XVIII
ST. EUSTACHE ITSEPÄISENÄ
Kun ensimmäisen kerran saavuin Lavédaniin, en ollut noudattanut — tai oikeammin kohtalo oli järjestänyt niin, etten voinut noudattaa — Chatellerauitin ehdotusta, että minun pitäisi mennä sinne mukanani kaikki vallan merkit — liveripukuiset seuralaiseni ja ajoneuvoni, osoittamassa sitä uhkeutta, joka kaikkialla Ranskassa liitettiin minun nimeeni, ja siten säihkyvällä loistollani huikaista se nainen, jota olin tullut voittamaan omakseni.
Mutta niin ei ollut nyt, toisella käynnilläni. Käytettävissäni oli kaikki se upeus, josta sain kiittää »Uhkea»-nimitystäni.
Tulomme sattui eräässä suhteessa hyvään aikaan. Tuskinpa olisimme voineet estää St. Eustachen hallussa olevan vangitsemismääräyksen toimeenpanoa, vaikka olisimmekin saapuneet aikaisemmin. Mutta vaikutuksen — tehokkaan teatteritempun — aikaansaamiseksi emme olisi voineet tulla sopivampaan aikaan.
Pihalla olivat vaunut linnan portaiden edustalla. Portaita alas asteli varakreivi, toisella puolellaan varakreivitär — tuikeampana ja pilkallisempana kuin koskaan — toisella tyttärensä, kasvot kalpeina ja huulet tiukasti yhteen puristettuina. Näiden kahden naisen — vaimonsa ja lapsensa — välissä, jotka olivat ruumiillisesti yhtä erilaisia kuin sielullisestikin, asteli Lavédan varmoin askelin tyynen näköisenä ja ylevänä, ylhäisen välinpitämättömänä kohtalostaan.
Heidän takanaan seisoi portailla ryhmä palvelijoita, Anatole-vanhus hiukan toisten edellä, epäilemättä kummastuneena ajatellen, oliko tässä todellakin äskeinen tahriutunut Lesperon — sillä jos olin huolehtinut lakeijoitteni ulkonäön komeudesta, olin tietysti pitänyt siitä huolta myöskin oman ruumiini verhoon nähden.
Gilles hyppäsi satulasta, kun pysäytin ratsuni, ja kiiruhti pitelemään jalustintani, jupisten: »Monseigneur», joka arvonimi sai katsojain silmiin vielä ihmettelevämmän ilmeen.
Menin välinpitämättömästi St. Eustachen luokse ja puhuttelin häntä alentuvasti kuin tallirenkiä, sillä jos tahtoo vaikuttaa hänen kaltaiseensa mieheen ja saada hänet pehmeäksi, on paras ase röyhkeys, joka kiukuttaisi ylevämpää sielua.
»Nykyisessä maailmassa sattuu omituisia kohtauksia, St. Eustache», aloitin, hymyillen halveksivasti. »Täällä mennään ja tullaan kummallisesti ja ollaan ihmeellisten vaiheiden alaisia. Viime kerralla täällä ollessamme olimme kumpikin varakreivin vieraita; tänään näytte te toimivan täällä — poliisina.»
»Monsieur!» Hän karahti punaiseksi, ja hänen äänessään värähteli heräävä kiukku. Katsoin häntä silmiin kylmästi ja kiihkottomasti, ikäänkuin odottaen häneltä lisää, kunnes hän laski katseensa maahan ja hänen sisunsa tasaantui. Hän tunsi minut ja tiesi, kuinka paljon minua oli pelättävä. Lausumalla kuninkaalle vain sanan, voisin toimittaa hänet teilattavaksi. Siihen perustinkin laskelmani. Pian hän luotuaan silmänsä maahan kysyi:
»Minulleko teillä on asiaa, herra de Bardelys?» Kun hän mainitsi nimeni, syntyi portailla liikettä; varakreivi säpsähti ja silmäili minua tuimasti; varakreivitär taas alkoi tarkastella minua entistä huomaavammin.
»Niin, juuri teille, chevalier», myönsin. »Se koskee tehtäväänne täällä.»
Häneltä meni suu auki.
»Haluatteko —?»
»Toivon teidän miehinenne poistuvan Lavédanista heti, luopuen määräyksenne toimeenpanosta.» Hän loi minuun silmäyksen, joka hehkui voimatonta vihaa.
»Te tiedätte, että minulla on vangitsemismääräys, herra de Bardelys, ja sen vuoksi teidän täytyy käsittää, että minut voidaan vain kuninkaan antamalla valtuutuksella estää jättämästä herra de Lavédan sinetinvartijalle.»
