XVII
GANYMEDEEN LÖRPÖTTELY
Ennen sitä hetkeä, jolloin seisoin Hotel de l'Epéen ovella, kuunnellen taloudenhoitajani kertomusta ja niitä naurunpurskahduksia, joita hänen lukuisat kuulijansa vähäväliä päästivät, en ollut aavistanutkaan, minkälaiset kertojalahjat Rodenardilla oli. Mutta nyt en ollut lainkaan mielissäni huomatessani ne, sillä hän tarinoi siitä, kuinka eräs Marcel St. Pol, Bardelysin markiisi, oli lyönyt vetoa kreivi de Chatelleraultin kanssa, väittäen kosivansa neiti de Lavédania ja saavansa hänet puolisokseen kolmessa kuukaudessa. Eikä hän rajoittunut siihen. Rodenardilla näkyi olevan hyvät tiedot: hän oli urkkinut Castelrouxin sanansaattajalta kaikki, mitä tämä tiesi asioiden tilasta, ja myöhemmin, Toulouseen saavuttuaan, haalinut uutisia lisää.
Aioin juuri astua sisään ja antaa perin jyrkän ojennuksen tuolle lörpöttelevälle vintiölle, kun sisältä äkkiä kuului hälyä. Erotin tuolien narahduksia, äänet hiljenivät, ja pian olin vastakkain itse Roxalanne de Lavédanin kanssa, joka poistui seurassaan hovipoika ja nainen. Hänen katseensa osui minuun silmänräpäykseksi, ja hänen takaansa oviaukosta tulvivassa valossa näkyivät piirteeni selvästi. Ja kasvoni olivat varmaankin hyvin ällistyneet, sillä siinä vähäisessä ajassa arvasin hänen kuulleen kaikki, mitä Rodenard oli puhunut. Kun hän vilkaisi minuun, tunsin kalpenevani, minua puistatti ja otsalleni kihosi kylmä hiki. Sitten hänen katseensa lipui ohitseni ja suuntautui kadulle, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut minua. En voi sanoa, kalpeniko vai punastuiko hän, sillä valaistus oli liian huono. Sitten seurasi pysähdys, joka tuntui minusta loppumattomalta, vaikka sitä ei voinutkaan kestää kuin muutamia sekunteja — niin, vain muutamia. Sitten hän meni ohitseni, vetäen hameensa tiukasti kiinni, samalla kun minä masentuneena peräydyin ovipielen varjoon, veren tulviessa kasvoihini häpeästä, raivosta ja nöyryytyksestä.
Nyt hän tiesi, kuinka häntä olivat kaikki pettäneet, ensin minä ja myöhemmin, samana iltapäivänä, Chatellerault, ja hänen päätöksensä poistua Toulousesta ei saattanut merkitä muuta kuin sitä, että hän piti suhteitamme menneinä. Hänen katseestaan näin, että hän kummastui nähdessään minut niin pian vapaana, mutta hänen ylpeytensä oli nopeasti voittanut ja tukahduttanut kaikki ihmettelyn merkit.
Hänen sivuutettuaan minut pysyin paikallani, kunnes hänen vaununsa olivat rämisten häipyneet yöhön, ja sillä välin pohdin mielessäni vastaista toimintaani ja tein siitä päätöksiä. Mutta epätoivo valtasi minut väkisinkin.
Rodenard saisi tämän maksaa — jumal'auta, hän saisi! Taaskin jouduin hillittömän raivon valtaan, jota olen aina pitänyt herrasmiehelle sopimattomana, mutta jolle nyt tunnuin tottuvan antamaan perään tavantakaa. Eräs tallirenki tuli parhaillaan portaita ylös. Hänellä oli kädessään vankka piiska, jossa oli pitkä, palmikoitu siima. Hätäisesti murahtaen: »Luvallanne», tempasin sen hänen kädestään ja syöksyin huoneeseen.
Taloudenhoitajani puheli edelleen minusta. Huone oli täynnä väkeä, sillä yksin Rodenard oli tuonut mukanaan kaksikymmentä seuralaistani. Yksi heistä katsahti ylöspäin, kun pyyhälsin hänen sivuitseen, ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi minut. Mutta Rodenard jatkoi laverteluaan syventyneenä aiheeseensa, niin ettei hän huomannut mitään muuta.
»Herra markiisi», lausui hän juuri, »on herrasmies, jonka palveleminen on kunniaksi —»
Viimeisen sanan jälkeen hän parahti, sillä piiskani sivallus oli osunut hänen hyvinruokittuun ruhoonsa.
»Se on sellainen kunnia, joka ei enää ikinä tule osaksesi, sinä koira!» kiljaisin.
