XX
BLAGNACIN SALAMURHAAJAT
Olin iloinen ollessani jälleen ulkoilmassa — hilpeänä liikkeestä ratsastaessani uljaan seurueeni etunenässä pitkin Garonnen rantaa kultaisissa syysväreissä komeilevien puiden varjossa.
Olin jossakin määrin äkeissäni itseäni kohtaan, sentähden että olin käynyt sellaista kauppaa Roxalannen kanssa, ja jossakin määrin harmissani hänelle, koska hän oli itsepäisyydellään pakottanut minut siihen. Olinpa minä, kautta sieluni autuuden, soma herrasmies; olin haukkunut Chatelleraultia roistoksi, vaikka hän ei ollut tehnyt sen pahempaa, kuin nyt itse olin tehnyt! Mutta oliko asia sittenkään niin? Ei, vakuuttelin itselleni, se ei ollut niin. Tuhat kertaa ei! Minä olin menetellyt niin yhtä paljon voittaakseni Roxalannen itselleni kuin saadakseni hänet selviämään järjettömyydestään. Tulevaisuudessa hän kiittäisi minua tylyydestäni, jota hän nyt kenties piti oikeuden ja kohtuuden loukkaamisena.
Aikomukseni oli ollut vaihtaa ratsuja Grénadessa ja jatkaa sitten matkaa sekä saapua Toulouseen joko samana iltana tai varhain seuraavana aamuna. Mutta Grénadessa ei ollut saatavissa hevosia enempää kuin kolme, ja niinpä minä jätin seurueestani suuremman osan sinne ja lähdin edelleen vain Gillesin ja Antoinen saattamana. Tuli pimeä paljoa ennen kuin ennätimme Lespinasseen ja sen mukana ruma ilma. Alkoi tuulla lännestä, tuuli yltyi rajuksi myrskyksi, johon yhtyi niin rankka, purevan kylmä sade, jollaisessa en koskaan ollut joutunut ratsastamaan. Lespinassen ja Fenouilletin välillä on tie usein hyvin alava, ja sellaisissa kohdissa meistä aina tuntui, kuin olisimme ratsastaneet tulvavedessä, ratsujemme pärskytellessä vuohisia myöten mudassa.
Antoine valitteli ähkymällä; Gilles murisi peittelemättä, mennen niin pitkälle, että ratsastaessamme Fenouilletin huonosti kivitettyjä, veden peittämiä katuja pyysi minua pysähtymään sinne. Mutta päätökseni oli horjumaton. Olin likomärkä, kastuneet vaatteeni riippuivat tiukasti ympärilläni, ja olin läpeensä viluinen, mutta siitä huolimatta purin yhteen kalisevat hampaani ja vannoin, ettemme nukkuisi ennenkuin Toulousessa.
Mutta kaitselmus antoi ratsuni kompastua puolen penikulman päässä Blagnacista, ja se oli ajettu niin lopen uuvuksiin, ettei sillä voinut ratsastaa enää pitemmälle.
Miesteni hevoset eivät olleet paljoakaan paremmassa kunnossa, ja niin täytyi minun rajattomaksi harmikseni tunnustaa kärsineeni tappion ja suostua lepäämään loppuyön Blagnacissa. Eikähän sillä oikeastaan ollut juuri mitään väliä. Parin tunnin ratsastuksen jälkeen olisimme seuraavana aamuna Toulousessa, ja me lähtisimme liikkeelle hyvissä ajoin.
Käskin Gillesin nousta satulasta — hänen valituksensa olivat olleet äänekkäämmät — ja seuraamaan meitä jalkaisin, tuoden ratsuni Auberge de l'Étoileen Blagnaciin, jossa me odottaisimme häntä. Sitten nousin hänen nääntyneen hevosensa selkään ja Antoinen — viimeisen seuralaiseni — saattamana ratsastin Blagnaciin, pysähtyen »Tähden» kilven kohdalle.
