XII
TOULOUSEN TUOMIOISTUIN
Olin toivonut saavani virua joitakuita päiviä vankilassa, ennenkuin minut vietäisiin oikeuteen; sillä välin olisi kenties Castelrouxin onnistunut löytää ne henkilöt, jotka voisivat todistaa, kuka olin. Voitte senvuoksi jossakin määrin käsittää säikähdystäni, kun minut kutsuttiin tuomarieni eteen seuraavana päivänä ennen puoltapäivää.
Vankilasta vietiin minut oikeussaliin kahleissa kuten tavallinen varas — sillä lain mukaan oli sellaisen henkilön, jota syytettiin samasta rikoksesta kuin minua, kannettava tämä häväistys. Noin parinsadan askeleen päässä oikeussalin portailta näin tungoksesta äkkiä kasvot, jotka saivat minut pysähtymään hämmästyneenä. Se tuotti minulle töytäyksen selkään erään vartijani keihään nupista.
»Mikä teitä nyt vaivaa?» karjaisi mies ärtyneesti. »Eteenpäin, monsieur le traitre!»
Lähdin liikkeelle, tuskin huomaten vartijan raakuutta; katseeni oli yhäti kiintynyt noihin kasvoihin — Roxalannen kalpeihin, surkeihin kasvoihin. Hymyilin hänelle lohduttavasti ja rohkaisevasti, mutta minun hymyillessänikin näytti hänen piirteittensä kauhistunut ilme käyvän voimakkaammaksi. Kun sitten astelin edelleen, katosi hän näkyvistäni, ja minä jäin arvailemaan, mitkä syyt olivat tuoneet hänet uudelleen Toulouseen. Toivoiko hän voivansa jossakin määrin korjata aiheuttamaansa pahaa? Voi, lapsi-rukka! Jos hän toivoi sellaista, niin pahasti pelkäsin hänen surkeasti pettyvän.
Kuulustelu tapahtui salaisesti sinetinvartijan johdolla; hän oli laiha, kuihtunut mies, joka oli yhtä homehtuneen ja kuivan näköinen kuin pergamentit, joiden keskellä hän oli viettänyt elämänsä. Hänen apunaan oli kuusi tuomaria, ja hänen oikealla puolellaan istui kuninkaan käskynhaltija, herra de Chatellerault, jonka mustelmainen ulkomuoto oli osoittamassa, että me olimme kohdanneet toisemme vasta eilen.
Kun minulta oli tiedusteltu nimeäni ja asuinpaikkaani, herätin jonkun verran hämminkiä vastaamalla rohkeasti: »Olen sieur Marcel de St. Pol, Bardelysin markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»
Puheenjohtaja — se on sinetinvartija — katsahti kysyvästi
Chatelleraultiin. Mutta kreivi vain hymyili ja osoitti sormellaan
jotakin kirjoitettua paperia, joka oli levitettynä pöydällä.
Puheenjohtaja nyökkäsi.
»Herra René de Lesperon», hän lausui, »kenties ei tuomioistuin voi ratkaista, onko lausuntonne tahallinen yritys harhauttaa tai tehdä tyhjiksi oikeuden päämäärät vai oletteko te valitettavan mielisairauden uhri, mikä saattaisi olla seurauksena joko haavastanne tai Jumalan lähettämänä rangaistuksena petoksestanne. Mutta tuomioistuin toivoo teidän käsittävän, että sillä on varmat tiedot siitä, ken olette.»
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana muut tuomarit nyökäyttelivät päätään, filosofisesti hyväksyen puheenjohtajansa sanat. Minä puolestani pysyin vaiti, oivaltaen kuinka turhaa minun olisi edelleen panna vastalausettani ja odottaen seuraavaa kysymystä.
»Teidät vangitsi, monsieur, Lavédanin linnassa kaksi päivää takaperin rakuunajoukkue, jota johti kapteeni de Castelroux. Onko asia niin?»
»Kyllä, monsieur.»
