XIX
PIITÄ JA TERÄSTÄ
»Mademoiselle suostuu ottamaan teidät vastaan», ilmoitti Anatole vihdoin.
Jo kahdesti hän oli turhaan käynyt puolestani pyytämässä, että Roxalanne puhelisi kanssani ennen poistumistani. Nyt kolmannella kerralla olin käskenyt hänen sanoa, etten hievahtaisi mihinkään Lavédanista, ennenkuin hän olisi suonut minulle sen kunnian, että kuuntelisi minua. Nähtävästi oli uhkaus tehonnut, missä rukouksia oli halveksittu.
Seurasin Anatolea hämärästä eteissalista, jossa olin kävellyt edestakaisin, pengermien ja joen puolella olevaan salonkiin, jossa Roxalanne odotti minua. Hän seisoi huoneen toisessa päässä korkean, avoimen ikkunan ääressä, sillä vaikka silloin olikin jo lokakuun ensimmäinen viikko, oli ilma Languedocissa yhtä lämmintä ja tuoksuista kuin Pariisissa tai Picardiessa kesällä.
»Mademoiselle!» puhuttelin häntä arasti.
»Toivon, monsieur», sanoi hän kääntämättä päätään, »että sanottavanne riittää jossakin määrin perin sopimattoman tungettelemisenne selitykseksi.»
Totisesti! Se ei ollut rohkaisevaa. Katselin hänen vartaloaan, jota korkean ikkunan puitteet melkein kehystivät. Kuinka ryhdikäs ja ylevä hän oli, mutta samalla kuitenkin niin neitseellisen hento! Hän ei suinkaan ollut kookas nainen, mutta hänen sopusuhtainen vartalonsa, hoikkuutensa ja hänen siron päänsä ylväs asento saattoivat hänet näyttämään pitkältä, jollei hän ollut aivan lähellä.
Hänen puhuessaan valtasi minut hetkiseksi heikkous. Olin syöksähtämäisilläni polvilleni hänen eteensä rukoillakseni anteeksiantoa kuin mikäkin katuvainen, paastoava syntinen. Mutta tukahdutin sen halun ajoissa. Sellaiset temput eivät auttaisi minua nyt.
»Sanottavani, mademoiselle», vastasin oltuani vähän aikaa vaiti, »oikeuttaisi pyhimyksen laskeutumaan helvettiin tai pikemminkin, että vertaukseni olisi osuvampi, syntisen tunkeutumaan taivaaseen.»
»Puhukaa sitten nopeasti, monsieur!»
Ja kun sain tällaisen käskyn, sanoin nopeasti:
»Minä rakastan teitä, Roxalanne.»
Hän polkaisi jalkaansa välkkyvään parkettilattiaan ja käännähti puolittain minuun päin, posket punaisina ja huulet vavahdellen suuttumuksesta.
»Sanonette sanottavanne, monsieur», hän pyysi jäykällä äänellä, »ja puhuttuanne poistunette.»
»Mademoiselle, olen sen jo sanonut», selitin, hymyillen suruisesti.
»Oh!» huoahti hän. Sitten hän äkkiä pyörähti katsomaan minua silmiin, äärettömän suuttumuksen ilme silmissään — noissa silmissä, jotka olin nähnyt uneksivina, mutta jotka nyt olivat perin valppaat. »Sitä vartenko te pakotitte minut ottamaan teidät puheilleni, että saisitte valmistaa minulle tämän viimeisen loukkauksen? Teittekö sen pilkataksenne minua — naista, jonka seurassa ei ole ainoatakaan miestä teitä rankaisemaan? Hävetkää, monsieur! Mutta mitäpä muuta olisin voinut teiltä odottaa!»
»Mademoiselle, teette minulle katkeraa vääryyttä —» aloitin.