»Ainoa valtuutukseni», vastasin jonkun verran hämilläni, mutta en suinkaan toivottamana, »on sanani. Teidän on ilmoitettava sinetinvartijalle tehneenne tämän markiisi de Bardelysin vaatimuksesta, ja minä lupaan teille, että hänen majesteettinsa hyväksyy toimenpiteeni.»
Niin sanoessani väitin liian paljon, minkä pian oivalsin.
»Hänen majesteettinsa hyväksyy sen, monsieur?» virkkoi hän kysyvästi, pudistaen päätään. »Siihen minä en uskalla luottaa. Määräykseni sisältää ehdottoman velvoituksen, jota minun on noudatettava — ymmärtänette hyvin, kuinka oikeat sanani ovat.»
Hänen sävynsä oli perin nöyrä, perin kohtelias, mutta samalla luja melkein kovuuteen asti. Mutta vielä oli minulla jäljellä viimeinen korttini, se kortti, jonka varaan turvauduin.
»Suotteko minulle sen kunnian, että astutte kanssani hieman syrjään, chevalier?» kysyin, pikemminkin käskevästi kuin pyytävästi.
»Olen valmis palvelemaan teitä», vastasi hän, ja minä vein hänet pois toisten kuuluvilta.
»Mitä minulta tahdotte?» tiedusti hän, käyden äkkiä melkein vielä röyhkeämmäksi kuin minä.
»Tahdon», sanoin, katsoen ajan soveliaaksi puhua hänelle peittelemättä, »että ratsastatte miehinenne takaisin Toulouseen ilman herra de Lavédania, tunnustatte siellä sinetinvartijalle epäluulonne perättömiksi ja ilmoitatte saaneenne todistuksia siitä, ettei varakreivi ole ollut missään tekemisissä kuninkaan veljen kanssa»
Hän silmäili minua hämmästyneenä, melkeinpä huvitettuna.
»Onpa sekin todennäköinen juttu esitettäväksi Toulousen sukkelapäisille herrasmiehille», hän ivasi,
»Niin, ma foi, hyvin todennäköinen», vakuutin. »Kun he ajattelevat, minkälaisen saaliin menetätte, kun varakreiviä ei vangita, eivätkä voi huomata teidän voittavan siitä mitään, ei heidän ole kovinkaan vaikea uskoa teitä.»
»Entä ne todistukset, joihin viittasitte?»
»Te ette ole, otaksun, löytänyt minkäänlaisia raskauttavia todistuskappaleita, ei mitään asiakirjoja, jotka todistaisivat varakreiviä vastaan?»
»En, monsieur, en todellakaan ole —»
Hän keskeytti lauseensa ja puri huultaan, sillä hymyilyni osoitti hänelle, että hän oli ollut liian avosuinen.
»No niin, teidän on sitten keksittävä joku seikka, joka todistaa, ettei hän ollut millään tavoin sekaantunut kapinaan.»
»Herra de Bardelys», sanoi hän hyvin töykeästi, »tuhlaamme aikaa turhiin puheisiin. Jos luulette, että minä suostun panemaan kaulani vaaraan palvellakseni teitä tai varakreiviä, niin olette perin surkeasti erehtynyt.»
»Se ajatus ei ole pälkähtänytkään päähäni. Mutta olen arvellut, että kenties saatatte panna vaaraan kaulanne — nykyisessä asemassanne — juuri sen itsensä tähden, pelastaaksenne sen.»
Hän liikahti poispäin.
»Monsieur, puheenne on turhaa. Teillä ei ole kuninkaan antamaa valtuutusta, joka kumoaisi minun määräykseni. Tehkää mitä tahdotte, Toulouseen tultuanne!» Hän hymyili synkästi. »Mutta nyt lähtee varakreivi minun mukaani.»
»Teillä ei ole mitään todistuksia häntä vastaan», huudahdin, tuskin uskoen, että hän rohkenisi uhitella minua vastaan.
»Minulla on todistuksena sanani. Olen valmis vannomaan sen oikeaksi, mitä tiedän — että kun muutamia viikkoja sitten olin täällä Lavédanissa, huomasin hänen vetävän yhtä köyttä kapinallisten kanssa.»
