä koskaan eläissäni ole tuntenut asemaani niin vaikeaksi. »Mutta olin näännyksissä ja epätoivoinen. Olen haavoittunut, ratsastin kovasti ja uin joen poikki.»
Sitten alkoi äkkiä, ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä, päätäni huimata, ja minun oli pakko nojautua seinää vasten ja hengitin raskaasti vähän aikaa. Häneltä pääsi heikko, huolestunut huudahdus.
»Monsieur, teidän pitää toki istua. Menen kutsumaan isääni ja laitamme teidät vuoteeseen. Ette saa enää olla tuossa puvussa.»
»Hyvyyden enkeli!» mutisin kiitollisena, ja ollen vielä puolittain huumaannuksissa turvauduin hänen kammiossaan hovitemppuihini, tartuin hänen käteensä ja nostin sitä huuliani kohti. Mutta ennenkuin olin painanut aikomani suudelman hänen sormilleen — joita hän jonkun ihmeen tähden ei tempaissut pois — osuivat katseemme uudelleen vastakkain. Pysähdyin kuten sellainen mies, joka aikoo tehdä pyhyydenhäväistyksen. Hetkisen hän katsoi minua silmiin; sitten minä jouduin hämilleni ja päästin hänen kätensä irti.
Tuon lapsen silmien viaton ilme se sillä hetkellä saattoi minut nolostumaan ja pani minut vapisemaan ajatellessani, kuinka halpaa olisi menettelyni, jos sallisin, että minut löydetään sieltä ja hänen nimensä sotketaan omaani. Lausumatta sanaakaan liikahdin vetääkseni verhon syrjään, mutta hän tarttui märkään hihaani ja pidätti minua.
»Mitä aiotte tehdä, monsieur?» hän huudahti hätääntyneenä. »Teidät voidaan nähdä.»
»St, lapsi!» varoitin. »Parempi niinkin, jos sikseen tulee.»
Samassa vetäisin verhon syrjään ja työnsin ikkunapuoliskot auki. Hän jäi seisomaan huoneeseen, katsellen minua kasvot valjuina ja silmissä tuskaisa, hämmentynyt ilme.
Loin häneen vielä viimeisen silmäyksen noustessani hänen parvekkeensa reunalle. Sitten laskeuduin alas samalla tavoin kuin olin sinne kavunnut. Riipuin käsieni varassa ja hapuilin jalkoineni alemman ikkunan ylälautaa, kun korvani alkoivat äkkiä humista. Vilahdukselta näin valkean olennon, joka kumartui eteenpäin parvekkeen reunalta; sitten tuntui verho laskeutuvan silmieni eteen; tunsin putoavani; kuului kuin myrskytuulen suhahdus; sitten — ei mitään.