X
KUOLLEISTANOUSSUT
Kello oli vähäistä vaille kymmenen, kun ratsastimme mahtavan Hotel de la Couronnen pihalle Grénadessa.
Castelroux tilasi yksityisen huoneen ensimmäisessä kerroksessa — hauskan kamarin, jonka ikkunat olivat pihalle päin — ja vastaukseksi tiedusteluuni ilmoitti isäntä, ettei herra de Marsac vielä ollut saapunut.
»Määräaika oli ennen puolta päivää, herra de Castelroux», huomautin.
»Teidän luvallanne tahtoisin odottaa kello kahteentoista.»
Hän ei estellyt. Kaksi tuntia ei merkinnyt mitään.
Kenties noin puoli tuntia myöhemmin kiidätti ulkoa kuuluva kavioiden kapse minut ikkunaan. Eräs perin hurjasti ratsastava herrasmies oli juuri tuoksahtanut sisään portista ja hillitsi parhaillaan ratsuaan. Hän oli laiha, vilkasliikkeinen, hyvin upeasti puettu mies, jonka hänen kasvojensa sekä parran ja viiksien tummuus teki melkein mustan näköiseksi.
»Ah, sinä olet täällä!» hän huudahti, niin että se kuulosti puolittain ärähdykseltä, puolittain naurulta, puhutellen jotakin porttikäytävän suojassa olevaa henkilöä. »Par la mort Dieu, tuskin odotin löytäväni sinua täältä!»
Portin suojasta kuului ihmettelevä äännähdys ja sanat:
»Marsac! Sinä täällä?»
Tämä oli siis se herrasmies, jota minun oli tavattava! Tallipoika oli ottanut vastaan hänen suitsensa, ja hän hypähti ketterästi maahan. Nyt hoippui näköpiiriini voimaton herrasmies, jonka äänen olin jo kuullut.
»Stanislas, rakas ystävä!» hän huudahti. »En voi sanoa, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut!» Ja hän lähestyi Marsacia kädet levällään ikäänkuin valmiina syleilemään.
Tulokas silmäili häntä hetkisen ihmetyksissään, kasvot synkkinä.
»Mitä tämä on?» hän ärjäisi tylysti. »Mitä tämä teeskennelty heikkous merkitsee? Sitä, että sinä, pelkuri-raukka, olet kalpea, en ihmettele! Mutta miksi vapisevat jäsenesi? Miksi olet olevinasi voimaton? Luuletko voivasi pettää minua tällä tavoin?»
»Oletko järjiltäsi?» kummasteli toinen, ja hänen äänensä värähti suuttumuksesta. »Oletko tullut hulluksi, Stanislas?»
»Jätä sikseen tämä teeskentely!» oli halveksiva vastaus. »Kaksi päivää sitten kerrottiin minulle Lavédanissa, kuinka täydellisesti olit parantunut. Siitä, mitä meille kerrottiin, oli helppo arvata, minkä vuoksi vitkastelit siellä ja miksi et antanut meille tietoja itsestäsi. Siinä syy, miksi kirjoitin sinulle, kuten lienet käsittänyt. Sisareni on surrut sinua kuolleena — suri sinua, sillä aikaa kun sinä istuit Roxalannesi jalkain juuressa ja vannoskelit hanalle rakkauttasi Lavédanin ruusujen keskellä.»
»Lavédanin?» kertasi toinen hitaasti. Sitten hän korotti ääntään ja kivahti: »Mitä helkkaria sinä höpiset?»
Kuin salaman välähdyksestä oli minulle selvinnyt, kuka tämä voimansa menettänyt herrasmies oli. Rodenard-tomppeli oli ollut väärässä sanoessaan, että Lesperon oli kuollut. Selvästikään hän ei ollut voinut muuta kuin pyörtyä; sillä edessäni oli Lesperon itse, sama mies, jonka olin muka kuolleena jättänyt makaamaan latoon Mirepoixiin.
»Hyvä jumala, Marsac! Etkö tahdo selittää?»
