VIII
VALOKUVA
Jokaisen ajattelevan ihmisen on silloin tällöin täytynyt johtua katkerasti ajattelemaan, kuinka äärimmäisen avuttomina me olemme kohtalon armoilla, sen kaikkien oikkujen heiteltävinä.
Jos herra de Marsac olisi suvainnut saapua Lavédaniin jonakin järkevänä vuorokauden aikana, olisin minä jo ollut matkalla Pariisiin vakaassa aikomuksessa tunnustaa tappioni ja maksaa vetoni. Yön mietittyäni, mikä yhä enemmän oli lujittanut päätöstäni menetellä siten, olin alkanut ajatella, että senjälkeen voisin palata Roxalannen luokse; silloin tosin olisin köyhä, mutta minun aikeitani ei ainakaan voitaisi epäillä.
Juuri ne aatokset lienevät pitäneet minua valveilla myöhään yöhön saakka, ja kenties senvuoksi oli herätessäni aamu jo pitkälle kulunut. Aurinko paistoi huoneeseeni, ja vuoteeni vieressä seisoi Anatole.
»Kuinka paljon kello on?» kysyin, nousten reippaasti istumaan.
»Yli kymmenen», vastasi hän jäykän moittivasti.
»Ja te olette antanut minun nukkua!» äkeilin.
»Emme juuri estä teitä mistään täällä Lavédanissa, vaikka olemmekin valveilla», murahti hän. »Ei ollut mitään syytä, miksi herran olisi pitänyt herätä.» Sitten hän ojensi minulle paperiarkin. »Herra Stanislas de Marsac oli täällä varhain tänä aamuna sisarensa kanssa. Hän jätti tämän kirjeen teille, monsieur.»
Ällistyksen ja pelon syrjäytti mielessäni pian huojennus, koska Anatolen sanoista saatoin päättää, että Marsac oli poistunut. Otin siitä huolimatta kirjeen hieman epäröiden ja kääntelin sitä käsissäni.
Vihdoinkin voin hengittää vapaasti. He olivat poissa, ja mitä vahinkoa he lienevätkin ennen lähtöään tehneet René de Lesperon-paran maineelle, nyt he ainakaan eivät enää olleet täällä paljastamassa minua vieraan nimen käyttäjäksi. Pyytäen mielessäni Lesperon-vainajan haamulta anteeksi sitä häpeää, jonka hänen nimelleen aiheutin, mursin tämän merkityksellisen kirjeen sinetin. Kuoressa oli muun muassa noin seitsemänkymmenenviiden sentimetrin pituinen lankasäie.
»Monsieur», luin, »missä hyvänsä satun teidät kohtaamaan, on velvollisuuteni surmata teidät.»
Alku oli lupaava, totta totisesti?
»Vain siitä syystä», jatkui kirje, »en ole halunnut joutua kanssanne vastakkain tänä aamuna. Aika on siksi levoton ja tämä maakunta siksi vaarallinen, ettei voida tehdä sellaista tekoa, joka saisi hallituksen sinetinvartijan huomion kiintymään Lavédaniin. Siitä, että olette vielä hengissä, saatte niin ollen kiittää herra varakreiviä kohtaan tuntemaani kunnioitusta sekä omaa alttiuttani sitä asiaa kohtaan, jota molemmat palvelemme. Olen matkalla Espanjaan etsiäkseni sieltä turvaa kuninkaan kostolta.
»Henkeni pelastaminen on velvollisuuteni yhtä paljon itseäni kuin asiaamme kohtaan. Mutta minulla on myöskin velvollisuuksia sisartani kohtaan, jota te olette kohdellut niin solvaavan kevytmielisesti, ja ne minä, jos Jumala suo, täytän ennen lähtöäni. Teidän kunniastanne, monsieur, emme välitä puhua sellaisista syistä, joita minun ei tarvitse kosketella, enkä siihen lainkaan vetoa. Mutta jos teissä on jäljellä rahtuakaan miehuutta, jollette ole yhtä kurja pelkuri kuin olette suuri konna, odotan teitä ylihuomenna mihin aikaan hyvänsä ennen puolta päivää Auberge de la Couronnessa Grénadessa. Siellä, monsieur, järjestämme välimme, jos se teille suinkin sopii. Että voisitte saapua sinne valmistuneena ja ettei tavattuamme tarvitsisi tuhlata aikaa, lähetän teille mitan miekkani pituudesta.»
Tällä tavoin päättyi tämä kiukkuinen, tulta huokuva kirje. Käänsin miettiväisenä sen kokoon ja sitten, kun päätökseni oli valmis, hypähdin vuoteesta ja pyysin Anatolea auttamaan itseäni pukeutumaan.