»En tee teille vähääkään vääryyttä», kivahti hän, mutta pysähtyi sitten tahtomatta joutua väittelyyn kanssani. »Enfin, koska olette puhunut puhuttavanne, niin suvainnette poistua.» Hän osoitti sormellaan ovea
»Mademoiselle, mademoiselle —» aloin taaskin vakavan rukoilevasti.
»Menkää!» keskeytti hän minut kiivaasti, ja silloin hänen äänensä ja eleittensä rajuus melkein muistutti varakreivitärtä. »En tahdo enää kuulla teiltä mitään.»
»Mademoiselle, teidän täytyy», vastasin yhtä lujasti.
»Minä en teitä kuuntele. Puhukaa, jos haluatte. Seinät jäävät kuulijoiksenne.» Hän liikahti ovelle päin, mutta minä suljin häneltä tien. Olin äärimmäisen kohtelias; kumarsin hänelle syvään sijoittuessani hänen tielleen.
»Sitä vielä puuttui — että te tekisitte minulle väkivaltaa!» huudahti hän.
»Jumala minua siitä varjelkoon!»
»No antakaa minun sitten mennä!»
»Kyllä, kun olette ensin kuunnellut minua.»
»En halua kuulla teitä. En välitä mistään, mitä teillä voi olla minulle sanomista. Oi, monsieur, jos teillä on aavistustakaan kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä, jos vaaditte, ettei teitä pidetä pelkkänä mauvais sujetina, niin pyydän teitä kunnioittamaan tuskaani. Olitte itse näkemässä, kun isäni vangittiin. Nyt ei ole sopiva aika tällaisille kohtauksille, jollaista te koetatte järjestää.»
»Suokaa anteeksi! Juuri tällaisena aikana tarvitsette te sitä lohdutusta ja tukea, jota vain rakastamanne mies voi teille antaa.»
»Rakastamani mies?» kertasi hän, ja hänen vielä äsken punehtuneet kasvonsa kävivät kalpeiksi. Hän loi katseensa maahan, kohotti sen taaskin ja suuntasi minuun syvät, siniset silmänsä. »Minusta tuntuu, monsieur», sanoi hän hampaittensa välitse, »että teidän julkeutenne on suorastaan uskomaton.»
»Voitteko kieltää sen?» huusin. »Voitteko väittää, ettette rakasta minua? Jos voitte, niin — silloinhan valehtelitte minulle kolme päivää sitten Toulousessa!»
Se sattui häneen pahasti — niin pahasti, että hän unohti vakavan päätöksensä olla kuuntelematta minua, olla alentumatta väittelemään kanssani.
»Jos kohta minä hetkellisessä heikkoudessani, tietämättä, kuka oikeastaan olette, myönsin jotakin sellaista, jos minulla silloin oli teitä kohtaan sellaisia tunteita, niin senjälkeen, monsieur, ovat tapahtumat paljastaneet teidät kokonaan toiseksi mieheksi; olen saanut tietää sellaista, mikä on perinpohjin tukahduttanut silloin tunnustamani rakkauden. Nyt, monsieur, olette kai tyytyväinen ja sallitte minun mennä?» Viimeiset sanat hän lausui entiseen ylimielisen käskevään tapaansa, harmitellen jo sitä, että oli taipunut niin pitkälle.
»Olen saanut varmuuden, mademoiselle», vastasin karkeasti, »ettette puhunut totta kolme päivää takaperin. Ette ole koskaan rakastanut minua. Teidät petti sääli; teitä pakotti häpeä — häpeä siitä, että olitte näytellyt Delilan osaa ja kavaltanut minut. Nyt, mademoiselle, saatte mennä.»
Astuin syrjään varmana siitä, että niin totta kuin hän oli nainen hän ei menisi. Eikä hän mennytkään. Vieläpä hän peräytyikin askelen. Hänen huulensa vavahtelivat. Mutta pian hän sai takaisin itsehillintänsä. Hänen äitinsä olisi voinut sanoa hänelle, että hän oli hupsu ryhtyessään tällaiseen kaksintaisteluun minun kanssani — minun, joka olin karaistunut sadoissa lemmenleikeissä. Mutta vaikken epäilekään sitä, että se oli hänen ensimmäinen tämäntapainen ottelunsa, oli hän yhtä kaikki enemmänkin kuin vertaiseni, kuten hänen seuraavat sanansa osoittivat.