»Kyllä», ärjyi Marsac, ja hänen miekkansa singahti ulos tupesta. »Kyllä minä selitän. Niin totta kuin Jumala elää, minä selitän — tällä!» Ja hän heilutti miekkaansa haavoittuneen kasvojen edessä. »Miekka käteen, hyvä herra, näytelmä on lopussa. Heitä pois tuo kainalosauva ja vedä säiläsi! Vedä säiläsi, mies, tai, sangdieu, lävistän sinut tuossa paikassa!»
Alhaalla syntyi hälinä. Isäntä ja joukko hänen apureitaan — tarjoilijoita sekä tallirenkejä ja poikia — syöksyi heidän väliinsä, koettaen hillitä verenhimoista Marsacia.
»Pocapdediou!» kirosi Castelroux vierelläni. »Oletteko koskaan nähnyt tuollaista!? Mitä on tapahtunut?»
Mutta minä en jäänyt vastaamaan hänelle. Ennenkuin gascognelainen kapteenini aavisti aikomustani, olin heilauttanut itseni ikkunasta eteishuoneen ulkonevalle katolle. Sekuntia myöhemmin sain pihallaolijain huomion kiintymään itseeni tipahtamalla maahan keskelle rähäkkää; hätäytynyt Castelroux, joka luuli minun aikovan karata, seurasi perässäni samaa harvinaista tietä myöten, huutaen täyttä kurkkua:
»Herra de Lesperon! Hei! Herra de Lesperon! Muistakaa sananne, herra de
Lesperon!»
Parempaa tapaa Marsacin raivon lauhduttamiseksi ei olisi voitu keksiä; mikään ei olisi sen paremmin voinut tehdä häntä taipuvaiseksi kuuntelemaan sanottavaani, sillä oli aivan ilmeistä, että Castelrouxin sanat olivat tarkoitetut minulle ja että hän käytti juuri minusta nimeä Lesperon. Hetkeäkään vitkastelematta olin Marsacin edessä. Mutta ennenkuin ehdin virkkaa mitään, loi hän minuun tuikean, epäluuloisen silmäyksen ja kysyi:
»Mitä hittoa tämä merkitsee?»
»Se merkitsee, monsieur, että Ranskassa on useampia kuin yksi Lesperon. Minä olen se Lesperon, joka oli Lavédanissa. Jos epäilette sanojani, niin kysykää tältä herrasmieheltä, joka pidätti minut siellä viime yönä! Kysykää häneltä myöskin, miksi olemme pysähtyneet täällä! Pyytäkää, jos haluatte, häntä näyttämään Lavédaniin jättämänne kirje, jossa ehdotitte kohtausta täällä tänään aamupäivällä ja jonka minä sain!»
Epäilyksen ilme haihtui Marsacin kasvoilta, ja hänen silmänsä menivät levälleen hämmästyksestä, kun hän kuunteli ihmeellistä todisteluani.
Ennenkuin Marsac kerkisi vastaamaan, riensi Castelroux luokseni ja puhkesi nauraen puhumaan:
»Pyydän tuhannesti anteeksi! Pässikin olisi saattanut arvata, mikä teidät niin nopeasti kiidätti ikkunasta, ja vain pässi olisi saattanut epäillä teidän yrittävän karata. Se oli arvotonta minun puoleltani, herra de Lesperon.»
Käännyin hänen puoleensa toisten yhä töllistellessä suu auki ja vein hänet sivulle.
»Herra kapteeni, saanko vielä vaivata teidän ylevämielisyyttänne anomalla, että sallisitte minun viedä nämä riitaveljet huoneeseemme ja jättäisitte meidät sinne kolmisin puoleksi tunniksi?»
Avonaisuus oli paras liittolaiseni järjestäessäni asioita Castelrouxin kanssa — avonaisuus ja hänen vastenmielisyytensä sitä tehtävää kohtaan, joka hänelle oli annettu. Marsac ja Lesperon taaskin olivat perin innokkaita kuulemaan salaperäisen sekaannuksen selitystä, ja kun minä — saatuani Castelrouxin suostumuksen — kutsuin heitä huoneeseeni, olivat he heti valmiit tulemaan.
