XIII
YHDENNELLÄTOISTA HETKELLÄ
Castleroux kävi luonani seuraavana aamuna, mutta ei tuonut mitään sellaisia uutisia, joita olisi voinut pitää ilahduttavina. Hänen tiedustelijoistaan ei yksikään ollut vielä palannut, eikä kukaan heistä ollut lähettänyt sanaa siitä, että olisi päässyt seuralaisten jäljille. Rohkeuteni lamaantui hieman, ja nekin vähäiset toiveet, joita minulla vielä oli, haihtuivat nopeasti.
Päätin vihdoin kyhätä täydellisen selostuksen tapahtumista ja pyytää Castelrouxia huolehtimaan siitä, että se annettaisiin kuninkaalle itselleen. Siten tulisivat oikeuden vaatimukset tyydytetyiksi, ja lisäksi saisin — vaikka myöhään — maksaa velkani kreiville.
Tehtyäni sen päätöksen aioin juuri aloittaa kirjoittamisen, kun huomioni kiintyi harvinaiseen ääneen. Aluksi se oli vain epäselvää kohinaa, ikäänkuin aaltojen pauhua rantaa vasten. Vähitellen sen voima kasvoi, ja siitä alkoi erottua ihmisääniä, riemuisia tervehdyshuutoja. Sitten kuului väestön melun ylitse tykinlaukauksen pamahdus, sitten toinen, ja vielä toinen.
Hypähdin pystyyn, ihmetellen mitä oli tekeillä, ja riensin ristikkoisen ikkunani ääreen kuuntelemaan.
Kun väkijoukko siirtyi lähemmäksi, alkoi minusta tuntua, että huudot olivat suosionosoituksia.
Mieleeni välähti, että joku korkea henkilö saapui Toulouseen, ja ensimmäiseksi juolahti mieleeni kuningas. Sellaista mahdollisuutta ajatellessani huimasi päätäni ja toivo sumensi järkeni. Seuraavalla hetkellä muistin Roxalannen viime yönä kertoneen, että kuningas, oli vasta Lyonsissa asti. Torjuin senvuoksi sen ajatuksen ja sen mukana toivonikin, sillä olisi ihme, jos kuningas, matkustaen mukavaan, velttoon tapaansa, joka oli kuvaavaa koko hänen toiminnalleen, joutuisi Toulouseen ennenkuin viikko olisi kulunut, ja nythän oli vasta sunnuntai.
Palasin kirjoittamaan ja odottamaan, kunnes saisin tietää hälinän syyn vartijaltani, kun hän seuraavan kerran tulisi luokseni.
Oli kulunut kenties tunnin verran aikaa, kun ovi avautui ja kynnykseltä tervehti minua Castelrouxin hilpeä ääni.
»Monsieur, olen tuonut erään ystävän luoksenne.»
Pyörähdin ympäri tuolissani ja yksi vilkaisu Castelrouxin vieressä seisovan nuorukaisen yleviin, siroihin kasvoihin ja vaaleaan tukkaan sai minut äkkiä hypähtämään pystyyn.
»Mironsac!» kiljaisin ja juoksin kädet ojossa häntä vastaan.
Mutta vaikka riemuni olikin suuri ja hämmästykseni voimakas, oli
Mironsacin kasvoilla kuvastuva hämminki vieläkin ilmeisempi.
»Herra de Bardelys!» huudahti hän, ja hänen kummastuneessa katseessaan oli sata kysymystä.
»Po Cap de Dieu!» murahti hänen serkkunsa. »Taisinpa totisesti tehdä viisaasti, kun toin sinut tänne.»
»Mutta», tiedusti Mironsac serkultaan, tarttuen käsiini, »miksi et ilmoittanut minulle, Amedée, että aioit opastaa minut herra markiisi de Bardelysin luokse?»
»Olisitko tahtonut minun turmelevan näin iloista yllätystä?» vastasi serkku.
»Armand», sanoin minä, »ei milloinkaan ole kukaan ollut tervetulleempi kuin sinä nyt. Tulit parhaiksi ajoissa pelastamaan henkeni.»
Sitten kerroin, vastaillen hänen kysymyksiinsä, lyhyesti kaikki, mitä minulle oli tapahtunut sen yön jälkeen, jolloin veto Pariisissa lyötiin, ja kuinka Chatelleraultin ovela vaikeneminen oli saattanut minut mestauslavan kynnykselle. Sen kuullessaan hän vimmastui, ja mieltäni hiveli, kun hän sätti kreiviä. Vihdoin hillitsin hänen herjaavaa purkaustaan.