»Ja mitä luulette te, kurja hupsu, sananne painavan minun sanaani vastaan?» kivahdin. »Olkaa huoletta, herra chevalier! Saavun Toulouseen todistamaan, että olette valehtelija, jonka sanaan ei kukaan ihminen voi luottaa, ja paljastamaan kuninkaalle entisen käyttäytymisenne. Jos luulette, että kuningas Ludvig, jota nimitetään Oikeamieliseksi, minun puhuttuani hänelle sallii, että oikeudenkäyntiä varakreiviä vastaan teidän väitteittenne nojalla jatketaan, tai jos uskotte voivanne pelastaa kaulanne siitä silmukasta, jonka minä sen ympärille kierrän, niin olette äärettömän paljon suurempi hupsu kuin miksi teitä luulin.»
Hän katseli minua olkansa ylitse kasvot punaisina ja otsa synkkänä kuin ukkospilvi.
»Kaikki tämä saattaa tapahtua, sitten kun saavutte Toulouseen, herra de Bardelys», hän murahti äkäisesti, »mutta täältä Toulouseen on matkaa noin kolmekymmentä peninkulmaa.»
Sen sanottuaan hän pyörähti kantapäällään ympäri ja jätti minut ymmälläni ja äkeissäni aprikoimaan hänen viimeisten sanojensa merkitystä.
Hän antoi miehilleen määräyksen nousta satulaan ja kehoitti herra de Lavédania astumaan vaunuihin, minkä jälkeen Gilles loi minuun kysyvän katseen. Sekunnin ajaksi, astellessani hitaasti chevalierin jälessä, valtasi minut halu yrittää aseellista vastarintaa ja muuttaa linnan harmaa piha verileikin näyttämöksi. Mutta ajoissa ymmärsin, kuinka turha sellainen toimenpide olisi, ja kohautin olkapäitäni vastaukseksi palvelijani katseeseen.
Kun lähestyin vaunuja, riensi varakreivitär äkkiä portaita alas ja tuli luokseni, hymyillen ystävällisesti.
»Herra de Bardelys, olemme teille kiitolliset siitä, että olette ryhtynyt välittämään kapinallisen puolisoni asiassa.»
»Madame», varoitin häntä kuiskaamalla, »jollette tahdo syöstä häntä lopullisesti turmioon, niin olkaa, pyydän teitä, varovainen. Luvallanne annan miesteni saada virvokkeita ja sitten lähden takaisin Toulouseen. En voi toivoa muuta kuin että vedotessani kuninkaaseen saavutan paremmat tulokset.»
Vaikka puhuinkin hilliten ääntäni, kuuli St. Eustache, joka seisoi lähellä, sanani, mikä kävi selvästi ilmi hänen kasvoistaan.
»Jääkää tänne, monsieur», vastasi varakreivitär minulle, »ja tulkaa perästämme levättyänne!»
»Teidän perästänne?» kummastelin. »Aiotteko siis lähteä herra de
Lavédanin mukaan?»
»Ethän toki, Anne», esteli vaunuissa istuva varakreivi kohteliaasti. »Se rasittaisi sinua tarpeettomasti. Sinun olisi viisainta odottaa täällä palaamistani.»
Pelkäänpä, että varakreivi-parkaa huoletti enemmän, että rouva vaivaisi häntä kuin että matka väsyttäisi rouvaa. Mutta varakreivitär ei taipunut vastaväitteisiin, chevalier oli virnistänyt varakreivin puhuessa palaamisesta. Madame oli huomannut hänen virnistyksensä ja kävi nyt hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin raivotar.
»Hän ei palaa, luulette te, Juudas!» ärähti hän St. Eustachelle, ja hänen laihoja, tummia kasvojaan oli sillä hetkellä vaikea katsella. »Mutta hän palaa — jumal'auta hän palaa! Ja kun hän tulee takaisin, niin varokaa nahkaanne, herra urkkija, sillä kautta kunniani, te saatte maistaa helvetin esimakua tässä asiassa suorittamanne temppuilun tähden.»
Chevalier hymyili väkinäisesti.
»Naisen sanat eivät vahingoita ketään.»
»Entä naisen käsi, mitä siitä arvelette?» kysäisi sotainen rouva. »Te myskinhajuinen poliisikätyri, minä —»
»Anne, rakkaani», rukoili varakreivi tyynnyttävästi, »pyydän sinua hillitsemään itseäsi.»
»Pitääkö minun alistua tämän epäsyntyisen nousukkaan röyhkeyteen?
Pitääkö minun —»
»Muista pikemminkin, ettei sinun asemaasi eikä arvoosi sovi puhutella tuota vintiötä. Me hyljeksimme myrkyllisiä matelijoita, mutta emme pysähdy moittimaan niitä siitä, että ne ovat myrkyllisiä. Jumala on ne tehnyt sellaisiksi.»
