I.
Oli ankara pakkasilta. Kuhasalon erakkolan veljet palasivat juuri messusta, jota vanhin munkeista oli johtanut esimiehen itsensä ollessa kastematkoilla Karjalassa jossakin Kaltimon ja Ilomantsin seuduilla. Ennen nukkumaan menoaan aikoi jokainen lämmitellä vielä hetkisen lieden ääressä, sillä seinien sisäpuolellakin tahtoivat sormet väkistenkin jäätyä, ja varmaan olisivat jäätyneet, ellei alituiseen olisi lisätty puita lieteen. Nyt ei ollut hauska missään, ei ainakaan niillä, jotka joutuivat kulkemaan ulkona. Pari päivää aikaisemmin oli vielä lisäksi ollut kova lumisade, joka oli tuiskuttanut kaikki tietkin umpeen. Ja vain suurella työllä ja vaivalla oli saatu erakkolan portaiden edestä luoduksi kinoksia pois sen verran, että ovet olivat päässeet aukeamaan ja ihmiset liikkumaan pihalla.
Olisihan nytkin, Ilja-munkin saapuessa taas Kuhasaloon pitkiltä matkoiltaan, pitänyt oikeastaan saada koko pihamaa puhdistetuksi liiasta lumesta, portaat lapioiduksi ja niiden eteen kannetuksi uudet havut. Mutta kun ei kukaan kahtena sateen jälkeisenä päivänä ollut ehtinyt sitä vielä tehdä, niin tunnollisimmatkaan eivät lähteneet nyt pakkasessa palelluttamaan sormiaan lapionvarressa. Ja kun ketään ei ollut käskemässä, niin mitäpäs he olisivat työntyneet sinne vapaaehtoisesti, kun oli työtä sisälläkin, sillä joka huone oli lämmitettävä kuumaksi kuin sauna, ettei munkki Stefan, erakkolan ankara varavanhin, saavuttuaan Iljan mukana kotiin, nostaisi ensi töikseen kovaa rähinää laiskottelemisesta. Ja kun molempien suurten tupien, koppien ja kirkon lämmittäminen oli helppoa ja kaikin puolin mukavaa hommaa, niin siinä työssä olivatkin jokainen nykyjään luostarissa olevista veljistä. Ja mikäpäs siinä olikaan istuessa, saattoihan joskus huvikseen viskata tuleen halon lämmikkeeksi ja tovereille sanan puheen ylläpitämiseksi, ettei takan heittäessä suuria valoläiskiään seinille olisi olo tuntunut millään tavoin liian kolkolta noissa merkillisissä suojissa, joista niin monta ihmeellistä ja kaameaa tarinaa kiersi laiskottelevassa veljesparvessa. Ja noista kertomuksista kaikkein verisimmät liittyivät aina kastamattomiin karjalaisiin, jotka joskus olivat liiankin kärkkäitä upottamaan puukkonsa jonkun hurskaan novgorodilaisen tai moskovalaisen luostariveljen kylkilihaksiin.
»Ihmeen kauan ne matkamiehet viipyvätkin», sanoi yksi, »pakkanen on niin kova, ja sitäpaitsi— — —» Munkki ei ehtinyt vielä lopettaa lausettaan, kun jo toinen arvasi ajatuksen ja sanoi:
»Nyt ei ole mitään pelkoa siitä, että he olisivat joutuneet karjalaisten koston uhriksi; onhan heillä nyt mukanaan aseistettuja pajarin miehiä.»
»Luuletko, että karjalaiset välittävät siitä! Olithan itsekin mukana silloin, kun Ilomantsissa tapeltiin ja se karjalaiskehno Ontto saatiin nuijituksi hengettömäksi. Muistatko, miten karjalaiset kostivat meille päällikkönsä kuoleman! Kolme meistä tapettiin. Ne kirotut pakanat eivät pelkää peistäkään, vaan käyvät päälle kuin ampiaiset, kun tiukka tulee.»
»Minä en muuten usko Iljan seurueen tällaisessa pakkasessa tulevan ollenkaan. Munkit ovat varmasti jääneet yöksi Kaltimoon ja tulevat sieltä vasta päiväsaikaan. Eihän nyt löydä kunnolla tietäkään.»