»Saakoon riittää tällä kertaa, Mironsac!» sanoin nauraen. »Sinä olet täällä ja voit tehdä tyhjiksi kaikki Chatelleraultin suunnitelmat todistamalla sinetinvartijalle, kuka olen.»
Mutta sitten valtasi minut epäilys, ikäänkuin olisi kylmä käsi laskeutunut päähäni. Käännyin Castelrouxiin päin ja huudahdin.
»Mon Dieu! Entä jos he eivät suostu ottamaan asiaani uudelleen käsiteltäväksi?»
»Eivätkö suostu!» Hän purskahti nauramaan. »Sitä ei heiltä kysytä.»
»Se ei ole tarpeen», lisäsi Mironsac. »Kun minä vain kerron kuninkaalle —»
»Mutta, ystäväni», keskeytin hänet kärsimättömästi, »minunhan on kuoltava huomenna!»
»Ja kuninkaalle kerrotaan siitä tänään — nyt heti. Lähden hänen puheilleen.»
Tuijotin vähän aikaa kuin puusta pudonnut; sitten johtui mieleeni äsken kuulemani hälinä ja huudahdin:
»Onko kuningas jo saapunut?»
»Luonnollisesti, monsieur. Kuinka minä muutoin voisin olla täällä?
Kuulun hänen majesteettinsa seurueeseen.»
Silloin kävin taaskin kärsimättömäksi. Ajattelin Roxalannea ja hänen tuskaansa; jokainen minuutti, jonka Mironsac nyt viipyi kopissani, merkitsi kidutuksen jatkumista tuolle lapsi-raukalle. Siksi hoputin häntä lähtemään heti ja kertomaan hänen majesteetilleen, että olin vankina. Hän totteli, ja minä jäin vielä kerran yksikseni. Astelin edestakaisin ahtaassa kopissani sellaisen kiihtymyksen vallassa, jollaista en ollut luullut enää kokevani.
Puolen tunnin kuluttua palasi Castelroux yksin.
»No?» ehätin kysymään, heti kun ovi aukeni, antamatta hänelle aikaa edes päästä kunnolla sisään. »Mitä kuuluu?»
»Mironsac kertoi, että hänen majesteettinsa on rasittuneempi kuin koskaan. Teidän on mentävä palatsiin heti. Minulla on kuninkaan määräys.»
Ajoimme vaunuilla hyvin salaisesti, sillä hän ilmoitti minulle hänen majesteettinsa toivovan, ettei asiaa päästettäisi julkisuuteen, koska hänellä oli siihen nähden omat suunnitelmansa.
Minut jätettiin vähäksi aikaa odottamaan etuhuoneeseen, sillä aikaa kun Castelroux ilmoitti minut kuninkaalle. Sitten minut opastettiin pieneen kamariin, jossa oli upea punaisen ja kullan kirjava kalusto ja joka ilmeisesti oli erotettu hänen majesteettinsa työskentelyä tai hartaushetkiä varten. Kun astuin sisään, oli Ludvig selin minuun päin. Hän seisoi — pitkä, hintelä, mustapukuinen mies — nojaten ikkunanpuitteeseen ja tukien päätään koholla olevaan vasempaan käsivarteensa ja silmäili tarkkaavasti alhaalla olevaan puistoon.
Hän pysyi samassa asennossa siihen asti, kunnes Castelroux oli poistunut ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten hän äkkiä kääntyi katsomaan minua silmiin, selin valoa vasten, joten hänen kasvonsa olivat varjossa, mikä lisäsi niiden synkkää, väsynyttä ilmettä.
»Voilà, monsieur Bardelys!» tervehti hän minua kylmästi. »Näette nyt, mihin pulaan olette joutunut, kun ette totellut käskyjäni.»
»Tahtoisin kiinnittää huomiotanne siihen, sire», vastasin, »että minut on saattanut siihen teidän majesteettinne tuomarien kyvyttömyys ja erään sellaisen henkilön pahanilkisyys, jota teidän majesteettinne kunnioittaa suoden hänelle liian paljon luottamusta, pikemminkin kuin oma tottelemattomuuteni.»
»Molemmat yhdessä kenties», myönsi hän lempeämmin.
»Vaikka heillä näkyy joka tapauksessa olleen perin tarkka nenä haistamaan, kuka on valtiopetturi. Niin, Bardelys, tunnustakaa pois.»
