XI
KUNINKAAN KÄSKYNHALTIJA
En tavannut uudelleen Marsacia enkä Lesperonia, ennenkuin lähdimme jälleen matkalle.
Keveällä mielellä en kuitenkaan ollut, sillä Castelroux oli kertonut minulle, että valtiopetoksesta syytettyjen juttuja käsiteltiin hyvin summittaisesti, ja se teki minut jonkun verran levottomaksi.
Tämä levottomuus sai minut puhelemaan vangitsijani kanssa näistä tuomioistuimista, ja koetin saada häneltä tietää, keitä oli tuomareina. Hän kertoi, että säännöllisen oikeusistuimen lisäksi oli hänen majesteettinsa lähettänyt Toulouseen käskynhaltijan, jota odotettiin saapuvaksi sinne joka hetki.
»Tiedättekö tämän kuninkaallisen käskynhaltijan nimen?» tiedustin.
»Hän on eräs kreivi de Chatellerault, joka kuuluu olevan hänen majesteettinsa erikoinen suosikki.»
»Chatellerault!» pääsi minulta riemuisan ihmettelevä huudahdus.
»Tunnetteko hänet?»
»Erinomaisesti!» Purskahdin nauramaan. »Olemme hyvin läheisiä tuttavia.»
»No sitten, monsieur, toivotan teille tämän herrasmiehen ystävyyttä, ja auttakoon se teidät pois pulasta. Vaikka —» Luonteeltaan säälivänä miehenä hän keskeytti äkkiä lauseensa. Mutta minä nauroin keveästi.
»Todellakin, paras kapteeni, luulen, että se tekee sen; vaikka tässä maailmassa ystävyys on sellainen seikka, jota onnettomat eivät paljoakaan saa kokea.»
Mutta iloni oli liian aikainen, kuten saatte kuulla.
Ratsastimme reippaasti edelleen; tiemme kulki pitkin Garonnen hedelmällisiä rantoja, jotka nyt olivat keltaisia kahisevasta viljasta. Illansuussa pysähdyimme viimeisen kerran Fenouilletissa, josta parin tunnin ratsastus veisi meidät Toulouseen.
Postitalolla saavutimme eräät vaunut, jotka nähtävästi olivat pysähtyneet vaihtamaan hevosia, mutta minä tuskin vilkaisinkaan niihin laskeutuessamme satulasta.
Sillä aikaa kun Castelroux meni tilaamaan levänneitä hevosia, astuin minä vierassaliin ja seisoin siellä jonkun aikaa, puhellen isännän kanssa ruuista. Kun lopuksi olin päättänyt, että meille riittäisi kylmä pasteija ja pullo armagnacia, aloin katsella ympärilleni nähdäkseni, keitä huoneessa oli. Eräässä huoneen kaukaisessa nurkassa oleva ryhmä kiinnitti äkkiä huomiotani siinä määrin, etten kuullut Castelrouxin ääntä, joka juuri oli palannut ja seisoi nyt vieressäni. Tämän ryhmän keskellä oli itse kreivi de Chatellerault, tanakkatekoinen, synkännäköinen mies, puettuna hautajaismaisen juhlallisesti, kuten hänen tapansa oli.
Hämmästykseni johtui pikemminkin siitä, että hänen ympärillään olevien puolentusinan herrasmiehen joukossa näin — ja ilmeisesti hänen seurueeseensa kuuluvana — chevalier de St. Eustachen. Nähtävästi hän oli hyvin läheisissä suhteissa kreivin kanssa, sillä kun nostin katseeni, näin hänen parhaillaan kumartuneen tutunomaisesti kuiskaamaan Chatelleraultin korvaan.
Heidän katseensa — jopa koko seurueen katseet — olivat suunnatut minuun. Kenties ei ollut kummastuttavaa, että Chatellerault katseli minua niin omituisesti, sillä olihan todennäköistä, että hän oli kuullut minun kuolleen. Lisäksi se seikka, ettei minulla ollut miekkaa ja että vierelläni seisoi kuninkaan upseeri, osoitti selvästi, missä asemassa olin; niinpä Chatelleraultilla todellakin oli syytä tuijottaa, nähdessään minut niin selvästi vankina.
Juuri silmäillessäni häntä, hän näkyi hätkähtävän jostakin, mitä St.
Eustache hänelle sanoi, ja hänen ilmeensä muuttui kummallisesti.
»Tuo mies», kuiskasi Castelroux korvaani, »on kuninkaan käskynhaltija.»
Enkö minä sitä tiennyt? En jäänyt vastaamaan hänelle, vaan astelin lattian poikki ja ojensin käteni — pöydän yli — Chatelleraultille.
»Hyvä kreivi», huudahdin, »olettepa totisesti tervetullut!»
Olisin puhunut enemmänkin, mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä sai minut vaikenemaan. Hän oli kääntynyt puolittain poispäin minusta ja seisoi nyt käsi lanteella, iso pää takakenossa ja hieman sivulle kallellaan ja kasvoillaan jäätävä, paheksuvan ihmettelevä ilme.
»Herra de Lesperon, en voi muuta kuin lausua kummastukseni teidän julkeutenne johdosta. Jos kohta olemmekin olleet tuttuja ennen, niin onko siinä mielestänne minulle tarpeeksi syytä puristaa kättänne nyt, kun olette laittanut itsenne sellaiseen asemaan, että hänen majesteettinsa uskollisen palvelijan on mahdotonta tuntea teitä?»
Astahdin askeleen taaksepäin; järkeni jaksoi tuskin käsittää, mitä hänen selittämätön käytöksensä merkitsi.