»Monsieur, kiitän teitä siitä, että selvititte sen minulle. En todellakaan ole voinut puhua totta kolme päivää sitten. Te olette oikeassa, sitä en enää epäile, ja poistatte minulta häpeän taakan.»
Dieu! Se oli isku vasten kasvoja, ja sen kirvelevä purevuus pani minut horjumaan. Olin mennyttä, siltä näytti. Voitto oli hänen, ja hän oli pelkkä lapsi, jolla ei ollut vähääkään harjaannusta lemmenjumalan kilpatanterella!
»Ja nyt, monsieur», lisäsi hän, »kun nyt olette saanut varmuuden siitä, että teitte väärin väittäessänne minun rakastavan teitä, kun olemme suoriutuneet siitä kysymyksestä — adieu!»
»Vielä hetkinen! Siitä olemme suoriutuneet, mutta on vielä eräs toinen kohta, aikaisempi, jonka olemme tällä kertaa jättäneet huomioon ottamatta. Olemme — te olette — todistanut olemattomaksi sen rakkauden — jota minä itserakkaan yltiöpäisesti uskoin teidän tuntevan minua kohtaan. Mutta vielä on meidän otettava huomioon minussa teitä kohtaan syttynyt rakkaus, ja siitä emme selviydy niin helposti.»
Hän teki väsyneen tai kärsimättömän eleen, kääntyen poispäin.
»Mitä te oikein tahdotte? Mihin te pyritte ärsyttämällä minua tällä tavoin? Vetoanneko voittamaan?» Hänen äänensä oli kylmä. Kukapa sellainen, joka olisi nähnyt hänen lapselliset kasvonsa, hänen laupiaat, miettivät silmänsä, olisi voinut uskoa häntä niin julmaksi?
»Vedostani ei enää voi olla puhettakaan; olen sen menettänyt ja maksanut.»
Hän katsahti äkkiä ylöspäin. Hänen kulmansa rypistyivät hämmästyksestä. Oli selvää, että sanani panivat hänen mielenkiintonsa vireille. Hän oli taaskin kahdella päällä.
»Mitä?» hän kysäisi, »Olette menettänyt ja maksanut sen?»
»Aivan niin. Tämä inhoittava, kirottu, häpeällinen veto oli juuri se seikka, jonka niin usein viittasin olevan meitä erottamassa. Se tunnustus, jonka niin usein olin tekemäisilläni, jota te niin usein vaaditte minua tekemään, koski juuri tuota vetoa. Jospa Jumala olisi suonut, Roxalanne, että olisin kertonut siitä teille!» valitin, ja minusta tuntui, että äänessäni värähtelevä vilpittömyys poisti jonkun verran tylyyttä hänen piirteistään, vähensi hieman hänen katseensa kylmyyttä.
»Pahaksi onneksi», jatkoin, »näytti minusta aina, ettei vielä ollut tullut oikea aika tai että jo oli liian myöhäistä. Mutta niin pian kun pääsin jälleen vapaaksi, oli ensimmäinen ajatukseni tehdä se. Niin kauan kun se veto oli olemassa, en voinut pyytää teitä vaimokseni, jollen tahtonut, että näyttäisi siltä kuin ajaisin alkuperäisiä aikomuksiani, joiden tähden minun oli kosittava teitä ja joiden tähden saavuin Languedociin. Ensimmäinen tehtäväni oli sen vuoksi etsiä käsiini Chatellerault ja luovuttaa hänelle kirjallisesti Picardiessa olevat tilukseni, suurin osa — verrattomasti suurin osa — koko omaisuudestani. Toinen tehtäväni oli lähteä teidän luoksenne Hotel de l'Epéehen.