Koska herra de Lesperon ilmeisesti ei tuntenut minua, ei minulla ollut mitään syytä ilmaista heille, ken olin, vaan päinvastoin minulla oli hyvät syyt pitää se salassa. Heidän istuuduttuaan kävin heti käsiksi asian ytimeen ilman minkäänlaisia valmistavia puheita.
»Kaksi viikkoa takaperin, hyvät herrat», aloin, »ajoi joukko rakuunoita minut pakoon Garonnen poikki. Olin haavoittunut olkapäähän ja hyvin näännyksissä; kolkutin Lavédanin portille, pyytäen suojaa. Suojaa minulle annettiin, ja kun ilmoitin olevani herra de Lesperon, kohdeltiin minua sitäkin sydämellisemmin, koska eräs herra de Marsac, joka oli varakreivi de Lavédanin ystävä ja Orleansin tuhoutuneen asian kannattaja, oli sattunut usein puhumaan herra de Lavédanille eräästä herra de Lesperonista, oikein hyvästä ystävästään. Epäilemättä te, hyvät herrat, tuomitsette minua siitä, etten selvittänyt varakreiville hänen erehdystään. Mutta minulla oli syyni, joita te toivoakseni ette vaadi minua ilmaisemaan, sillä minun olisi vaikea puhua niistä teille totta.»
»Mutta onko teidän nimenne Lesperon?» huudahti Lesperon.
»Se, monsieur, on vähäarvoinen seikka. Olkoonpa nimeni Lesperon tai ei, joka tapauksessa tunnustan menetelleeni kavalasti varakreiviä ja hänen perhettään kohtaan, koska varmasti en ole se Lesperon, jona esiinnyin. Mutta jos omaksuinkin teidän henkilöllisyytenne, omaksuin myös vastuunalaisuutenne, ja sen vuoksi voitte te luullakseni jossakin määrin antaa sydämessänne minulle anteeksi. René de Lesperonina, Lesperonista, Gascognesta, vangittiin minut viime yönä Lavédanissa ja kuten huomannette, viedään minua parhaillaan Toulouseen vastaamaan hänen valtiopetossyytöksestään. En ole empinyt; en ole vastoinkäymisen hetkellä hylännyt sitä nimeä, josta oli minulle apua tarpeen hetkellä. Otan vastaan pahan, jos hyvänkin, ja vakuutan teille, hyvät herrat, että edellinen on oikein tuntuvasti suurempi.»
»Mutta niin ei saa käydä!» kiivasteli Lesperon, nousten seisomaan. »En tiedä, mihin tarkoitukseen lienette nimeäni käyttänyt, mutta minulla ei ole mitään syytä uskoa teidän tuottaneen sille häpeää, ja siksi — »
»Kiitän teitä, monsieur, mutta —»
»Ja siksi en voi suostua siihen, että te menette Toulouseen minun sijastani. Missä on se upseeri, jonka vanki olette? Kutsukaa hänet tänne, olkaa niin hyvä, ja pankaamme tämä asia oikealle tolalle!»
»Puhutte hyvin ylevästi», vastasin rauhallisesti. »Mutta minun niskoillani on riittävästi rikoksia, ja jos minulle osuisikin pahin mahdollisuus, sovitan niin ollen vain yhdellä kertaa kahden henkilön erehdykset. Asiani ei ole läheskään toivoton. Olen aivan varma siitä, että asioiden ollessa nykyisellä kannallaan minä voin paljastamalla oikealla hetkellä pelini, ilmoittamalla sopivana aikana, kuka olen, pelastaa niskani pyövelin kirveeltä, jos niin haluan.»
»Jos niin haluatte?» huudahtivat he molemmat, ja heidän katseensa saivat kysyvän ilmeen.
»Olkoon se sillään», vastasin, »se ei tällä kertaa liikuta meitä. Mutta ymmärtänette, että minun turvallisuuteni tähden on hyvin tärkeätä, että te poistutte rauhallisesti Ranskasta ja jätätte jälkeenne sen luulon, että olette kuollut — mikä luulo pian leviää, sitten kun minä olen lakannut esiintymästä teinä. Käsitättekö minua?»
»Hämärästi, monsieur, ja kenties olette oikeassa. Mitä arvelet sinä,
Stanislas?»
