VII
ST. EUSTACHEN VIHAMIELISYYS
Seuraavina päivinä näin chevalier St. Eustachea usein. Hän oli hyvin ahkera vieras Lavédanissa, eikä sen syytä ollut vaikea arvata. Omasta puolestani minä en pitänyt hänestä. Meidän suhtautumisemme toisiamme kohtaan kävi asteittain, tosin niin vähitellen, että sitä tuskin saattoi huomata, yhä vierovammaksi, kunnes se viikon lopulla oli tullut niin vihamieliseksi, että Lavédan näki sopivaksi ottaa sen puheeksi.
»Varokaa St. Eustachea!» hän varoitti minua. »Avoimesti puhuen pelkään häntä ja neuvoisin teitä tekemään samoin. Se mies on valehtelija, jos kohta vain kerskaileva valehtelija — ja valehtelijat voivat hyvin helposti tehdä tahallisia, tuhoisia kepposia.»
Nämä sanat olivat eittämättä järkeviä, mutta niihin sisältyvää neuvoa ei ollut helppo noudattaa, etenkään sellaisen miehen, jonka asema oli niin erikoislaatuinen kuin minun.
Lisääntyvästä vihamielisyydestämme huolimatta chevalier ja minä jouduimme varsin usein toistemme seuraan. Syynä siihen oli luonnollisestikin se, että missä hyvänsä Roxalanne oli, siellä tavallisesti olimme myöskin me molemmat. Minä olin kuitenkin siksi edullisessa asemassa, että se varmaankin lietsoi hänessä kalvavaa vihaa, joka perustui yhtä paljon mustasukkaisuuteen kuin mihinkään muuhun tunteeseen, sillä samalla kun hän oli Lavédanissa vain jokapäiväinen vieras, asuin minä siellä yhtä mittaa.
Siitä, miten sen ajan käytin, minun on vaikea puhua. Heti siitä hetkestä alkaen, jolloin olin nähnyt Roxalannen ensi kerran, olin tajunnut todeksi Chatelleraultin väitteen, etten ollut koskaan tuntenut naista. Hän oli oikeassa. Niillä, joita minä olin tavannut ja joiden mukaan minä olin heidän sukupuoltaan arvostellut, oli päinvastoin kuin tällä lapsella vain vähän oikeutta vaatia itselleen naisen nimeä. Ja se veto sitten! Kuinka kirosinkaan sitä niinä päivinä Lavédanissa! Kuinka sadattelinkaan Chatelleraultia, ovelaa, taitavaa juonittelijaa! Kuinka kiroilin itseäni, kun olin ollut siksi vähän ritarillinen ja kunniallinen, että olin niin helposti antanut narrata itseni näin halpamaiseen juttuun! Sillä joka kerta, kun vedon muisto johtui mieleeni, toi se perässään epätoivon. Jos olisin huomannut, että Roxalanne oli sellainen nainen kuin olin olettanut — jollaisia minä olin tuntenut — niin kaikki olisi ollut helppoa. Olisin kertonut hänelle olevani Bardelys, ja sellaiselle naiselle, jollaisen olin odottanut tapaavani, ei minun olisi ollut ollenkaan vaikea tunnustaa kaikkea. Mutta Roxalannelle! Jollei vetoa olisi ollut, olisin voinut ilmaista, kuka olin. Asian näin ollen tuntui minusta mahdottomalta paljastaa toinen ja salata toinen.
Oivalsin täydelleen, kuinka jokainen kulunut hetki teki tunnustamisen yhä vaikeammaksi. Kuta aikaisemmin sen tekisin, sitä todennäköisempää olisi, että minua uskottaisiin; kuta myöhemmäksi sen lykkäisin, sitä otaksuttavammaksi kävisi, että sanojani pidettäisiin valheena. Voi! Tuntui siltä, että Bardelysin muiden puutteiden lisäksi oli tullut raukkamaisuus.