— Vihdoinkin voin lähestyä teitä puhtain käsin; voin tunnustaa, mitä olin tehnyt; ja koska minusta tuntui, että olin sovittanut kaikki mahdollisimman hyvin, luotin onnistuvani. Mutta voi! Tulin liian myöhään. Majatalon ovella kohtasin teidät, kun te poistuitte sieltä. Lörpöttelevän taloudenhoitajani suusta olitte te jo saanut tietää, minkälaiseen kauppaan Bardelys oli ryhtynyt. Olitte saanut tietää, kuka olin, ja luulitte saaneenne tietää, miksi teitä kosin. Sen mukaisesti te ette voinut muuta kuin halveksia minua.»
Hän oli vaipunut tuoliin. Hänen kätensä olivat raukeasti ristissä, katse oli maahan luotu, posket kalpeat. Mutta hänen rintansa kiivas nouseminen ja laskeminen ilmaisi minulle, että sanani olivat vaikuttaneet häneen. »Ettekö tiedä mitään siitä sopimuksesta, jonka tein Chatelleraultin kanssa?» kysyi hän, ja minusta tuntui, että hänen äänessään värähti kärsimys.
»Chatellerault oli petturi! Ei yksikään kunniallinen mies koko Ranskassa olisi pitänyt sen vedon maksamista velvollisuutenaan. Minä suoritin sen, en senvuoksi, että olisin katsonut sen velvollisuudekseni; vaan senvuoksi, että siten voin antaa teille parhaan todistuksen vilpittömyydestäni.»
»Olkoon se kuinka tahansa», sanoi Roxalanne. »Minä annoin hänelle sanani — että menen hänen kanssaan naimisiin, jos hän vapauttaa teidät.»
»Se lupaus ei ole sitova, sillä silloin kun sen annoitte, olin minä jo vapaana. Sitäpaitsi on Chatellerault nyt kuollut — tai ainakin hyvin lähellä kuolemaa.»
»Kuollut?» kertasi hän, katsahtaen minuun.
»Niin, kuollut. Me taistelimme —» Heikko, äkillistä halveksivaa ymmärtämystä osoittava hymy välähti valonsäteen tavoin tuokioksi hänen kasvoilleen. »Pardieu! huudahdin. »Siinä teette minua kohtaan väärin. Hän ei kaatunut minun kädestäni. Kaksintaistelu ei tapahtunut minun aloitteestani.» Sitten kerroin hänelle koko jutun yksityiskohtaisesti, ilmoittaen samalla, ettei vapauttamiseni millään tavoin johtunut Chatelleraultin toiminnasta ja että kuningas olisi rangaissut häntä hyvin ankarasti, koska hän oli koettanut saada minut oikeusmurhan uhriksi, jollei hän olisi vapauttanut kuningasta siitä vaivasta syöksymällä itse miekkaansa.
Kun lopetin kertomukseni, syntyi hiljaisuus. Roxalanne istui yhä paikallaan ja näytti miettivän.
»Kuinka saatoitte antautua sellaisen sopimuksen tekoon?» oli hänen seuraava kysymyksensä.
»Kuinka, tosiaankin?» kysäisin vuorostani. »Äidiltänne olette jonkun verran kuullut Bardelysin maineesta. Olin huoleton ihminen, kyllästynyt kaikkeen siihen loistoon, mitä elämä voi tarjota, sen kaikki ylellisyys tympäisi minua. Oliko ihmeellistä, että annoin narrata itseni tähän juttuun? Sehän lupasi kiihoitusta, uutuutta, vaikeuksia tielläni, jota olin — voi! — aina pitänyt liian sileänä — sillä Chatellerault selitti perustavansa arvelunsa siitä, etten voittaisi teitä omakseni, etupäässä teidän väitettyyn kylmyyteenne.
