IX
ÖINEN HÄLYTYS
Kun samana iltapäivänä palasin pitkältä kävelymatkalta — olin näet sellaisella surkuteltavalla tuulella, jolloin ihmisen on pakko olla liikkeessä — oli pihalla matkavaunut ikäänkuin valmiina lähtemään. Noustessani linnan portaita, jouduin vastakkain neiti de Lavédanin kanssa, joka laskeutui alaspäin. Vetäydyin syrjään, että hän pääsisi ohitseni, ja hän sivuutti minut, pitäen leukaansa ylhäällä ja vetäen hamettaan lähemmäksi itseään, ettei se koskettaisi minua.
Sillä hetkellä valtasi minut lohduton, tuskaisa tunne, jota minun on vaikea kuvata. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi poistunut elämästäni iäksi, kuin en koskaan enää kykenisi sovittamaan häntä niin, että hän palaisi kaiken sen jälkeen, mitä sinä aamuna oli välillämme tapahtunut.
Voi sentään! Kaikki oli mennyttä. Peli oli lopussa, ja minä olin hoitanut siinä oman osani narrimaisen huonosti. Yksi tehtävä oli minulla vielä jäljellä — minun oli kohdattava Marsac Grénadessa ja puhdistettava Lesperon-raukan muisto. Mitä sen jälkeen tapahtuisi, siitä välitin vähät. Selvitettyäni asiani Chatelleraultin kanssa, olisin köyhtynyt mies, ja Marcel de St. Pol de Bardelys, Ranskan hovin taivaalla säihkynyt kirkas tähti, himmenisi äkkiä, sammuisi iäksi. Mutta se ei merkinnyt minulle paljoa silloin. Olin menettänyt kaikki, mitä olisin pitänyt arvossa — kaikki, mikä olisi voinut antaa uutta makua väsyneen, kyllästyneen miehen elämään.
Myöhemmin samana päivänä mainitsi varakreivi minulle, että liikkeellä oli huhu, jonka mukaan markiisi de Bardelys oli kuollut. Kysyin välinpitämättömästi, kuinka sellainen huhu oli syntynyt, ja hän kertoi minulle, että herra de Bardelysin palvelijat olivat tunteneet isäntänsä omaksi erään ratsastajattoman hevosen, jonka talonpojat olivat ottaneet kiinni muutamia päiviä sitten ja että luultiin jonkun onnettomuuden kohdanneen häntä, koska häntä ei ollut kuulunut eikä näkynyt kahteen viikkoon. Ei edes tämä tieto kyennyt herättämään mielenkiintoani. Luulkoot ihmiset minua kuolleeksi, jos haluavat. Sellainen mies, jonka kärsimykset ovat pahemmat kuin kuolema, ei paljoa välitä siitä, että häntä pidetään kuolleena.
Seuraava päivä kului ilman mitään erikoista. Neiti de Lavédan oli yhäti poissa, ja minua olisi haluttanut tiedustaa varakreiviltä, missä hän oli, mutta varsin luonnollisista syistä emmin enkä udellut.
Seuraavana aamuna minun piti lähteä Lavédanista. Sinä iltana vaivuin uneen juhlallisesti haaveillen, että kohtalo olisi minua kohtaan sääliväinen ja ratkaisisi kauniisti pulman siitä, mitä minun olisi tulevaisuudessa tehtävä, jollen enää koskaan heräisi.
Sallimus oli kuitenkin päättänyt, että minut herätettiin jälleen, juuri kun yön huntu kohosi ja aamunkoiton kylmä henkäys tuntui maanpinnalla. Kuului äänekästä koputusta Lavédanin portilta, sekavia ääniä, jalkojen töminää, ovien aukomista ja sulkemista linnan sisältä.
Huoneeni ovelle naputettiin, ja kun menin aukaisemaan, seisoi varakreivi kynnyksellä, yönuttu paidan verhona ja sytytetty vahakynttilä kädessä.
»Portilla on ratsumiehiä!» hän huudahti, astuen sisään. »Tuo St.
Eustache-koira on jo aloittanut työnsä!»
Ennenkuin ehdin vastata, lennähti ovi selkosen selälleen, ja huoneeseen syöksähti varakreivitär, yömyssy päässään ja hätäisesti puettu puku yllään, näyttäen todelliselta mégereltä tuossa rumentavassa déshabilléssa.
