XV
HERRA DE CHATELLERAULT RAIVOISSAAN
Kun ovi oli suljettu, katselimme Chatellerault ja minä toisiamme äänettöminä. Ja kuinka äärettömästi olivatkaan suhteemme muuttuneet viime kohtauksemme jälkeen!
»Herra kreivi», virkoin pilkallisesti, »onnittelen teitä oveluutenne ja suunnitelmienne syvyyden johdosta ja valitan sitä pientä onnettomuutta, jonka nojalla minä olen täällä ja jonka tähden teidän kauniit sommitelmanne todennäköisesti romahtavat.»
»Kuinka paljon tiedätte?» kysyi hän äkäisen halveksivasti.
»Olen ollut tuossa huoneessa puoli tuntia», vastasin, koputtaen väliseinää rystysilläni. »Kuten huomannette, on seinä ohut, ja minä kuulin kaikki, mitä teidän ja neiti de Lavédanin välillä tapahtui.»
»Niinpä siis se Bardelys, jota nimitetään Uhkeaksi, Bardelys, ritarillisuuden esikuva, Bardelys, Ranskan hovin arbiter elegantiarum, onkin vain, kuten näyttää, tavallinen urkkija.»
Jos hän koetti sanoillaan saada minut raivostumaan, niin hän pettyi.
»Herra kreivi», sanoin tyynesti, »olette kylliksi vanha tietääksenne, että vain totuus voi haavoittaa. Olin siinä huoneessa sattumalta, ja kun keskustelunne ensimmäiset sanat osuivat korviini, en olisi ollut ihminen, jollen olisi jäänyt sinne ja herkistänyt korviani kuullakseni jokaisen lausumanne tavun. Muuten sallikaa minun kysyä, hyvä herra Chatellerault, milloin teistä on tullut niin omantunnontarkka, että rohkenette syyttää jotakin toista miestä kuuntelemisesta!»
»Olette hämäräpuheinen, monsieur. Mitä viittauksenne tarkoittaa?»
»Se merkitsee sitä, että jos mies on paljastettu pettäjäksi, valehtelijaksi ja varkaaksi, pitäisi hänen oman luonteensa antaa hänelle riittävästi huolta ja estää hänet lausumasta arvostelevia huomautuksia toisten käyttäytymisestä.»
Hänen päivettyneille kasvoilleen lehahti puna, joka sitten katosi, jättäen ne lyijynharmaiksi, mikä on perin ilkeännäköistä, niin totta kuin Jumala elää. Hän sinkautti isotöyhtöisen hattunsa pöydälle ja vei kätensä miekankahvaan.
»Jumalan kuolema!» hän kiljaisi. »Tästä teidän on vastattava minulle.»
Pudistin päätäni ja hymyilin, mutta en lainkaan liikahtanut paljastaakseni asettani.
»Monsieur, meidän on puheltava hetkinen. Luullakseni se on teille parasta.»
Hän loi minuun yrmeän katseen. Kenties tehosi häneen vakavan ponteva sävyni. Olkoonpa sen laita miten tahansa, joka tapauksessa hän painoi puoleksi paljastetun miekkansa takaisin tuppeen, niin että kalahti, ja kysyi:
»Mitä teillä on sanomista?»
»Istukaa!» Viittasin häntä siirtymään pöydän ääressä olevalle tuolille ja istahdin sitten itse häntä vastapäätä. Otin kynän, kastoin sitä vieressä olevassa mustetolpossa ja nykäisin eteeni paperiarkin.
Tunsin hänen katsovan minua ja saatoin aavistaa hänen arvelunsa ja sekavat mietteensä, kun kynäni nopeasti raapi paperin pintaa. Se oli pian tehty, ja pistin kynän syrjään. Otin hiekkasäiliön.
»Kun mies menettelee petollisesti, herra kreivi, ja hänet saadaan kiinni, katsotaan hänen ehdottomasti menettäneen panoksensa. Yksistään sen nojalla on koko omaisuutenne nyt oikeuden mukaan minun.» Taaskin piti minun torjua hänen keskeytyksensä. »Mutta jos syrjäytämmekin sen näkökohdan ja oletamme, että te olette menetellyt minua kohtaan rehellisesti ja kunniallisesti, on teillä sittenkin, monsieur, pätevä todistus — itse neiti de Lavédanin sana — siitä, että minä olen voittanut vedon. Joskin siis otamme asian tältä kaikkein lievimmältä kannalta», — pysähdyin siroittaakseni hiekkaa kirjoitukselle — »olette sittenkin menettänyt tiluksenne, ja ne ovat tulleet minun omaisuudekseni.»