Mitä tulee Roxalannen kylmyyteen, niin se oli pelkästään Chatelleraultin sepitystä, tai sitten vain haavemielisen La Fossen olettamus, keksintö. Asia oli todella aivan päinvastoin; minä en löytänyt hänessä lainkaan uhmailua enkä kylmyyttä. Aivan kokemattomana sukupuolensa juoniin nähden ja ollenkaan tuntematta keimailutemppuja hän oli luonnollisuuden ja neitseellisen yksinkertaisuuden perikuva.
Varakreivi huomasi, että suhteemme kävivät yhä läheisemmiksi, mutta hän ei koettanut sitä estää. Tämä ylevä herrasmies olisi luullakseni ollut sydämessään mielissään, jos meidän välillämme suhteet olisivat kehittyneet huippuunsa, sillä niin köyhänä kuin hän lieneekin minua pitänyt — Lesperonin Gascognessa olevat tiluksethan tultaisiin todennäköisesti takavarikoimaan hänen valtiopetoksensa tähden — hän samalla muisti, mistä se aiheutui ja kuinka innokkaasti se mies, jona minä esiinnyin, kannatti Orleansin Gastonin asiaa.
Mitä tulee varakreivittäreen, niin samat syyt, jotka olivat jossakin määrin tehneet tyttären minulle huomaavaiseksi, tehosivat hyvin myöskin äitiin.
Hän oli ollut kiintynyt chevalieriin, ennenkuin minä saavuin. Mutta mitäpä tiesi chevalier suuresta maailmasta verrattuna siihen, mitä minä osasin kertoa? Hänen mieltymyksensä häväistysjuttuihin pakotti hänet kyselemään minulta milloin mistäkin henkilöstä, joista useimmat olivat hänelle pelkkiä nimiä.
Niinpä kaikki — paitsi kenties chevalier de St. Eustachea — edistivät yhdessä juonessa kosintaani niin voimakkaasti, että sen olisi täytynyt saada Chatellerault kiristelemään hampaitaan raivosta, jos hän olisi voinut sen nähdä, mutta pani minut kiristelemään hampaitani epätoivosta, kun ajattelin tarkoin, missä asemassa olin. Eräänä iltana — olin ollut linnassa kymmenen päivää — olimme me, Roxalanne ja minä, soutelemassa Garonnella ja etenimme puolen penikulman päähän. Kun palasimme, ajelehtien virran mukana, airot toimettomina käsissäni, mainitsin hänelle, että aioin lähteä Lavédanista. Hän katsahti nopeasti ylöspäin; hänen ilmeensä oli melkein hätääntynyt, ja hänen silmänsä laajenivat, kun katseemme sattuivat vastakkain — sillä, kuten olen sanonut, hän oli täydelleen perehtymätön sukupuolensa temppuiluun ja luonteeltaan liiaksi vilpitön koettaakseen näytellä tai verhota tunteitaan.
»Mutta miksi teidän on lähdettävä?» hän kysyi. »Lavédanissa olette turvassa, mutta muualla saatatte olla vaarassa.»
»On paljon, mademoiselle, todella paljon pidättämässä minua Lavédanissa», jatkoin vihdoin. »Mutta velvollisuuteni vaativat minua lähtemään.»
»Tarkoitatteko yhteistä asiaa?» hän huudahti. »Uskokaa minua, te ette voi tehdä mitään! Uhrautumisestanne ei ole mitään etua. Voitte palvella herttuaa äärettömän paljoa paremmin, jos odotatte, kunnes aika on kypsä uutta iskua varten. Ja miten voisitte paremmin säilyttää henkenne kuin pysymällä Lavédanissa siihen asti, kunnes vaino on lakannut?»
»En ajatellut yhteistä asiaa, mademoiselle, vaan yksistään omaa itseäni — vain omaa kunniaani. Toivoisin voivani selittää teille kaikki, mutta minä pelkään», lopetin avuttomana.
»Pelkäätte?» kertasi hän, kohottaen kulmakarvojaan ihmeissään.
»Niin, pelkään. Pelkään teidän halveksimistanne ja vihaanne.»