»Katsos nyt», hän kirkui miehelleen, ja hänen narisevassa äänessään oli moittiva sävy — »mihin ahdinkoon olet meidät saattanut!»
»Anne, Anne!» huudahti varakreivi, astuen hänen luokseen ja koettaen tyynnyttää häntä. »Ole rauhallinen, lapsi-raukka, ja ole urhea!»
Mutta rouva vältti häntä, seisten laihana ja kiukkuisena kuin raivotar.
»Rauhallinen?» hän kertasi halveksivasti. »Urhea?» Sitten häneltä pääsi lyhyt naurahdus, epätoivoinen, pilkallinen, synkkä kiukun ilmaus. »Hyvä Jumala, oletko muiden puutteittesi lisäksi vielä julkea? Vaaditko minua olemaan rauhallinen ja urhea tällaisella hetkellä? Sitä vartenko olen turhaan varoitellut sinua kokonaisen vuoden aikana, että sinä nyt, oltuasi välittämättä minusta ja hyljeksittyäsi varoituksiani, saisit käskeä minua pysymään rauhallisena, kun pelkoni on toteutunut?» Alhaalla kirskahtivat portin saranat. Varakreivi kuuli sen.
»Madame», hän lausui, luopuen äskeisestä hellästä sävystään ja puhuen ylhäisen arvokkaasti, »ratsumiehet on päästetty sisään. Salli minun pyytää sinua poistumaan huoneisiisi. Ei ole meidän asemamme mukaista —»
»Mikä on meidän asemamme?» keskeytti rouva tylysti. »Olemme kapinoitsijoita — proskribeerattuja, kodittomia kerjäläisiä. Sellainen on asemamme, kiitos siitä sinulle ja järjettömille valtiopetoksellisille puuhillesi. Mitä meistä tulee, hupsu? Mitä tulee Roxalannesta ja minusta, kun sinut on hirtetty ja meidät häädetty Lavédanista? Jumalan kuolema! Onpa todellakin aika sinun puhua asemamme arvosta! Enkö ole varoitellut sinua, malheureux, jättämään puoluejuonittelut sikseen?»
Valittavasti huokaisten vaipui varakreivi vuoteelle ja kätki kasvot käsiinsä.
»Jumala minua armahtakoon!» hän valitti, ja hänen äänestään kuvastui sellainen tuska, jollaista ei kuolemanpelko ollut koskaan kyennyt valamaan hänen uljaaseen sieluunsa; sen tuskan oli synnyttänyt sen naisen sydämettömyys, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut hänen pöytä- ja vuodetoverinaan ja joka nyt vastoinkäymisen hetkellä hylkäsi hänet näin julmasti — näin traagillisesti.
»Niin», pilkkasi rouva katkerana, »pyydä Jumalalta armahdusta, sillä minä en sinua sääli!»
»Madame», huudahdin minä, »sallikaa minun kehoittaa teitä hillitsemään itseänne!»
Hän pyörähti ympäri ja katsoi minua silmiin, katse kiukusta liekehtien.
»Sangdieu! Millä oikeudella te —» hän aloitti. Mutta nyt ei sopinut antaa naiskielen jatkaa jaaritteluaan. Nyt ei ollut aikaa kursasteluihin, kumarteluihin eikä typeriin, hymyhuulin lausuttuihin kohteliaisuuksiin. Tartuin rajusti hänen ranteeseensa ja ärjäisin hänelle, vieden kasvoni lähelle hänen kasvojaan:
»Folle!» Uskallanpa vannoa, ettei yksikään mies ollut käyttänyt häntä puhutellessaan sitä sanaa. Hän jäi tuijottamaan suu auki läkähtyneenä hämmästyksestä ja kiukusta. Hiljentäen ääntäni, etteivät lähestyvät sotilaat sitä kuulisi, mutisin sitten: »Tahdotteko syöstä turmioon varakreivin ja itsenne?» Hän katsoi minua kysyvästi, ja minä vastasin: »Mistä tiedätte, että sotilaat ovat tulleet noutamaan puolisoanne? Saattavathan he olla etsimässä minua — ja yksin minua. Kenties ei varakreivin rikkomuksesta tiedetä mitään. Pitääkö juuri teidän sitten ilmaista se heille hillittömällä kiivaudellanne ja syyttelemisellänne?»