— Eivätkä myöskään liian hienotuntoiset arvelut vaivanneet minua. En vähääkään salaile heikkouksiani, mutta älkää moittiko minua liian ankarasti! Jos saisitte nähdä hienoja pariisilaisneitosiamme, kuunnella heidän periaatteitaan ja läheisesti tutustua heidän elämäänsä, ette lainkaan ihmettelisi minua. En ollut milloinkaan tuntenut muita naisia kuin heidät. Sinä iltana, jolloin saavuin Lavédaniin, huikaisi minua teidän suloutenne, teidän puhtaan viattomuutenne, teidän melkein lapsellisen hyveellisyytenne uutuus. Siitä ensi hetkestä asti olen ollut orjanne. Senjälkeen olin puutarhassanne päivän toisensa jälkeen. Ja onko kummallista, että ollessani täällä, tässä vanhassa languedocilaisessa puutarhassa teidän ja ruusujenne seurassa, minunkin sydämeeni hiipi hieman teidän ja ruusujenne puhtautta ja suloutta, puhdistaen sitä? Oi, mademoiselle!» Astuin aivan hänen eteensä ja olisin polvistunut rukoilemaan, jollei hän' olisi estänyt minua.
»Monsieur», keskeytti hän minut, »kiusaamme itseämme turhaan. Tämä voi loppua vain yhdellä tavoin.» Hänen äänensävynsä oli kylmä, mutta tiesin, että kylmyys oli teennäinen — muutoin hän ei olisi sanonut »kiusaamme itseämme.» Se ei suinkaan laimentanut intoani, vaan antoi sille uutta virikettä.
»Se on totta, mademoiselle», huudahdin melkein voitonriemuisesti. »Se voi päättyä vain yhdellä tavoin!»
Hän käsitti ajatukseni, ja hänen otsansa meni entistä syvempiin ryppyihin. Olin nähtävästi liian hätäinen. »Olisi parasta, että kaikki loppuisi nyt, monsieur. Meitä erottamassa on liian paljon. Te löitte vetoa saadaksenne minut vaimoksenne.» Häntä puistatti, »Sitä en voi ikinä unohtaa.»
»Mademoiselle», intin jyrkästi vastaan, »en lyönyt.»
»Mitä?» Hän pidätti henkeään. »Ettekö lyönyt?»
»En», jatkoin rohkeasti »En lyönyt vetoa siitä, että voittaisin teidät, vaan erään neiti de Lavédanin, jota en tuntenut — en teitä, en.»
Hän hymyili hieman halveksivasti. »Esittämänne erotus on perin hieno — liian hieno minusta, monsieur.»
»Rukoilen teitä olemaan järkevä, ajattelemaan järkevästi.»
»Enkö ole järkevä? Enkö ajattele? Mutta on niin paljon ajattelemista!» Hän huokaisi. »Jatkoitte liian kauan valheellista esiintymistänne.» Hän ojensi kätensä. »Adieu, monsieur!»
Vilkaisin ensin hänen kättään ja sitten hänen kasvojaan. Hänen käyttäytymisensä alkoi raivostuttaa minua, sillä näin, ettei hän vastustanut ainoastaan minua, vaan myöskin itseään. Hänen sydäntään kalvoi yhä epäilys. Hän tiesi — tai hänen olisi pitänyt tietää — ettei enää olisi pitänyt olla sijaa epäilykselle, mutta itsepäisesti hän antoi sen vaivata itseään edelleen.
»Roxalanne, en tullut Lavédaniin sanomaan teille jäähyväisiä. Tulin kuulemaan teiltä tervetuliaiset enkä lähtökäskyä.»
»Mutta muuta en voi teille antaa kuin lähtökäskyn. Ettekö tahdo tarttua käteeni? Emmekö voi erota ystävinä?»
»Emme; emme voi, sillä emme eroa lainkaan.»