Koputin raipallani ovea ja sainkin kolkuttaa lujasti, jos mielin saada sen kuulumaan tuulessa, joka vinkui ja ulvoi ahtaan kadun räystäskouruissa. Mutta näytti melkein siltä, että oli odotettu jotakuta, sillä tuskin olin lakannut kolkuttamasta, kun ovi avautui ja sen takana seisoi isäntä, suojaten kädellään kynttilää. Hetkisen näin sen valossa hänen punertavat, vaaleapartaiset kasvonsa; sitten tuulenpuuska sammutti sen.
»Diable!» sadatteli hän »Ilkeä yö matkustajille», lisäsi hän sitten. »Olette myöhään liikkeellä, monsieur.»
»Olette erinomaisen harkitseva mies, herra isäntä», ärähdin suuttuneesti työntäen hänet syrjään ja astuen käytävään. »Aiotteko pitää minua sateessa aamuun saakka pohtiessanne sitä, kuinka myöhään ratsastan? Onko tallirenkinne makuulla? Huolehtikaa sitten itse noista hevosista! Senjälkeen antakaa minulle ruokaa — minulle ja palvelijalleni — ja vuode kummallekin!»
»Minulla on vain yksi huone, monsieur» vastasi hän kunnioittavasti. »Te saatte sen, ja palvelijanne saa maata heinäylisillä.»
»Palvelijani nukkuu minun huoneessani, jos teillä on vain yksi. Laittakaa hänelle vuode lattialle! Voiko tänä yönä jättää koiraakaan heinäparvelle? Jälkeenpäin saapuu toinen palvelijani. Hän on täällä muutamien minuuttien kuluttua. Teidän on hankittava tilaa hänellekin — käytävään oveni edustalle, jollei mukavampaa paikkaa ole.»
»Mutta, monsieur —» alkoi hän, vastustellen.
»Tehkää niin!» keskeytin hänet käskevästi. »Saatte hyvän maksun. Nyt menkää vaalimaan hevosiamme!»
Käytävän seinälle lankesi vierashuoneesta lämmin, punertava hohde, joka osoitti, että siellä oli tuli takassa, ja se oli siksi houkuttelevaa, etten malttanut enää kauempaa keskustella hänen kanssaan. Astuin senvuoksi eteenpäin.
Huoneeseen tullessani tervehti eräs nurkassa tulen ääressä istuva mies minua äänekkäästi kuorsaamalla. Hänen päänsä oli kallistunut taaksepäin, niin että ruskea, jäntevä kaula näkyi, ja hän nukkui — tai näytti nukkuvan — suu selkosen selällään. Liedellä, palavien halkojen punertavassa hohteessa virui, kuten ensi katsauksella luulin, läjä vaateriekaleita, mutta lähemmin tarkastaessani huomasin sen toiseksi, pitkänään makaavaksi mieheksi, joka nähtävästi myöskin nukkui.
Heitin märän hattuni pöydälle, pudotin vettätihkuvan vaippani lattialle ja menin raskain askelin ja meluisasti kalistellen kannuksiani lattian poikki. Mutta rääsyinen herrasmies nukkui yhä. Nykäisin häntä keveästi raipallani
»Holà, mon bonhomme!» huusin hänelle. Sittenkään hän ei liikahtanut. Menetin kärsivällisyyteni ja töytäisin häntä navakasti kylkeen. Iskuni osui niin hyvin, että hän heti vetäytyi koukkuun, kimmahtaen sitten istumaan, samalla äristen kuin vihainen koira, jota on pahasti ärsytetty.
»Hyvät miehet», kivahdin tuikeasti, »jollette te tahdo nähdä, kuinka märkä olen, ettekä senvuoksi suvaitse siirtyä päästääksenne minut tulen ääreen, niin toimitan niin, että joudutte viettämään yönne, ette vain à Vertoile, vaan vieläpä à la belle étoile. Lausuen tämän pilan siirsin tuon miekkosen jalallani syrjään. Sävyni ei ollut hempeä, eikä ulkonäköni tavallisestikaan lupaa enempää kuin voin tehdä.
