XIV
SALAA KUUNTELEMASSA
Pohdin kuninkaan luota poistuessani mielessäni, pitäisikö minun omin käsin antaa Chatelleraultille hänen niin hyvin ansaitsemansa rangaistus, mutta muistin kirotun vetomme, ja minua pidätti se ajatus, että se tekoni voitaisiin selittää yritykseksi välttää sen seurauksia. Myöskin tuli Roxalanne ottaa huomioon, ja totisesti ajattelin asiaa syvästi siltä kannalta. Paljon mietittyäni pääsin jälleen siihen johtopäätökseen, etten saanut uudelleen lähestyä häntä, ennenkuin olin sovittanut tekoni ainoalla vallassani olevalla tavalla, ainoalla tavalla, joka puhdistaisi käteni.
Olipa Chatellerault menetellyt petollisesti tai ei, se ei merkinnyt mitään neiti de Lavédanin ja minun väleihini nähden. Jos maksaisin vetoni — velvoittipa minut siihen kunnia tai ei — niin sitten voisin lähestyä häntä; tosin olisin köyhtynyt, mutta ainakaan ei voitaisi mitenkään epäillä, että kosinnallani oli mitään muuta vaikutinta kuin Roxalannen saavuttaminen.
Sitten voisin tunnustaa, ja varmastikin se seikka, että olin maksanut, vaikka selvästikään minun ei enää olisi suinkaan tarvinnut maksaa, hankkisi minulle anteeksiannon ja todistaisi, että tunteeni olivat vilpittömät.
Niin päätin siis menetellä ja siinä aikomuksessa suuntasin askeleeni Auberge Royaleen, jossa hänen majesteettinsa oli maininnut kreivin majailevan.
Kun hotellissa tiedustin herra de Chatelleraultia, ilmoitti se palvelija, jota olin puhutellut, että hän oli kotosalla, mutta että hänellä sillä hetkellä oli vieras. Vastasin odottavani ja pyysin yksityistä huonetta. Minut opastettiin nopeasti pieneen kamariin, jonka yhdellä seinällä oli vierassaliin vievä ovi ja jonka vastaisella puolella erotti viereisestä huoneesta perin ohut puinen väliseinä.
Isännän poistuttua jäin sinne odottamaan ja tein siellä sellaista, mitä en olisi uskonut voivani tehdä enkä vielä tänäänkään voi ajatella punastumatta. Lyhyesti sanoen, näyttelin salassakuuntelijaa — minä Marcel St. Pol de Bardelys. Sillä se ääni, joka tunkeutui korviini, oli Roxalanne de Lavédanin.
»Pyrin kuninkaan puheille», sanoi hän, »mutta en päässyt. Minulle selitettiin, ettei hänellä ollut vastaanottoja ja ettei hän päästänyt puheilleen ketään muita kuin ne, joita saattoi joku yksityisen luvan saanut henkilö.»
»Ja niin ollen», vastasi Chatellerault, jonka ääni oli aivan väritön, »olette tullut minun luokseni, että minä veisin teidät hänen majesteettinsa puheille?»
»Olette arvannut oikein, herra kreivi. Olette ainoa hänen majesteettinsa seurueeseen kuuluva henkilö, jonka tunnen — joskin väin vähän — ja lisäksi on yleisesti tunnettua, kuinka suuresti te olette kuninkaan suosiossa. Minulle on kerrottu, etteivät ne, joilla on joku armonosoitus anottavana, voi saada teitä parempaa puoltajaa.»
»Jos olisitte mennyt kuninkaan luokse, mademoiselle, jos olisitte päässyt hänen puheilleen, olisi hän vain kehoittanut teitä kääntymään minun puoleeni. Olen hänen käskynhaltijansa Languedocissa, ja valtiopetoksesta syytetyt vangit ovat minun vallassani.»
»Silloin, monsieur», huudahti Roxalanne kiihkeällä äänellä, joka pani vereni kiertämään rajummin, »ette epää minulta sitä hyvää työtä, jota pyydän. Lupaattehan minulle säästää hänen henkensä?»
Chatellerault naurahti lyhyesti, ja minä kuulin hänen askeltensa äänen, kun hän aatoksissaan asteli huoneen lattialla.