Hänen kasvojensa kummastunut ilme kävi selvemmäksi, ja siitä kuvastui kysymys, johon minä en voinut vastata. Kumarruin eteenpäin ja tartuin toiseen hänen sylissä velttoina lepäävistä käsistään.
»Roxalanne», kuiskasin hyvin hellästi; sävyni, kosketukseni ja hänen nimensä käyttäminen pakottivat hänet ummistamaan silmänsä.
»Roxalanne», toistin, »olemme olleet hyviä ystävyksiä, te ja minä, siitä yöstä alkaen, jolloin kiipesin suojaa pyytämään teidän kammioonne, olemmehan?»
»Olemmehan toki, monsieur», änkytti hän.
»Siitä on kymmenen päivää. Ajatelkaa — ei enempää kuin kymmenen päivää. Ja tuntuu siltä kuin olisin ollut Lavédanissa kuukausimääriä, niin hyvin olemme tutustuneet toisiimme. Näiden kymmenen päivän aikana olemme muodostaneet itsellemme käsityksen toisistamme. Mutta siinä on se erotus, että minun on oikea, teidän väärä. Olen oppinut tuntemaan teidät koko tämän maailman suloisimmaksi, herttaisimmaksi pyhimykseksi. Jospa Jumala olisi sallinut minun tutustua teihin aikaisemmin! Silloin saattaisi kaikki olla aivan toisin; minä olisin voinut olla — minä olisin — toisenlainen, enkä olisi menetellyt niin kuin nyt olen. Te olette oppinut tuntemaan minut onnettomaksi, mutta kunnialliseksi herrasmieheksi. Sellainen en ole. Täällä käyttämäni värit ovat väärät, mademoiselle. Onneton lienen — ainakin on viime aikoina minusta siltä tuntunut. Kunniallinen en ole — en ole ollut. Siitä, lapsikulta, en voi puhua enempää.»
Keskeytin puheeni, ja olimme hetkisen hiljaa. Sitten hän äkkiä katsahti minua silmiin, ja hänen sormensa puristivat kättäni.
»Herra de Lesperon», hän virkkoi, »mitä te puhelette? Te rääkkäätte minua, monsieur.»
»Tarkastakaapa kasvojani, Roxalanne. Eikö niistä ollenkaan näy, että rääkkään myöskin itseäni?»
»No kertokaa sitten, monsieur», pyysi hän rukoilevan hellästi ja hyvittelevästi, »kertokaa minulle mikä teitä vaivaa, kahlehtien kielenne. Olen varma siitä, että te liioittelette. Te ette ole voinut tehdä mitään kunniatonta, mitään halpaa.»
»Lapsi», huudahdin, »kiitän Jumalaa siitä, että olette oikeassa! Minä en voi tehdä kunniatonta tekoa enkä tahdo sitä tehdä, vaikka kuukausi sitten sitouduinkin sen tekemään!»
Hänen katseestaan kuvastui äkkiä pelkoa, epäilyä, epäluuloa.
»Te — te ette kai tarkoita olevanne urkkija?» kysyi hän, ja sydämeni pohjasta kiitin ja ylistin taivasta, että ainakin siihen saatoin vilpittömästi vastata kieltävästi.
»Ei, ei — en sitä. En ole urkkija.»
Hänen kasvonsa kirkastuivat taaskin ja hän huokaisi.
»Se on luullakseni ainoa seikka, jota en voisi antaa anteeksi. Koska syy ei ole se, niin ettekö suostu ilmaisemaan sitä minulle?»
Hetkeksi valtasi minut halu tunnustaa, kertoa hänelle kaikki. Mutta minua pelotti sen hyödyttömyys.
»Älkää pyytäkö sitä!» rukoilin. »Saatte sen kyllä pian tietää.» Olin näet varma siitä, että kun olisin maksanut vetoni, leviäisi uutinen siitä ja Bardelysin tuhosta ympäri Ranskan kuin väreily veden pinnalla. Mutta nyt —
»Suokaa minulle anteeksi, että olen tunkeutunut elämäänne, Roxalanne!» anoin huoahtaen. »Voi, jospa vain olisin tuntenut teidät aikaisemmin! En uneksinutkaan, että tässä kuluneessa Ranskassamme on sellaisia naisia.»
