XVI
KALPA KÄTEEN
La Fosse asteli vierelläni etumaisena; hän oli ottanut minua käsipuolesta ja vannoskeli tahtovansa olla sekundanttinani. Hän piti taistelemisesta niin paljon, tämä vastuuton, järkkymätön runoseppo, että se lähenteli intohimoa, ja kun keskustelun aikana viitattiin kaksintaistelukieltoon ja minä vastasin siihen, että minulla oli tähän otteluun kuninkaan lupa, tuli hän melkein hulluksi riemusta.
Mironsac ja Castelroux sulkivat St. Eustachen auttamina vankan ajoportin, suojaten meidät siten ohikulkijoiden huomiolta. Portinpuoliskojen rämähdyksestä riensi isäntä parin apulaisensa seuraamana luoksemme, ja me saimme kuulla rukouksia ja välitysyrityksiä, pyyntöjä ja uhkauksia, jotka aina ovat takapihataistelujen esinäytöksenä, mutta jotka aina kuten nytkin päättyvät siihen, että isäntä poistuu, lähtien juoksujalkaa noutamaan apua lähimmästä vartiopaikasta.
»Nyt, myrmidonit», intoili La Fosse verenhimosta hurmaantuneena, »työhön, ennenkuin isäntä ehtii takaisin!»
»Po' Cap de Dieu!» murahti Castelroux. »Onko nyt pilailun aika, herra ilveilijä?»
»Pilailun?» tokaisi hän vastaan auttaessaan minua riisumaan ihokkaani. »Pilailenko minä? Diable! Te gascognelaiset olette hidasjärkistä väkeä! Pidän kuvaannollisesta puheesta, ystäväni, mutta sitä ei ole vielä koskaan sanottu miksikään niin halvaksi kuin pilailuksi.»
Vihdoinkin olimme valmiit, ja siirsin kaiken huomioni lyhyeen, vankkavartaloiseen Chatelleraultiin, joka kävi kimppuuni kasvot vakavina ja silmissä jyrkän päättävä ilme. Asetuin miekkailuasentoon, eikä ruumiini, eikä mieleni vapissut. Tahdoin odottaa ja antaa hänen aloittaa, saadakseni tilaisuuden arvostella hänen kykyään ja ratkaistakseni, kuinka parhaiten selviytyisin hänestä. Olin päättänyt olla lainkaan haavoittamatta häntä ja valani mukaisesti jättää hänet pyövelin surmattavaksi; aikomukseni oli joko kiertoiskulla lyödä säilä pois hänen kädestään tai tehdä hänet taistelukyvyttömäksi.
Miekkojemme kalahdettua vastakkain teimme joitakuita alkuotteita terssiasennossa, kumpikin etsien varovasti tilaisuutta pistämiseen, mutta kummankaan paljastamatta itseään tai osoittamatta lainkaan hätäilemisen tai kiihtymyksen merkkejä. Nyt hänen miekkansa lipui pitkin omaani yhtä mittaa vavahdellen; hän katsoi kulmiensa alta minua tiukasti silmiin, ja polvet notkossa hän kyykistyi kuin syöksyyn valmistuva kissa. Sitten se tuli. Salamannopeasti hän vapautti säilänsä; hän siirsi sen miekkani alitse jälleen sen yläpuolelle, sitten taaskin takaisin sen alle, ja jännittäytyen syöksyyn — suoritettuaan kaksinkertaisen valehyökkäyksensä — hän suoristi käsivartensa antaakseen piston.
Mutta liikauttaen nopeasti miekkani kärkeä, väistin hänen säilänsä syrjään, niin että se meni ruumiini ohitse. Miekkamme olivat kahdesti sattuneet tiukasti yhteen, ja nyt oli Chatellerault, joka oli tehnyt mahdollisimman pitkän syöksyn ja jonka miekka oli puoliterään saakka sivuuttanut minut, pienen hetkisen ajan täydelleen armoillani. Mutta minä tyydyin seisomaan paikallani irroittamatta säilääni hänen säilästään, kunnes hän sai takaisin tasapainonsa ja olimme jälleen alkuperäisessä asennossamme.