Hän hypähti korkealle ilmaan, kun piiska sattui häneen toistamiseen. Hän pyörsi ympäri, kasvot tuskasta vääntyneinä, pulleat posket kalpeina pelosta ja silmät pyörien hurjasti kiukusta, sillä vielä hän ei ollut täydelleen oivaltanut tilannetta. Kun hän sitten näki minut ja huomasi kamalan kiihtymyksen merkit kasvoillani, niin hän lankesi polvilleen ja ulvoi jotakin, mitä en ymmärtänyt — sillä sillä hetkellä en kyennyt ymmärtämään paljoakaan.
Piiska viuhahti jälleen ilmassa ja osui hänen hartioihinsa. Hän kiemurteli ja kiljui sekä ruumiillisesta että sielullisesta tuskasta. Mutta minä olin säälimätön. Hän oli lörpöttelyllään tuhonnut elämäni, ja niin totta kuin Jumala elää, oli hänen maksettava siitä se ainoa hinta, jonka hän kykeni — ruumiin kipu. Yhä uudelleen vingahti ruoskan siima hänen päänsä ympärillä ja sattui hänen pehmeään, valkeaan ihoonsa, samalla kun hän, armoa uikuttaen, ryömi ja huojui polvillaan edessäni. Vaistomaisesti hän lähestyi minua estääkseen lyöntejäni, kun taas minä peräännyin saadakseni piiskalle parempaa liikkumatilaa. Hän ojenteli käsivarsiaan ja risti lihavat kätensä rukoilevasti, mutta tuskaisesti pureva piiskansiima kietoutui niiden ympärille, jättäen niiden valkeaan ihoon punaisen jäljen. Kirkaisten hän kätki ne kainaloihinsa ja vaipui pitkäkseen lattialle.
Kun nyt sitä ajattelen, häpeän kelpo lailla muistaessani, kuinka häntä ruoskin. Todella vastahakoisesti ja vielä enemmän häveten olen pakottanut itseni kirjoittamaan siitä. Jos teitä loukkaa tämä pieksämisen selostus, niin olkoon puolustuksenani sen välttämättömyys; itse tapahtumasta en, ikävä kylläkin, voi esittää mitään muuta puolustusta kuin sokean raivon, jonka vallassa olin.
Aamulla jo kaduin hyvin katkerasti. Mutta sillä hetkellä olin vain järjetön. Olin hullu, ja hulluuteni oli syynä karkeaan raakuuteeni.
»Olet valmis lavertelemaan minusta ja asioistani kapakassa, sinä koira!» kiljuin hengästyneenä sekä kiihkosta että ponnistelusta. »Anna tämän muiston hillitä myrkyllistä kieltäsi vastaisuudessa!»
»Armollinen herra!» hän parkui. »Misericorde, monseigneur!»
»Kyllä! Saat armoa — juuri sen verran armoa kuin ansaitset. Tätäkö varten olen luottanut sinuun näin monta vuotta, ja tätäkö varten isäsi luotti sinuun sitä ennen? Sitäkö varten olet saanut tulla sileäksi, lihavaksi ja komeaksi palveluksessani, että maksaisit minulle tällä tavoin? Sangdieu, Rodenard! Isäni olisi hirtättänyt sinut, jos olisit puhellut puoleksikaan niin paljon kuin olet tänä iltana pakissut. Sinä koira! Sinä kurja lurjus!»
»Monseigneur», kirkui hän taaskin, »antakaa anteeksi! Autuaan äitinne tähden antakaa anteeksi! Monseigneur, en tietänyt —»
»Mutta sinä opit, vintiö. Sinä opit lihavan ruhosi kivusta. Eikö niin, kurja?»
Hän vaipui nääntyneenä hervottomaksi, ähkyväksi, veriseksi läjäksi, jota ruoskani yhäti hellittämättä suomi.
Mielessäni on kuva tuosta huonosti valaistusta huoneesta, säikähtyneistä kasvoista, joille lekuttavat kynttilät loivat omituisia varjoja, piiskani viuhinasta ja läiskeestä, omista kovaäänisistä kirouksistani ja syytämistäni solvaavista nimityksistä, Rodenardin parkunasta, silloin tällöin kuuluneista paheksumisäänistä ja pyynnöistä sekä muutamista rohkeammista, jotka käskivät minua häpeämään. Sitten liittyivät toisetkin tähän »Hävetkää!»-huutoon, joten minä vihdoin lakkasin, ojentautuen täyteen mittaani, ikäänkuin heitä uhmatakseni. Pääni oli korkeammalla kuin kenenkään muun huoneessaolijan, ja piiskani oli uhkaavasti koholla. En ollut tottunut kuulemaan arvostelua, ja heidän halveksivat sanansa kiihdyttivät sisuani.