Tavatessani varakreivin pohti hän ankarasti, mitä Marsacin omituinen käyttäytyminen saattoi merkitä, ja huojennuksekseni näin, ettei ainakaan hän osannut keksiä siihen mitään syytä. Vastaukseksi kysymyksiin, joilla hän varsin luonnollisesti ahdisti minua, vakuutin hänelle, että kaikkeen oli syynä pelkkä väärinkäsitys, että herra de Marsac oli pyytänyt minua kohtaamaan häntä kahden päivän perästä Grénadessa ja että minä silloin epäilemättä voisin selvittää koko jutun.
Samalla lausuin valitteluni tämän tapahtuman johdosta, koska se pakotti minut viipymään vielä kaksi päivää rasittamassa varakreivin vieraanvaraisuutta. Siihen kaikkeen hän kuitenkin antoi odottamani vastauksen, huomauttaen lopuksi, että ainakin sillä hetkellä näytti siltä, kuin olisi chevalier de St. Eustache tyytynyt siihen, että oli saanut aikaan tämän selkkauksen minun ja Marsacin välillä.
Anatolen puheiden nojalla olin jo voinut päätellä, että Marsac oli ollut hyvin vaitelias. Mutta hänen sisarensa ja Roxalanne olivat keskustelleet keskenään, ja se seikka huoletti minua vakavasti. Naiset eivät tavallisesti sellaisissa oloissa ole yhtä pidättyviä kuin miehet, ja jos kohta neiti de Marsac ei kenties ollutkaan sananmukaisesti selittänyt, että minä olin hänen uskoton rakastajansa, ovat naiset kuitenkin vikkeliä panemaan merkille ja selittämään sellaisista syistä aiheutuneen hämmingin merkkejä, ja minä pelkäsin pahasti Roxalannen tulleen siihen johtopäätökseen, että olin valehdellut hänelle edellisenä iltana. Levottomin mielin menin sen vuoksi etsimään häntä ja löysin hänet linnan takana olevasta vanhasta puutarhasta.
Hän ei aluksi huomannut minun tuloani, joten minulla oli tilaisuus vähän aikaa tarkastella häntä; panin merkille, kuinka surullisilta hänen kasvonsa sivusta päin näyttivät ja kuinka raukeita hänen liikkeensä olivat. Tämä oli siis minun työtäni — minun ja herra de Chatelleraultin sekä niiden toisten iloisten herrasmiehien, jotka lähes kuukausi sitten olivat istuneet pöydässäni Pariisissa.
Liikahdin, ja sora narahti jalkani alla. Silloin hän kääntyi ja hätkähti nähdessään minun lähestyvän. Veri kohosi hänen kasvoihinsa, poistuen niistä seuraavana hetkenä ja jättäen ne entistä kalpeammiksi. Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut poistua, mutta sitten hän näytti hillitsevän itsensä ja jäi hievahtamatta paikoilleen, odottaen ulkoisesti rauhallisena tuloani.
Mutta hänen silmänsä olivat toisaalle suunnatut, ja hänen rintansa nousi ja laski siksi rajusti, ettei se sopinut siihen välinpitämättömyyden naamioon, johon hän oli nopeasti verhoutunut.
»Tepä olette ollut kuhnustelija tänä aamuna, herra de Lesperon.» Ja hieman naurahtaen hän poikkesi tieltä taittamaan ruusun.
»Se on totta», myönsin typeränä; »nukuin kovin pitkään.»
»Surkuttelen teitä kovasti, sillä siten ette saanut nähdä neiti de
Marsacia. Onko teille jo kerrottu, että hän kävi täällä?»
»Kyllä, mademoiselle. Stanislas de Marsac oli jättänyt minulle kirjeen.»
»Olette epäilemättä pahoillanne siitä, ettette tavannut heitä», hän huomautti.
En ollut oivaltavinani hänen kysyvää äänensävyään. »Se on heidän syynsä. Heistä oli nähtävästi mieluisempaa karttaa minua.»
»Onko se ihmeteltävää?» kivahti hän, ja hänen kasvoillaan näkyi äkillinen suuttumuksen välähdys, jonka hän yhtä nopeasti hillitsi. Entiseen välinpitämättömään tapaansa hän jatkoi: »Te ette näytä häiriytyneen siitä, monsieur.»
»Päinvastoin, mademoiselle; olen hyvin harmissani.»
»Siitäkö, ettette nähnyt — kihlattuanne?» kysäisi hän; nyt hän ensi kerran loi minuun katseen, ja se oli terävä kuin tikari.
