VI
TOIPUVANA
Siitä viikosta, joka seurasi Lavédaniin tuloani, on minun hieman vaikea kirjoittaa. Se oli minulle hyvin tapausrikasta aikaa ja tuntui muovaavan luonteeni uudestaan sekä tekevän minusta kokonaan toisenlaisen henkilön kuin se Marcel de Bardelys oli, jota Pariisissa nimitettiin Uhkeaksi.
Rodenard viipyi tovereineen linnassa kaksi päivää, ja hänen vitkastelunsa huoletti minua alituisesti, sillä en tietänyt, kuinka kauan tuo hupsu katsoi sopivaksi sitä pidentää. Onneksi minulle oli herra de Lavédan yhtä huolissaan siitä, sillä häntä ei silloisena aikana miellyttänyt sellaisen miehen palveluskuntaan kuuluvien ihmisten läsnäolo, joka oli niin ilmeisesti kuninkaan puoluelainen. Vihdoin hän tuli neuvottelemaan minun kanssani siitä, mihin toimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä, että heistä päästäisiin eroon, ja minä — perin kerkeänä punomaan hänen kanssaan salajuonia niin toivottua tarkoitusta varten — kehoitin häntä huomauttamaan Rodenardille, että herra de Bardelysiä oli kenties kohdannut onnettomuus ja että hänen olisi viisainta etsiä isäntäänsä maakunnasta tuhlaamatta aikaansa Lavédanissa.
Varakreivi noudatti tätä neuvoa ja tulos oli niin erinomainen, että Ganymedes, jonka velvollisuudentunto oli herätetty, lähti vielä samana päivänä — jopa samalla tunnilla — etsimään minua, mieli perin levottomana — sillä monista puutteistaan huolimatta tämä vintiö rakasti minua vilpittömästi.
Rodenardin lähdön jälkeisenä päivänä söin päivällistä perheen seurassa ja kohtasin uudelleen neiti de Lavédanin, jota en ollut nähnyt muutamia päiviä aikaisemmin tapahtuneen öisen parvekeseikkailun jälkeen. Myöskin varakreivitär oli saapuvilla; hän oli perin ankaran ja ylimyksellisen näköinen nainen — vartalo hoikka kuin keihäs, nenä perin kauhea — mutta mieleltään, kuten pian sain havaita, ylenmäärin taipuvainen puhelemaan häväistys- ja muita höystettyjä juttuja hovista, jossa hän oli viettänyt tyttöaikansa.
Siirsin katseeni hänestä hänen tyttäreensä ja kiitin taivasta siitä, ettei Roxalanne ollut äitinsä jäljennös.
Hän oli perinyt äidiltään yhtä vähän luonnetta kuin ulkonäköä. Sekä piirteiltään että sielultaan neiti de Lavédan muistutti isäänsä, ylevää, uljasta herrasmiestä.
Aterialla oli mukana vielä yksi henkilö, josta minulla tuonnempana on enemmänkin kertomista. Hän oli nuori mies, jonka ulkonainen vaikutus oli hyvä, lukuunottamatta kenties liian silmään pistävää narrimaisuutta, ja jonka herra de Lavédan esitteli minulle perheensä kaukaiseksi sukulaiseksi, herra de St. Eustacheksi. Hän oli varsin pitkä mies — hyvinkin minun mittaiseni — ja hänen ruumiinrakenteensa oli erinomainen, vaikka hän olikin hyvin nuori.
Hän näytti hupaiselta nuorukaiselta, jonka hupaisuus oli kielteistä laatua, pelkkää säyseyttä, mutta joka muutoin oli tympeä ja mieleltään kehittymätön — maalainen, kuten voi odottaa sellaisen olevan, joka on viettänyt elämänsä syntymämaakunnassaan, ja tämän maalaisuuden tekivät vielä näkyvämmäksi hänen ponnistuksensa sen salaamiseksi.
Hän kääntyi minun puoleeni kysäisten, tunsinko hovin hyvin. Olin vähällä tehdä auttamattoman virheen nauramalla hänelle vasten kasvoja; mutta malttaen ajoissa mieleni, vastasin epämääräisesti tuntevani sitä jonkun verran, minkä jälkeen hän melkein sai minut ponnahtamaan tuoliltani tiedustamalla minulta, olinko koskaan tavannut uhkeata Bardelysiä.
»Minä — olen hänen tuttavansa», myönsin varovasti. »Miksi sitä kysytte?»
»Hän johtui mieleeni sen johdosta, että hänen palvelijansa olivat täällä kaksi päivää. Tehän odotitte markiisia itseään, eikö niin, herra varakreivi?»
Lavédan kohautti äkkiä päätään sellaisen miehen tapaan, jolle oli lausuttu loukkaus.
»En odottanut, chevalier», hän vastasi painokkaasti.
