V
VARAKREIVI DE LAVÉDAN
Kun tulin tajuihini, huomasin olevani vuoteessa upeassa, tilavassa ja aurinkoisessa huoneessa, jota en ollenkaan tuntenut. Joitakuita sekunteja makasin tyytyväisesti hiljaa, välittämättä vähääkään ympäristöstäni. Katseeni lipui verkkaisesti pitkin tämän aistikkaasti sisustetun salin hauskaa kalustoa, osuen vihdoin laihaan kumaraiseen mieheen, joka seisoi selin minuun päin, käsitellen jonkun matkan päässä olevalle pöydälle asetettuja pulloja.
»Halloo, mestari!» puhuttelin häntä ja koetin samalla liikahtaa. Mutta se puristi huuliltani tuskanparahduksen. Vasen olkapääni oli turta ja hellä, mutta oikeassa jalassa oli äkillinen liikkeeni synnyttänyt ankaraa kipua.
Kuullessaan huudahdukseni pyörähti pöydän ääressä puuhaileva kuihtunut pikku mies äkkiä ympäri. Hänellä oli petolinnun kasvot, jotka olivat keltaiset kuin louisdor-kolikko, iso kyömynenä ja sysimustat silmät, jotka katselivat minua juhlallisesti. Suu oli ainoa miellyttävä piirre näissä kasvoissa, jotka muutoin olisivat näyttäneet ilkeiltä; siinä kuvastui hyväntuulisuus. Mutta kauan en saanut tarkastaa häntä, sillä samalla kun hän kääntyi, kuului vuoteeni vieressä toinenkin henkilö liikkuvan ja katseeni siirtyi sinne päin. Minua lähestyi komeapukuinen ja harvinaisen pitkä herrasmies.
»Olette valveilla, monsieur?» sanoi hän puolittain kysyvällä äänellä.
»Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa minulle, missä olen, monsieur!» pyysin minä.
»Ettekö sitä tiedä. Olette Lavédanissa. Minä olen varakreivi de Lavédan — palvelukseksenne.»
Vaikka en tosin olisi voinut muuta odottaakaan, valtasi minut kuitenkin ällistys, jonka pian ilmaisin tiedustamalla typeränä:
»Lavédanissa? Mutta miten olen tänne tullut?»
»Sitä on minun mahdoton sanoa», vastasi hän nauraen. »Mutta sen voin vannoa, että kuninkaan rakuunat eivät olleet kaukana jälessänne. Löysimme teidät viime yönä pihaltamme; olitte aivan nääntynyt, olkapäässänne oli haava ja jalkanne oli nyrjähtänyt. Hälytyksen teki tyttäreni, ja hän kutsui meitä avuksenne. Viruitte hänen ikkunansa alla.» Nähdessään sitten lisääntyvän kummastuksen ilmeen silmissäni ja pitäen erheellisesti sitä levottomuudesta johtuvana ehätti hän rauhoittamaan minua: »Teidän ei suinkaan tarvitse pelätä mitään, monsieur. Teitte oikein viisaasti tullessanne meille. Olette joutunut ystävien sekaan. Me, Lavédanin asukkaat, olemme myöskin orleanisteja, vaikka minä en ollutkaan mukana Castelnaudaryn taistelussa. Se ei ollut minun vikani. Hänen armonsa sanansaattaja saapui luokseni liian myöhään, ja vaikka lähdinkin miehineni liikkeelle, peräydyin Lautreciin saavuttuani ja kuultuani, että ratkaiseva ottelu oli taisteltu ja että meikäläiset olivat kärsineet musertavan tappion.» Hän huokasi pahoillaan.
»Jumala meitä auttakoon, monsieur! Monseigneur de Richelieu saa todennäköisesti suunnitelmansa meihin nähden toteutetuiksi. Mutta älkäämme siitä nyt huolehtiko! Te olette täällä ja olette turvassa. Vielä ei Lavédania epäillä ollenkaan. Kuten jo mainitsin, myöhästyin taistelusta ja palasin niin ollen rauhallisesti kotiin voidakseni palvella asiaamme jollakin muulla tavalla, joka kenties tarjoutuu. Suojaamalla teitä palvelen Orleansin Gastonia ja voidakseni tehdä samoin vastedeskin rukoilen, että edelleenkin säilyisin epäluuloilta. Jos Toulousessa saataisiin siitä vihiä — tai jos siellä tiedettäisiin, kuinka olen tukenut tätä kapinaa rahalla ja muulla tavoin — niin en vähääkään epäile, että minulta sen sovitukseksi vaadittaisiin pääni.»
Minua kauhistutti tämän perin hyvänsävyisen herrasmiehen rohkea vapaapuheisuus hänen kertoessaan vento vieraalle tällaisia valtiopetoksellisia seikkoja.
»Mutta sanokaahan, herra de Lesperon», jatkoi isäntäni, »kuinka on teidän laitanne.»
Hätkähdin uudelleen ällistyneenä.