»Ei, Stefan ei uskalla jäädä yöksi sinne, varsinkaan kun he ovat jo näin lähellä erakkolaa, sillä hän ainakin pitää henkeään siksi suuressa arvossa, ettei tahdo kuolla, ennenkuin on saanut tuntea olevansa Kuhasalon luostarin kaikkivaltias igumeeni, hahhahhaa!»
»Mutta nytpä siellä onkin mukana toinen mies, joka sanoo, koska lähdetään ja koska jäädään! Ja silloin on Stefaninkin jäätävä yöksi vaikka navettaan lehmien ja sikojen sekaan, kun se mies käskee.»
»Kyllä on parhainta, että odotamme Iljaa valveilla vaikka aamuun saakka, sillä tänne saavuttuaan hän ajaa kuitenkin meidät ylös jokaikisen. Ja saattepa nähdä, että hän tuo taas tullessaan pari reen täyttä kerjäläisiä, joita me saamme sitten syöttää», arveli munkeista yksi, jolle minkäänlainen laupeudentyö ei tuntunut olevan liian rakasta.
Ja taas siihen lisäsi joku:
»Minä jo alan toivoa, että Ilja menisi takaisin Novgorodiin ja jättäisi kaiken johdon Teofiluksen tai Stefanin haltuun. Silja hän teettää meillä työtä enemmän kuin on tarpeellista, hän käskee meidän seurata mukana noilla kastematkoillaan, joilla yks' kaks' saattaa päästä eroon hengestäänkin, ja hän pakottaa meidät liian turhan tarkasti elämään kaikkien luostarisääntöjen mukaan. Ja Pyhä Neitsyt varjelkoon sitä, joka ei tee niinkuin hän sanoo!»
Mutta yksi, jolle munkinvelvollisuudet tuntuivat olevan arvokkaammat, puhui:
»Se on oikein! Jospa Kuhasalossa olisi aina yksi sellainen mies kuin isä Ilja! Jos Iljan ei tarvitsisi huolehtia kansan kastamisesta ja hyvinvoinnista, vaan saisi mielin määrin toimia täällä monasterissa, niin Kuhasalo olisi ennen pitkää suurempi kuin Valamo ja jokaisessa muussakin saaressa seisoisi silloin tällaisia, — Ja kun te kerran olette tulleet tänne munkeiksi, niin teidän on toteltava ja tehtävä työtä yhtä paljon kuin muidenkin, sillä hyvä! Ja nyt suu kiinni siitä asiasta!»
Koko joukko vaikeni yht'äkkiä, ei kylläkään niin paljon itse käskyn voimasta kuin pelosta, että heidän puheensa saattaisivat jollakin tavoin tulla itsensä Iljan tietoon. Ja jos niin olisi käynyt, niin seuraukset eivät olisi tulleet veljille millään tavoin miellyttäviksi.
Samaan aikaan, kun munkit näin keskustelivat matkuetta odottaen, oli seitsemän hevoskuormaa käsittävä miesjoukko vasta Jakokoskella tulossa Kuhasaloa kohti. Lumituiskun jälkeen oli tietä jo ajettu sen verran, että kulkeminen ei kinosten takia käynyt millään tavoin mahdottomaksi. Pakkanen vain tuntui yhä kiristyvän, mutta kuu oli kylmänä ja värittömänä noussut valaisemaan autioita, ihmisasunnottomia metsiä ja yksinäisten matkalaisten tietä. Nyt oli seurue suurempi kuin kenties koskaan ennen, sillä eräs pajari, saavuttaakseen mahtavan kastajamunkin luottamuksen, oli lähettänyt tälle kaksi reen täyttä asemiehiä suojaksi. Ilja ei niitä kylläkään millään tavoin tarvinnut eikä kaivannut, mutta oli antanut heidän kuitenkin seurata itseään. Iljan omia miehiä, Kuhasalon munkkeja, oli jo kokonaista viisi rekikuntaa.