»Ja kun teidät vangittiin, kun teidät pidätettiin René de Lesperonina, ette millään tavoin koettanut kieltää olevanne hän, vaan päinvastoin, kun herra de Castelroux kysyi herra de Lesperonia, astuitte te esiin ja tunnustitte olevanne hän.»
»Anteeksi, monsieur. Tunnustin, että minut tunnettiin sillä nimellä.»
Puheenjohtaja naurahti häijysti, ja apulaiset hymyilivät, kohteliaasti kuvastaen hänen mielialaansa.
»Tämä terävä erittely, monsieur, on ominaista sellaisille henkilöille, joiden sieluntila ei ole terve», hän selitti. »Mutta minä pelkään, että siitä ei ole paljoa apua. Yleensä mies tunnetaan nimellään. Teitä, herra de Lesperon, syytetään valtiopetoksesta sen pahimmassa ja pahanilkisimmässä muodossa. Teitä syytetään aseellisesta taistelusta hänen majesteettiansa vastaan. Onko teillä mitään sanomista?»
»Minulla on sanottavaa se, monsieur, että syytös on väärä; hänen majesteetillaan ei ole uskollisempaa ja alttiimpaa alamaista kuin minä olen.»
Puheenjohtaja kohautti olkapäitään, ja harmistumisen varjo lehahti hänen kasvoilleen.
»Jos tarkoituksenne tänne tullessanne on ollut vain kieltää minun esittämiäni lausuntoja, niin pelkään, että me vain tuhlaamme aikaa», hän huudahti kärtyisästi. »Jos haluatte, voin kutsua herra de Castelrouxin vannomaan, ettette te silloin, kun teidät vangittiin syytettynä tästä rikoksesta, millään tavoin koettanut torjua syytöstä.»
»En luonnollisestikaan, monsieur», kivahdin, jonkun verran kiivastuen tästä tärkeiden tosiasioiden nähtävästi tahallisesta syrjäyttämisestä, »koska ymmärsin, että herra de Castelrouxin tehtävänä oli vangita minut eikä tuomita minua. Herra de Castelroux oli upseeri eikä oikeusistuin, ja jos olisin jotakin hänelle kieltänyt, olisi se ollut turhaa sanojen haaskaamista.»
»Niinkö? Se on perin sukkelaa; perin sukkelaa todellakin, herra de Lesperon, mutta tuskin vakuuttavaa. Jatkakaamme! Teitä syytetään siitä, että olette ollut mukana erinäisissä kahakoissa marsalkkojen Schombergin ja La Fossen armeijoja vastan ja että te lopuksi olisitte ollut Castelnaudaryn taistelussa herra de Montmorencyn läheisenä käskyläisenä. Mitä on teillä sanottavaa?»
»Se ei ole lainkaan totta.»
»Mutta kuitenkin on nimenne, monsieur, luettelossa, joka löydettiin herra herttua de Montmorencyltä vallattujen matkatavaroiden seasta.»
»Ei, monsieur», vastasin ylpeästi, »ei ole. Kuinka voi se seikka, että Lesperon-nimi on löydetty herttua de Montmorencyn papereista, todistaa minut syypääksi valtiopetokseen, koska olen sanonut teille, etten ole Lesperon? Jos teillä, messieurs, olisi hiukankaan tuntoa siitä, mitä korkea tehtävänne vaatii, pyytäisitte minua selittämään, miten minut on voitu sekoittaa Lesperoniin ja vangita hänen sijastaan, jos kerran väitteeni ovat todenperäisiä. Sitten, messieurs, voisitte koettaa ottaa selvää, ovatko sanani paikkansapitäviä. Mutta tällainen menettely, jota nyt noudatatte, ei ole tuomitsemista, vaan murhaa. Oikeutta kuvataan hyveelliseksi naiseksi, jonka silmillä on side ja joka pitää kädessään puolueetonta vaakaa; teidän käsissänne, hyvät herrat, on siitä, sieluni autuuden nimessä, tullut huntua kouristeleva portto.»