»En tahdo udella, monsieur, koska päätöksenne kerran näyttää olevan niin luja. Mutta jos — jos myöhemmin, kun olen kuullut siitä asiasta, josta puhutte», hän jatkoi, silmät toisaalle käännettyinä, »tuomitsen teitä lempeämmin kuin te itse ja lähetän teille sanan, niin tahdotteko — tahdotteko palata Lavédaniin?»
Rinnassani tuntui voimakas sykähdys — voimakas, äkillinen toivon värähdys. Mutta yhtä äkkiä, yhtä voimakkaana palasi epätoivo mieleeni.
»Te ette lähetä minulle kutsua, siitä saatte olla varma», sanoin päättävästi, ja siihen keskustelu katkesi.
Tartuin airoihin ja aloin soutaa reippaasti. Ehätin lopettamaan tämän tilanteen.
Roxalanne istui kalpeana ja syviin aatoksiin vaipuneena, mutta hänen katseensa oli verhottu, joten en saattanut arvata mitään siitä, mitä hänen mielessään liikkui.
Saavuimme vihdoin linnan rantaan, ja kun ohjasin veneen pengermäportaille, riensi St. Eustache tarjoamaan käsivarttaan neidille. Hän pani merkille Roxalannen kasvojen kalpeuden ja loi minuun nopean, epäluuloisen katseen. Astellessamme linnalle sanoi hän omituisesti korostaen:
»Herra de Lesperon, tiedättekö, että maakunnassa huhutaan teidän kuolleen?»
»Toivoinkin, että sellainen huhu joutuisi liikkeelle kadottuani», vastasin tyynesti.
»Ettekä ole millään tavoin koettanut kumota sitä.»
»Miksi sen tekisin, kun kerran sitä huhua voidaan pitää turvallisuuteni takeena?»
»Siitä huolimatta, monsieur, voyons. Ainakin te saisitte huojentaa huolestumista — sanoisinpa melkein tuskaa — niiltä, jotka murehtivat teitä.»
»Ah!» virkoin. »Ja keitä ne sitten ovat?»
Hän kohautti olkapäitään, väänsi huulensa omituiseen hymyyn, vilkaisi syrjästä päin neiti de Lavédaniin ja murahti:
»Pitääkö minun mainita teille neiti de Marsacin nimi?»
Seisoin hievahtamatta paikallani, aivoni työskentelivät kuumeisesti, mutta kasvoni eivät värähtäneetkään hänen tarkastaessaan minua tutkivasti. Mieleeni välähti, että tämä oli varmaankin niiden kirjeiden kirjoittaja, jotka Lesperon oli antanut minulle, ja että juuri hänen pienoiskuvansa oli taskussani.
Pysyin ääneti, mutta tunsin äkkiä, että minua tarkkasi toinenkin silmäpari — Roxalannen. Hän muisti, mitä olin sanonut, hän lienee muistanut, kuinka hartaasti olin lausunut toivovani, että olisin kohdannut hänet aikaisemmin, ja hän lienee nopeasti keksinyt selityksen sanoilleni.
»Herra de St. Eustache», aloin puhua hyvin kylmästi, katsoen häntä suoraan lähekkäin oleviin silmiin, »olen sallinut teidän ottaa useita vapauksia, mutta yhtä en salli kenenkään tavoitella — ja niin paljon kuin teitä kunnioitankin, en voi tehdä poikkeusta teihinkään nähden. En voi sallia kenenkään sekaantua asioihini ja sanella minulle, miten minun on niitä hoidettava. Olkaa hyvä ja pitäkää se muistissanne!»
Heti paikalla hän muuttui orjamaisen maireaksi. Irvistys katosi hänen kasvoiltaan, uhma hänen sävystään. Hän hymyili ja liehakoi kuin halvin imartelija.