»Mitäkö arvelen?» huudahti tulinen Marsac. »Painun maan alle häpeästä,
René-parkani, sentähden että olen tuominnut sinua niin väärin.»
Hän olisi puhunut enemmän samaan suuntaan, mutta Lesperon keskeytti hänet, kehoittaen häntä pysymään käsillä olevassa asiassa.
Marsac oli matkalla Espanjaan. Hänen sisarensa, hän kertoi, odotti häntä Carcassonnessa. Lesperonin olisi heti lähdettävä hänen mukaansa, ja neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa he olisivat päässeet pois kuninkaan vihan ulottuvilta.
»Tahtoisin pyytää teiltä erästä palvelusta, herra de Marsac», virkoin, nousten seisomaan, sillä asiamme oli lopussa. »Jos teillä on tilaisuutta lähettää tietoja neiti de Lavédanille, toivoisin teidän ilmoittavan hänelle, että minä en — en ole se Lesperon, joka on kihloissa sisarenne kanssa.»
»Toimitan siitä hänelle tiedon, monsieur», vastasi hän empimättä. Mutta sitten tuli äkkiä hänen silmiinsä ymmärtämyksen ja rajattoman säälin ilme. »Hyvä jumala! Ettekö — ettekö ollenkaan aavista, miksi jouduitte kiinni?»
»Koska minun luultiin olleen mukana äskeisessä kapinassa.»
»Niin, kyllä. Mutta kuka ilmaisi olinpaikkanne? Kuka kertoi sinetinvartijalle, mistä teidät löydetään?»
»Oh, sitäkö?» vastasin keveästi. »Niin, siitä olen ollut koko ajan varma. Ilmiantaja oli St. Eustache houkkio. Piiskasin häntä —»
Pysähdyin äkkiä. Marsacin tummien kasvojen ilme, hänen katseensa, sai minut aavistamaan lausumattoman totuuden.
»Jumalan äiti!» huudahdin. »Tarkoitatteko, että se oli neiti de
Lavédan?»
Hän taivutti päätään äänettömänä.
Hyvä jumala! Mikä isku se olikaan. Se teki minut sairaaksi tuskasta — niin, ja jonkunlaisesta raivosta — ei häntä kohtaan, ei, ei häntä, vaan kohtaloa kohtaan, joka antoi sellaista tapahtua.
Hillitsin itseni heidän vielä katsellessaan minua.
Heidän poistuttuaan palasin pöydän ääreen, istuuduin, kiersin käteni pääni ympärille ja nojasin pöytään katkerimman tuskan vallassa, mitä keveän onnellisen elämäni aikana olin tuntenut.
Sitten muuttui epätoivoni rauhaksi, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin.
Tajusin, kuinka julma oli sen kolahduksen täytynyt olla, joka oli ajanut hänet tähän. Mutta hän oli rakastanut minua, niin, hän rakasti minua vieläkin, vaikkakin hän luuli minua vihaavansa ja vaikka hän oli toiminut, ikäänkuin hän olisi vihannut.
Se ajatus virkisti minua kuin viini. Enää en ollut turtunut — en välinpitämätön siitä, elinkö vai kuolinko. Minun täytyi elää. Minun täytyi todistaa sinetinvartijalle ja toulouselaisille tuomareille, kuka olin. Totisesti, olinko koskaan empinyt? Uhkean Bardelysin täytyi virota uudelleen henkiin, ja sitten — Mitä sitten?
Yhtä äkkiä kuin olin riemastunut, lamaannuin jälleen. Jos hän nyt oli loukkaantunut siitä, että hän luuli minun leikittelevän hänen tunteillaan, niin eikö sama tunne valtaisi hänet taaskin, kun hän saisi tietää totuuden?
Niin, sotku oli todella surkea. Mutta minä rohkaisin mieltäni. Vetoni oli maksettava, ennenkuin taas menisin hänen luokseen, vaikka jäisinkin todella köyhäksi. Nyt kiitin Jumalaa siitä, ettei hän saisi sitä tietää, ennenkuin itse palaisin kertomaan siitä hänelle.