»Mademoiselle, en ole vannonut uskollisuutta ainoallekaan elävälle naiselle. Olen surkuteltavien asianhaarojen uhri. Oi, en voi puhua enempää! Nämä Marsacit rauhoitan helposti. Minun on kohdattava herra de Marsac Grénadessa ylihuomenna. Taskussani on kirje tältä elävältä säilältä; siinä hän ilmoittaa minulle suvaitsevansa silloin surmata minut. Mutta —»
»Toivon, että hän sen tekee, monsieur!» tokaisi Roxalanne niin rajusti, että minä mykistyin ja jätin lauseeni kesken. »Rukoilen Jumalaa, että hän sen tekee!» lisäsi hän. »Te ansaitsette sen paremmin kuin kukaan on milloinkaan sitä ansainnut!»
Hetkisen seisoin hänen sanojensa lamauttamana. Sitten sain äkillisen mielijohteen ja astuin hyvin lähelle häntä.
»Roxalanne», puhuin kuumeisesti, »te ette sitä toivo. Mitä olisi teidän elämänne, jos minä kuolisin? Te, lapsi, te rakastatte minua samoin kuin minä rakastan teitä.» Vedin häntä äkkiä puoleeni äärettömän hellästi, melkein kunnioittavasti. »Ettekö voi kallistaa korvaanne tämän rakkauden äänelle? Ettekö voi luottaa minuun vähääkään? Ettekö voi ajatella, että jos olisin aivan niin arvoton kuin te itsellenne uskottelette, tätä rakkautta ei voisi olla olemassa?»
»Sitä ei ole olemassa!» huudahti hän. »Te valehtelette, — kuten kaikessa muussakin. En rakasta teitä. Minä vihaan teitä. Dieu! Kuinka teitä vihaankaan!»
»Kuulkaa, Roxalanne!»
»En tahdo kuunnella! Olen nyt jo kuullut kylliksi loukkauksia.
Päästäkää minut!»
»Kyllä, mutta teidän pitää kuunnella sanojani. En ole René de Lesperon. Jos nämä Marsacit eivät olisi olleet niin äkkipikaisia ja hupakkoja, vaan olisivat odottaneet tavatakseen minut tänä aamuna, olisivat he sen teille ilmaisseet.»
Hän lakkasi hetkiseksi ponnistelemasta katsoakseen minua silmiin. Mutta sitten hän puhkesi ylenkatseelliseen nauruun ja alkoi rimpuilla entistä voimakkaammin.
»Mitä uusia valheita te minulle syötätte? Päästäkää minut! En tahdo kuulla enää mitään!»
»Taivas on todistajani, että olen puhunut teille silkkaa totuutta. Käsitän kyllä, kuinka järjettömältä se kuulostaa, ja osittain juuri sen vuoksi en ole siitä teille aikaisemmin puhunut. Mutta halveksumistanne en voi kestää. Se, että te pitäisitte minua valehtelijana, kun tunnustan teille rakkauteni —»
Hänen reutoilemisensa kävi niin rajuksi, että minun oli pakko hellittää otteeni. Mutta tein sen niin äkkiä, että hän heilahti tasapainostaan ja oli vähällä kaatua selälleen. Sitä estääkseen hän tarttui nuttuuni, joka oli lähtenyt auki meidän ponnistellessamme.
Seisoimme parin askeleen päässä toisistamme, ja hän silmäili minua kalpeana ja läähättäen suuttumuksesta. Hänen silmistään kuvastui murhaava ylenkatse, mutta kun katsoin häntä vakavasti, värähtämättä, loi hän vihdoin katseensa maahan. Kun hän taaskin katsoi ylös, väreili hänen huulillaan tyyni, mutta kuvaamattoman halveksiva hymy.
»Tahdotteko vannoa», hän virkkoi, »ettette ole René de Lesperon, että neiti de Marsac ei ole kihlattunne?»
»Kyllä — niin totta kuin toivon pääseväni taivaaseen!» vakuutin kiihkeästi.
Hän katseli minua, hymyillen edelleen pilkallista, halveksivaa hymyään.
»Olen kuullut sanottavan», hän lausui, »että suurimmat valehtelijat ovat aina kerkeimmät vannomaan.» Sitten hän jatkoi, kuohahtaen äkkiä vihasta ja inhosta: »Olette taitanut pudottaa jotakin, monsieur.» Hän osoitti sormellaan maahan. Odottamatta sen enempää hän pyörähti ympäri ja poistui luotani.
Jalkojeni juuressa oli, kasvot ylöspäin, se pienoiskuva, jonka Lesperon-rukka oli uskonut huostaani kuolinhetkellään. Se oli pudonnut taskustani ponnistellessani Roxalannen kanssa, enkä nyt enää lainkaan epäillyt, että muistokotelossa oleva kuva oli neiti de Marsacin.