»Mistä — mistä te tiedätte, että olen Lesperon?» kysyin.
»Ma foi», vastasi hän nauraen, »kuvitteletteko mielessänne, että olisin näin peittelemättä puhunut sellaiselle miehelle, josta en tiedä mitään? Ajatelkaa toki minusta parempaa, pyydän. Löysin viime yönä taskustanne nämä kirjeet, ja niiden osoitteesta sain tietää, ken olette. Nimenne on minulle hyvin tuttu», lisäsi hän. »Ystäväni herra de Marsac on usein puhunut teistä ja teidän kiintymyksestänne asiaamme, ja minua ilahduttaa suuresti, kun voin jonkun verran auttaa sellaista miestä, jota jo olen maineen nojalla oppinut pitämään arvossa.»
Vaivuin takaisin pieluksille ja ähkäisin. Olinpa todella tukalassa asemassa.
Pitäisikö minun nyt paljastaa hänelle oikea asianlaita? Pitäisikö minun ilmaista hänelle, etten ollutkaan Lesperon — en edes lainkaan kapinallinen — vaan Marcel de Bardelys, kuninkaan suosikki? En juuri pelännyt, että hän pitäisi minua urkkijana, mutta varmastikin hän ajattelisi, että eloon jäädessäni olisin vaarana hänen hengelleen; hänen täytyi pelätä, että kavaltaisin hänet, ja itseään suojatakseen hänellä olisi oikeus ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin. Entä sitten Chatelleraultin kanssa lyömäni veto?
Kun veto johtui mieleeni, siirtyivät ajatukseni itse Roxalanneen — tuohon herttaiseen, sulokasvoiseen lapseen, jonka huoneeseen olin edellisenä yönä tunkeutunut. Ja voitteko uskoa? Minusta — kaikkeen kyllästyneestä, kyynillisestä, uskomattomasta Bardelysistä — tuntui vastenmieliseltä jo pelkkä ajatuskin, että minun olisi poistuttava Lavédanista, ja vain siitä syystä, etten sitten enää saisi nähdä tätä maaseutuneitosta!
Niinpä annoinkin asioiden mennä menoaan, ja koska en millään tavoin väittänyt vääräksi sitä nimeä, joka minulle annettiin, pitivät varakreivi ja hänen perheensä minua edelleenkin Lesperonina.
Äkkiä herra de Lavédan kutsui vanhuksen vuoteeni viereen ja kuulin heidän keskustelevan tilastani.
»Arvelette siis, Anatole», sanoi hän lopuksi, »että herra de Lesperon pääsee jalkeille kolmessa, neljässä päivässä?»
»Olen siitä varma», vakuutti vanha palvelija, minkä jälkeen Lavédan, «kääntyen minuun päin, sanoi:
»Pysykää sen vuoksi reippaalla ja rohkealla mielellä, monsieur, sillä vammanne ei kaikesta huolimatta olekaan vaarallinen.»
Mutisin parhaillaan kiitoksiani ja selittelin olevani erinomaisella tuulella, kun meitä äkkiä häiritsi kaukaista ukkosta muistuttava ryminä.
»Mon Dieu!» kirosi varakreivi, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen. Hän seisoi pää kumarassa, kuunnellen jännittyneenä.
»Mitä se on?» tiedustin.
»Ratsumiehiä — nostosillalla», vastasi hän lyhyesti. »Joukkue, äänestä päättäen.»
Näiden sanojen vahvistukseksi kuului sitten linnanpihalta jyminää ja kavioiden kapsetta. Vanha palvelija seisoi avuttoman kauhun vallassa, väännellen käsiään ja valittaen: »Monsieur, monsieur!» Mutta varakreivi astui ripeästi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Sitten hän purskahti nauramaan silminnähtävästi rauhoittuneena ja ilmoitti ihmettelevästi:
»Ne eivät olekaan ratsumiehiä. Pikemminkin ne näyttävät seurueelta yksityiseen liveriin puettuja palvelijoita; ja siellä on vaunut — pardieu, kahdet vaunut!»
Mieleeni välähti heti muisto Rodenardista ja seuralaisistani. Kiitin taivasta siitä, että olin vuoteenomana, joten hän ei voinut nähdä minua. Nyt hänet otaksuttavasti käännytettäisiin pois tyhjin käsin ja selitettäisiin hänelle, ettei hänen isäntänsä ollut saapunut eikä häntä odotettukaan.
Mutta se otaksumani oli ennenaikainen. Ganymedes oli sitkeätä ainesta, ja siitä hän antoi nyt näytteen. Kuultuaan, ettei Lavédanissa tiedetty mitään markiisi de Bardelysistä, ilmoitti uskollinen isännöitsijäni aikovansa jäädä sinne odottamaan minua, koska se paikka, hän vakuutti varakreiville, oli minun matkani määrä.