Tuosta koko saattueesta ei kuulunut nyt mitään muuta ääntä kuin rekien jalasten ilkeä narina ja hevosten askelet. Jokainen oli kääriytynyt turkkeihinsa niin hyvin kuin osasi eikä kellään ollut halua minkäänlaiseen keskusteluun. Muutamat näyttivät aivan nukkuneen. Jonon loppupäässä ajavat pajarin miehet olivat hiukan tyytymättömiä koko matkaan, sillä lähtiessä he olivat olleet siinä hurskaassa uskossa, että he pitkästä aikaa saisivat taas tapella karjalaisten kanssa ja nyt viimeinkin maksaa niille vanhat kalavelkansa verisesti takaisin. Koko matkalla ei kumminkaan ollut syntynyt mitään kahnauksia, vaikka asemiehet olivatkin ärsyttäneet karjalaismiehiä. Iljakin oli kenties arvannut asian ja alkanut puhella, kuinka suuri synti on vuodattaa lähimmäisen verta, olipa tämä sitten venäläinen tai suomalainen. Ja niin menivät asemiesten tappelutuumat hukkaan. Vaikka kukapa sen tietää, kenelle olisi voitto tullut, jos verileikki olisi päässytkin vauhtiinsa. Olivathan venäläiset monta kertaa ennenkin puhuneet paljon ja aikoneet melkein yhtä paljon, mutta itse he siinä kylvyssä olivat kuitenkin aina kuumimman löylyn saaneet. Ja mikäpäs siinä, kun mies on huono, niin ota pois selkääsi vain, olitpa sitten vaikka itse pajari!
Niin oli nyt käynyt asemiehille, mutta Iljan mielestä sitävastoin matka oli onnistunut hyvin. Kreikkalaiskatolinen kirkko oli Karjalassa saanut uusia alueita itselleen, ja ties' miten kauaksi pohjoiseen olisi uskonto levinnytkin, jos siellä olisi ollut enemmän asuttuja seutuja ja jos kaikki matkat olisivat olleet niin hyviä kuin tämä. Vaikka eipä silti, että kastamisyritykset olisivat koskaan täydellisesti epäonnistuneet. Jos hankauksia karjalaisten kanssa sattuikin, oli toisen puolen aina taivuttava ensiksi, sillä sitä taitoa ei Ilja-munkki ollut vielä vanhanakaan saanut opituksi. Suurimmatkin karjalaisuroot saivat aprikoida, mistä Ilja oli saanut tuon voittoisan ja peräänantamattoman luonteensa, joka hänellä oli. Puhuttiin kyllä, että tuo munkki muka oli venäläinen, mutta sitä ei kukaan karjalainen uskonut.
»Tuollaisia miehiä kuin Ilja ei kasva muualla kuin Suomessa!» — sanottiin.
Se olikin parhain tunnustus, minkä Pyhä Ilja saattoi tässä maassa itselleen saada.
Tuli eteen jyrkkä vastamäki. Kun ensimmäinen hevonen pysähtyi siinä, oli kaikkien muidenkin tehtävä samoin. Korkeat, puut molemmin puolin tietä tekivät paikan niin pimeäksi, ettei tahtonut nähdä eteen eikä taakseen. Hevoset huoahtivat hetkisen.
Kun tuli aika jatkaa matkaa, nykäisi etumainen ajaja ohjaksiaan; mutta se oli turhaa, hevonen nosteli tosin jalkojaan kuin aikoen tehdä hypyn jonkin esteen ylitse, muttei liikkunut mihinkään. Ajaja rupesi katselemaan tarkemmin ja näki tiellä hevosen edessä jotakin tummaa.
»Kuka siellä? Pois alta!» — huusi hän.
Tuohon huutoon heräsi reen perässä torkkuva munkki Stefan horroksistaan ja karjaisi karkealla äänellään:
»Pois alta, karjalaiskoirat!»
»Pidä suusi kiinni, Stefan! Yksi ihminen ei ole sen suurempi koira kuin toinenkaan», sanoi jyrkkä ääni hänen vierestään.
Kun nuo huudot kuuluivat, ja kun hevonen ei lähtenyt mihinkään, alkoi jo toisistakin reistä ilmestyä kurkottelevia päitä ja jokainen heräsi varmasti, luullen jo etupuolella syntyneen julkitappelun. Mutta etumaisesta reestä nousi varavanhimman vierestä mies, joka oli lausunut nuo moittivat sanat, ja meni katsomaan, mikä hevosta pidätti.
»Taas kolme — — —» pääsi hänellä huokaus nähtyään tiellä edessään mustan kasan. Hän arvasi kuoleman korjanneen taas pois kolme karjalaista pakkasen kynsistä.
»Taas kolme kuollutta», sanoi hän uudelleen, »mitä me nyt näille teemme? Emmehän voi jättää heitä tänne susien revittäviksi, vaikka ovatkin kuolleita!»
»Kuolleitako vain?» — kysyi reestä entinen karkea ääni. »Potkitaan ne syrjään ja jatketaan matkaa!»