»Suokaa minulle anteeksi, monsieur!» hän huudahti, levittäen käsiään ja hymyillen hyvin nöyrästi. »Oivallan menetelleeni perin vapaasti, mutta te olette käsittänyt väärin sen tarkoituksen. Aikomukseni oli tiedustaa mieltänne erään suorittamani teon järkevyydestä.»
»Nimittäin, monsieur?» kysäisin, nakaten niskaani ja aavistaen vaaraa.
»Rohkenin tänään mainita, että te olette elossa ja terve, eräälle henkilölle, jolla luulin olevan oikeuden tietää siitä ja joka tulee tänne huomenna.»
»Tätä omavaltaista menettelyänne saatte katua», sähäytin hampaitteni välitse. »Kelle te sen ilmoititte?»
»Ystävällenne herra de Marsacille», vastasi hän, ja hänen nöyrän naamarinsa takaa alkoi virnistys taaskin pilkistää. »Hän on täällä huomenna», toisti hän.
Marsac oli se Lesperonin ystävä, jonka antamia, gascognelaista kapinoitsijaa koskevia lämpimiä suosituksia sain kiittää siitä kohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä, jota olin tulostani alkaen saanut nauttia varakreivin puolelta.
»Tämä uutinen ei näytä juuri tervetulleelta, herra de Lesperon», huomautti Roxalanne omituisella äänellä. Hänen sävynsä teki minut levottomaksi, sillä siitä kuvastui heräävää epäluuloa.
»Se ei ole tervetullut, mademoiselle», vastasin. »Minulla on erinomaiset syyt toivoakseni, etten nyt tapaisi herra de Marsacia.»
»Erinomaiset ne todellakin ovat!» jupisi St. Eustache, ja hänen suupielensä painuivat ilkeän näköisesti. »Epäilemättä teidän käy vaikeaksi esittää hänelle todennäköistä syytä siihen, ettette ole hänelle ettekä hänen sisarelleen ilmoittanut olevanne elossa.»
»Monsieur», pamautin umpimähkään, »miksi koetatte sekoittaa tähän juttuun hänen sisarensa nimen?»
»Mitä?» kummasteli hän, silmäillen minua peittämättömän huvitettuna. Hän seisoi suorana, pää takakenossa, oikea käsivarsi ojossa, käsi keveästi viiruisen kepin kultanupilla. Hän siirsi katseensa Roxalanneen, sitten taaskin takaisin minuun. Vihdoin hän virkkoi: »Onko se ihmeellistä, että sekoitan tähän morsiamenne nimen. Tai kenties väitätte, ettei neiti de Marsac ole kihlattunne?»
Unohdin hetkeksi sen osan, jota näyttelin, ja sen miehen, jona esiinnyin, ja vastasin kiivaasti: »Niin väitän.»
»No, sitten te valehtelette», tokaisi hän, kohauttaen olkapäitään loukkaavan halveksivasti.
En usko, että minun voidaan sanoa kertaakaan koko elämäni aikana antautuneen raivon valtaan. Raa'at, kehittymättömät ihmiset saattavat joutua intohimon saaliiksi, mutta herrasmies ei minun mielipiteeni mukaan ole koskaan kiukuissaan. Enkä minä silloinkaan ollut, mitä tulee kiukun ulkoisiin merkkeihin. Nostin kumartaen hattuani Roxalannelle, joka seisoi lähellämme, silmissään pelokas ja ihmettelevä ilme.
»Mademoiselle, suonette minulle anteeksi, että minun on pakko kurittaa tätä lörpöttelevää koulupoikaa teidän näkyvissänne.»
Sitten astuin eteenpäin maailman hauskimmalla tavalla, tempaisin kepin chevalierin kädestä, ennenkuin hän aavistikaan, mitä aioin tehdä. Kumarsin hänelle äärimmäisen kohteliaasti, ikäänkuin pyytäen anteeksi tekoani, ja ennenkuin hän sitten oli tointunut ällistyksestään, olin sivaltanut kepillä hänen hartioihinsa kolme nopeata perättäistä iskua. Parahtaen tuskasta ja nöyryytyksestä, hän hypähti taaksepäin ja vei kätensä miekankahvaan.
