II.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin joukko luostariveljiä oli taas matkalla pakkasessa, kinosten peittämiä teitä myöten saloille, joilla haltioiden palveleminen, uhrit, köyhyys ja taudit rehoittivat enemmän kuin kristinusko, sivistys ja hyvinvointi. Ja ennenkuin ilta saapui, pysähtyi seurue erään matkan varrella olevan mökin eteen, jotta siellä sisällä olisi saatu lämmitellä reessä kangistuneita jäseniä. Mutta mökkiin ei päästy, vaikka portaiden edessä olikin jälkiä, jotka ilmaisivat, että sisällä täytyi olla ihmisiä, joko eläviä tai kuolleita.
»Miksi hän nyt ottaa meidät näin huonosti vastaan?» sanoi joku.
»Jotakin on täytynyt tapahtua», vastasi toinen, »ehkä hän on ruvennut jälleen palvelemaan haltioita eikä laske meitä luokseen.»
Silloin jyskytti vanha munkki ovelle ja huusi:
»Avaa ovi ja laske meidät lämmittelemään! Vai etkö ota vastaan enää meitä luostariveljiä?»
Sisältä kuuluivat askelet, pian aukeni uksi; sen raossa näkyi vanhan vaimon pää, ja vapiseva ääni kuului:
»En tarkoittanut pahaa, isä, mutta luulin tulevan pajarin väkeä ja siksi pidin oven kiinni.»
Joukko meni sisälle ja kuuli siellä vaimon surkean uutisen:
Vaimon poika oli ollut työssä pajari Jakovin hovissa. Muutama päivä sitten oli joku ampunut metsästä salaa pajaria itseään, mutta nuoli oli kaatanutkin vain hevosen miehen alta. Koko renkijoukko oli käsketty ajamaan murhaajaa takaa, mutta tuloksetta. Vaimon poika oli silloin juuri ollut käymässä kotonaan, ja siitä oli pajari alkanut epäillä poikaa tihutyön tekijäksi. Poika, joka oli viaton, ei tietysti tunnustanut aikoneensa murhata pajaria. Mutta tämä oli rääkkäämällä pakottanut poikaa puhumaan.
»Kyllä tunnustat!» — oli pajari kiljunut ja käskenyt sitten kiduttaa ja pieksää poikaa. Hänet oli muun muassa sidottu nuoriin ja laskettu kaivon suusta riippumaan ilmassa pää alaspäin. Siinä asennossa oli poika saanut olla puolen rupeamaa kovassa pakkasessa nuorien puristaessa vyötäistä ja jalkoja.
Vaimo ei voinut nyyhkytykseltään jatkaa kertomustaan, vaan lopetti sanoen:
»Kyllä ne ovat jo varmasti tappaneet hänet. En tiedä, miten tässä nyt käy, kun itseltänikin on ruoka jo lopussa.»
Esimies nyökkäsi päätään eräälle nuorelle munkille. Tämä meni ulos, toi reestä ison kantamuksen ruokaa ja antoi sen vaimolle. Vanha johtajaveli nousi silloin rahilta pystyyn, suoristi itsensä ja sanoi tiukasti:
»Nyt mennään pajarin hoviin!»
Ei oltu ehditty vielä kunnolla lämmitelläkään, kun piti joutua matkalle uudestaan. Ja kun se vanha munkki astui viimeisenä ovesta ulos, tuli vaimo hänen luokseen arkana ja pyysi:
»Isä, anna minulle siunauksesi!»
Munkki laski kätensä naisen pään päälle ja puhui jotakin hiljaa. Pian olivat kaikki jälleen reessä, matkalla kuulun pajarin kartanoon. Jorma ihmetteli siinä itsekseen, minkä vuoksi vaimo oli kutsunut munkkia isäkseen. Jokainen muu seurueen mies tunsi pelonsekaista aavistusta ja kuvitteli, mitä kaikkea lähimpinä hetkinä tulisi tapahtumaan. Sillä nyt seurue oli matkalla sellaiseen paikkaan, jossa saattoi niin helposti saada kuolemansakin. Ainoastaan Jorma oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin, hän vain työnsi syrjään kasvojensa edessä olevan turkinkauluksen, katseli vieressään istuvaa suojelijaansa ja kysyi:
»Miten sinä uskallat mennä pajarin hoviin?»
»Ketä minä pelkäisin?» — vastasi munkki.
»Niin, mutta tällaisia matkoja ei varmaankaan ole aikaisemmin uskaltaneet tehdä muut kuin itse Pyhä Ilja. Hän kuuluu menevän vaikka karhunpesään.»
»Mutta jospa minä en pelkäisi pajaria enemmän kuin Iljakaan?»