»Niinkö, jumal'auta!» mylvi hän kykenemättä enää hillitsemään itseään. »Siispä, herra markiisi, katsokaamme, eikö muutama tuuma terästä kykene voittamaan niitä minulle takaisin!» Ja taaskin lennähti hänen kätensä miekan kahvaan.
Nousin pystyyn ja sysäsin hänelle nyt valmiin asiakirjan. »Vilkaiskaa ensin tuohon!»
Hän seisahtui silmäilemään minua kysyvästi. Käytökseni saattoi hänet niin uteliaaksi, että hänen kiihkonsa syrjäytyi. Sitten hän astui pöydän ääreen ja otti paperin. Kun hän luki, vapisi hänen kätensä, ja ällistyksestä menivät hänen silmänsä levälleen ja otsansa ryppyihin.
»Mitä — mitä tämä merkitsee?» läähätti hän.
»Sitä, että vaikka varmasti tiedänkin voittaneeni, pidän kuitenkin parempana tunnustaa menettäneeni vedon. Luovutan teille täten Bardelysin tilukset, koska, monsieur, olen oppinut käsittämään, että se veto oli häpeällinen — sellainen, jossa herrasmiehen ei pitäisi olla mukana — ja koska tämä on ainoa tapa, jolla voin hyvittää — itseni, kunniani ja sen naisen, jota olemme loukanneet.»
»En ymmärrä», ähkäisi hän.
»Käsitän kyllä, kuinka vaikeaa se on teille, kreivi. Asia on hienotuntoinen. Mutta sen toki ymmärtänette, että picardielaiset maatilukseni ovat teidän. Mutta, monsieur, viisaasti menettelisitte, jos tekisitte heti jälkisäädöksenne, sillä teidän itsenne ei ole sallittu niistä nauttia.» Hän loi minuun kysyvän silmäyksen. »Hänen majesteettinsa», jatkoin vastaukseksi hänen katseeseensa, »aikoo vangituttaa teidät, koska olette pettäneet hänen teihin panemansa luottamuksen ja vääristäneet oikeuden tarkoitusperiä palvelemaan omia yksityisiä murhapyyteitänne.»
»Mon Dieu!» huudahti hän, joutuen äkkiä perin surkean kauhun valtaan. »Tietääkö kuningas?»
»Tietääkö?» Naurahdin. »Olette ollut niin kiihtynyt näistä muista seikoista, että olette unohtanut kysyä, miten olen päässyt vapaalle jalalle. Olin kuninkaan puheilla, monsieur, ja kerroin hänelle, mitä täällä Toulousessa on tapahtunut ja että minun oli määrä astua mestauslavalle huomenna!»
»Scelerat!» kirkui hän. »Te olette syössyt minut turmioon!» Hänen äänensä värisi raivosta ja tuskasta. Hän seisoi edessäni kasvot sinipunervina, kouristellen ja aukoen kupeilla riippuvia käsiään. Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa vapisi kiihkosta ja pelosta, hänen leveä naamansa oli vääntynyt kamalaan, raivoiseen virnistykseen. Hänen kiukunpuuskansa ollessa vielä ylimmillään avautui ovi ja sisään astui hilpeä chevalier de St. Eustache.
Hän seisahtui ällistyneenä kynnykselle — ihmetellen Chatelleraultin kiihtymystä ja tyrmistyneenä nähdessään minut.
Kreivi kääntyi äkäisenä häneen päin.
»No, papukaija?» hän karjaisi. »Mitä te minusta tahdotte?»
»Herra kreivi!» huudahti toinen paheksuvan moittivasti.
»Käsittänette kai tulleenne sopimattomaan aikaan», pistin minä väliin.
»Herra de Chatellerault on hieman kiihdyksissä.»
Sanani kiinnittivät uudelleen hänen huomionsa minuun, ja hänen ilmeensä kävi yhä kummastuneemmaksi, sillä hänestä olin edelleen Lesperon, kapinallinen, ja häntä luonnollisesti ihmetytti se, että olin vapaana.