»Mademoiselle, mademoiselle, ette saa arvioida valtaani liian suureksi. Ette saa unohtaa, että olen oikeuden palvelija. Te pyydätte kenties enemmän kuin vallassani on myöntää. Mitä voitte esittää sellaista, mikä osoittaisi, että teen oikein menetellessäni teidän toivomuksenne mukaan?»
»Helas, monsieur, en voi esittää mitään muuta kuin rukoukseni ja vakuutuksen, että tässä on tapahtunut kamala erehdys.»
»Miksi niin puollatte tätä herra de Lesperonia?»
»Hän ei ole herra de Lesperon», intti Roxalanne.
»Mutta koska ette voi ilmoittaa minulle, kuka hän on, täytyy teidän tyytyä siihen, että ainakin puhumme hänestä Lesperonina», virkkoi kreivi, ja saatoin mielessäni kuvitella, kuinka ilkeästi hän niin sanoessaan virnisti.
»Sanokaapa minulle», hän toisti, »miksi puollatte tätä herrasmiestä!»
Syntyi hiljaisuus. Mielessäni näin, kuinka Roxxalannen ylevät Kasvot synkkenivät hänen koettaessaan keksiä vastausta tähän kysymykseen; näin, kuinka hän loi maahan viattomat silmänsä, kuinka hänen kauniit poskensa hieman punehtuivat häpeästä, kun hän viimein vastasi hiljaisella, jäykällä äänellä nämä neljä sanaa:
»Minä rakastan häntä, monsieur.»
Oi, Dieu! Kuulla hänen tunnustavan se näin!
Chatelleraultilta tuli vastaukseksi kärsimätön tirskahdus, ja hänen jalkansa tömistivät uudelleen lattiaa, kun hän pysähdyttyään hetkiseksi alkoi taaskin kävellä edestakaisin Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka rikkoivat vain kreivin rauhattomat askeleet. Vihdoin tiedusti Roxalanne vavahtelevalla äänellä:
»Miksi ette virka mitään, monsieur?»
»Helas, mademoiselle, minä en voi tehdä mitään. Olin pelännyt, että asianlaita oli niin; ja kysyessäni sitä toivoin olleeni väärässä.»
»Entä hän, monsieur?» tuskaili Roxalanne. »Miten hänen käy?»
»Uskokaa minua, mademoiselle, jos se olisi vallassani, niin pelastaisin hänet, olisipa hän vaikka kuinka syyllinen, vain säästääkseni teiltä surun.»
Hän puhui hellän valittavasti, julkea teeskentelijä!
»Oi, ei, ei!» huusi neito, ja hänen äänestään huokui kauhua ja epätoivoa. »Ettehän tarkoita, että —» Hän keskeytti lauseensa äkkiä; ja hetkisen jälkeen lopetti kreivi sen hänen puolestaan.
»Tarkoitan, mademoiselle, että tämän Lesperonin täytyy kuolla.»
»Onko päätöksenne aivan peruuttamaton, monsieur? Jos teissä on vähänkin säälintuntoa, niin sallikaa minun ainakin itkien rukoilla armoa kuninkaalta!»
»Se ei hyödyttäisi teitä ensinkään. Kuten jo sanoin, Languedocin kapinoitsijat ovat minun käsissäni.» Hän pysähtyi ikäänkuin antaakseen noiden sanojen hyvästi syöpyä neidon tajuntaan ja jatkoi sitten: »Jos toimittaisin hänet vapaalle jalalle, mademoiselle, jos hankkisin hänet tänä yönä pois vankilasta, lahjoen hänen vartijansa vaikenemaan ja ottaen häneltä valan, että hän heti poistuu Ranskasta eikä kavalla minua, tekisin itseni syypääksi valtiopetokseen. Vain sillä tavoin voisi se tapahtua, ja käsitättehän, mademoiselle, että niin menetellen panen oman kaulani vaaraan.»
Hänen sanoissaan oli lausumaton sivumaku — hieno viittaus, että hänet voitaisiin lahjoa tekemään kaikki se, josta hän näin hämärästi puheli.
»Ymmärrän, monsieur», vastasi Roxalanne nyyhkyttäen, »että se on liian paljon voidakseni sitä pyytää.»
»Se olisi paljon, mademoiselle», selitti kreivi nopeasti, ja nyt hänen äänensä oli hillitty ja värisi omituisesti. »Mutta ei mikään, mitä teidän huulenne minulta pyytävät ja mitä kuolevaisen vallassa on tehdä, ole liian paljon!»