»Minäkö? Petturi?»
Hän kohautti olkapäitään ja naurahti näyttämättä vähääkään iloiselta.
»Eikö sellainen mies ole valtiopetturi, joka tekee vastoin kuninkaansa toivomuksia? Ja ettekö senvuoksi ole petturi, nimitettäköönpä teitä Lesperoniksi tai Bardelysiksi? Mutta», jatkoi hän vieläkin lempeämmin ja heittäytyen puhuessaan tuoliin, »olen ollut kovin ikävystynyt, senjälkeen kun te poistuitte luotani. Heillä on maailman parhaat tarkoitukset, näillä tomppeleilla, ja jotkut heistä rakastavatkin minua, mutta he ovat kaikki väsyttäviä. Kun myöskin Chatellerault saa päähänpiston laskea leikkiä — kuten tässä tapauksessa — tekee hän sen näppärästi kuin karhu ja säkenöivän joustavasti kuin norsu.»
»Leikkiä?» sanoin.
»Ettekö te pidä sitä pilana, Marcel? Pardieu, kukapa teitä siitä moittisi? Sillä miehellä ei olisi terve huumorin tajunta, joka ymmärtäisi semmoista pilailua, että hänet tuomitaan kuolemaan. Mutta kertokaahan minulle siitä! Koko juttu, Marcel! En ole kuullut ainoatakaan tarinaa, jota olisi kannattanut kuunnella, senjälkeen kun — kun te lähditte luotamme.»
»Ettekö suvaitsisi, sire, kutsuttaa tänne kreivi de Chatelleraultin, ennenkuin aloitan?» kysyin.
»Chatelleraultin? Ei, ei.» Hän pudisti päätään oikukkaasti. »Chatellerault on saanut jo nauraa, ja huonosti opetetun koiran tavalla hän on pitänyt koko naurun yksin. Mielestäni, Marcel, on nyt meidän vuoromme. Olen tahallani lähettänyt Chatelleraultin pois, ettei hän saisi vihiä siitä mullistavasta kujeesta, jota valmistelemme hänelle tervetuliaisiksi.»
Nämä sanat saattoivat minut mitä parhaalle tuulelle, ja kenties juuri siitä johtui, että kun lämpenin kertoessani, puhuin niin lennokkaasti, että hänen majesteettinsa tavallinen turtuus ja raukeus katosivat. Kun lopulta aloin kuvailla Toulousen tuomioistuinta, asiani käsittelyä ja Chatelleraultin näyttelemää osaa, kävivät hänen kasvonsa päättäviksi ja koviksi.
»Onko se totta — kaikki se, mitä olette kertonut?» huudahti hän ankarana.
»Niin totta kuin evankeliumi. Jos katsotte valan tarpeelliseksi, niin vannon kunniani kautta, etten ole lausunut pienintäkään valhetta enkä herra de Chatelleraultista puhuessani ole jättänyt mitään mainitsematta samoin kuin en myöskään ole vähääkään liioitellut.»
»Se kurja raukka!» ärähti hän. »Mutta me kostamme kyllä hänelle,
Marcel. Siitä olkaa huoletta!»
Kun hänen ajatuksensa sitten suuntautuivat uudelle uralle, hymyili hän väsyneesti.
»Kautta kunniani, saatte arvottoman elämänne aikana kiittää joka ilta Jumalaa siitä, että minä saavuin Toulouseen niin sopivaan aikaan, ja niin saa myöskin se ihana lapsi, jonka kauneutta olette kuvannut niin rakastuneen innokkaasti. Olette voittanut sekä neidon että vedon, ja kautta pyhän messun, te saatte nauttia kummastakin.»
»Helas, sire», huokasin taaskin. »Kun se nainen saa tiedon vedosta —»
»Kertokaa se hänelle vitkastelematta, Marcel, ja jättäytykää hänen armoilleen! Ei, älkää menkö noin synkän näköisenä, ystäväni! Kun nainen rakastaa, voi hän olla armollinen — ainakin on minulle niin sanottu.»
Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toistamiseen uudelle tolalle, ja hän kävi tylyksi.
»Mutta ensin on meidän suoriuduttava Chatelleraultista. Mitä hänelle teemme?»
»Se on teidän majesteettinne ratkaistava.»