Siinä munkin jalkojen juuressa makasi liikkumattomana nainen kahden lapsensa kanssa. He olivat nähtävästi olleet kerjuumatkalla ja kangistuneet tielle. Vielä viimeisenä hetkenäänkin he olivat kai tahtoneet lämmittää toisiaan, koskapa olivat jääneet niin vierekkäin yhteen kasaan. Munkki katsoi heitä. Vaimo ei näyttänyt olevan kovin vanha, mutta kuihtuneet olivat kasvot olleet jo ennen kuolemaakin. Toinen lapsista, tyttö, oli vain kolmen tai neljän vuoden vanha ja poika kenties yhdeksän- tai kymmenvuotias. Munkki käänsi ruumiita huutaen samassa:
»Lapsi elää vielä! Nopeasti tänne, miehet! Nostakaa paleltuneet pois!
Sinä, Stefan, saat siirtyä toiseen rekeen, niin nämä kannetaan siihen.»
Viipymättä täytettiin määräykset, ja viipymättä siirtyi karkeaääninen mieskin paikaltaan antaakseen tilaa vainajille omassa reessään.
»Ajakaa kovasti!» — oli viimeinen käsky, ja matka lyheni taas.
Toisessa reessä ajatteli silloin munkki Stefan: »On tämäkin armeliaisuutta, kun hankitaan vielä kuolleita mukaansa, vaikka elävätkin tahtovat paleltua. Koskahan tuo joutava raatojen ja kerjäläisten kerääminen loppuu? Jos minulla olisi hiukan enemmän valtaa, niin varmasti pidettäisiin myös enemmän huolta itsestä kuin noista pakanoista.»
Tuolla raatojen ja kerjäläisten kerääjällä hän tarkoitti miestä, Karjalan kastajaa, jonka itse Novgorodin ja Pihkovan suuri arkkipiispa Makarij oli lähettänyt tänne Moskovan suuriruhtinaan Vasili Ivanovitšin kehoituksesta hävittämään pakanuutta koko Novgorodin Karjalasta ja kastamaan sen asukkaat ainoaan oikeaan uskoon. Ja tuo »raatojen kerääjä» oli sen tehnytkin jo suurimmaksi osaksi. Vain syrjäseuduilla oli enää pakanallisia heimoja, ja niiden keskelle tuo mies parhaillaan pystytteli kappelikirkkoja ja tsasounia. Olipa jo perustettu suurikin paikka, Kuhasalon erakkola, jota kastettu kansa ja uskonveljet jo nimittivät oikeaksi monasteriksi.
Matka ei ollut enää pitkä. Pian tultiin asutummille seuduille, missä siellä täällä tien varrella oli jokin pieni ja köyhä mökki. Kun seurue meni sellaisten ohi, saattoi ovenrakoon ilmestyä lapsenkasvot, jotka uteliaina koettivat tutkia ajajia. Silloin saattoi myöskin sisältä kuulua vihainen ääni:
»Älä laske pakkasta sisälle! Eivät ne ole kuitenkaan muita kuin
Kuhasalon venäläisiä, anna niiden mennä matkoihinsa!»
Ja niin ovi sulkeutui jälleen. Tiedettiin ja arvattiin hyvin, ettei sillä tavoin ajaneet muut kuin pelätyt pajarit tai itse Ilja-munkki.
Mutta paljon entistään apeampana istui ensimmäisessä reessä vanha mies, joka oli antanut korjata paleltuneet pois tieltä. Hän tiesi sen hyvin, että kansa oli jo nääntymäisillään puutteeseen eikä erakkola jaksanut elättää enää kaikkia, vaikka velvollisuus olisi ollutkin. Siinä hänen vierellään oli taas kolme, jotka piti ottaa hoiviinsa, jos mieli antaa heille elämä jälleen, elleivät he olleetkin jo kuolleita. Ja kaikkien nälkäisten ulosajaminen erakkolasta olisi ollut suoraa murhaamista. Nytkin, siinä matkan varrella näkyi muutamia autioita asuntoja, joiden asukkaat olivat tietysti kuolleet. Ja kun katsoi kauemmas, niin samaa autiota näkyi kaikkialla, edessä oli jo Pielisjoki koskineen, Pyhäselkä ja sen saaret. Ja kaikkialla ympärillä oli synkkä ja reunaton erämaa! Sen keskeltä näkyivät jo petäjien takaa matalat erakkolan katot ja siellä oli pohjoisimman Karjalan ainoa sivistyskeskus, joka toivoi pääsevänsä vielä kerran tyydyttämään karjalaisen kansan vähäisiä uskontarpeita.