»Monsieur», huudahti Roxalanne hänelle, »ettekö näe, että hän on aseeton?»
Mutta hän ei nähnyt mitään, tai jos näkikin, niin hän kiitti taivasta siitä, että asian laita oli niin. Silloin olisi Roxalanne astunut väliimme, mutta ojensin käteni, pidättäen häntä.
»Älkää olko peloissanne, mademoiselle», sanoin aivan rauhallisesti; sillä jollei se käsivarsi, joka oli voittanut La Vertoilen, kykenisi kepillä lannistamaan pariakin sellaista miekkailijaa kuin tämä kukkopoika oli, niin saisin hävetä koko ikäni.
Hän hyökkäsi kimppuuni raivoisasti, tähdäten säilänsä kärjen suoraan kurkkuani kohti. Väistin kepilläni; kun hän sitten vaihtoi säilän asentoa ja antoi minulle piston alempaa, tein minä vastasivalluksen ja saatuani hänen miekkansa keppiini pyöräytin sitä ympyrässä ja sinkautin sen pois hänen kädestään. Se kaarsi välkkyvänä valokieppuna hetkisen ilmassa ja kolahti sitten marmorisuojusta vastaan viiden, kuuden askeleen päähän meistä. Hän näkyi menettävän rohkeutensa samalla kertaa kuin miekkansa ja jäi armoilleni omituisena näytteenä typeryydestä, ällistyksestä ja pelosta.
Olihan chevalier de St. Eustache nuori mies, ja nuorille voidaan antaa paljon anteeksi. Mutta jos olisin antanut anteeksi sellaisen teon, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi paljastaessaan miekkansa aseetonta miestä vastaan, olisi se ollut naurettavaa suvaitsevaisuutta ja lisäksi äärimmäistä velvollisuuteni laiminlyöntiä. Vanhempana miehenä tuli minun antaa chevalierille opetusta käyttäytymisessä ja herrasmiehelle sopivassa ajatustavassa. Niinpä ryhdyinkin työhön aivan kiihkottomasti, pitäen silmällä vain hänen vastaista menestystään, ja annoin hänelle sellaisen selkäsaunan, jota olisi perinpohjaisuuteen nähden ollut vaikea parantaa. En välittänyt siitä, mihin sivallukset osuivat. Tanssitin keppiäni säännöllisessä tahdissa, ja minusta oli pikemminkin hänen kuin minun asiani, sattuivatko iskut päähän vai takapuoliin vai hartioihin. Minun oli teroitettava hänen mieleensä siveyssääntö, ja ne kolaukset, joita hän saattoi opetuksen kestäessä saada, olivat mitättömiä syrjäseikkoja, kunhan vain itse oppi juurtui hänen sieluunsa. Pari, kolme kertaa hän yritti päästä kanssani käsikähmään, mutta minä vältin häntä; minua ei suinkaan haluttanut käydä hänen kanssaan rahvaanomaiseen tappeluun. Tarkoitukseni ei ollut riidellä eikä tapella, vaan kurittaa, ja uskallanpa väittää, tarkoitukseni toteutin melkoisen onnistuneesti.
Vihdoin tuli Roxalanne väliin, mutta vasta sitten kun keppi edellisiä kenties hiukan rajummasta iskusta katkesi ja herra de Eustache vaipui avuttomana kokoon ähkyväksi läjäksi.
»Valitan, mademoiselle, että olen loukannut katseitanne tällaisella näytöksellä, mutta jollei näitä läksytyksiä anneta heti rikoksen tapahduttua, ei niiden vaikutus ole puoleksikaan niin terveellinen.»
»Hän ansaitsi sen, monsieur», vastasi hän, äänessään melkein raju sävy. Ja niin huonoa ainesta me olemme, että hänen halveksumisensa tuota valittavaa koru- ja muhkuraläjää kohtaan sai minut värähtämään mielihyvästä. Menin sinne, mihin hänen miekkansa oli pudonnut, ja nostin sen maasta.