Chatelleraultin kyynillinen hymy kävi leveämmäksi sitä mukaa kuin puheeni jatkuessaan lietsoi raivoa noiden kunnianarvoisten herrasmiesten sydämissä. Sinetinvartija vuoroin kalpeni, vuoroin punastui, ja kun minä vaikenin, syntyi painostava hiljaisuus, jota kesti joitakuita hetkisiä. Vihdoin puheenjohtaja kallistui neuvottelemaan kuiskaamalla Chatelleraultin kanssa. Sitten hän kysyi minulta pakotetun rauhallisella äänellä, joka muistutti ukkoshauteen tyyneyttä:
»Kuka te väitätte olevanne, monsieur?»
»Olen sen jo kerran teille sanonut ja rohkenenpa uskoa, ettei nimeni niin helposti unohdu. Olen sieur Marcel de St. Pol, Bardelysin markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»
Hänen ohuet huulensa raottuivat ovelaan hymyyn.
»Onko ketään, joka voi todistaa, kuka olette?»
»Satoja, monsieur!» vastasin innokkaasti, luullen pelastuksen jo olevan käteni ulottuvilla.
»Mainitkaa heistä joitakuita!»
»Mainitsen yhden — sellaisen, jonka sanaa ette uskalla epäillä.»
»Nimittäin?»
»Hänen majesteettinsa kuninkaan. Olen kuullut, että hän on matkalla Toulouseen, ja pyydän teitä vain odottamaan hänen saapumistaan, ennenkuin jatkatte juttuni käsittelyä.»
»Ettekö saata ajatella ketään muuta todistajaa, monsieur, sellaista, joka voitaisiin saada esiintymään nopeammin? Sillä jos todella voitte näyttää olevanne se, joksi itseänne väitätte, niin miksi viruisitte vankilassa muutamia viikkoja?»
Hänen äänensä oli mairittelevan ystävällinen. Siitä oli suuttumus tyyten kadonnut, ja minä — hupsu — kuvittelin mielessäni sen aiheutuneen siitä, että mainitsin kuninkaan.
»Ystäväni, herra sinetinvartija, ovat kaikki joko Pariisissa tai hänen majesteettinsa matkueessa, eivätkä niin ollen todennäköisesti saavu tänne ennen häntä. Taloudenhoitajani Rodenard ja palvelijani — parikymmentä heistä — ovat kenties vielä Languedocissa, ja toivoisin teidän etsittävän heitä. Heidät saataisiin mahdollisesti käsiin muutamissa päivissä, jolleivät he vielä ole päättäneet palata Pariisiin, uskoen minut kuolleeksi.»
Hän hieroi miettivästi leukaansa, kohottaen katseensa auringon valaisemaan, lasiseen kupukattoon.
»Ahh!» hän äänsi. Se oli pitkäveteinen huokaus, joka johtui pahoittelusta, päätelmästä tai väsymyksestä ja kärsimättömyydestä. »Eikö Toulousessa ole ketään, joka voisi vannoa, kuka olette, monsieur?» kysyi hän.
»Pelkään, ettei ole», vastasin. »Tietääkseni ei ketään.» Kun lausuin ne sanat, muuttui puheenjohtajan ilme jyrkästi, ikäänkuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan. Äskettäin hän oli ollut kissamaisen mairea; nyt hän äkkiä kävi rajuksi kuin tiikeri. Hän karkasi pystyyn, kasvot tulipunaisina, silmät liekehtien, ja hänen puheensa tuli nyt kiihkeänä, sekavana, melkein katkonaisena tulvana.