Tuntui siltä kuin olisi päättäväisyyteni teräs kalahtanut hänen sisunsa piikiveen. Hän katsoi minua hetkisen silmiin, kohottaen moittivasti kulmakarvojaan; sitten hän huoahti, kohautti toista olkaansa, pyörähti kantapäällään ympäri ja lähti ovea kohti.
»Anatole tuo teille virvokkeita, ennenkuin poistutte», virkkoi hän hyvin kohteliaasti ja muodollisesti.
Silloin iskin pöytään viimeisen korttini. Olinko turhaan heittänyt omaisuuteni menemään? Jollei hän antaudu, niin jumal'auta, minä pakotan hänet myymään itsensä. Eikä se teko minua ollenkaan hävettänyt, sillä siten pelastin hänet sekä itseni viettämästä onnetonta elämää.
»Roxalanne!» huusin. Ääneni käskevä sävy sai hänet pysähtymään— kenties vastoin hänen nimenomaista tahtoaan.
»Monsieur?» äänsi hän hyvin empivästi. »Tiedättekö, mitä olette tekemäisillänne?»
»Kyllä toki — täydellisesti.»
»Pardieu, te ette tiedä. Minä sanon sen teille. Olette lähettämäisillänne isänne mestauslavalle.»
Hän kävi harmaan kalpeaksi, hänen jalkansa näyttivät huojuvan, ja hän nojautui oven pielukseen. Sitten hän tuijotti minuun, silmät kauhusta levällään.
»Se ei ole totta», väitti hän, mutta ilman vakaumuksen pontta. »Hänen henkensä ei ole vaarassa. Häntä vastaan ei voida todistaa mitään. Herra de St. Eustache ei löytänyt täältä minkäänlaisia todistuksia — ei ainoatakaan.»
»Mutta herra de St Eustache puhuu; ja se seikka — se merkityksellinen seikka — ettei isänne tarttunut aseisiin kuninkaan puolesta, antaa jonkun verran tukea chevalierin syytökselle. Toulousessa ei nykyisin olla turhantarkkoja. Muistakaa, kuinka olisi käynyt minulle, jollei kuningas olisi saapunut parhaaseen aikaan!»
Se tehosi häneen. Hänen voimiensa viimeisetkin rippeet lamaantuivat Ankara nyyhkytys pani hänet vavahtelemaan, sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja rukoili: »Taivaallinen äiti, armahda minua! Oi, niin ei voi olla, ei voi!»
»Niin voi käydä, niin käy, niin totta kuin Jumala elää, niin käy, jos pysytte järjettömällä kannallanne.»
»Monsieur, sääliä!»
»Kyllä, sittenkun te suvaitsette näyttää minulle esimerkkiä osoittamalla sääliä minua kohtaan. Jos olenkin rikkonut, niin olen myöskin sovittanut. Mutta se kysymys on nyt loppuun käsitelty; siihen kajoaminen olisi turhaa. Huomatkaa, Roxalanne: on yksi asia — vain yksi asia koko Ranskassa — joka voi pelastaa isänne.»
»Ja se on, monsieur?» tiedusti hän, pidättäen henkeään.
»Minun sanani St. Eustachen sanan vastapainona, kun selitän hänen majesteetilleen, ettei isänne valtiopetosta voida pitää todistettuna St. Eustachen syytöksen perustuksella, kun ilmoitan kuninkaalle, mitä tästä herrasmiehestä tiedän.»
»Lähdettehän, monsieur?» rukoili hän. »Oi, pelastattehan hänet! Mon Dieu, kun ajattelen, kuinka paljon aikaa olemme tuhlanneet täällä, te ja minä, sillä aikaa kun häntä viedään mestauslavalle! Oi, en aavistanut, että hän on niin suuressa vaarassa! Hänen vangitsemisensa teki minut lohduttomaksi; ajattelin hänen saavan muutamia kuukausia vankeutta, mahdollisesti. Mutta että hänen pitäisi kuolla —! Herra de Bardelys, pelastattehan hänet! Sanokaa, teettehän sen minun tähteni!»