Poika katsoi vielä tutkivasta mieheen ja sanoi viimein terhakasti:
»Kuule, sanopa, kuka sinä olet? Oletko sinä Ilja itse?»
Vanhus ei vastannut, vaan kysyi vuorostaan:
»Mitäs, jos olisinkin?»
»Silloin näkisin sen suuren Karjalan kastajan.»
»Kyllä, kyllä minä olen Ilja, mutta en mikään Pyhä Ilja, vaan ainoastaan tavallinen ihminen.»
»Pyhä Ilja», lausui Jorma kuin itsekseen, ihmetellen katsellessaan vanhuksen kasvoja. Ja hymy nousi pojan huulille. Lieneekö se tullut sentähden, että Jorma tiesi nyt olevansa suuren miehen seurassa vai siitä turvallisuudentunteestako, jota hän tunsi nyt varmasti istuessaan itsensä Pyhän Iljan rinnalla.
Lumi narskui kuuraisten hevosten jalkojen alla, ja ilkeästi vinkuivat taas rekien jalakset, niin muiden kuin senkin, missä istui koko Novgorodin Karjalan kreikkalaiskatolisen kirkon itsevaltias valmiina uhmaamaan toista suurta itsevaltiasta, Liperin pajaria, ja hänen vieressään istui pieni karjalaispoika. — Hänen seuraajansako? — Niin oli ainakin Ilja itse päättänyt, miten sitten tulisi käymäänkään.
Lumi narskui ja reki vinkui. Kukaan ei puhunut. Hevoset vain huohottivat ja puhalsivat vastamäessä sieraimistaan kuin savua edessä istuvien kasvoille tai pyyhkäisivät jäätyvää vaahtoa suupielistään turkinselkämykseen. Jostakin pohjoisen puoleiselta vaaralta alkoi kuulua suden surullinen ja kaihoava ulvonta. Se kieri pitkin metsiä tähtien syttyessä ja revontulten ensimmäisen kajastuksen noustessa pohjoisessa. Ulvontaan vastasi jostakin kaukaa toinen susi, ja niiden molempien kaiku kieri vaaroja vastaan selvänä. Se nosti väkistenkin kylmän väristyksen matkamiesten selkään, vaikkei tämä ollutkaan ensimmäinen kerta, kun he kuulivat nuo surulliset äänet. Ja kun hetkisen kuluttua tie nousi korkean vaaran laelle, ja edessä aukenivat laajat, tasaiset lumikentät ja niiden takana näkyi tumma metsä, täydensi kolkon seudun kuvaa vielä metsän takaa kajastava tulipalon punainen loimu.
»Tuon parempaa tienviittaa emme tarvitse löytääksemme pajarin», ajatteli itsekseen Ilja-munkki.
Ja molemmin puolin tietä olevista peltotilkuista saattoi jo huomata asutumpien seutujen olevan tulossa vastaan. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin kolme täyttä hevoskuormaa kutsumattomia vieraita ajoi suuren hovin pihaan.
Pajarilla oli juomingit parhaimmillaan. Rekien narina ja hevosten pärskyminen pihamaalla toi jokaisen valaistun ikkunan täyteen uteliaita kasvoja. Tuskin reet olivat pysähtyneet, kun sisältä purkautui ulos meluava orjalauma. Mutta nämä tuskin ehtivät hevosten luo, kun jo huomasivat, keitä tulijat oikeastaan olivat. Pian alkoi kuiskiminen miesjoukossa; huomasi selvästi, että taloon oli odotettu joitakin toisenlaisia vieraita kuin kirkonmiehiä. Kukaan ei tahtonut mennä ottamaan hevosia vastaan, vaan keskenään poristen painuivat miehet taaksepäin kuin tahtoen mennä sisälle takaisin. Mutta Ilja oli ensimmäisenä hypännyt pystyyn omasta reestään ja kysyi tiukasti:
»Miehet, mikä tuolla mäen päällä palaa?»
»Ka mikä lie tulipalo», vastasi veltto ääni pimeästä.
»No miksette ole siellä sammuttamassa?» — kivahti Ilja tavalla, josta saattoi jo kuulla vihaista sävähdystä kuin piiskan lyöntiä.
Ja sama ääni vastasi taas:
»Pajari käski polttaa liian mökin maaltaan. Kysykää häneltä, hän sen parhaiten tietää!»
»Sitokaa hevoset kiinni ja heti!»