Miehet murahtelivat keskenään nurkassa, kun Antoine saapui riisumaan takkiani ja saappaitani. He nurisivat vielä sittenkin, kun Gilles piakkoin liittyi meihin, vaikka he hänen tullessaan vaikenivat, mittaillen katseillaan hänen kokoaan. Sillä Gilles oli jättiläinen, ja miehet tavallisesti katsoivat taakseen — niin, ja naiset samoin — ihaillakseen hänen sopusuhtaista vartaloaan. Nautimme illallisen — se oli niin huono, etten henno kertoa teille, mitä söimme — ja sitten käskin isäntää opastamaan minut huoneeseeni. Mieheni olin päättänyt jättää yöksi arkitupaan, jossa oli tuli takassa ja jossa heidän — noista kahdesta retkaleesta huolimatta, joiden lupaa en ollut viitsinyt tiedustella — epäilemättä olisi parempi olla kuin missään muualla tässä kurjassa majatalossa.
Kootessaan vaippani, takkini ja muut tamineeni viedäkseen ne keittiöön, aikoi isäntä ottaa miekkanikin, mutta nauraen tempasin sen häneltä pois, huomauttaen, ettei se kaivannut kuivamista.
Mennessämme portaita ylös kuulin ylhäältä ääntä, joka muistutti oven narahdusta. Isäntä kuuli sen myöskin, sillä hän pysähtyi äkkiä silmäillen hyvin kysyvästi ympärilleen.
»Mitä se oli?» hän virkkoi.
»Tuuli kai», vastasin välinpitämättömästi. Vastaukseni tuntui rauhoittavan häntä, sillä hän äänsi:
»Ah, niin — tuuli», lähtien sitten eteenpäin.
Vaikka en olekaan arka enkä taipuvainen aiheettomasti aavistelemaan vaaraa, alkoi tämä »Tähti» majatalo, totta puhuen, vaivata hermojani. Jos minulta olisi kysytty, olisin tuskin voinut selittää sen syytä, istuessani isännän poistuttua vuoteeni reunalla ja ajatellessani sitä. Syynä ei ollut mikään tullessani sattuneista mitättömistä tapauksista, vaan luullakseni ne kaikki yhdessä. Ensinnäkin oli isäntä halunnut eristää minut palvelijoistani ehdottamalla, että he nukkuisivat heinäylisillä. Se oli ilmeisesti tarpeetonta, koska hän kerran suostui muuttamaan arkihuoneensa makuuhuoneeksi. Sitten hän oli ilmeisesti ilostunut, kun minä, ensin ilmoitettuani tahtovani toisen heistä nukkumaan huoneeseeni ja toisen käytävään oveni viereen, suostuin siihen, että he saivat viettää yönsä alhaalla. Lisäksi tuli kahden ilkeännäköisen hirtehisen läsnäolo, yritys viedä pois miekkani ja lopuksi oven narahdus sekä isännän hätääntynyt ilme.
Mitä se oli?
Nousin äkkiä pystyyn. Oliko mielikuvitukseni, joka yhä harhaili, viimeksimainitun sattuman ympärillä, narrannut minut luulemaan, että taaskin ovi narahti? Kuuntelin, mutta kaikki oli hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin arkihuoneesta kantautuva äänten sorina. Kuten olin portaissa vakuuttanut isännälle, vakuuttelin nyt itselleni, että se johtui tuulesta, että kenties myrsky heilutteli majatalon nimikilpeä.
Mutta kun sitten olin jo melkein herjennyt epäilemästä, kun oli alkamaisillani riisua vielä ylläni olevia vaatteita, näin sellaista, mikä sai minut kiittämään taivasta siitä, etten ollut sallinut isännän viedä pois säilääni. Katselin ovea ja näin säpin hitaasti kohoavan. Se ei ollut näköharha; järkeni oli selvä ja näköni terävä; ei ollut vähääkään syytä pelätä, että näin olemattomia. Hiivin varovasti sängyn päädylle, johon olin ripustanut miekkani kantimestaan, ja vedin sen meluttomasti tupestaan. Ovi työnnettiin auki ja erotin hiipivästi lähestyviä askelia. Oven takaa työntyi huoneeseen paljas jalka ja sekunnin ajan arvelin naulata sen säilälläni lattiaan; sitten seurasi sääri ja reisi sekä puolipukimissa oleva vartalo, jolla oli — Rodenardin kasvot.