St. Eustache punastui hiusjuuriaan myöten, sitten hän kääntyi nopeasti kuskiin päin ja antoi lähtökäskyn. Hän olisi samalla sulkenut vaunujen oven, mutta rouva tunkeutui väliin. Nyt oli chevalierin vuoro kostaa.
»Te ette saa lähteä», hän lausui.
»En saa?» Varakreivitär punehtui. »Miksi en, monsieur l'espion?»
»Minulla ei ole mitään syytä hyvitellä teitä», vastasi St. Eustache töykeästi. »Te ette saa lähteä.»
»Anteeksi, chevalier», pistin minä väliin. »Ylitätte valtuutuksianne koettaessanne estää häntä. Herra varakreivi ei vielä ole tuomittu. Älkää tehkö jo muutoinkin ilkeätä puuhaanne vieläkin ilkeämmäksi.» Muitta mutkitta tyrkkäsin hänet sitten syrjään ja pidin rouvalle ovea auki. Kiitokseksi varakreivitär hymyili minulle — puolittain vihaisesti, puolittain veitikkamaisesti — ja nousi vaunujen astuimelle. St. Eustachea halutti tulla estämään. Hän astui minua kohti nähtävästi suuttuneena saamastaan töykkäyksestä, ja sekunnin ajan melkein luulin häntä kyllin hulluksi lyödäkseen minua.
»Varokaa, St. Eustache», sanoin hyvin tyynesti, katsoen häntä silmiin. Ja hyvin samaan tapaan, kuin Caesar-vainajan haamu lienee Philippin luona pelottanut Brutusta, jatkoin: »Kohtaamme toisemme Toulousessa, chevalier.» Senjälkeen suljin vaunujen oven ja astahdin taaksepäin.
Takaani kuului hameiden kahinaa. Se oli neiti de Lavédan. Niin rohkea ja ulkoisesti tyyni kuin hän olikin ollut tähän asti, kävi tämä lopullinen eron hetki — jonka raskautta kenties vielä lisäsi hänen äitinsä lähtö ja hänelle senjohdosta koituva yksinäisyys — hänelle kuitenkin ylivoimaiseksi. Astuin syrjään, ja hän riensi sivuitseni, tarttuen vaunujen ikkunan nahkaiseen verhoon.
»Isä!» hän nyyhkytti.
On kohtauksia, joiden todistajana hienoluonteinen ihminen ei voi olla — joiden katseleminen on läheistä sukua salakuuntelulle ja vieraiden kirjeiden lukemiselle. Sellaisena pidin nyt sattunutta, minkä vuoksi käännyin ympäri ja poistuin. Mutta St. Eustache katkaisi sen lyhyeen, sillä olin tuskin ehtinyt kolmea askelta, kun hän kovaäänisesti kajahdutti lähtökomennuksen. Kuski empi, sillä tyttö riippui yhä ikkunassa. Mutta toinen komennus, jota tehosti voimakas kirous, poisti hänen epäröintinsä. Hän kiristi ohjaksia, räväytti piiskaansa, ja rämisevät pyörät alkoivat liikkua.
»Varo, lapsi!» kuulin varakreivin huutavan. »Varo! Adieu, mon enfant!»
Roxalanne hypähti taaksepäin ja olisi varmasti kaatunut, sillä vaunujen nykäyksestä hän menetti tasapainonsa, jollen minä olisi rientänyt häntä tukemaan.
En usko hänen tietäneen, kenen kädet häntä kannattivat sinä lyhyenä hetkenä, sillä kauan tukahdutettu tuska oli tehnyt hänet perin lohduttomaksi. Vihdoin hän älysi nojaavansa tuota arvotonta Bardelysiä vastaan, samaa miestä, joka oli lyönyt vetoa kosivansa häntä ja saavansa hänet, joka kavalasti oli tullut hänen luokseen väärällä nimellä, joka oli valehdellut hänelle sillä tavoin, ettei kukaan herrasmies olisi voinut niin valehdella, vannoen rakastavansa häntä, vaikka hän todellisuudessa pyrki vain voittamaan vedon. Kun hän tajusi kaiken sen, valtasi hänet sekunnin ajaksi puistatus; sitten hän tempautui rajusti irti käsistäni, poistui luotani vilkaisemattakaan minuun, nousi linnan portaita ja katosi näkyvistäni.
Kun St. Eustachen seurueen viimeiset miehet ratsastivat ulos portista, annoin palvelijoilleni määräyksen laskeutua satulasta.