Tämä oli käsky, jossa ei ollut tinkimisen varaa. Ilja heitti jo reestä koppaamansa piiskan takaisin sinne ja meni varmoin askelin ylös portaita, katsomatta, seurasivatko toiset vai eivät. Ja ovea avatessa oli hänen takanaan vain Jorma, jota Ilja ei kiivastuksissaan ollut muistanut olevankaan. Munkki ei pysähtynyt porstuassakaan, vaan astui sen takana olevaan suureen pirtintapaiseen, joka oli täynnä miehiä. Niistä ei kukaan kumartanut kirkonmiehen edessä eikä pyytänyt hänen siunaustaan. Ei sitä pyytänyt isäntäkään itselleen eikä talolleen. Ja yhtä vähän Iljakaan sitä kenellekään tarjosi. Hän seisoi hetkisen ovensuussa, siristäen valon sokaisemia silmiään ja katsellen ympäri huonetta. Keskellä lattiaa seisoi suuri pöytä viina- ja oluttuoppeineen, joita vieraat näkyivät parhaillaan tyhjentävän. Huutoa, naurua ja humalaisten käheätä puhetta kuului joka suunnalta, mutta heikolta kaikki sekin kuului Iljan kanojen rinnalla:
»Missä pajari on?»
Kun viimeinen sana oli mennyt, oli huoneessa hiljaista silmänräpäyksessä, sameita silmiä tuijotti vanhaan, mutta teräksiseen mieheen; ja keskilattialle alkoi jo tulla vapaata tilaa kuin itsestään. Jokainen kyllä tiesi varmasti, mikä mies siinä heidän edessään seisoi.
»Täällä on», kuului ääni pöydän päästä, »kuka minua kysyy?»
»Tule ja katso», oli munkin valmis vastaus.
»Kuka tuolla tavoin uskaltaa minulle puhua?»— urisi humalainen, horjahteleva mies, lähtien tuoppi kädessä hoipertelemaan ovensuuta kohti. Silloin yhtyivät kahden miehen katseet, ja tuoppi pajarin kädessä kallistui niin, että viina valui lattialle.
»Munkki kelvotonhan se on! Terve, Ilja, sinä karjalaisakkojen kastaja!» — rähähti pajari. Samassa tuli jo sisään koko Iljan seurue, jääden seisomaan ovensuuhun esimiehensä taakse. Mutta Ilja ei ollut kuulevinaankaan humalaista, vaan sanoi:
»Näkee kaikesta, ettei ainakaan täällä vaivaa sama puute ja köyhyys kuin tämän talon porttien ulkopuolella. Minä kysyn sinulta, pajari, mitä sinä tahdot kaikella tällä, onko tarkoituksesi saattaa kansa niskaasi ja varma kuolema itsellesi?»
»Mitä minä kansasta ja sinusta! Minä elän niinkuin itseäni huvittaa.»
»Et elä! Sille elämällesi panee varman sulun juuri kansa ja — minä!»
»Hahhahhaa», kaikui humalaisen pirullinen nauru. Sen jälkeen oli kaikki hetkisen hiljaista kuin kirkossa, vaikka pirtissä seisoi yli kaksikymmentä miestä kahdessa joukossa, puolet niistä pajarin takana ja toiset puolet Ilja-munkin ympärillä.
»Missä se lesken poika on, jota sinä olet rääkännyt kaivossa?» — kysyi
Ilja.
»Kysy niiltä, jotka sen tietävät.»
»Ja mikä palo on parastaikaa tuolla mäen päällä, onko sekin sinun konnuuksiasi?»
»Kysy niiltä, jotka sen ovat sytyttäneet.»
Iljan kädet menivät jo nyrkkiin hänen sanoessaan:
»Sen olet sytyttänyt juuri sinä! Luuletko, etten sitä tiedä! Mutta minä teen lopun töistäsi täällä, usko se!»
»Älä rämise, munkki», sanoi pajari, ruveten jo tarjoamaan rauhaa. »Istu tuohon alas kaikkine vahtikoirinesi ja juo pajarin tyttären kihlajaisia ja uusia ikkunalaseja. Näetkö, munkki, tässä talossa on lasi-ikkunat niinkuin monasterissakin, vaikkei täällä sentään messutakaan samalla äänellä.»
»Koska minun sanani eivät tepsi sinuun, niin minä aion tehdä jotakin muuta.» Ilja katseli ympäri huonetta ja karjaisi talon vieraille:
»Tänne verihurtan luo te toiset tulette mässäämään ja suunnittelemaan yhdessä konnuuksia, joita tuo mies sitten panee toimeen. Mutta nyt tuli kaikesta loppu! Ulos ja pian koko joukko!»
Lienevätkö nuo kaikki toiset jo ennemmin saaneet tuntea Iljan otteen niskassaan vai mikä lie vaikuttanut, mutta hiljalleen ja mitään sanomatta alkoi koko mieslauma liikkua ovea kohti.