»Antaakohan Jumala tälle heimolle koskaan parempia päiviä ja ovatkohan nämä seudut tämän rikkaampia milloinkaan?» — ajatteli munkki itsekseen. »Kenties satojen vuosien jälkeen on täälläkin laajat, lainehtivat viljapellot, ja kansa kulkee onnellisena ja tyytyväisenä yhteiseen huoneeseen palvelemaan ainoata oikeata Jumalaa.»
Jo laskeutuivat matkamiehet alas järvelle, missä tielle oli tuiskuttanut lunta niin paljon, etteivät väsyneet hevoset enää tahtoneet jaksaa vetää lyhyttä loppumatkaa. Mutta salmi, joka erotti Kuhasalon manteresta, oli kapea, ja pian oltiin saaressa, hevoset ponnistelivat ylös rinnettä ja seisoivat siinä tuokiossa erakkolan pihassa.
»Nostakaa paleltuneet sisään!» — käski johtajana ollut vanha munkki niitä, jotka olivat tulleet pihalle matkamiehiä vastaan. Itsekin hän astui sisään, heitti turkit pois päältään ja lämmitteli hetkisen lieden ääressä. Mutta kauan hän ei siinä viipynyt, vaan meni katsomaan, miten hänen pelastamansa ihmiset jaksoivat.
»Ei näiden uupumiseen ole ollut syynä paleltuminen, vaan leivän puute», sanoi se, joka johti sairaiden hoitamista.
»Pelastakaa heidät keinolla millä tahansa», sanoi vanhus hänelle.
Ja ennenkuin aamu alkoi sarastaa, oli pieni poika, joka jo alunperin oli osoittanut elonmerkkejä, täydellisesti palannut elämään, ja pian sen jälkeen äiti ja tytärkin, vaikka tosin heikkoina.
»Jumalalle kiitos, veljet, olemme taas pelastaneet kolmen ihmisen hengen», sanoi vanha munkki, »kiittäkäämme Korkeinta heidän pelastumisestaan!»
Munkit polvistuivat pyhäinkuvan alle hetkiseksi. Sitten nousi tuo samainen vanhus ylös ja sanoi:
»Veljet, näen teidän ymmärtävän tehtävänne paremmin kuin muut. Sillä aikaa, kun toiset nukkuvat, olemme me saaneet elämän jälleen sinne, mistä se oli ehtinyt jo kadota. Ja kun minä lähden joskus teidän luotanne pois, niin olkaa armeliaita kaikille ihmisille, joilla on kärsimyksiä, sillä sellaiset ihmiset ovat aina hyviä. Auttakaa heitä niinkuin minäkin olen tehnyt. Jumala on silloin siunaava teidän työnne.»
Ja vain pienen levon soi tuo mies itselleen. Heti hän ilmestyi uudelleen sairaiden luo, jotka makasivat vielä, mutta kuitenkin jo täydessä tajussaan.
»Veli Nikitin», sanoi hän vuoteen ääressä yhä valvovalle vanhalle munkille, »mene nyt nukkumaan, minä istun tässä vuorostani.»
Ja kun munkki oli mennyt, kysyi hän vaimolta:
»Kuka olet ja miten jouduit tielle?»
»Ilomantsista olen. Apua läksimme ihmisiltä pyytämään. En tiedä, miten jäimme tielle, sen vain muistan, että voimat rupesivat loppumaan.»
»Ovatko nämä molemmat sinun lapsiasi?»
»Minun ovat. Ruoka loppui kotona ja pakko oli lähteä liikkeelle.»
»Elääkö miehesi vielä?»
»Ei elä. Sotaretkelle läksi kolme vuotta sitten ja sinne jäikin.»
»Kuka oli miehesi?»
»Hän oli Ontro, heimopäällikkö.»
»Ontro? Oletko sinä Ontron vaimo? Ja nuo siis, ovat hänen lapsiaan?
Jumalako johdatti sen pakanan perheen minun pelastettavakseni?»