»Miserable!» hän mylvi, »te itse olette omilla sanoillanne todistanut syyllisyytenne. Kuvittelitteko mielessänne, että kenties kuningas sillä aikaa, kun me noudattaisimme Pariisista todistajianne, väsyisi oikeudenkäyttöön ja lempeyden puuskassa julistaisi yleisen armahduksen? Mutta oikeutta, mieletön, ei voida eksyttää. Jos olisitte todella ollut Bardelys, niin olisitte nähnyt, että täällä, tässä salissa, istuu eräs herrasmies, joka on hänen hyvin läheinen tuttavansa. Hän on tuossa, monsieur; hän on herra kreivi de Chatellerault, josta lienette kuullut puhuttavan. Mutta kun kysyin teiltä, onko Toulousessa ketään, joka voisi todistaa, ken olette, vastasitte te, ettei tietääksenne ollut ketään. Enää en salli teidän kuluttaa aikaani, siitä saatte olla varma.»
»Hyvät herrat», aloin puhua, »nämä johtopäätökset tuntunevat teistä ilmeisen selviltä, mutta saatte uskoa minua, ne ovat pettäviä. Tunnen herra de Chatelleraultin varsin hyvin samoin kuin hän minut, ja jos hän vain haluaisi puhua totta ja esiintyä miehenä ja herrasmiehenä, niin hän sanoisi teille, että minä todella olen Bardelys. Mutta herra kreivillä on omat tarkoituksensa toimittaessaan minut tuomituksi. Osaksi on juuri hänen syytään, että minä olen joutunut tähän asemaan ja minut on sekoitettu Lesperoniin. Mitä hyötyä minulla olisi niin ollen ollut, jos olisin vedonnut häneen? Mutta kuitenkin, herra puheenjohtaja, hän on synnyltään herrasmies, ja hänellä lienee vielä jonkun verran kunniantuntoa, kysykää häneltä monsieur — kysykää häneltä suoraan, olenko minä Marcel de Bardelys vai enkö!»
Luja sävyni tehosi noihin heikkoluonteisiin miehiin. Menipä puheenjohtaja niin pitkälle, että loi kreiviin päin kysyvän katseen. Mutta Chatellerault, joka hillitsi itseään erinomaisesti, kohautti olkapäitään ja hymyili säälittelevää, ikävystynyttä hymyä.
»Onko minun todella vastattava sellaiseen kysymykseen, herra puheenjohtaja?» Hänen äänensä ja ilmeensä osoittivat selvästi, kuinka vajavaisena hän pitäisi puheenjohtajan älyä, jos hänet pakotettaisiin tekemään se.
»Eihän toki, herra kreivi», vastasi puheenjohtaja hätäisesti, hyläten halveksivasti sellaisen ajatuksen. »Se ei ole missään nimessä tarpeellista.»
»Mutta kysymys, herra puheenjohtaja!» jyräytin minä. »Kysykää häneltä — jos teillä on vähääkään velvollisuudentuntoa — kysykää häneltä, enkö ole Marcel de Bardelys!»
»Hiljaa!» karjaisi puheenjohtaja minulle. »Enää ette saa pitää meitä narrinanne, te sukkelapäinen valehtelija!»
Pääni painui alas. Tuo kurja oli totisesti tuhonnut viimeisenkin toiveeni.
»Vielä kerran, monsieur», virkoin hyvin tyynesti, »sen vannon, maksaa tämä käytöksenne ja nämä aiheettomat solvaukset teille virkanne. Rukoilkaa Jumalaa, etteivät ne maksa myöskin päätänne!»
He ottivat sanani yhtä keveästi kuin lapsen uhkaukset otetaan. Se seikka, että tulin maltittomuudessani ne lausuneeksi, oli vain omiaan tekemään tuomioni vielä varmemmaksi, jos siihen yleensä enää mitään tarvittiin.
Käyttäen minusta monia häpäiseviä nimityksiä, joita tavallisesti käytetään mitä pahimmista rikollisista, he tuomitsivat minut kuolemaan. Mieli painuksissa, pitäen itseäni tuhon omana ja varmana siitä, että minut vietäisiin mestauspölkylle aivan lähitunteina, annoin vartijoiden kuljettaa minut Toulousen katuja pitkin takaisin vankilaan.