»Ensimmäinen mielijohteeni oli», selitti Lavédan kertoessaan siitä minulle myöhemmin, »haikailematta käskeä häntä tiehensä. Mutta ajatellessani asiaa ja muistaessani, kuinka mahtava kuninkaan suosikki tämä hirveä Bardelys-irstailija on, tuntui minusta viisaammalta antaa suojaa tälle kauhealle seurueelle. Hänen muonamestarinsa — veltto, julkea vintiö — väittää Bardelysin eronneen heistä viime yönä lähellä Mirepoixia ratsastaakseen tänne, käskien heidän seurata häntä tänään. Omituista, ettemme ole kuulleet hänestä mitään! Se mahdollisuus, että hän olisi pudonnut Garonneen ja hukkunut, olisi liian suuri onni voidakseni sitä toivoa.»
»Mutta miksi sitä toivoisitte, herra varakreivi?»
»Koska tiedän, millä asialla hän tulee Lavédaniin. Hän aikoo kosia tytärtäni.»
Jos hän olisi heittänyt pommin vuoteeseeni, ei hän olisi voinut sen paremmin saada minua hätkähtämään.
»Se hämmästyttää teitä, niinkö?» Hän naurahti katkerasti. »Mutta minä voin vakuuttaa teille, että asia on siten. Kuukausi sitten vieraili luonani kreivi de Chatellerault — toinen hänen majesteettinsa hienoista suosikeista. Hän saapui kutsumatta, ei esittänyt tulolleen mitään muuta syytä kuin että hän muka huvikseen matkusti maakunnassamme. Tuttavuutemme oli perin vähäinen enkä minä lainkaan halunnut sitä lujittaa. Mutta yhtäkaikki hän majoittui tänne mukanaan kymmenkunta palvelijaa ja näkyi aikovan viipyä täällä pitkään.
— Minua se kummastutti, mutta seuraavana aamuna sain siihen selityksen. Eräältä hovissa olevalta vanhalta ystävältäni sain kuriirin mukana kirjeen, jossa hän ilmoitti, että herra de Chatellerault oli tullut Lavédaniin, koska kuningas oli kehoittanut häntä kosimaan tytärtäni. Syiden arvaaminen ei ollut vaikeata. Kuningas pitää hänestä ja tahtoo tehdä hänestä varakkaan; helpoin keino on rikas avioliitto; ja Roxalannea pidetään perijättärenä. Sen lisäksi tunnetaan vaikutusvaltani tässä maakunnassa ja pelätään minun vastustavan kardinaalin puoluetta. Mitenkä voitaisiin minut paremmin uudelleen liittää kruunun kannattajiin — sillä kruunu ja hiippa merkitsevät samaa nykyisessä sekavassa Ranskassa — kuin naittamalla tyttäreni jollekin kuninkaan suosikille?
— Jollen olisi hyvissä ajoin saanut varoitusta, niin Jumala tietää, kuinka onnettomasti olisi käynyt. Mutta nyt ei herra de Chatellerault saanut nähdä tytärtäni kuin kahdessa tilaisuudessa. Heti samana päivänä, jona sain mainitsemani tiedot, lähetin hänet Auchiin eräiden hänen äitinsä sukulaisten hoiviin. Chatellerault viipyi viikon. Sitten hän kävi kärsimättömäksi ja tiedusti, milloin tyttäreni palaisi. 'Kun te poistutte, monsieur', vastasin, ja kun hän tiukkasi syitä, puhuin hänelle siksi avoimesti, että hän laittautui kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa paluumatkalle Pariisiin.»
Varakreivi lopetti puheensa ja käveli huoneessa, sillä aikaa kun minä mietin hänen sanojaan, jotka paljastivat minulle mielenkiintoisen seikan. Sitten hän alkoi taaskin puhua:
»Ja kun nyt Chatelleraultin aikeet eivät onnistuneet, valitsee kuningas vaarallisemman henkilön saadakseen toivomuksensa täytetyiksi. Hän lähettää markiisi Marcel de Bardelysin Lavédaniin samalle asialle. Epäilemättä hän pitää Chatelleraultin epäonnistumisen syynä kömpelyyttä ja on päättänyt tällä kertaa valita sellaisen miehen, jolla on hienokäytöksisen hovimiehen maine ja joka osaa armastelun taidon niin hyvin, että hän ehdottomasti saa tyttäreni kiedotuksi pauloihinsa. Hän imartelee meitä lähettäessään hovinsa komeimman ja tahdikkaimman herrasmiehen — niinhän maine kertoo — mutta se imartelu ei minuun pysty. Bardelys lähtee täältä yhtä tyhjin toimin kuin Chatelleraultkin lähti. Kun hän vain näyttäytyy, matkustaa tyttäreni taaskin Auchiin. Eikö suunnitelmani ole hyvä, herra de Lesperon?»
»Niin, kyllä», vastasin hitaasti, ikäänkuin punniten sanojani, »jos olette varma siitä, että Bardelysia koskevat päätelmänne ovat oikeat.»
»Olen enemmän kuin varma. Mitä muuta asiaa voisi hänellä olla
Lavédaniin?»
Siihen kysymykseen en yrittänyt vastata.