Hänen leukansa painui alas ällistyksestä.
Samassa avautui ovi uudelleen, ja ovelle ilmestyi nuori mies, jolla oli päässään töyhtöhattu, yllään nahkainen haarniska ja toisessa kädessään paljastettu miekka, toisessa lyhty. Hänen takanaan näin häntä seuranneiden ratsumiesten aseiden välkkyvän.
»Kumpi teistä on herra René de Lesperon?» kysyi hän kohteliaasti; hänen sanoistaan tuntui voimakkaasti gascognelainen murre.
Astuin eteenpäin, sanoen:
»Minut tunnetaan sillä nimellä, herra kapteeni.»
Hän silmäili minua suruisesti, melkeinpä anteeksipyytävästi, ja virkkoi sitten:
»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, käsken teitä antautumaan!»
»Olen odottanut teitä. Miekkani on tuolla, monsieur», vastasin ystävällisesti. »Jos sallitte minun pukeutua, olen valmis seuraamaan teitä muutamien minuuttien kuluttua.»
Hän kumarsi, ja heti kävi selväksi, että hänen tehtävänsä Lavédanissa koski — kuten olin varakreivittärelle huomauttanut olevan mahdollista — ainoastaan minua.
»Olen kiitollinen siitä, että te alistutte näin alttiisti», selitti tämä perin kohtelias herrasmies. Hän oli miellyttävä nuorukainen, jolla oli siniset silmät ja hyväntuulinen suu ja jonka ulkonäölle törröttävät viikset turhaan koettivat antaa hurjaa leimaa.
»Ennenkuin ryhdytte pukeutumaan, monsieur, on minun suoritettava eräs toinen velvollisuus.»
»Tehkää velvollisuutenne, monsieur!» vastasin, minkä jälkeen hän antoi merkin miehilleen, jotka heti riensivät tarkastamaan vaatteitani ja tavaroitani.
Vaatteistani he ottivat esille Lesperonille osoitetut kirjeet, jotka tämä onneton herrasmies oli kuolinyönään jättänyt minun haltuuni. Niiden joukossa oli yksi, jonka lähettäjä oli Orleansin herttua itse ja joka olisi riittänyt toimittamaan kokonaisen rykmentin hirteen. Vielä he ottivat herra de Marsacin kaksi päivää sitten lähettämän kirjeen ja muistokotelon, jossa oli neiti de Marsacin kuva.
Paperit ja kuvan he luovuttivat kapteenille, joka otti ne vastaan yhtä pahoittelevan ja harmistuneen näköisenä kuin hän toimitti kaikki vangitsemiseni yhteydessä olevat asiat.
Tätä samaa vastenmielisyyttä hänen suorittamaansa poliisityötä kohtaan saan kiittää siitäkin, että hän lähtöhetkellä tarjoutui antamaan minun ratsastaa ilman häiritsevää vartiostoa, jos antaisin hänelle sanani siitä, etten koettaisi karata.
Seisoimme silloin linnan eteissalissa. Hänen miehensä olivat jo pihalla, ja saapuvilla olivat vain varakreivi ja Anatole, jonka jälkimäisen kasvoista kuvastui hänen herransa ilmeitä synkistävä suru. Ylevämielisyys saattoi kapteenin varmastikin ylittämään valtuuksiaan, ja se liikutti mieltäni.
»Annan teille sanani siitä, etten yritä karata, herra kapteeni», vastasin, osoittaen kumarruksella käsittäväni hänen kohteliaisuutensa.
»Olen Mironsac de Castelroux, Chateau Rougesta, Gascognesta», ilmoitti hän, vastaten kumarrukseeni.
Sanoin herra de Lavédanille lyhyet, mutta sydämelliset jäähyväiset; minä lausuin anteeksipyyntöni, hän toi esiin voimakkaan myötätuntonsa. Ja niin lähdin kahden kesken Castelrouxin kanssa matkalle Toulousea kohti, hänen annettuaan miehilleen määräyksen, että heidän oli lähdettävä puolen tunnin kuluttua ja ratsastettava mieleistään vauhtia.