»Mitä tarkoitatte?» huudahti Roxalanne, pidättäen henkeään. Oliko hän arvannut — kuten minä näkemättä hänen kasvojaan olin arvannut — mitä sitten seurasi? Kurkkuani alkoi kouristaa. Puristin käteni nyrkkiin ja ponnistauduin rauhalliseksi kuullakseni, että olin arvannut oikein.
»Kaksi kuukautta sitten», virkkoi Chatellerault, »matkustin Lavédaniin, kuten muistanette. Näin teidät, mademoiselle — tosin vain lyhyen hetken aikana — ja siitä lähtien en ole nähnyt mitään muuta kuin teidät.» Hänen äänensä kävi hieman hiljaisemmaksi, ja intohimo pani sen värähtelemään. Myöskin Roxalanne huomasi sen, sillä tuolin narahdus ilmaisi minulle, että hän nousi Pystyyn.
»Ei nyt, monsieur — ei nyt!» hän esteli. »Nyt ei ole oikea aika. Pyydän teitä ajattelemaan suruani.»
»Sen teen, mademoiselle, ja kunnioitan murhettanne, Ja uskokaa minua, otan siihen osaa kaikesta sydämestäni. Mutta nyt on oikea aika, ja jos tämän miehen asia on teidän sydämenasianne, niin te kuuntelette minua loppuun saakka.»
»Monsieur, rukoilen teitä —»
»Kuulkaa minua loppuun asti!» kivahti kreivi. Sitten hän puhui edelleen tyynemmin. »Nykyisin te rakastatte tätä herra de Lesperonia —»
»Rakastan häntä aina! Aina, monsieur!»
»Malttakaa, malttakaa!» huudahti toinen, joutuen hämminkiin keskeytyksen tähden. »Jos hän eläisi ja te menisitte avioliittoon hänen kanssaan ja olisitte joka päivä hänen seurassaan, niin en ollenkaan epäilisi rakkautenne kestämistä. Mutta jos hän kuolisi tai jos hän joutuisi maanpakoon ettekä te enää häntä näkisi, niin surisitte häntä vähän aikaa ja sitten — helas! se on miesten ja naisten tapa — aika parantaisi ensin surunne, sitten sydämenne.»
»Monsieur, monsieur!» valitti lapsi-rukka. »Tiesin, että te olitte hyvä! Tiesin —»
»Vielä hetkinen! Älkää käsittäkö minua väärin! En sano antavani sitä — minä tarjoan sitä.»
»Mitä erotusta siinä on?»
»Se että jos tahdotte sen saada, mademoiselle, on teidän se ostettava. Olen sanonut, että teidän tähtenne olen valmis uhmailemaan kaikkia vaaroja. Pelastaakseni rakastajanne uhittelen mestauslavaa. Jos minut kavalletaan tai jos tapaus pääsee asianomaisten tietoon, niin varmasti pääni putoaa Lesperonin pään sijasta. Uskaltaudun siihen vaaraan, mademoiselle — teen sen ilomielin — jos lupaatte tulla vaimokseni, kun olen sen tehnyt.»
Roxalannelta pääsi parkaisu, sitten oli kaikki hiljaista. Sitten kuului:
»Oi, monsieur, te olette säälimätön! Millaista kauppaa te minulle esitätte!»
»Rehellistä kauppaa, se on varma», vastasi tämä hornan sikiö — »perin rehellistä. Minä panen vaaraan henkeni, te lupaatte minulle kätenne.»
»Entä jos kieltäydyn, monsieur?»
Chatellerault huokasi.
»Sen lisäksi, että pidän henkeäni kalliina, tunnen varsin inhimillistä mustasukkaisuutta. Ja kun minulla on sellaiset vaikuttimet, niin mitä voitte toivoa?»
»Lyhyesti sanoen, tarkoitatte siis, että hänen on kuoltava?»
»Huomenna», oli tämän pirullisen konnan lakooninen vastaus.
He olivat vähän aikaa ääneti, sitten puhkesi Roxalanne nyyhkyttämään.
»Olkaa sääliväinen, monsieur! Jos todella rakastatte minua, niin armahtakaa minua! Oi, hän ei saa kuolla! En voi, en rohkene antaa hänen kuolla! Pelastakaa hänet, monsieur, ja minä rukoilen puolestanne joka ilta koko elämäni ajan; rukoilen Pyhää Äitiä puolestanne, kuten nyt rukoilen teitä hänen puolestaan.»