Kuulin Castelrouxin syvällä bassoäänellä lausutun kirouksen »Mordieux», St. Eustachen säikähtyneen äännähdyksen, kun hän jo mielikuvituksessaan näki ystävänsä elottomana maassa, ja La Fossen harmistuneen huudahduksen, kun kreivi nousi uudelleen taisteluasentoon. Mutta niistä en välittänyt. Kuten jo sanoin, kreivin surmaaminen ei ollut tarkoitukseni. Chatellerault olisi kenties menetellyt viisaasti, jos hän olisi oivaltanut sen seikan, mutta hän ei sitä tehnyt. Päättäen siitä tavasta, jolla hän jatkoi hyökkäyksiään, olin varma, että hän luuli selviytyneensä minun hitauteni tähden, eikä hän tullut vähääkään ajatelleeksi, kuinka nopeasti minun oli täytynyt liikkua päästäkseni siihen asentoon, jossa olin ollut.
Kun en ollut surmannut häntä tällä vaarallisella hetkellä, alkoi hän halveksia miekkailutaitoani. Se näkyi selvästi siitä, että hän alkoi käyttää uhkarohkeita otteita, kiirehtien saamaan kaikki valmiiksi, ennenkuin meidät kenties keskeytettäisiin. Tätä hänen maltittomuuttaan käytin äkkiä hyväkseni, koettaen riistää häneltä aseen. Väistin uhkaavan piston, antaen sen mennä läheltä — vaarallisen läheltä — itseäni, ja pyöräyttäen säilääni hänen miekkansa ympäri yritin sinkauttaa sen hänen kädestään. Se oli hyvin vähällä onnistua, mutta hän sai sen torjutuksi ja peräytyi.
Silloin hän kenties tajusi, etten ollutkaan niin halveksittava vastustaja kuin hän oli luullut, ja alkoi jälleen noudattaa aikaisempaa, varovaisempaa taktiikkaansa. Minä muutin suunnitelmaa. Olin ahdistavinani ja panin hänet vähäksi aikaa tiukalle. Hän oli vahva, mutta minulla oli se etu, että yletin pitemmälle ja olin joustavampi, ja ilman sitäkin etua olisin voinut surmata hänet nopeasti, jos olisin tavoittanut hänen henkeään. Mutta tämä leikki oli vaarallista itselleni, ja kerran oli kuolema minua hyvin lähellä, olin niin vähällä saada surmani hänen miekastaan kuin suinkin on mahdollista, jos kerran pelastuu. Hyökkäykseni oli narrannut hänet tekemään jälkipiston, kuten olin toivonutkin. Hän yritti, ja kun hänen säilänsä kiersi miekkani ympäri ja sujahti minua kohti, väistin sen taaskin, ja pyöräyttäen sitä kaaressa koetin jälleen sinkauttaa sen pois hänen kädestään. Mutta tällä kertaa se ei onnistunut minulle niinkään hyvin kuin edellisellä kerralla. Hän nauroi yritykselleni, ja niin vikkelästi, etten olisi sitä häneltä odottanut, hän irroitti säilänsä, ja hänen miekkansa koukersi kuin käärme kurkkuani kohti.
Väistin sen piston, mutta vasta sitten kun se oli enää vain muutaman tuuman päässä kaulastani, ja vaikka sainkin sen ohjatuksi syrjään, meni se niin läheltä ohitseni kuin suinkin mahdollista raapaisematta ihoa. Vaara oli ollut niin uhkaava, että kun taaskin olimme molemmat alkuasennossa, oli koko ruumiini kylmässä hiessä.
Silloin päätin lakata koettamasta tehdä hänet aseettomaksi lyömällä säilän pois hänen kädestään ja pinnistin aivojani, saadakseni hänet sellaiseen asentoon, että voisin tehdä hänet taistelukyvyttömäksi. Kun parhaillaan suunnittelin sitä — olimme silloin sekstiasennossa — tarjoutui tilaisuus äkkiä. Hänen säilänsä kärki oli alhaalla ja hän tarkkaili minua; kärki oli niin alhaalla, että hänen käsivartensa oli paljaana, ja minun säiläni oli siihen suunnattuna. Tarvitsin vain sekunnin murto-osan nähdäkseni avoimen paikan, arvioidakseni mahdollisuudet ja tehdäkseni päätöksen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli käsivarteni ojentunut, säiläni oli suhahtanut kuin salama ja lävistänyt hänen oikean käsivartensa.