»Kuka kiistelee oikeuttani vastaan?» ärjäisin uhittelevasti, ja he vaikenivat kaikki. »Jos joku teistä uskaltaa astua esiin, niin hän saa vastaukseni.» Kun ei heistä kukaan hiiskunut mitään, osoitin heille ylenkatsettani purskahtamalla nauruun.
»Monseigneur!» uikutti Rodenard jalkojeni juuressa. Hänen äänensä alkoi käydä heikoksi.
Vastaukseksi annoin hänelle viimeisen sivalluksen ja viskasin sitten ruoskan — joka oli käynyt risaiseksi pieksämisestä — takaisin kuskille, jolta olin sen lainannut.
»Riittäköön tämä sinulle, Rodenard», sanoin, koskettaen häntä jalallani. »Laita niin, ettet enää koskaan ilmesty silmieni eteen, jos kurja henkesi on sinusta kallis!»
»Ei niin, monseigneur!» ähkyi mies-parka. »Oi, ei niin! Olette rangaissut minua; olette piiskannut minua, niin etten kykene enää seisomaan. Antakaa minulle anteeksi, monseigneur, antakaa nyt minulle anteeksi!»
»Olen antanut anteeksi, mutta en tahdo nähdä sinua enää milloinkaan, etten unohtaisi antaneeni anteeksi. Viekää hänet pois!» käskin palvelijoitani, ja nopeasti, äänettömästi totellen astui heistä kaksi esiin ja kantoi ähkyvän ja nyyhkyttävän Rodenardin pois huoneesta.
»Isäntä», komensin senjälkeen, »laittakaa minulle huone kuntoon! Pari teistä tulee mukaani!»
Sitten annoin määräyksen matkatavaroitteni sijoittamisesta. Osan niistä lakeijani toivat siihen huoneeseen, jonka isäntä oli kiireellisesti siistinyt minua varten. Siellä istuskelin myöhään yöhön perin masentuneena ja epätoivoisena. Kun olin purkanut kiukkuni, olisin kenties hieman ajatellut Ganymedes-rukkaa ja hänen tilaansa, mutta omat asiani täyttivät tyyten mieleni ja valtasivat kaikki ajatukseni sinä yönä.
Kun vihdoin menin vuoteeseen, nukuin huonosti; koko yön vietin tuskaisesti hellien mennyttä rakkauttani, kuten äiti palvoo kuolleen esikoisensa ruumista.
Aamulla päätin lähteä Toulousesta, poistua koko tästä maakunnasta, jossa minulle oli tapahtunut niin paljon, ja mennä Beaugencyyn vanhentuakseni siellä eristäytyneenä ihmisvihaajana.
Tapasin sinä päivänä Castelrouxin, mutta en virkkanut hänelle mitään surustani. Hän kertoi minulle Chatelleraultista. Kreivi makasi hyvin heikossa tilassa Auberge Royalessa, eikä häntä voitu siirtää minnekään. Häntä hoitavan lääkärin mielestä ei hänen eloonjäämisestään ollut juuri toiveita.
»Hän pyytää nähdä teitä», lisäsi Castelroux.
Mutta minua se ei haluttanut. Siitä huolimatta? että hän oli tehnyt minulle huutavaa vääryyttä ja että halveksin häntä sydämeni pohjasta, olisi minussa voinut herätä sääli nähdessäni hänet nykyisessä tilassaan, enkä tahtonut Chatelleraultin kaltaiselle miehelle — en edes hänen kuolinvuoteellaan — tuhlata sellaista tunnetta, jota silloin itse niin kipeästi kaipasin.
»Aion poistua Toulousesta tänään», ilmoitin.
»Minne lähdette?»
»Helvettiin, Beaugencyyn — tuskin tiedän minne, eikä sillä olekaan väliä.»
Hän katsahti minuun kummastuneena, mutta hienotuntoisena miehenä hän ei kysellyt mitään sellaisesta asiasta, jota hän piti salaisuutena.
»Entä kuningas?» hän huomautti äkkiä.
»Hänen majesteettinsa on jo vapauttanut minut tehtävistäni.»
En kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä. Se oli kyllä aikomukseni auringonlaskuun saakka. Kun sitten älysin olevan myöhäistä, lykkäsin matkani seuraavaan aamuun.