»Minulleko näin, Chatellerault?» ällistelin.
»Teillekö?» kivahti hän, äkkiä kiihtyen. »Mitä muuta sitten odotitte, herra de Lesperon?»
Olin syyttämäisilläni häntä valehtelijaksi ja selittämäisilläni sitten hänet alhaiseksi huijariksi ja juonittelijaksi. Mutta samalla kertaa kuin se ajatus välähti mieleeni käsitin myöskin, kuinka hyödytön sellainen purkaus olisi. Ja pelkäänpä seisoneeni hänen ja hänen seuralaistensa — niiden joukossa ilkkuvan St. Eustachen — edessä perin typerän näköisenä.
»Ei ole mitään muuta mainitsemisen arvoista», mutisin vihdoin.
»Kyllä on!» tokaisi hän. »On paljon muutakin sanottavaa. Saatte vielä tehdä tiliä petollisuudestanne, ja minua peloittaa, kapinoitsija-raukka, että kaunis päänne saa erota komean ruumiinne seurasta. Kohtaamme toisemme Toulousessa. Enemmät puhuttavat puhutaan sikäläisessä tuomioistuimessa.»
Sokean raivonpuuskan vallassa syöksähdin pöydän yli ja tartuin tuon viheliäisen lurjuksen kurkkuun, ennenkuin kukaan ennätti edes ojentaa kättään estääkseen minua.
Hän oli raskas mies, joskin lyhyt, ja hänen tanakka vartalonsa oli suorastaan tavattoman jäntevä. Mutta vimma antoi silloin minulle niin rajut voimat, että nykäisin hänet jaloiltaan, ikäänkuin hän olisi ollut heikko vätys. Kiskaisin hänet pitkälleen pöydälle ja pehmitin sitten hänen naamaansa sydämeni pohjasta ja suureksi nautinnokseni.
»Te valehtelija, te roisto, te varas?» ärjyin ikäänkuin jokin raivoava sekasikiö. »Kuningas saa kuulla tästä, te lurjus! Kautta Jumalan, hän saa!»
Vihdoin he repivät minut irti hänestä — hänen seuralaiskätyrinsä, ja pidellen minua varsin kovakouraisesti viskasivat he minut sätkyttelemään sahajauhoilla peitetylle lattialle. On enemmän kuin todennäköistä, että he olisivat muitta mutkitta tappaneet minut, jollei Castelroux olisi tullut väliin.
Mutta syytäen kokonaisen tulvan kirosanojaan, kuten Mordieu, Sangdieu ja Po' Cap de Dieu, hypähti pieni gascognelainen pitkällään olevan ruumiini eteen ja käski heitä kuninkaan nimessä ja henkensä uhalla peräytymään.
Chatellerault oli saanut ankaran läksytyksen ja vaipunut tuoliin, kasvot purppuranpunaisina, veren valuessa hänen nenästään.
Vasta tuntia myöhemmin, kun olimme taaskin satulassa ja ratsastimme matkamme viimeistä osaa, annoin Castelrouxille selityksen näennäisesti mielipuolisesta hyökkäyksestäni Chatelleraultin kimppuun.
»Menettelitte perin harkitsemattomasti ja epäviisaasti, monsieur», huomautti hän surumielisesti, ja vastaukseksi siihen kerroin hänelle koko jutun. Olin jo nauttiessamme illallista päättänyt tehdä sen, sillä nyt panin koko toivoni Castelrouxiin, ja ratsastaessamme syyskuisen yön tähtien valossa ilmaisin hänelle, ken olin.
Kerroin hänelle, että Chatellerault tunsi minut, ja ilmoitin hänelle, että olimme lyöneet vetoa — salaten kuitenkin vedon luonteen yksityiskohdat — jonka johdosta olin tullut Languedociin ja joutunut siihen asemaan, jossa hän oli minut löytänyt ja vanginnut. Aluksi hän epäili eikä oikein uskonut minua, mutta kun vakuutuksieni kiivaus samoin kuin itse vakuutuksenikin saivat hänet niihin luottamaan, lausui hän mielipiteensä kreivi de Chatelleraultista sillä tavalla, että sydämestäni miellyin häneen.
»Kuten näette, paras Castelroux, olette nyt viimeinen toivoni», sanoin.
»Kovin heikko toivo, hyvä herra», huokasi hän.
»Eipä suinkaan, saattaa olla toisinkin. Taloudenhoitajani Rodenardin ja parinkymmenen palvelijani pitäisi olla jossakin tämän paikan ja Pariisin välillä. Etsittäkää heitä, monsieur, ja rukoilkaamme Jumalaa, että he vielä olisivat Languedocissa ja että heidät löydettäisiin ajoissa!»
»Se tapahtuu, monsieur, lupaan sen teille», vastasi hän juhlallisesti. »Mutta kehoitan teitä olemaan toivomatta siitä liikaa. Chatelleraultin vallassa on toimia ripeästi, ja saatte olla varma siitä, ettei hän vitkastele vähääkään kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.»
»Mutta meillä lienee sittenkin aikaa pari, kolme päivää, ja sillä välin on teidän, ystäväni, tehtävä voitavanne.»
»Saatte luottaa minuun», lupasi hän.
»Ja siihen mennessä, Castelroux», varoitin, »ette puhu tästä sanaakaan kellekään.»
Hän vakuutti minulle pitävänsä asian salassa, ja pian välkkyivät edessämme määräpaikkamme valot.
Sinä yönä viruin Toulousen ummehtuneessa, synkässä vankilassa, eikä seuranani pimeinä, unettomina tunteina ollut toivon hiventäkään.