Kuului tuskankiljaisu ja sitä seuraava syvä, raivoisa murahdus, kun kreivi, joka oli haavoittunut, mutta ei voitettu, sieppasi putoavan miekkansa vasempaan käteensä ja koetti pistää sen lävitseni, sillä aikaa kun minun säiläni oli tiukasti kiinni hänen oikean käsivartensa luussa. Hypähdin vikkelästi syrjään, ja ennenkuin hän ehti uudistaa yritystään, olivat ystäväni karanneet hänen kimppuunsa ja kiskoneet miekan hänen kädestään ja minun miekkani hänen käsivarrestaan.
Seurasin katseellani sekundanttiani, kun hän astui Chatelleraultin luokse. Kreivi seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteen puristettuina, epäilemättä käsivarressa tuntuvasta tuskasta. Sitten hän puhutteli La Fossea, niin että se kuului minulle saakka.
»Tehnette minulle sen palveluksen, monsieur, että ilmoitatte ystävällenne, ettei tämä ollut kaksintaistelu ensimmäiseen vereen saakka, vaan à Voutrance. Käyttelen miekkaa vasemmalla kädellä yhtä hyvin kuin oikealla, ja olen perin kiitollinen, jos herra de Bardelys suo minulle sen kunnian, että ottelu aloitetaan uudelleen.»
La Fosse kumarsi ja tuli tuomaan meille tätä sanomaa, jonka jo olimme kuulleet.
»Minulla oli taisteltaessa kokonaan toisenlainen ajatus», vastasin, »kuin herra de Chatelleraultilla näkyy olleen. Hän pakotti minut antamaan näytteen rohkeudestani. Sen olen nyt tehnyt; enempään en suostu. Lisäksi alkaa, kuten herra de Chatellerault varmasti itsekin huomaa, olla varsin hämärä, ja muutamien minuuttien kuluttua on liian pimeä miekkailua varten.»
»Muutamien minuuttien kuluttua ei sitä tarvitakaan», kuusi
Chatellerault säästääkseen aikaa. Hän oli korskea loppuun asti.
»Tuolta, monsieur, tulee joka tapauksessa miehiä, jotka ratkaisevat tämän kysymyksen.» Osoitin majatalon ovelle päin.
Minun puhuessani astui pihalle isäntä upseerin ja kuuden sotilaan seuraamana. Nämä eivät olleet tavallisia järjestyksen valvojia, vaan henkivartioston muskettisotureita, ja heti heidät nähtyäni arvasin, etteivät he olleet tulleet keskeyttämään kaksintaistelua, vaan vangitsemaan äskeistä vastustajaani paljoa raskaamman syytöksen nojalla.
Upseeri meni suoraan Chatelleraultin luokse.
»Kuninkaan nimessä, herra kreivi», hän lausui, »vaadin miekkanne.»
Chatellerault seisoi hetkisen pää painuksissa, unohtaen kenties sieluntuskassaan käsivartensa pakotuksen. Sitten hän ojensihe äkkiä ja katsoi upseeria suoraan silmiin ylpeän, puolittain pilkallisen näköisenä.
»Haluatteko miekkani, monsieur?» hän kysäisi.
Muskettisoturi kumarsi kunnioittavasti.
»St. Eustache, tahdotteko olla hyvä ja antaa sen minulle?»
Sillä aikaa kun chevalier nosti ylös maahan viskatun säilän, odotti kreivi ulkoisesti rauhallisena, minkä vuoksi silloin ihailin häntä, kuten aina on ihailtava sellaista miestä, joka suuren vastoinkäymisen kohdatessa käyttäytyy tyynesti.
Hän otti miekan chevalierilta. Hän piteli sitä sekunnin verran kahvasta miettiväisen näköisenä, ikäänkuin jotakin pohtien, ja muskettisoturi odotti maltillisesti, kunnes hän haluaisi luopua miekasta, osoittaen kohteliaisuutta kuten kaikki ylevät luonteet onnettomuuteen joutunutta kohtaan.
Yhä pitäen miekkaansa, hän nosti katseensa sekunniksi ja silmäili minua tuikean pahanilkisesti. Sitten hän naurahti, kohautti olkapäitään, vaihtoi otettaan, tarttuen miekkansa terästä kiinni, ikäänkuin aikoen tarjota sen kahva edellä upseerille. Pitäen sitä sillä tavoin, hän astahti äkkiä taaksepäin, ja ennenkuin kukaan ehti häntä estää, oli hän laskenut miekkansa nupin maahan, tähdäten kärjen rintaansa, ja syöksynyt siihen, lävistäen itsensä.