Munkki katsoi vuoteessa makaavaa poikaa. Hän oli kuullut paljon puhuttavan Ontrosta, pohjoisimman Karjalan suuresta uroosta ja tappelijasta, joka usein oli joukkoineen vapisuttanut Karjalan venäläisiä luostareita, jopa joskus käynyt Ruotsin rajan takanakin. Eikä hän ollut yksinomaan kuullut, vaan olipa nähnytkin hänet, tosin vainajana silloin, kun Ontro oli kaatunut venäläiseen keihääseen hyökättyään munkkien kimppuun kastepaikalla.
»Oletteko kastetut uskoon Jeesuksessa Kristuksessa?»
»Itse kastoit meidät Mekrijärvellä toissa kesänä.»
»Ovatko nuo lapsesikin kastetut?»
»Kastetut ovat nekin.»
»Vieläkö uskot Jeesukseen ja Jumalaan?»
»Uskoin kyllä, mutta kun onnettomuus tuli eikä apua löytynyt, ajattelin jumalaisen minut hyljänneen ja sentähden haltioille uhrasin. Mutta tuho tuli, jumalainen kosti meille ja hankeen kuolemaan heitti.»
Munkki näki nyt edessään yhden niistä monista, jotka syystä tai toisesta olivat kasteestaan huolimatta palvelleet vielä omia pakanallisia haltioitaan. Mutta hän ei siitä kuitenkaan vihastunut, vaan sanoi vakuuttavasti:
»Ei Jumala hylkää ketään, joka vain häneen uskoo. Nyt lähetti Hän meidät pelastamaan sinun sielusi, kun rupesit jälleen pakanallisia jumaliasi palvelemaan.»
»Niin, sinut lähetti, isä. En tiedä, millä tekosi palkitsisin, kuu minulla ei ole hopeoita antaa monasterille.»
»Ei Kuhasalo köyhien ja kärsivien hopeoita tahdo. Kiitä kaikesta Jeesusta ja rukoile vastaisuudessa aina häntä, niin siinä on palkintosi, vaimo parka.»
»Mutta onhan minulla poika. Ota sinä hänet tänne monasteriin ja tee hänestä kelvollinen mies ja oikean Jumalan palvelija. Poikani uhraan pelastuksestamme Jumalan äidille. Kun Jumala antoi pojalleni ja meille kaikille jälleen elämän, niin täytyyhän poikanikin silloin pyhittää se Hänen palvelemiseensa. Ja suokoon taivas, että lapsestani tulisi yhtä hyvä kuin sinäkin olet ja jotta hän uskonsa kautta tulisi vielä kerran monien muiden minun kaltaisteni onnettomien pelastajaksi. Ota hänet ja tee hänestä hyvä ihminen ja oman heimonsa pelastaja!»
Munkki istui pitkän aikaa äänettömänä ja mietti, mihin hän voisi poikaa käyttää. Veli Nikitin saisi opettaa häntä ja antaa hänelle edes osan omasta viisaudestaan ja uskostaan, ennenkuin itse kuolisi. Sitten poika voisi kasvettuaan tulla todella pelastajaksi. Hän saisi kulkea, auttaa ihmisiä ja puhua Jumalasta.
»Kiitos, nyt olet tehnyt hyvän työn, josta Pyhä Neitsyt on oleva iloinen! Minä otan poikasi tänne ja teen hänestä miehen, joka auttaa omaa heimoaan ja tekee työtä sen parhaaksi. Siten hänestä on tuleva kuuluisa mies, jota kansa tulee kiittämään pelastuksestaan. Mutta miten voit luopua hänestä?»
»Ylen on vaikea pojasta luopua, sen tiedät, mutta onhan hänen parempi olla täälläkin kuin kulkea saloja pitkin kerjäämässä.»
Vanhus huomasi erakkolalla olevan jo ystäviäkin kansan keskuudessa. Ja minkätähden niitä ei olisi ollutkin siellä, missä oli saatu aikaan hyvää. Liikuttavaahan oli usein nähdä, kuinka varsinkin naiset kantoivat ainoita korujaan munkeille, pyytäen, että nämä koristaisivat niillä Jumalan äidin kuvaa kirkossa. Paljon oli Kuhasaloonkin tullut kansan vähiä kalleuksia, jotka sitten oli sulatettu ja tehty kirkkoon otollisiksi esineiksi. Ja nyt oli tuossa vaimo, joka hopean puutteessa antoi oman poikansa, luullen sillä tavoin todella palkitsevansa hyväntekijöitään, että luopui hetken mielijohteen vallassa omasta toivostaan; hän luopui siitä, joka suureksi tultuaan olisi pitänyt huolta omasta maamostaankin, jotta tällä olisi ollut parempi toimeentulo eikä olisi tarvinnut juosta rukoilemassa maailmalta apua.