»Mitä? Aiotko sinä tyhjentää minun taloni? Sinut itsesi minä heitän ulos!»—kiljui pajari iskien kädessään olevan tuopin pöytään niin, että se halkesi, yrittäen sitten verestävin silmin ja pöytään nojaten mennä Iljan päälle. Mutta kun hän tuli jo aivan munkin eteen, joka ei aikonut peräytyä askeltakaan, huomasi hän munkin takaa pienen pojan, jolla oli kädessään viritetty jousi, nuolenkärki suoraan pajarin rintaa kohti. Pajari hätkähti ja pysähtyi. Ilja katsoi sivulleen ja näki Jorman, joka suuressa uteliaisuudessaan oli katsellut seinillä riippuvia aseita, ottanut jousen käteensä ja nähtyään tuon venäläisen läänitysherran aikovan käydä hänen oman suojelijansa päälle, astui nyt esiin valmiina laukaisemaan.
»Jorma, pane pois se! Me emme sellaisia tarvitse», sanoi Ilja rauhallisena pojalle, »ja veljet», sanoi hän kääntyen toisiin munkkeihin päin, »nyt tyhjennetään talo vieraista!»
Ne viimeiset, jotka olivat viivytelleet liian kauan lähtöään, saivat nyt merkillisen kiireen.
»Pysykää alallanne», karjui pajari vierailleen, »minä se heitän nuo munkkikoirat tunkiolle! Hei, rengit, tulkaa ja potkikaa nuo haaskat ovesta ulos!»
Mutta ääni oli jo niin käheä, ettei se kuulunut enää omille apulaisillekaan. Ja mies oli itse niin humalassa, ettei pysynyt enää pystyssä muuten kuin pöytään nojaten. Mutta sittenkin hän kykeni vielä heittämään munkkeihin sellaisia silmäyksiä, joista saattoi lukea vain vihaa ja uhkauksia. Ja jos pajari oli aikaisemmin jakanut sellaisia katseitaan, olivat ne silloin ennustaneet varmaa kuolemaa. Mutta nyt eivät kuolemanuhkauksetkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta.
»Pajari, minä olen tullut tänne kutsumatta ja myöskin menen heittämättä ulos. Mutta sitä ennen ilmoitan sinulle kuitenkin, että tulen tekemään töistäsi valituksen suuriruhtinaalle. Ja olen varma, että hovisi ja maasi tullaan sinulta ottamaan pois, sillä minua on niissä asioissa kuultu aina ennenkin. Ei riitä, että remuaisit täällä, mutta sinä vielä rääkkäät ihmisiä aivankuin sinulla olisi jokin oikeus rangaista ja kiduttaa heitä, olivatpa he sitten syyllisiä tai eivät. Sen takia saat tästä päivästä lähtien lukea minut pahimpien vastustajiesi joukkoon. Ja sinä tiedät kyllä senkin, mitä se merkitsee ja mitä seurauksia siitä on. Nyt nöyrry, pajari, polvistu heti ja rukoile Jumalalta anteeksiantamusta rikoksillesi!»
Ilja vaikeni ja odotti, mutta vastaukseksi tuli vain vihainen murina.
»Koska et näy tahtovan totella sanoja, niin teot kai tepsivät paremmin», sanoi munkki, astui pöydän luo, jolla oli suuri joukko tuoppeja, tarttui sen kulmaan ja käänsi koko pöydän nurin lattialle. Ja pajari, joka täten menetti ainoan tukensa, kaatui lattialla virtaavaan viinaan eikä kyennyt enää nousemaan, vaan jäi siihen. Pöydän mukana menivät nurin myöskin kynttilät sammuen, ja nyt oli kaikki pimeätä. Ilja tarttui Jormaa käteen ja meni tovereineen ulos pajarin viimeisen murinan saattaessa heitä ovelle.
Mutta tultuaan pihalle saikin munkki uuden päähänpiston ja nousi toisia portaita ylös suureen rahvaantupaan, joka oli laitojaan myöten täynnä miehiä ja naisia. Siellä oli myöskin pajarin vaimo tyttärineen, ja kaikkien jännittyneistä katseista huomasi heidän tietävän jo kaiken, mitä toisaalla oli äsken tapahtunut. Ja kaikki näkyivät myöskin tuntevan, kuka oli astunut tupaan, koskapa talon emäntä astui munkin eteen, teki ristinmerkin ja anoi siunausta.
»Polvistukaa ja ottakaa vastaan siunaus», sanoi Ilja kaikille.
Ja myöskin ne luihunnäköiset miehet, jotka näyttivät tahtovan myöhästyä, menivät polvilleen lattialle, kohdattuaan munkin leimahtavan katseen.