»Minunko?» huudahti hän, ja hänen äänensä sai taaskin ankaran sävyn, joka ei koskaan ollut siitä kaukana. »Näen erikoisen mielelläni läheisyydessäni vain kunnon miehiä. Luuletteko, että ikinä enää tahdon nähdä tuota lurjusta edessäni. Olen jo tehnyt päätökseni häneen nähden, mutta mieleeni juolahti, että kenties teitä huvittaisi olla lain välikappaleena.»
»Minuako, sire?»
»Niin, ja miksipä ei? Puhutaan, että te tarpeen vaatiessa osaatte käyttää miekkaa perin tuhoisasti. Tämä tilaisuus vaatii meitä tekemään poikkeuksen asetuksestamme. Teillä on suostumukseni, että saatte lähettää haasteen kreivi de Chatelleraultille. Ja pitäkää huolta siitä, että surmaatte hänet, Bardelys!» hän jatkoi äkäisesti. »Sillä jollette te sitä tee, niin kautta pyhän messun minä teen sen! Jos hän välttää miekkanne, tai jos hän jää eloon teiltä saamastaan haavasta, niin pyöveli saa hänet. Mom dieu! Onko minua turhanpäiten nimitetty Ludvig Oikeamieliseksi?»
Seisoin hetken mietteissäni. Sitten rohkenin huomauttaa:
»Jos minä teen sen, sire, niin maailma sanoo, että tein sen päästäkseni suorittamasta maksettavakseni langennutta vetoa.»
»Narri, se ei ole langennut maksettavaksenne. Eikö sellainen mies, joka menettelee petollisesti, menetä kaikkia oikeuksiaan?»
»Se on aivan totta. Mutta maailma —»
»Peste!» keskeytti hän minut kärsimättömästi. »Te alatte ikävystyttää minua, Marcel, ja koko maailma tekee sen niin erinomaisesti, ettei teidän tarvitse ruveta muiden avuksi. Noudattakaa mieltänne, mies, ja tehkää kuten haluatte! Mutta teillä on suostumukseni surmata tuo Chatellerault-vintiö, ja olen hyvin mielissäni, jos käytätte sitä hyväksenne. Hän majailee Auberge Royalessa, jossa hänet nyt otaksuttavasti tapaatte. Ja nyt menkää! Minun on jaettava paljon oikeutta tässä kapinallisessa maakunnassa.»
Viivähdin hetkisen. »Eikö minun ole ryhdyttävä jälleen tehtäviini teidän majesteettinne läheisyydessä?»
Hän mietti vähän aikaa ja hymyili sitten väsyneeseen tapaansa.
»Minusta olisi hauskaa pitää teitä luonani, sillä nämä olennot ovat niin harmillisen tylsiä jokaikinen. Je m'ennuie tellement. Marcel!» huoahti hän. »Ooh! Mutta ei, ystäväni, epäilemättä olisitte te nykyisin yhtä tylsä kuin kaikki muutkin. Rakastunut mies on ikävin ja jokapäiväisin olento tässä ikävässä ja joutavanpäiväisessä maailmassa. Mitä teen minä ruumiillanne, kun sielunne on Lavédanissa. Epäilenpä, että teillä on kiire päästä täältä pois. Menkää siis, Marcel! Laittautukaa avioliittoon ja selviytykää rakkaudenhumalastanne! Avioliitto on paras vastamyrkky. Kun se on tehty, palatkaa sitten luokseni!»
»Se ei tapahdu koskaan, sire», vastasin leikillisesti.
»Väitättekö niin, herra Cupido Bardelys?» Hän siveli partaansa aatoksissaan. »Älkää olko siitä kovin varma! Muillakin on ollut tunteita — niin, yhtä voimakkaita kuin teidänkin — mutta sittenkin ne ovat jäähtyneet. Mutta te tuhlaatte aikaani. Menkää, Marcel! Olette vapaa tehtävistänne minun luonani, niin kauan kuin omat asianne pidättävät teitä täällä — niin kauan kuin haluatte. Meillä on täällä suoritettavana kolkko tehtävä — kuten tiedätte. Meidän on käsiteltävä serkkuni Montmorencyn ynnä muiden juttua, emmekä me täällä lepää emmekä salli juhlimista. Mutta tulkaa luokseni, milloin tahdotte, ja minä otan teidät vastaan! Hyvästi!»
Jupisin kiitokseni, ja ne tulivat vilpittömästi sydämen pohjasta.
Suudeltuani sitten hänen kättään poistuin hänen luotaan.