»Mitä hittoa —» aloitin. Mutta kuullessaan ääneni hän kävi hyvin hätääntyneen näköiseksi.
»St!» hän kuiskasi, vieden sormen huulilleen. »Olkaa taivaan tähden hiljaa, monseigneur!»
Hän sulki oven äänettömästi ja nilkutti sitten luokseni varovasti, vaikka tuskallisesti.
»Teidän murhaamistanne suunnitellaan, monseigneur», hän kuiskasi.
»Mitä! Täällä Blagnacissako?»
Hän nyökkäsi kauhuissaan.
»Pyh!» naurahdin. »Sinä hourit, mies.. Kukapa olisi tietänyt minun tulevan tätä tietä? Ja kukapa punoisi juonia henkeäni vastaan?»
»Herra de St. Eustache», vastasi hän. »Ja muuten he eivät odottaneetkaan teitä tänne, mutta he valmistautuivat senkin vähäisen mahdollisuuden varalle. Sikäli kuin olen saanut tietooni, ei tämän ja Lavédanin välillä ole ainoatakaan majataloa, johon chevalier ei ole jättänyt salamurhaajiaan, luvaten tavattoman suuret palkkiot niille miehille, jotka surmaavat teidät.»
Pidätin henkeäni. Epäilyni hälvenivät.
»Kerro kaikki, mitä tiedät!» kehoitin. »Lyhyesti!»
Sitten tämä koiramaisen uskollinen olento, jota olin niin pahasti pieksänyt vain neljä päivää takaperin, kertoi, kuinka hän tunnettuaan kykenevänsä jälleen kävelemään oli lähtenyt etsimään minua rukoillakseen, että antaisin hänelle anteeksi enkä kokonaan hylkäisi häntä, joka oli viettänyt koko elämänsä palvellen isääni ja minua.
Hän oli herra de Castelrouxilta saanut tietää, että olin mennyt Lavédaniin, ja hän päätti seurata minua sinne. Hänellä ei ollut hevosta ja vain vähän rahaa, minkä vuoksi hän oli lähtenyt jalan samana päivänä ja kävellä retuuttanut Blagnaciin asti, missä hänen voimansa kuitenkin olivat uupuneet ja hänen oli ollut pakko pysähtyä. Tuntui siltä kuin olisi kaitselmus sen niin tahtonut. Sillä täällä Etoilessa hän oli samana iltana kuullut St. Eustachen keskustelevan noiden kahden alhaalla olevan salamurhaajan kanssa. Chevalierin puheitten nojalla näytti siltä, että hän oli ryhtynyt samanlaisiin toimenpiteisiin Grénaden ja Toulousen välillä jokaisessa majatalossa — missä minun vain saatettiin otaksua yöpyvän.
Heidän aikomuksensa oli karata kimppuuni nukkuessani.
»Monseigneur», lopetti hän, »tietäen kuinka suuri vaara väijyi teitä pitkin matkaa, olen istunut valveilla koko yön, rukoillen Jumalaa ja hänen pyhimyksiään, että tulisitte tänne saakka, joten voisin varoittaa teitä. Jollei ruumiini olisi ollut niin surkeassa kunnossa ja hellänä, olisin hankkinut hevosen ja ratsastanut teitä vastaan; mutta nyt en voinut muuta kuin toivoa ja rukoilla, että saapuisitte Blagnaciin ja että —»
Silloin suljin hänet syliini, mutta syleilyni puristi hänen suustaan ähkäyksen, sillä uskollinen palvelija-parkani oli täynnä kipeitä haavoja.
»Ganymedes-rukkani!» mutisin, ja silloin oli myötätuntoni vilpittömämpää kuin koskaan ennen koko itsekkään elämäni aikana. Kun hän kuuli hyväilynimensä, välähti hänen silmissään äkkiä toivon kipinä.