Minuun nähden oli elämä mennyttä. Olin turmellut sen ainoan mahdollisuuden todellisen onnen saavuttamiseksi, mikä minulle oli milloinkaan tarjoutunut, ja jos Toulousen tuomioistuimen herrasmiehiä huvittaisi lähettää minut huomaamattomasti mestauslavalle, niin mitäpä se merkitsisi?
Mutta eräs toinen seikka kiinnitti mieltäni, ja se oli kohtaukseni
Marsacin kanssa. Puhuin siitä vangitsijalleni.
»Haluaisin tavata erästä herrasmiestä Grénadessa tänä aamuna. Minulta otettujen papereiden joukossa on kirje, jossa kohtauksen aika ja paikka on määrätty, ja olisin todella kiitollinen, jos te, herra kapteeni, suostuisitte järjestämään niin, että nauttisimme aamiaisemme siellä, joten minä saisin tilaisuuden tavata häntä. Asia on minulle hyvin tärkeä.»
»Se koskee —?» kysyi hän.
»Erästä naista», vastasin.
»Ah, niinkö? Mutta kirjehän on haasteen luontoinen, eikö olekin?
Luonnollisestikaan en voi sallia teidän panna vaaraan henkeänne.»
»Ettemme tekisi Toulousen pyöveliä tyytymättömäksi», laskin nauraen leikkiä. »Mutta älkää pelätkö! En joudu kaksintaisteluun, lupaan sen.»
»Sitten olen tyytyväinen, monsieur, ja te saatte kohdata ystävänne.»
Kiitin häntä, ja keskustelimme sitten muista asioista ratsastaessamme varhaisina aamutunteina pitkin Toulousen tietä. Keskustelumme kääntyi, en muista miten, Pariisiin ja hoviin, ja kun sattumalta ohimennen mainitsin hyvin tuntevani Luxembourg-palatsin, tiedusti hän minulta, olinko koskaan sattunut tapaamaan nuorta Mironsac-nimistä teikaria.
»Mironsac?» kertasin. »Niin, kyllä olen.» Olin lisäämäisilläni, että tunsin mainitun nuorukaisen läheisesti ja pidin hänestä paljon, mutta katsoen sen epäviisaaksi tyydyin kysymään häneltä: »Tunnetteko hänet?»
»Pardieu!» hän kirosi. »Poikahan on serkkuni. Olemme molemmat Mironsaceja; hän on Castelvertin Mironsac, kun taas minä, kuten muistanette minun maininneen teille, olen Castelrouxin Mironsac. Erotukseksi toisistamme nimitetään häntä aina Mironsaciksi ja minua Castelrouxiksi. Peste! Se ei ole ainoa erotus, sillä samalla aikaa kun hän paistattelee päivää Pariisin suuressa maailmassa — he ovat varakkaita, Castelvertin Mironsacit — saan minä köyhä gascognelainen upseeripahus näytellä poliisin osaa Languedocissa!»
Silmäilin häntä tarkkaavammin, sillä kelpo Mironsac-veikon mainitseminen johti mieleeni sen illan, jolloin onneton vetoni lyötiin, ja muistin, kuinka tämä ylevämielinen nuorukainen oli — kun se oli jo liian myöhäistä — koettanut järkevällä puheella saada minut luopumaan koko puuhasta.
Puhelimme hänen serkustaan — Castelroux ja minä — ja menin nyt niin pitkälle, että tunnustin pitäväni koko paljon nuorukaisesta ja kehuin häntä peittelemättä. Se oli omiaan lisäämään ystävällisyyttä, jota nuori kapteenini oli minulle osoittanut pidättämisestäni saakka, ja se rohkaisi minua pian pyytämään häntä kaikkien niiden hyvyydenosoitusten lisäksi, joista jo olin hänelle kiitollinen, vielä palauttamaan minulle valokuvan, jonka hänen miehensä olivat ottaneet taskustani. Halusin antaa sen Marsacille, jolloin se samalla vahvistaisi kertomustani.
Siihen ei Castelroux pannut esteitä.
»Tietystikin», sanoi hän, ottaen sen esille. »Pyydän teitä suomaan anteeksi, etten ole tehnyt sitä omasta aloitteestani.»
Kiitin häntä ja pistin muistokotelon taskuuni.