»Ettekö ole koskaan tavannut häntä, monsieur?» kysyi chevalier.
»En koskaan.» Isännän äänensävystä saattoi jokainen muu paitsi tomppeli käsittää, ettei hän toivonut mitään vähemmän kuin tällaista kohtausta.
»Ihastuttava mies», mutisi St. Eustache, — »loistava, huikaiseva persoonallisuus.»
»Te — te kai olette hänen tuttaviaan», huomautin minä.
»Tuttavia?» kertasi tuo pöyhistelevä valehtelija. »Me olimme kuin veljeksiä.»
»Kuinka mielenkiintoista! Mutta miksi ette ole siitä ennemmin mitään hiiskunut?» torui talon rouva, silmäillen nuorukaista kateellisena — yhtä kateellisena kuin Lavédan paheksivana. »Onnettoman ikävää, että herra de Bardelys on muuttanut suunnitelmiaan eikä enää aio tulla meille. Sellaisen miehen kohtaaminen merkitsee sitä, että taaskin saa hengittää grand monden ilmaa. Muistattehan, herra de Lesperon, tuon Bourgognen herttuattaren jutun?» Hän katsoi häijysti hymyillen minuun päin.
»Muistan sitä hämärästi», vastasin kylmästi. »Mutta luullakseni ovat huhut liioiteltuja. Kielikellot useinkin suurentavat mitättömän ojapahasen kohisevaksi vuoripuroksi.»
»Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, mitä minä tiedän», väitti hän veitikkamaisesti. »Usein kyllä, sen myönnän, huhu paisuttaa tällaisten juttujen merkitystä, mutta tässä tapauksessa en usko huhun olleen edes kylliksi värikkään. Minulle on kerrottu, että hän on hyvin komea mies», lisäsi hän, vedoten minuun saadakseen vahvistusta sanoilleen.
»Madame», vastasin, »häntä pidetään varsin hauskannäköisenä.» Ja anteeksipyytävästi hymyillen jatkoin: »Minun on sanottu jonkun verran muistuttavan häntä.»
»Niinkö?» huudahti hän, kohottaen kulmakarvojaan ja silmäillen minua tarkemmin kuin sitä ennen. Ja sitten minusta tuntui, että hänen kasvoilleen hiipi pettymyksen ilme. Jollei tuo Bardelys ollut kauniimpi mies kuin minä, niin silloin hän ei ollut läheskään niin kaunis kuin hän oli kuvitellut. Hän kääntyi St. Eustacheen päin ja kysäisi:
»Onko asianlaita todella niin, chevalier? Huomaatteko te yhdennäköisyyttä?»
»Vanitas, vanitate», jupisi nuorukainen, jonka päässä oli joitakuita latinankielisiä sirpaleita ja joka mielellään toi ne näkyviin. »Minä en voi nähdä vähääkään yhdennäköisyyttä — en jälkeäkään siitä. Onhan herra de Lesperon komea kylläkin, sanoisin. Mutta Bardelys!» Hän loi katseensa kattoon. »Ranskassa on vain yksi Bardelys.»
»Enfin», virkoin nauraen, »te epäilemättä pystytte hyvin arvostelemaan sitä. Minä olin imarrellut itseäni sillä, että yhdennäköisyyttä oli jonkun verran olemassa, mutta otaksuttavasti olette te nähnyt markiisin useammin ja tunnette hänet paremmin kuin minä. Mutta siitä huolimatta tahdon, jos hän sattuu tulemaan tänne, pyytää teitä katselemaan meitä, kun olemme rinnakkain, ja arvostelemaan yhdennäköisyyttämme.»
»Jos sattumalta olen täällä», sanoi hän, käyden äkkiä hillityksi, minkä syytä ei ollut vaikea arvata, »ryhdyn mielelläni arvostelijaksi.»
»Jos sattumalta olette täällä?» kertasin, kummastellen. »Mutta varmastikin te, jos kuulisitte, että herra de Bardelys aikoo saapua, siirtäisitte toistaiseksi kaikki mahdollisesti silloin suunnittelemanne matkat, voidaksenne uudistaa sen suuren ystävyyden, jolla väitätte kunnioittavanne häntä.»
Chevalier silmäili minua sellaisen miehen näköisenä, joka katselee toista hyvin korkealta. Varakreivi hymyili tyynenä itsekseen, sivellen etusormellaan miettivästi komeata partaansa, samalla kun jopa Roxalanne, joka oli istunut äänettömästi kuunnellen keskustelua — lempeästi häntä säästettiin liian yksityiskohtaisesti sitä seuraamasta — loi minuun huvitetun katseen. Vain talon rouvasta — joka samoin kuin hänen laatuisensa naiset yleensä oli erikoisen hidasälyinen — ei tilanteessa ollut mitään erikoista.