Rauha oli tullut taloon. Iljan mennessä ulos ei kuulunut sisältä enää samaa huutoa ja melua, mikä oli ollut ottamassa vieraita vastaan heidän tullessaan. Rauhan oli munkki saanut tänä iltana siihenkin taloon, joka oli koko seudun suurena vitsauksena. Tullessaan olikin vanhus päättänyt nujertaa siellä jokaisen suurimmasta pienimpään, ja palasi nyt takaisin tyytyväisenä tekoonsa. Ja varsinkin juuri suuria ja mahtavia tahtoi Ilja nöyryyttää, sillä hän tiesi niiden elävän liian vapaata ja huoletonta elämää. Ja kun kerran karjalaisilla oli vitsauksia, niin miksei silloin venäläisillä pajareilla olisi ollut samanlaisia, jos ei muita, niin ainakin yksi ja paha: Ilja itse!
»Matkaan, miehet!» — huusi hän pihalla toisille munkeille, »huomenna kastetaan taas kansaa ja vieraillaan kaikissa pajarien hoveissa!»
Ja munkit, jotka olivat melkein vavisseet pelosta astuessaan sisään taloon, huokasivat nyt helpotuksesta, kun reet lähtivät jälleen liikkeelle. Käynti pajarin luona ei ollut vaaratonta, vaikkei nyt tällä kertaa ollut mitään tapahtunutkaan. Mutta he myöskin tiesivät, että sellaisia vaaroja oli vielä useita edessä, ennenkuin he pääsisivät jälleen turvaan Kuhasalon seinien sisälle.
Jorma, tuo erakkolan pieni suojatti, oli ollut ensimmäisen päivän ulkona maailmalla ilman äitiä. Ja tuona päivänä hän oli saanut nähdä jo paljon; sitä vartenhan hänet oli mukaan otettukin. Ja nyt oli pojan luottamus ja kunnioitus Pyhää Iljaa kohtaan noussut huimaavan korkealle.
Ja vasta nyt reessä istuessa taisi ensimmäisen kerran muistua mieleen äitikin. Vasta nyt herahti esiin pari kolme kyyneltä jäätyen poskipäille. Mutta samassa sukeltautui turkinhihasta esiin pieni nyrkkikin, joka pyyhkäisi pois jäähelmet kasvoilta. Silloin kääntyi vierellä istuva vanhus pojan puoleen ja sanoi:
»Älä itke, Jorma, elämä ei ole hauskaa, kun ajattelee sen toivottomimpia hetkiä. Mutta muistelkaamme vain niitä, jotka ovat olleet meille hyviä. Onhan kaikilla ihmisillä suruja, samoin minullakin. Kaikilla on raskasta erota kerran äidistään. Kerronko sinulle lyhyen tarinan eräästä pojasta, joka joutui kerran pois kotoaan ainiaaksi eikä nähnyt vanhempiaan enää koskaan?»
Nyyhkyttävä vastaus oli: »Kerro!»
Ja niin kertoi hopeahapsinen munkki Ilja sinä yönä Jormalle tarinan omasta elämästään, kuinka hän oli pienenä, inkeriläisenä poikana joutunut kerjuumatkallaan luostariin, tullut sinne noviisiksi, myöhemmin munkiksi ja saanut kärsiä kaikki mahdolliset ristiriidat. Vuosikymmeniä kestäneiden kieltäytymisten jälkeen hän oli joutunut viimein itsensä metropoliitan eteen, joka oli antanut hänelle vapauden, lähettämällä hänet kastamaan jotakin sukulaiskansaa, karjalaisia, kaukana pohjoisessa keskellä saloja ja erämaita. Se työ oli suuri, mutta tahto oli hyvä saada kokonaiset heimot menemään paljon eteenpäin, tuhota pakanallisten heimopäälliköiden ja poppamiesten valta ja poistaa raakuus sieltä, missä ihmiset jo palvelivat oikeata Jumalaa.
Ja pitkän kertomuksensa lopetti Ilja sanoilla:
»Jumala suokoon voimaa, etteivät ne loppuisi kesken ennenkuin kaikki on tehty! Senjälkeen vasta voin jättää kaiken toisiin käsiin luottaen karjalaisten valoisampiin päiviin. — Tässä kuulet nyt, Jorma, ilottoman tarinani, ja varmasti tulee sinunkin elämäsi olemaan paljon parempi. Toivottavasti sinä vältyt suurista kärsimyksistä, sillä kaikki eivät jaksaisi niitä kestää! Jumala meitä kahta varjelkoon!»
Siihen loppuivat vanhan miehen sanat. Jos elämä olikin ollut pimeätä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oli se vanhuuden tultua kirkastunut sitäkin enemmän. — Ja vaikka varjot olivatkin synkkiä ympärillä juuri nyt, kun oli yö, koitti seuraava päivä sitäkin kauniimpana ja keväisempänä.