Olin ollut puoli tuntia kopissani, kun ovi avautui ja sisään astui Castelroux, jota en ollut nähnyt senjälkeen kuin edellisenä yönä. Hän tuli valittamaan kovaa osaani ja samalla kehoittamaan, etten vielä tyyten menettäisi toivoa.
»Tänään on liian myöhäistä panna tuomiota toimeen», hän selitti, »ja kun huomenna on sunnuntai, siirtyy se ylihuomiseen. Siihen mennessä saattaa tapahtua paljon, monsieur. Asiamiehiäni on liikkeellä ympäri koko maakunnan etsimässä palvelijoitanne, ja rukoilkaamme luojaa, että heidän onnistuisi ne löytää.» Sitten hän lisäsi, ettei se kuitenkaan ollut hänen käyntinsä ainoa syy. Eräs nainen oli saanut sinetinvartijalta luvan käydä minua katsomassa ja odotti parhaillaan puheillepääsyä.
»Nainen!» huudahdin ja mieleeni välähti Roxalanne. »Neiti de
Lavédanko?» kysäisin. Hän nyökkäsi.
Pyysin häntä päästämään vieraani heti sisään, ja pian oli Roxalanne luonani. Castelroux sulki poistuessaan oven, ja me jäimme kahdenkesken.
Seisoimme hetkisen vastakkain sanaakaan virkkamatta. Sitten hän loi katseensa maahan, astui askeleen eteenpäin ja sopersi änkyttäen, empien, tukahdutetusti:
»Monsieur, monsieur.»
Yhdellä hyppäyksellä olin hänen edessään sulkien hänet syliini ja painaen hänen pienen, ruskean päänsä olkaani vasten.
»Roxalanne!» kuiskasin niin hyväilevästi kuin voin. »Roxalanne!» Mutta hän koetti irtautua syleilystäni.
»Antakaa minun olla, monsieur!» hän rukoili, ääni omituisesti väristen.
»Älkää koskeko minuun, monsieur! Te ette tiedä — ette tiedä.»
»Kyllä minä tiedän, rakas», kuiskutin, »ja myöskin ymmärrän.»
Sen kuultuaan hän lakkasi heti ponnistelemasta ja tuntui olevan sylissäni hervottomana, ja avuttomana.
»Tiedättekö, monsieur?» hän kysyi, »tiedättekö, että juuri minä kavalsin teidät?»
»Kyllä», vastasin suoraan.
»Ja voitte antaa sen anteeksi? Minä aiheutan kuolemanne, ettekä te moiti minua! Oi, monsieur, se tappaa minut!»
»St, lapsi! Ymmärrän sen», vastasin, silittäen hänen ruskeata tukkaansa.
»Ette aivan, monsieur. Rakastin teitä niin, monsieur, ettette voi aavistaakaan, kuinka kärsin sinä aamuna, jolloin neiti de Marsac tuli Lavédaniin.
— Aluksi se oli vain tuskaa ajatellessani, että menettäisin teidät, että te katoaisitte elämästäni, etten enää teitä näkisi — teitä, jonka olin laskenut niin lähelle sydäntäni.
— Nimitin sinä aamuna itseäni pikku hupakoksi, kun olin uneksinut, että te muka piditte minusta. Turhamaisuuteni, ajattelin, oli narrannut minut haaveilemaan, että käytöksenne minua kohtaan oli rakastavan hellää. Olin katkeroitunut itseäni kohtaan ja kärsin — oi, niin kovasti! Kun sitten myöhemmin olin ruusutarhassa, tulitte te luokseni.
— Muistattehan, kuinka otitte minut kiinni ja osoititte, ettei yksin turhamaisuus ollut johtanut minua harhaan. Olitte pettänyt minua, arvelin. Silläkin hetkellä luulin teidän pettävän minua. Te kohtelitte minua kevytmielisesti ettekä välittänyt mitään kärsimyksistäni, kunhan minusta vain oli teille hiukan huvia lyhentämään joutenolon yksitoikkoisuutta oleskellessanne meillä.»
»Roxalanne — oma Roxalanne-parkani!» mutisin.