Ja munkki näki edessään olevassa pojassa koko pohjoisimman Karjalan kansan, hän näki lapsen silmistä kaikki sen kärsimykset, puutteen ja toivon. Tietämättään edusti tuo miehenalku koko herkkää ja taikauskon vallassa olevaa heimoa, joka odotti hyväntekijäänsä ja parempien päivien tuojaa. Oliko se odotettu hyväntekijä tuo vuoteen vieressä istuva ajan hopeoima munkki? Tämä itse tunsi kyllä suurta halua ottaa kaikki niskoilleen, mutta jaksaisiko hän tehdä niin paljon kuin piti? Hänet oli kyllä kutsuttu takaisin etelään, pois näiltä mailta, mutta mikä esti häntä palaamasta takaisin näiden seutujen valistajaksi, seutujen, jotka ulottuivat Pyhäselästä Pielisjärven pohjoisimpaan sopukkaan ja Ilomantsista Liperiin.
Tuota ajatellessaan innostui munkki huomaamattaan, nousi pystyyn ja käveli lattialla edestakaisin. Viimein pitkän miettimisen jälkeen hän pysähtyi, suunnaten katseensa lasista ulos johonkin kaukaiseen pisteeseen.
»Uskallanko ottaa tämän kansan onnen niskoilleni?» kysyi hän itseltään.
Katse laskeutui alemmaksi ja kohtasi kolme kuolemankielistä pelastunutta. Ja niiden kaikkien silmistä hän luki samaa: kärsimyksiä. Silloin puristui jo käsi nyrkkiin ja putosi jysähtäen pöytään.
»Minä teen sen!» — tulivat silloin sanat.
Munkki, ulkomaalainen munkki oli vannonut valansa, tulevansa koko Pohjois-Karjalan pelastajaksi. Sen valan oli tehnyt mies, joka siihen saakka ei ollut rikkonut vielä mitään, mitä oli luvannut eikä ollut luvannut mitään, mitä ei tiennyt varmasti voivansa täyttää.
»Vaimo», sanoi hän kääntyen naisen puoleen. »Kun menet nyt takaisin tuonne pokostalle, niin kerro siellä ihmisille, että Jumalan sanaa tullaan entistään enemmän levittämään ja kansaa tullaan opettamaan. Pian kyntää jokainen omalla pellollaan oikeauskoisena; ja köyhyyskin saadaan pois, ettei ihmisten tarvitse kuolla enää nälkään.»
Kyynel kihosi vaimon silmään, ja munkki vaipui polvilleen pyhäinkuvan alle. Ja pieni, vuoteessa makaava poika kuvitteli silloin näkevänsä maan, jossa oli ainainen kesä; purot soittivat kauniimmin kuin yksikään niistä kannelniekoista, joita hän oli kuullut; kultaiset lehdet kimallelivat koivuissa, ja peltomiehen kyntäessä kierivät kivet kultamohkareina auran edessä.
Näin oli karjalaispoika Jorma joutunut nyt Kuhasalon erakkolaan. Se tuli tästä lähtien olemaan hänen kotinaan ja hänen ainoina tovereinaan muukalaiset munkit. Ja kauan poika katsoi sitä pienenevää pistettä Pyhäselän jäällä, rekeä, jossa hänen äitinsä ja sisarensa menivät takaisin maailmalle, jättäen hänet. Hän ei itkenyt, sillä hän tiesi, että tulevaisuus oli kyllä korjaava kaiken sen, minkä nykyisyys särki. Ja kun hän aina oli hävennyt kyyneleitä, pyörähti hän nyt melkein kiukkuisena ympäri, kun tuulenviima tai jokin muu nostatti veden silmiin.
»Tulehan sisälle äläkä ole pahoillasi», sanoi se vanha, hyväntahtoinen munkki, jonka nimeä Jorma ei vielä tiennyt. »Oletkos nyt tyytyväinen, kun jäit Kuhasaloon?»
»Kyllä, jos täällä on hyvä olla.»
»Sinä taidat olla vikkelä poika?»
»Sitähän ne kaikki ovat sanoneet.»