»Otattehan minut takaisin, monseigneur?» vetosi hän. »Te otatte minut takaisin, otattehan? Vannon, etten ikinä anna kieleni —»
»St, hyvä Ganymedes! Tietysti otan sinut takaisin ja koetan myöskin hyvittää raa'an käytökseni. Ystäväni, saat kaksikymmentä louisdoria, joilla voit ostaa voiteita selkäparkaasi varten.»
»Monseigneur on perin hyvä», jupisi hän, ja minä olisin syleillyt häntä jälleen, jollei hän olisi vapisten peräytynyt.
»Ei, ei, monseigneur», kuiskasi hän peloissaan. »Se on suuri kunnia, mutta — tekee niin kipeätä, jos minuun kosketaan.»
»No, sitten syleilen sinua hengessäni. Ja nyt noihin alakerrassa oleviin herrasmiehiin.» Nousin seisomaan ja siirryin ovelle.
»Käskekää Gillesin iskeä heidän kallonsa mäsäksi», kuului Ganymedeen laupias ehdotus.
Pudistin päätäni.
»Meidät voitaisiin pidättää murhasta. Meillä ei vielä ole minkäänlaisia todistuksia heidän aikeistaan. Mielestäni —» Äkkiä välähti päähäni ajatus. »Mene takaisin huoneeseesi, Ganymedes!» määräsin, »Lukitse ovesi äläkä hievahda mihinkään, ennenkuin kutsun sinua. Toivon, ettei heissä herää epäluuloja.»
Aukaisin oven, ja kun Ganymedes oli tottelevaisesti pujahtanut ohitseni ja kadonnut käytävään, huusin:
»Herra isäntä! Hoi, Gilles!»
»Monsieur?» vastasi isäntä.
»Monseigneur?» kuului Gillesin ääni, ja alhaalla syntyi liikettä.
»Onko jossakin vika?» kysäisi isäntä ja hänen äänessään oli huolestunut sointu.
»Vika?» kertasin kärtyisesti teeskennellyllä äänellä. »Pardieu! Pitääkö minun itseni riisuutua, samalla kun nuo palvelijalaiskurit kuorsaavat allani? Tule heti ylös, Gilles! Ja», lisäsin ikäänkuin mielijohtumasta, »sinun olisi parasta nukkua täällä huoneessani.»
»Heti paikalla, monseigneur», vastasi hän, mutta hänen äänessään oli hieno hämmästyksen väre, sillä voimakas, kömpelö Gilles ei ollut koskaan sitä ennen joutunut auttamaan minua pukeutuessani tai riisuutuessani.
Isäntä jupisi jotakin, ja kuulin Gillesin vastaavan kuiskaamalla.
Sitten portaat narahtelivat hänen raskaista askelistaan.
Hänen saavuttuaan selitin hänelle puolellakymmenellä sanalla, mitä oli tekeillä. Vastaukseksi hän karkeasti kiroten kertoi, että isäntä oli sekoittanut hänelle tuopin hehkuviiniä, jota hän nyt varmasti luuli myrkytetyksi. Käskin hänen mennä alas noutamaan viinin ja sanomaan isännälle, että minäkin pidin siitä.
»Entä Antoine?» tiedusti hän. »He nukuttavat hänet.»
»Nukuttakoot! Me, sinä ja minä, kykenemme hoitamaan tämän jutun ilman hänen apuaankin. Jolleivät he nukuttaisi häntä, niin mahdollisesti he murhaisivat hänet. Niin ollen on unessa hänelle turva »
Hän teki käskyni mukaisesti, ja pian hän palasi, tuoden muassaan ison höyryävän kulhon. Sen tyhjensin vesikannuun ja annoin sen sitten hänelle takaisin, että hän palauttaisi sen isännälle, vieden samalla kiitokseni ja kehumiseni. Siten saisimme heidät uskomaan, että tie oli selvä ja sileä.