Nyt hän oli polvillaan edessäni, syleillen saappaitani; hänen katseensa, josta kuvastui rukous — hyvä Jumala, millainen rukous! — oli suunnattu silmiini.
»Nouskaa ylös, mademoiselle, pyydän», kehoitin rauhallisesti, vaikka mieleni ei suinkaan ollut tyyni, »Tuo on ihan tarpeetonta. Olkaamme levollisia. Isäänne ei vaara uhkaa niin nopeasti Meillä on vielä aikaa joitakuita päiviä — kenties kolme, neljä.»
Nostin lempeästi hänet pystyyn ja talutin hänet tuolille istumaan. Mieleni teki kovasti pidellä häntä käsivarsieni varassa, Mutta sellaista etua en voinut ottaa hänen tuskastaan. Omituista hienotuntoisuutta, arvelette te kenties, kun halveksien nauratte minulle. Mahdollisesti on teillä oikeus nauraa minulle — mutta aivan oikeassa ette sittenkään ole.
»Menettehän Toulouseen, monsieur?» pyysi hän Kävelin kerran edestakaisin lattialla, pysähdyin sitten hänen eteensä ja vastasin:
»Kyllä, minä menen.»
Hänen silmiensä kiitollinen ilme koski minuun kipeästi, sillä lauseeni oli vielä kesken.
»Minä menen», ehätin jatkamaan, »kun te olette luvannut tulla vaimokseni.»
Ilo häipyi hänen kasvoiltaan. Hän silmäili minua vähän aikaa, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt.
»Tulin Lavédaniin voittamaan teidät omakseni enkä hievahda Lavédanista, ennenkuin olen saanut aikomukseni toteutetuksi», puhelin hyvin tyynesti. »Käsittänette senvuoksi, että riippuu teistä, kuinka pian lähden.» Hän pillahti hiljaa itkemään, mutta ei vastannut mitään. Vihdoin käännyin poispäin ja astuin ovea kohti.
»Minne aiotte mennä?» huudahti hän.
»Raittiiseen ilmaan, mademoiselle. Jos mietittyänne voitte suostua tulemaan vaimokseni, niin lähettäkää minulle sana Anatolen tai jonkun toisen mukana, ja minä lähden heti Toulouseen.»
»Seis!» äänsi hän. Pysähdyin tottelevaisesti, käteni jo ovenrivassa.
»Olette julma, monsieur!» valitti hän.
»Rakastan teitä», vastasin selitykseksi. »Julmuus näkyy olevan rakkaudelle ominaista. Tekin olette ollut julma minua kohtaan.»
»Voisitteko — voisitteko ottaa, mitä ei vapaaehtoisesti anneta?»
»Toivon, että te, kun huomaatte teidän olevan pakko antaa, annatte vapaaehtoisesti.»
»Jos — jos lupaan teille sen —»
»Niin?» kävin kalpeaksi kiihtymyksestä.
»Täytättekö te oman osanne sopimuksesta?»
»Se on tapani, mademoiselle — kuten Chatelleraultin juttu todistaa.»
Hän vavahti kuullessaan kreiviä mainittavan. Se johti hänen mieleensä sen toisen, aivan samanlaisen sopimuksen, jonka hän oli tehnyt kolme päivää sitten. Sanoinko aivan samanlaisen? Ei, ei aivan.
»Minä — minä lupaan tulla vaimoksenne», sanoi hän, äänen pyrkiessä takertumaan hänen kurkkuunsa, »milloin te vain haluatte, senjälkeen kun isäni on vapautettu.»
Kumarsin. »Minä lähden heti matkaan.»
Ja kenties tuntematta häpeää, kenties tuntematta — kukapa voi sanoa mitä tunteita? — käännyin ympäri virkkamatta mitään muuta ja poistuin hänen luotaan.