»Mitä kaikkea sinä osaat tehdä?» »Osaan minä jo hiukan tapella ja laulaakin.»
»Hahhahhaa, täällä sinun ei sentään tarvitse tapella, mutta annahan kuulua, mitä sinä laulat!»
Ja niin aloitti poika lapsen äänellään:
»Vieras tuli Viron takoa. Pyhä Ilja Inkeristä, alkoi kirkkoa kohota, säässynätä saaren päähän, risti miehet mielihyvin, vaimot vastenmielisetkin. Ilja, pyhän miehen poika, veessä kastoi karjalaiset, silmät risti riitamiesten, sovitti sotaisen kansan. Hajalle ilon saattoi, sulosanat Sotkumalle. Liperille liian hyvät.»
Kun poika lopetti laulunsa ja katsoi munkkiin, hymähti tämä ensin, mutta vaipui sitten mietteisiinsä. Ja nyt tuon vanhuksen kasvot, jotka olivat olleet niin lempeän näköiset, muuttuivat hyvin vakaviksi, sitten yhä surullisemmiksi, ja poika alkoi jo ihmetellä, miten hänen laulunsa sai munkin niin liikutetuksi. Mutta kauan ei kestänyt se surumielisyyskään, vaan kasvojen ilme yhä synkkeni, kunnes koko mies näytti muuttuneen kuin raudasta valetuksi.
»Mikä sinulle tuli?» — kysyi poika viattomana.
Mutta munkki ei vastannut, vaan kysyi puolestaan:
»Mistä olet tuon laulun oppinut?»
»Ilomantsissa opin, siellä sitä lauletaan.»
»Oletko koskaan nähnyt tuota Pyhää Iljaa?»
»Olen nähnyt silloin, kun minut kastettiin, mutta en enää muista. Hyvä mies hän kuuluu olevan. Paljon kuuluu auttavan ihmisiä. Mutta missä se Pyhä Ilja on? Tahtoisin nähdä hänet.»
Jo hymyili vanhus ja sanoi:
»Kyllä sinä näet vielä hänet. Ja saat olla varma siitä, että hän tulee pitämään sinusta hyvin paljon!»
Vanhus kumartui silittämään pojan päätä. Ajatukset näyttivät kulkevan jossakin kaukana, kenties niissä monissa mökeissä, joissa häntä kaivattiin, toisissa kaivattiin ja toisissa vihattiin. Ja kun hän katsoi jälleen alas, kohtasi pojan katse hänet. Pitkään ja räväyttämättä katsoi poika ja sanoi:
»Kuka sinä sitten olet?»
»Kukako minä olen? Olenpahan vain vanha mies, joka ei ole saanut sopia vielä oman elämänsä kanssa ja joka ei ole vielä löytänyt tyydytystä työstään. Minä olen yksi sellainen, joka olen tahtonut korjata entisiä elämäni vikoja ja virheitä tekemällä paljon hyvää toisille. Mutta tunnen, etten ole vielä saanut niin paljon aikaan, että hyvät työni korvaisivat täydellisesti kaiken sen pahan, mitä olen tahtomattani tuottanut. Minun takiani on murhattu ihmisiäkin, mutta heidän kuolemansa minä tahdon sovittaa. Toivon vielä senkin ajan tulevan, että olen päässyt pitemmälle, sillä en tahdo jättää jälkeeni suorittamattomia lupauksia ja täyttymättömiä toiveita.»
Liekö poika silloin ymmärtänyt munkin puhetta vai ei, mutta hän katsoi jonnekin vanhuksen katseen suuntaan kuin olisi nähnyt ja tajunnut jotakin, että elämä vaatii kultakin ihmiseltä paljon, hyvin paljon. Ja poika heräsi vasta silloin, kun munkki huusi käskevällä äänellä:
»Stefan, veli Stefan! Anna valjastaa hevoset, nyt lähdemme Liperiin!»
Ja lempeä, vanha mies, joka juuri oli puhunut pojan kanssa elämän suurista asioista, oli äkkiä muuttunut mahtavaksi Karjalan kastajaksi.
Itsekseen ajatteli hän:
»Vanhuus ja kuolema tulevat pian, mutta matka on vielä pitkä.
Kiirehtikäämme, ennenkuin kaikki on myöhäistä!» Ja pojalle hän lisäsi:
»Sinä, Jorma, saat tulla mukaan, jotta opit tuntemaan oman kansasi.»