Oliko sellaista miestä, joka voi vastustaa tätä viatonta, harrasta vetoomusta? Oliko miestä, joka näihin yleviin, rakkautta ja tuskaa huokuviin sanoihin voi vastata vetoamalla omiin karkeihin intohimoihinsa? Sellainen tuntui olevan, sillä Chatellerault vain lausui:
»Tiedätte hinnan, lapsi.»
»Ja Jumala minua armahtakoon! Minun täytyy se maksaa. Minun täytyy, sillä jos hän kuolee, jää hänen verensä minun omalletunnolleni!» Sitten hän tukahdutti surunsa, ja hänen äänensä kävi melkein tylyksi, kun hän hillitsi itseään. »Jos minä lupaan teille mennä kanssanne naimisiin tästä päivästä — sanokaamme — kuuden kuukauden kuluessa, niin mitä takeita te annatte minulle, että se mies, joka on pidätetty Lesperon-nimisenä, pääsee vapaaksi?»
Kuulin kreivin päästävän huohotusta muistuttavan äänen.
»Jääkää Toulouseen huomiseen saakka, ja tänä yönä hän saapuu luoksenne jäähyväisille ennen lähtöään! Oletteko siihen tyytyväinen?»
»Olkoon niin, monsieur», vastasi Roxalanne.
Silloin vihdoin hypähdin seisomaan. En jaksanut enää kestää.
Kenties ihmettelette, että olin kyennyt hillitsemään sisuani näin
kauan, sallien hänen kärsiä, saadakseni selville, kuinka pitkälle
Chatellerault-lurjus menisi konnanjuonissaan.
Äkkipikaisempi mies olisi iskenyt väliseinän pirstaleiksi tai huutanut Roxalannelle sen lohduttavan tiedon, että Chatelleraultin esittämä sopimus oli merkityksetön, koska minä jo olin vapaana. Ja siinä olisi rajumpi mies vaistomaisesti menetellyt viisaammin kuin minä tein järkevästi harkiten. Sensijaan minä avasin oven, menin vierassalin halki ja kiiruhdin käytävään, jonka arvelin vievän Chatelleraultin huoneeseen. Mutta erehdyin, ja ennenkuin olin löytänyt tarjoilijan ja kysynyt häneltä tietä, meni muutamia kalliita minuutteja hukkaan. Hän saattoi minut takaisin vierassalin läpi erääseen toiseen käytävään avautuvalle ovelle. Hän sysäsi sen auki, ja minä jouduin äkkiä vastakkain Chatelleraultin kanssa, joka oli vieläkin punaisena äskeisestä ottelustaan.
»Te täällä!» hän äännähti, ja hänen leukansa laskeutui ja kasvonsa kävivät niin kalpeiksi kuin voivat. Hän ei voinut aavistaa, että minä olin kuullut koko kaupan hieronnan.
»Menemme takaisin, jos suvainnette, herra kreivi», sanoin minä.
»Takaisin, minne?» kysäisi hän typertyneenä.
»Takaisin neiti de Lavédanin luokse. Takaisin siihen huoneeseen, josta juuri tulette.» Työnsin hänet hieman kovakouraisesti käytävään, jonka hämärässä valossa en voinut enää erottaa hänen ilmeitään.
»Hän ei ole siellä», virkkoi hän.
Naurahdin lyhyesti.
»Yhtäkaikki me menemme takaisin», tiukkasin.
Pidin pääni, ja pian olimme samassa huoneessa, jossa hänen häpeällinen kauppansa oli tehty. Mutta tällä kertaa hän oli puhunut totta. Roxalanne ei ollut enää siellä.
»Missä hän on?» kysyin kiukuissani.
»Hän meni pois», vastasi Chatellerault, ja kun huomautin vastaan, etten ollut kohdannut häntä, kysäisi hän loukkaavasti: »Ette kai haluaisi, että nainen kulkee yleisen vierassalin halki, vai haluaisitteko? Hän poistui sivuovesta pihalle.»
»Koska asia on niin, herra kreivi», sanoin tyynesti, »tahdon keskustella hieman kanssanne, ennenkuin menen hänen jälkeensä.» Sitten suljin oven huolellisesti.