Aamulla sitten lähdin. Mutta kun jouduimme matkalle myöhään, emme ehtineet pitemmälle kuin Grénadeen, jossa vielä kerran yövyimme Hotel de la Couronneen. Niinpä sen nojalla, että olin siirtänyt lähtöni yhden päivän myöhemmäksi, saavuttikin minut sanansaattaja, ennenkuin se olisi ollut liian myöhäistä.
Oli puolenpäivän aika seuraavana päivänä. Hevosemme olivat satuloidut; olipa osa miehistäni jo ratsailla — sillä en aikonut erottaa heitä palveluksestani, ennenkuin Beaugencyyn saavuttuamme — ja molemmat vaununi olivat lähtövalmiit. Elinaikaisista tavoista ei ole helppo luopua, vaikka välttämättömyys antaakin siitä pakottavan määräyksen.
Olin parhaillaan selvittämässä laskuani isännälle, kun käytävästä äkkiä kuului nopeita askelia, miekan kalahtelua seinää vasten, ja ääni — Castelrouxin ääni — huhuili kiihtyneenä:
»Bardelys! Herra de Bardelys!»
»Mikä teidät on tänne kiidättänyt?» huudahdin tervehdykseksi, kun hän astui huoneeseen.
»Oletteko vielä matkalla Beaugencyyn?» kysyi hän terävästi, nykäisten niskaansa.
»Totta kai», vastasin, kummastellen hänen kiihkoaan.
»Sitten ette liene nähnyt St. Eustachea ettekä hänen miehiään?»
»En.»
»Mutta heidän on täytynyt ratsastaa tätä tietä vain muutamia tunteja sitten.» Sitten hän paiskasi hattunsa pöydälle ja jatkoi rajusti:. »Jos tunnette mielenkiintoa Lavédanin perhettä kohtaan, niin palatkaa heti Toulouseen!»
»Jättäkää meidät kahdenkesken, herra isäntä!» pyysin lyhyesti ja hänen poistuttuaan tiedustin niin tyynesti kuin voin: »Mitä Lavédanin perheestä, Castelroux?»
»Chevalier de St. Eustache lähti Toulousesta tänä aamuna kello kuusi
Lavédaniin.»
Nopeasti välähti päähäni aavistus hänen saapumisensa tarkoituksesta.
»Hän on kavaltanut varakreivin?» virkoin, puolittain kysyen, puolittain todeten. Castelroux nyökkäsi.
»Hän on saanut sinetinvartijalta pidätysmääräyksen ja menee nyt panemaan sitä toimeen. On hyvin pelättävissä, että Lavédanista ei muutamien päivien kuluttua ole jäljellä muuta kuin pelkkä nimi. Tämä St. Eustache hoitaa liikettään ripeästi, ja hän on saanut nyt jo siepatuksi muutamia kauniita saaliita. Mutta yhteenlaskettuinakaan ei niiden määrä ole niin suuri kuin tästä hänen viimeisestä retkestään koituisi. Jollette te sekaannu, Bardelys, on varakreivi de Lavédan tuhon oma ja hänen perheensä koditon.»
»Minä sekaannun asiaan», huudahdin. »Jumal'auta, sen teen! Ja St. Eustache — hän on totisesti syntynyt onnellisella hetkellä, jos hän välttää hirsipuun. Hän tuskin uneksiikaan, että minut on vielä otettava huomioon. Kas niin, Castelroux, lähden Lavédaniin heti.»
Astuin ovea kohti, mutta gascognelainen kutsui minut takaisin.
»Mitä hyötyä siitä on?» hän kysäisi. »Eikö olisi parempi ensin palata
Toulouseen ja hankkia kuninkaalta vastamääräys?»
Hänen sanansa olivat viisaat — hyvin viisaat. Mutta vereni kiehui, ja minulla oli liian tulinen kiire kyetäkseni harkitsemaan.
»Palata Toulouseen?» kertasin halveksivasti. »Ajan tuhlausta, kapteeni. Ei, lähden suoraapäätä Lavédaniin. En tarvitse vastamääräystä. Tunnen liian hyvin tämän chevalierin asiat, ja pelkkä saapumiseni riittää hillitsemään häntä. Hän on kurja petturi, kuten saatte nähdä; mutta tällä kertaa hän, Jumalan kiitos, on perin sopuisa lurjus. Gilles!» huusin, työntäen oven auki. »Gilles!»
»Monseigneur», vastasi hän, rientäen luokseni.
»Työntäkää vaunut heti takaisin vajaan ja satuloikaa minulle ratsu!» komensin. »Ja käske toveriesi nousta oitis satulaan ja odottaa minua pihalla. Emme lähde Beaugencyyn, Gilles. Ratsastamme pohjoiseen — Lavédaniin.»