Samassa kuului käytävästä puhelua ja askelia, ja kun pyörähdin ympäri, näin oviaukossa St. Eustachen takana olevat Castelrouxin, Mironsacin ja vanhan tuttavani, lörpöttelevän, vastuuttoman ilveilijän, La Fossen, kasvot. Hän oli Mironsacilta kuullut, että olin Toulousessa, ja Castelrouxin opastamina olivat he molemmat lähteneet minua etsimään. Rohkenenpa vannoa, etteivät he olleet aavistaneet löytävänsä minua tällaisissa oloissa.
He työntyivät huoneeseen, pakottaen St. Eustachea edellään, ja sitten vaihdettiin tervehdyksiä ja onnitteluja, samalla kun Chatellerault, hilliten hämminkiään, veti chevalierin nurkkaan ja kuunteli, mitä hänellä oli sanottavaa. Pian kuulin kreivin huudahtavan:
»Tehkää kuten haluatte, chevalier! Jos teillä on omia etujanne ajettavina, niin ajakaa! Mitä minuun tulee — en välitä enää mistään.»
»Mutta miksi, monsieur?» tiedusti chevalier.
»Miksi?» kertasi Chatellerault, ja hänen rajuutensa kuohahti uudelleen. Sitten hän pyörähti ympäri ja tuli suoraan minua kohti kuten hyökkäävä härkä.
»Herra de Bardelys!» hän ärjäisi.
»Bardelys!» ällisteli taempana seisova St. Eustache.
»No, mitä?» kysäisin kylmästi, kääntyen poispäin ystävistäni.
»Kaikki, mitä puhuitte, saattaa olla totta, ja minä lienen tuhon oma, mutta jumal'auta, sen vannon, ettette te pääse rangaistuksetta.»
»Minun mielestäni olette suuressa vaarassa vahingoittaa itseänne!» vastasin naurusuin.
»Teidän on annettava minulle hyvitystä, ennenkuin eroamme!» karjui hän.
Pudistin päätäni.
»Olen siksi kunnian mies, että valitsen ne, joiden kanssa mittelen miekkoja. Jätän teidät odottamaan hänen majesteettinsa rangaistusta; hänen pyövelinsä ei liene niin tarkkatuntoinen kuin minä. Ei, monsieur, sanalla sanoen, en luule voivani taistella kanssanne.»
Hänen kasvonsa kävivät hieman kalpeammiksi. Ne muuttuivat harmaiksi. Hän puri hammasta, ja hänen silmänsä mulkoilivat pahemmin kuin milloinkaan. Hetkisen hän seisoi siinä, silmäillen minua. Sitten hän astahti askeleen lähemmäksi ja sähisi:
»Ette luule voivanne taistella kanssani, niinkö? Ette luule! Pardieu! Miten saan teidät muuttamaan mieltänne? Sanasolvaukset eivät näy teihin pystyvän. Arvelette, ettei rohkeuttanne voida mitenkään epäillä, Koska te muutamia vuosia sitten onnellisen sattuman avulla surmasitte La Vertoilen ja pääsitte siitä maineeseen.» Ylettömässä raivossaan hän läähätti raskaasti, ikäänkuin liian painavaa taakkaa kantava mies. »Olette siitä pitäen elänyt tuon sattuman teille suomasta arvosta. Katsotaanpas, voitteko siitä kuollakin, herra de Bardelys.» Kumartuen eteenpäin hän iski minua rintaan niin äkkiä ja voimakkaasti — hän oli tavattoman väkevä — että olisin kaatunut, jollei La Fosse olisi ottanut minua syliinsä.
»Tappakaa hänet!» lepersi tämä klassillisuutta haaveileva hupakko.
»Olkaa Theseuksena tälle Marathonin härälle!»
Chatellerault astahti taaksepäin, vei kädet lanteille, kallisti päätään oikealle ja jäi odottamaan kasvoillaan loukkaavan julkea virnistys.
»Riittääkö se muuttamaan päätöksenne?» hän ärähti
»Suostun taisteluun», vastasin, kun voin jälleen hengittää. »Mutta sen vannon, etten auta teitä livistämään pyövelin käsistä.»
Hän nauroi koleasti.
»Enkö minä sitä tiedä?» hän pilkkasi. »Kuinka voisi teidän kuolemanne auttaa minua selviytymään? Tulkaa, messieurs, sortons! Heti paikalla!
»Soit!» virkoin lyhyesti. Ja sitten me tunkeuduimme pois huoneesta ja menimme sekavana joukkona käytävää myöten rakennuksen takana olevalle pihalle.