»Sitten muuttui katkeruuteni ja suruni vihaksi teitä vastaan. Te olitte murtanut sydämeni ja luulin teidän tehneen sen vain leikillä. Siitä päätin rangaista teitä. Ah! eikä se kenties ollut ainoastaan sitä. Luultavasti kannusti minua jonkun verran myöskin mustasukkaisuus. Te olitte kevytmielisesti kosiskellut minua, mutta te olitte saanut minut rakastumaan itseenne, ja jollen minä teitä saisi, ei teitä saisi kukaan muukaan. Ja niin minä hulluna lähdin Lavédanista, sanoen isälleni meneväni Auchiin hänen sisarensa luokse, tulin Toulouseen ja annoin teidät ilmi sinetinvartijalle.
— Tuskin olin ehtinyt sen tehdä, kun jo tajusin tekoni kauheuden ja aloin vihata itseäni.»
Hän vavahti, ja häneltä pääsi huokaus.
»He eivät saa panna sitä täytäntöön! Oi, he eivät saa! Sanokaa minulle, että voitte puolustautua, ettette ole se mies, joksi he teitä luuleva!»
»Olemme Jumalan kädessä, lapsi. Mahdollisesti voin vielä pelastaa itseni. Jos pelastun, tulen suoraa päätä luoksenne, ja te saatte tietää kaikki. Mutta muistakaa, lapsi», ja nostaen käsilläni hänen kasvojaan katsoin hänen sinisiin, kyyneleisiin silmiinsä — »muistakaa, pieni, että yhdessä asiassa olen ollut vilpitön ja kunniallinen, siinä ei minulla ole ollut mitään muuta vaikutinta kuin sydämeni — kosiessani teitä. Minä rakastan teitä, Roxalanne, kaikesta sielustani, ja jos kuolen, olette te koko maailmassa ainoa olento, jonka jättäminen minua surettaa.»
»Minä uskon sen; uskon varmasti. Ei mikään voi enää horjuttaa uskoani.
Mutta ettekö tahdo sanoa minulle, kuka olette?»
Mietin taaskin hetkisen. Sitten pudistin päätäni.
»Odottakaa, lapsi», virkoin, ja hän noudatti toivomustani eikä enää kysellyt.
Toisen kerran löin silloin laimin sopivan tilaisuuden enkä tunnustanut, ja kuten olin katunut sitä, että olin antanut ensimmäisen tilaisuuden mennä käyttämättä ohitseni, sain myöskin katua tätä vaikenemistani, vieläpä edellistä katkerammin.
Hän viipyi vielä hetkisen luonani, ja minä koetin valaa rohkeutta hänen sieluunsa. Puhuin toiveistani, jotka perustuivat siihen, että Castelroux löytäisi ystäviäni tuntemaan minua, vaikka ne toiveet olivat varsin heikot. Ja myöskin hän, lapsi-parka, koetti lohduttaa ja rohkaista minua.
»Jospa kuningas olisi täällä!» hän huokasi. »Menisin hänen puheilleen ja rukoilisin polvillani, että teidät vapautettaisiin. Mutta hänen kerrotaan olevan vasta Lyonsissa, enkä voisi mitenkään ennättää käydä siellä maanantaihin mennessä. Menen uudelleen sinetinvartijan luokse ja pyydän häntä armahtamaan tai ainakin lykkäämään tuomion toimeenpanoa.»
En riistänyt häneltä toivoa; en virkkanut mitään siitä, kuinka hyödytöntä se olisi. Mutta pyysin häntä viipymään Toulousessa maanantaihin saakka, että hän voisi käydä luonani ennen loppua, jos loppua ei voitaisi välttää.
Sitten saapui Castelroux saattamaan häntä pois, ja me erosimme. Mutta olin saanut häneltä paljon lohtua, paljon rohkeutta ja voimaa. Minusta tuntui, että jos kohtaloni olisi astua mestauslavalle, voisin sen nyt tehdä reippaammin ja iloisemmin.