Jorma, pakkasen kourissa värisevä miehenalku, oli ensimmäisenä päivänään ulkona maailmalla oppinut sen, että ihmisen täytyy ensin kärsiä, ennenkuin hänellä on oikeutta vaatia itselleen onnea ja sielunrauhaa vanhuuden varalle. Ja munkki neuvoi häntä:
»Ellemme löydä kärsimyksiä muuten, niin meidän tulee etsiä niitä.»
Kun Ilja aamulla, matkalla hiukan levättyään ja hevosia syötettyään, saapui kylään, jossa oli vain muutamia matalia mökkejä, näytti kaikki siellä olevan kuollutta. Jokaisessa mökissä käytiin ja jokaiselle ovelle jyskytettiin, mutta tyhjin toimin saatiin palata rekien luo. Kuin ihmeen kautta oli taaskin aavistettu munkkien tulo. Tai oikeammin se ei ollut mikään ihme, vaan karjalaisten valppaus, joka muutamassa silmänräpäyksessä sai tyhjiksi kokonaiset kylät, aivan kuin vainolainen olisi ollut tulossa. Mutta vaikka karjalaiset joka paikassa näyttivät varustautuneen puolustamaan itseään, ei silti koskaan sattunut vakavia yhteenottoja, vaikka pieniä kahakoita tulikin. Ainoa, mikä lienee herättänyt pelkoa, oli kastajamunkin pelätty nimi. Sillä kuinkahan koko Iljan suuren seurueen olisi käynytkään, jos pakanalliset karjalaiset olisivat tienneet, kuinka vähän se oli luotu taisteluita varten! Mutta tuo kastajamunkkihan olikin oikeastaan samaa sisukasta kansaa kuin kastettavat itsekin, ja muut kaikki venäläisiä.
Tultiin erään syrjäisen talon lähelle, jonne kymmenet suksenjäljet johtivat, näyttäen, minne asukkaat olivat menneet kastevettä pakoon. Ja kuin kotiinsa astui sinne Ilja: epäröimättä hän avasi oven, lausui ystävällisen tervehdyksensä ja alkoi riisua pois turkkejaan; teko, joka ei kylläkään herättänyt oikein yhteisymmärrystä isännän ja vieraan välillä, mutta osoitti sitäkin enemmän Iljan siekailemattomuutta käydessä suureen toimitukseen käsiksi.
»Tuolla pihalla on verta», sanoi munkki. »Mistä on hurme hangelle valunut?»
Tuvan perältä tuli Iljaa kohti nainen.
»Minun miestäni löivät, isä. Me olemme kastettuja, siksi nuo toiset toivat meidät tänne mukanaan, ettemme antaisi ilmi heidän piilopirttiään.»
»Ole vaiti, akka!» — karjaisi talon isäntä pöydän takaa. »Valehtelet noille monasterin hurtille!»
»Puhu pois vain!» — sanoi Ilja naiselle. Ja tämä jatkoi:
»Väkisten meidät tänne toivat, ja kun mieheni tuolla pihalla yritti karata ja alkoi puolustaa itseään, niin silloin löivät toiset häntä. Isä, ei ole helppoa kastettujen elää täällä. Paljon meitä vainotaan.»
Ja siellä makasi nurkassa mies pää puhki lyötynä. Naisia istui karsinassa, ja kastamattomat miehet ovensuupuolella kyyröttivät uhkaavannäköisinä. Ja kun munkki alkoi puhua järkeä siihen ihmisjoukkoon, ei hän päässyt alkua pitemmälle, kun jo isäntä nousi ja sanoi:
»Ei ole teitä kutsuttu tänne! Menkää Kuhasaloon ja pysykää siellä!»
Mutta mistään välittämättä munkki puhui edelleen. Silloin nousi hänen takaansa mies, koppasi penkin alta kirveen, tullen Iljaa kohti, Mutta samassa kuului toisten munkkien joukosta varoitus- tai paremminkin hätähuuto. Puhuja kääntyi, ja samassa kirveskin kohosi. Mutta kohosi Iljan käsikin, hän viittasi vain rauhallisesti miehelle, sanoen vieläkin rauhallisemmin, melkeinpä ivan viiva suupielessään:
»Pane vain pois kirves, minä en pelkää sitä kuitenkaan!»