»Herra de St. Eustache», lausuin, »olette siinä määrin häpäisseet tätä säilää, etten usko teidän enää haluavan sitä kantaa.» Niin sanoen katkaisin sen polveani vasten poikki ja heitin kappaleet kauas jokeen siitä huolimatta, että kahva oli kallisarvoinen, varustettu runsailla pronssi- ja kultakirjaimilla.
Hän kohotti tuhkanharmaita kasvojaan, ja hänen silmänsä säihkyivät voimatonta raivoa.
»Par la mort Dieu!» hän ärjyi käheästi. »Tästä saatte antaa minulle hyvitystä.»
»Jos ette vielä mielestänne ole saanut riittävästi hyvitystä, olen valmis sitä antamaan milloin vain tahdotte», vastasin kohteliaasti.
Ennenkuin ehdimme virkkaa mitään muuta, näin herra de Lavédanin lähestyvän meitä joutuisasti. Varakreivin otsa oli synkissä rypyissä, kuten olisi saattanut luulla, suuttumuksesta, mutta todellisuudessa pahoista aavistuksista, kuten minä aivan oikein arvasin.
Vaikkakin hän pelkäsi tapahtuman seurauksia ja St. Eustachen kostontoimenpiteitä — siitä huolimatta, että tämä oli poikanen — lausui hän kuitenkin peittelemättä ajatuksensa chevalierin käyttäytymisestä ja hänen minulta saamansa rangaistuksen sopivaisuudesta.
Sitten hän puhutteli palvelijoita tyyneen, tasaiseen tapaansa: »Anatole, on parasta, että käskette valjastaa vaunut herra chevalieria varten. En usko, että hän kykenee ratsastamaan kotiinsa.»
Anatole tirkisteli maassa viruvaa kalpeata nuorukaista, käänsi sitten pienet, kuihtuneet kasvonsa minuun päin ja virnisti erikoisen juhlallisesti. Herra de St. Eustache ei näkynyt olevan kovin suosittu.
Nojaten raskaasti erään lakeijan käsivarteen, lähti chevalier tuskallisesti pihalle, jossa hänelle parhaillaan laitettiin vaunuja kuntoon. Viimeisellä hetkellä hän kääntyi ja viittasi varakreiviä luokseen.
»Niin totta kuin Jumala elää, herra de Lavédan», hän vannoi, huohottaen raskaasti raivoissaan, »te saatte katkerasti katua sitä, että kävitte tänään puoltamaan tuota gascognelaista kerskailijaa. Muistakaa minua kumpikin, kun olette matkalla Toulouseen!»
Varakreivi seisoi hänen vieressään värähtämättä ja välinpitämättömän näköisenä, vaikka tämän julman uhkauksen olikin täytynyt tuntua hänestä kuolemantuomiolta.
»Hyvästi, monsieur — pikaista tervehtymistä!» Siinä koko hänen vastauksensa. Mutta minä astuin heidän luokseen.
»Eikö teidänkin mielestänne, varakreivi, olisi parasta pidättää hänet?» tiedustin. .
»Pyh!» äänsi hän. »Antaa hänen mennä.»
Chevalier katsahti pelästyneenä minua silmiin. Kenties tuo nuorukainen jo katui uhkaustaan ja tajusi, kuinka järjetöntä oli uhata sellaista miestä, jonka vallassa hän sattui olemaan.
»Ajatelkaa toki, monsieur!» huudahdin. »Teillä on ylevä ja hyödyllinen elämä edessänne. Ei minunkaan henkeni ole arvoton. Saammeko sallia, että tämä mato tuhoaa elämämme — niin, ja vaimonne sekä tyttärenne onnen?»
»Antakaa hänen mennä, monsieur; antakaa hänen mennä! Minä en pelkää.»
Kumarruin ja vetäydyin takaisin, viitaten lakeijaa viemään pois miehen, jokseenkin samalla tavoin kuin olisin viitannut häntä korjaamaan jotakin saastaa edestäni.