Sitten kävi aivan niin kuin edeltäkäsin saattoi arvata. Odotettuamme hiiskumatta kenties noin tunnin saapui heistä ensimmäinen. Olimme jättäneet oven telkeämättä joten hän pääsi helposti sisään. Mutta tuskin oli hän astunut ovesta, kun Gilles ja minä nousimme pimeästä hänen kummaltakin puoleltaan. Ennenkuin hän aavistikaan, oli hänet nostettu ilmaan ja laskettu vuoteelle hänen ennättämättä päästää huudahdustakaan. Ainoa syntynyt ääni oli hänen hervottomaksi käyneestä kädestään tipahtaneen puukon kalahdus. Hänen viruessaan vuoteella, Gillesin jykevä polvi rinnallaan ja tukevat kädet kurkussaan, ilmoitimme hänelle perin vakuuttavasti, että surmaisimme hänet, jos hän vähääkään äännähtäisi. Sytytin kynttilän. Sidoimme hänen kätensä ja jalkansa vuodevaatteilla, ja sitten, hänen maatessaan voimattomana ja äänettömän kauhun vallassa, aloin puhella hänen kanssaan asiasta.
Huomautin hänelle tietävämme, että hän oli tehnyt tekonsa St. Eustachen yllytyksestä; senvuoksi oli todellinen syyllinen juuri St. Eustache, ja rangaistus kohtaisi yksin häntä. Mutta, että niin voisi käydä, pitäisi hänen tulla vahvistamaan meidän — minun ja Rodenardin — todistukset oikeiksi. Jos hän lähtisi Toulouseen ja tekisi sen — tunnustaisi peittelemättä, kuinka hänet oli viekoiteltu murhaamaan — joutuisi chevalier de St. Eustache, joka oli todellinen syypää, yksin kärsimään laissa säädetyn rangaistuksen. Jollei hän suostuisi siihen, niin silloin hän saisi itse kantaa seuraukset — ja seurauksena olisi joutuminen pyövelin käsiin. Kummassakin tapauksessa vietäisiin hänet seuraavana aamuna Toulouseen.
Olimme parhaiksi ehtineet sopia asiasta molemminpuoliseksi tyydytykseksi, kun ovi taaskin avautui ja hänen rikostoverinsa — jota epäilemättä hänen pitkä poissaolonsa oli alkanut hermostuttaa — tuli katsomaan, mikä saattoi olla syynä siihen, että parin nukkuvan miehen kaulan katkaisemiseen kului näin tolkuttoman kauan.
Nähdessään meidän neuvottelevan hyvässä sovussa tämä kohtelias herrasmies, arvellen että hänen tunkeutumisensa asiain näin ollen ei voinut olla muuta kuin sopimatonta, päästi huudahduksen — jota mielelläni pitäisin anteeksipyyntönä siitä, että hän oli häirinnyt meitä — ja pyörähti ympäri poistuakseen perin kömpelömäisen hätäisesti.
Mutta Gilles kouraisi kiinni hänen likaiseen niskaansa ja kiskoi hänet sisälle. Vähemmässä ajassa kuin tarvitsen sitä kuvatakseni virui hän toverinsa vieressä, ja häneltä tiedustettiin, eikö hänen sopinut ajatella asemasta samalla tavoin. Ylenmäärin ilostuen siitä, ettemme aikoneet hänelle sen pahempaa, hän vannoi kaikkien almanakan pyhimysten nimessä noudattavansa tahtoamme; hän oli muka vastahakoisesti ryhtynyt chevalierin puuhaan, hän ei ollut mikään salamurhaaja, vaan köyhä mies, jolla oli vaimo ja lapset huollettavinaan.
Sillä tavoin lyhyesti esitettynä kävi, että chevalier de St. Eustache suunnitellessaan minun tuhoani tulikin valmistaneeksi tuhon itselleen. Kun minulla oli nämä kaksi todistajaa ja Rodenard vannomassa, kuinka St. Eustache oli lahjonut ensinmainitut murhaamaan minut, ja kun minä ja Gilles todistaisimme, kuinka yritys oli tehty, mutta rauennut tyhjiin, saatoin nyt mennä hänen majesteettinsa puheille varmasti luottaen voivani osoittaa kaikki chevalierin syytökset epäiltäviksi, ketä vastaan ne sitten lieneekään tehty, ja lisäksi saavani chevalierin itsensä hirsipuuhun, jonka hän oli niin runsaasti ansainnut.