Nuo sanat tulivat niin rauhoittavina, että käsi laskeutui vähitellen, ja viimein mies lähätti kirveen kiroten nurkkaan, niin että kolisi. Ilja kääntyi rauhallisena ja alkoi puhua. Hän vakuutti, että jos kaikki kääntyisivät oikeaan uskoon, unohtaisivat pakanalliset haltiansa ja keskinäiset riitansa, niin koko Karjala tulisi silloin paljon paremmaksi. Ei Ilja houkutellut ketään nöyrään novgorodilaiseen orjuuteen ja vieraan vallan alaisuuteen, vaan hän rehellisesti tahtoi saada jokaisen ymmärtämään, mikä merkitys oli kristinuskolla, sitä seuranneella sivistyksellä ja vaurastumisella. Ja kun Jorma tarkasti katseli kaikkien kasvoja, huomasi hän niistä ensin epäilyä, mutta myöhemmin jo jännittynyttä Iljan sanojen seuraamista.
»Tuokaa vettä, veljet», sanoi Ilja munkeilleen.
Kaikki oli kypsää, kastettavia tuli, tuli rauha kylään taas.
Ja kun Ilja vasta illalla läksi pois, heitti isäntä hänen rekeensä suuren karhunnahkan, ainoan ylellisyystavaransa merkiksi luottamuksestaan.
Jorma, joka oli ollut toisen päivänsä suojelijansa mukana, oli oppinut sen, ettei tässä maassa tulisi kukaan menestymään ja tulemaan suureksi kansan keskuudessa, ellei itsekin ollut samaa kansaa ja elänyt samalla tavoin kuin sekin. Jorma näki ja tiesi sen jo isänsä ajoiltakin, että vain sovinnollinen työ saattoi menestyä tällä pokostalla, muttei koskaan pakonalainen. Vaikka tässäkin kylässä oltiin aluksi valmiit halkaisemaan sivistyksen ensimmäisen sanantuojan pää, niin kuitenkin samat kädet, jotka olivat heilauttaneet kirvestä suuren munkin elämän ja työn tuhoamiseksi, olivat valmiit nostamaan kylään uuden tsasounan, jossa jumalaiselta anottiin pelastusta itselle ja sille miehelle, joka kenties piankin jo oli menevä Karjalasta pois ja jättävä jälkeensä hyvän nimensä ja työnsä, sivistyksen ensimmäisen idun.
Kevätkin saapui. Samoinkuin se antoi pitkien talviöiden jälkeen valonsa, sulatti kinokset ja paksut jäät, antoi Pielisen ja Pyhäselän laineille vapaan kulun ja nostatti pärskeet koskessa entistään korkeammalle, toi se uutta iloa ihmisille, missä huolet, aherrus ja puute olivat puristelleet mieliä niin omituisesti, ja uutta toivoa entisten, sammuneiden tilalle. Mutta vaikka se toikin elämää yhtäälle, saattoi toisaalla liikkua kuolema, niinkuin Kuhasalossakin. Karjalan kastaja, munkki Ilja makasi siellä huonona sairaana ja oli jättänyt jo kaiken toivon paranemisestaan. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut vielä kauan kulkea saloja ja kastaa sitä kansaa, jonka lähelle hän vasta oli päässyt ja jota hän oli alkanut pitää omanaan. Mutta Ilja tiesi, ettei hänen toiveensa saanut toteutua, vaan hänen oli mentävä Pohjois-Karjalasta ainiaaksi pois.
Mutta vaikka munkki olikin kuolemastaan varma, parani hän kuitenkin sen verran, että saattoi ajatella matkaa Käkisalmeen, linnaläänin pääkaupunkiin, saamaan parempaa hoitoa, sillä Kuhasalossa ei ollut ketään parantamistaitoista miestä lähellä; ainoastaan vanha veli Nikitin koetti tehdä parhaansa sairaan hyväksi.
Iljan huoneessa ei käynyt juuri ketään muita kuin veljet Teofilus ja Nikitin sekä pikku Jorma. Mutta he istuivatkin siellä pitkät päivät, sillä nyt oli pojan tärkeimmäksi tehtäväksi tullut lukeminen vanhan Nikitinin opastamana. Ja kun tuo vanhus väsyi, silloin sai sairas itse jatkaa kirjainten opettamista pienelle, mutta innostuneelle oppilaalle.
Ennen lähtöä kului Iljalta monta päivää yksistään neuvojen jakamiseen jälkeen jääville. Jokainen erikseen sai käydä sairaan luona noutamassa kiitokset tai moitteet entisistä töistä, ohjeita tulevaisuutta varten ja pyhän miehen siunauksen.
»Jos paranen», sanoi Ilja jokaiselle, »niin tulen heti luoksenne takaisin.»
Ja veli Stefan, venäläinen pappismunkki, Valamosta Kuhasaloon tullut, määrättiin siksi ajaksi, kun veljesten vanhin, Teofilus, oli matkoilla Käkisalmeen ja Novgorodiin, pitämään varajohtajana huolta sielunhoidosta erakkolassa. Teofilus oli nyt Iljan kanssa yhtä matkaa lähtemässä etelään arkkipiispan ja mahdollisesti itse metropoliitankin luo anomaan, että Kuhasalon skiitasta tehtäisiin oikea monasteri, sellainen kuin Valamo ja Soloviets olivat. Noilla matkoillaan oli Teofilus viipyvä kauan, kenties syksyyn saakka.