Kaikilta pääsi huudahdus, ja juoksimme hänen luokseen. Hän kellahti kupeelleen; hänen kasvonsa vääntyivät tavattomasta tuskasta, mutta hän lausui järkkymättömän pilkallisesti:
»Nyt voitte ottaa miekkani, herra upseeri.» Samassa hän vaipui pyörtyneenä pitkälleen.
Kiroten astui muskettisoturi hänen luokseen. Hän totteli Chatelleraultia kirjaimellisesti, polvistuen hänen viereensä ja vetäen miekan varovasti pois haavasta. Sitten hän komensi pari miestänsä nostamaan ruumiin.
»Onko hän kuollut?» kysyi joku, ja joku toinen vastasi: »Ei vielä, mutta hän kuolee pian.»
Kun olin jälleen pukeutunut, aioin rientää heti Hotel de l'Epéehen tavatakseni Roxalannen, tyynnyttääkseni hänen pelkonsa ja surunsa ja tehdäkseni vihdoinkin tunnustukseni.
Astuessamme kadulle, jossa hämärä alkoi pimetä, tiedustin Castelrouxilta, kuinka St. Eustache oli joutunut Chatelleraultin seuraan.
»Hän on Iskariotin sukua luullakseni», vastasi gascognelainen. »Niin pian kun hän sai tietää, että Chatellerault oli saapunut Languedociin kuninkaan käskynhaltijana, kiiruhti hän tarjoamaan tälle palvelustaan saatettaessa kapinallisia vastaamaan oikeudessa teoistaan. Hän väitti, että kuninkaalla olisi paljon hyötyä siitä, että hän tunsi maakunnan perinpohjin ja että hänellä oli ollut erittäin hyvä tilaisuus tutustua monien sellaisten miesten valtiopetoksellisiin puuhiin, joita valtiovalta ei lainkaan epäillyt.»
»Mort Dieu!» huudahdin. »Jotakin sellaista olin epäillyt. Olette oikeassa sanoessanne, että hän kuuluu Iskariotin sukuun. Hän on pahempi kuin aavistattekaan. Minulla on hänestä tietoja — paljon tietoja. Vielä äskettäin hän itsekin oli kapinallinen, Orleansin Gastonin kannattaja — vaikka hänen intonsa olikin laimea. Mistähän syistä hän lienee ryhtynyt moiseen hommaan?»
»Samasta syystä, joka johti hänen esi-isäänsä, vanhanajan Juudasta — halusta hankkia rikkautta. Jokaisesta kapinallisesta, jota ei tähän saakka ole epäilty, joka nyt joutuu oikeuteen ja jonka valtiopetos saadaan hänen kauttaan todistetuksi, vaatii|hän puolet asianomaisen kapinallisen takavarikoidusta omaisuudesta.»
»Diable!» kirosin. »Entä hyväksyykö sinetinvartija sen?»
»Hyväksyykö? St. Eustachella on täydet valtuudet, hän saa toimia vapaasti, ja hänellä on komppania ratsuväkeä komennettavanaan metsästäessään kapinallisia.»
»Onko hän tähän mennessä tehnyt paljon?» oli seuraava kysymykseni.
»Hän on syössyt tuhoon puolikymmentä ylimystä perheineen. Ne varat, jotka hän on sen ohessa kasannut, lienevät totisesti melkoiset.»
»Huomenna, Castelroux, menen puhumaan kuninkaalle tästä somasta herrasmiehestä, pistämme hänet syvään ja pimeään koppiin ja pakotamme hänet luopumaan verirahoistaan.»
»Jos voitte todistaa hänet kapinalliseksi, niin teette siunatun työn», vastasi Castelroux. »Näkemiin siis huomiseen asti, sillä tässä on Hotel de l'Epée!»
Nousin portaita ylös ja olin juuri astumaisillani ovesta sisälle, kun ylhäältä äkkiä kuului naurunrähäkkää ja erotin hyvin tutun äänen. Se kuulosti parhaillaan puhuvan sisällä olevalle seurueelle. Epäilin hetkisen — sillä oli kulunut kuukausi siitä, kun olin kuullut tuota pehmeätä, liukasta puhetta. Sitten olin varma, että ääni todellakin oli taloudenhoitajani Ganymedeen. Castelrouxin sanansaattajat olivat nähtävästi vihdoinkin hänet löytäneet ja tuoneet hänet Toulouseen.