Uudesta varavanhimmasta Stefanista kerrottiin, että hän oli aikoinaan ollut sielunpaimenena jossakin Sisä-Venäjällä ja tehnyt siellä niin paljon pahaa, että oli ollut pakotettu eräällä pyhiinvaellusmatkallaan jäämään munkiksi Solovietsin luostariin. Sillä jos hän olisi palannut takaisin entisille paikoille, olisi hänet lähetetty sieltä toiselle ja ikuiselle pyhiinvaellusmatkalle suoraan helvettiin. Solovietsistä Stefan oli tullut Valamoon, jonka igumeeni oli, havaittuaan hänet rohkeaksi ja oppineeksi mieheksi, äskettäin lähettänyt Kuhasalon erakkolaan kastamattomain karjalaisten ja päälle karkailevien savolaisten maanvalloittajain keskuuteen. Ja nyt tuli siis munkki Stefanista mahtava mies: koko Kuhasalon ja kaikkien Ilomantsin pokostalla olevien oikeauskoisten päämies, mies, joka veti vallassa vertoja suurimmillekin pajareille.
Viimeisenä iltanaan nousi Ilja vuoteestaan ylös ja istuutui Jorman viereen.
»Jorma, sanopa suoraan, tahdotko tulla kunnon pojaksi ja suureksi tultuasi kastaa karjalaisia niinkuin olet nähnyt minun tekevän?»
»Tahdon, jos vain opin sen tekemään.»
»Sen sinä kyllä opit. Ei sinun tarvitse opettaa heille muuta kuin Jumalan sanaa ja kaskenkaatamista. Lopusta he pitävät huolen. Ja sen kaiken sinä saat tehdä säikkymättä, vaikka sinua joskus vainottaisiinkin, sillä eiväthän vihamiehesikään ole muita kuin tavallisia ihmisiä.»
»Yhtä minä kuitenkin pelkään täällä monasterissa.»
»Ja se on?»
»Stefan.»
»Poikaseni, älä välitä Stefanista. Hän on aivan vasta tullut ja siis vieras täällä, joten hän on joskus liiankin ankara karjalaisille. Mutta en tiedä, voisiko hän silti olla paha, ei ainakaan sinulle. Ja jos sattuisikin jotakin, niin tee silloin niinkuin minun luulisit tekevän. Jos syy on Stefanissa, niin puolusta sinä oikeutta. Kasva ja voimistu ja mene sitten jatkamaan minun työtäni ja tee kaikista hyviä ihmisiä. Ja kun ihmisellä sitten vanhoilla päivillään on hyvä omatunto, niin silloin ei edes kuolemakaan peloita.
Pojan mielikuvitus alkoi harhailla ympäri koko sillä alueella, minkä hän tiesi suureksi maailmaksi: Ilomantsista Käkisalmeen, vieläpä Novgorodiin asti. Mutta munkki otti poikaa kädestä ja talutti hänet nurkkaan pyhäinkuvan alle. Hän polvistui, ja samoin teki Jorma. Munkki rukoili kauan jollakin vieraalla kielellä, ja poika katseli kuvan edessä lepattavaa talikynttilää, josta tuli hyvää tuoksua huoneeseen. Hän katseli Neitsyen pään ympärillä olevaa kultaista kehää. Se kimmelsi niin omituisesti kynttilän valossa, ja Neitsyt itse hymyili. Kaikki tuntui niin juhlalliselta, niin rauhalliselta ja hyvältä, että kyynelet kihosivat väkistenkin silmiin. Jorma ajatteli, että hänen oma maamonsakin hymyilisi varmaan yhtä kauniisti, jos hänellä ei olisi leipähuolia, vaan saisi kantaa samanlaista kultaista kehää päänsä päällä. Tuo ajatus tuntui niin kauniilta, ettei Jorma jaksanut hillitä enää itseään, vaan pani kätensä nyrkkiin lattialle, nojasi otsansa niihin ja hyrskähti itkuun. Eikä hän huomannut, kuinka Ilja-munkki nousi seisomaan, kääntyi poikaan päin, asetti kätensä tämän pään päälle ja siunasi hänet.
Se oli viimeinen kerta, kun Jorma näki Pyhän Iljan. Tämä ei jättänyt pojalle perinnöksi ja muistoksi sen vähempää kuin selvän esikuvan, jonka mukaiseksi Jorma tahtoi omassa elämässään päästä.