IV.
Vuodet vaihtuivat. Jo puolenkymmentä kertaa sen jälkeen, kun Kuhasalosta oli tehty Valamon syrjäluostari, olivat lehdet saaren rantakoivuista varisseet, oksat viipyneet paljaina varpuina talven yli ja seuraavana keväänä alkaneet jälleen viheriöidä, ollen kesällä taas täydessä puvussaan. Yhtä monta kertaa oli Pyhäselkä tanssittanut noina lehtien varisemisaikoina laineitaan viimeisiä kertoja vapaana ennen talven kahleita. Yhtä monta kertaa kuin hiirenkorvalla olevat koivunoksat heiluivat tuulessa, pakkautuivat jäätkin saman tuulen mukana jonnekin kauas, sulaen ja antaen laineille vallan läiskyä rantoja vasten mielinmäärin.
Yhtä rintaa noiden muutosten kanssa huomattiin muutakin uutta. Ja sellaisia olivat alati kasvavat pellot ja niityt Pyhäselän, Pielisjoen ja Höytiäisen rantamilla. Kaikkialla vesien varsilla alkoivat silloin vanhat metsät kaatuilla kirveiden iskuista, niiden paikalle ilmestyi joka vuosi uudet kasket, joiden savut kierivät kauas korpien keskuksiin ilmoittaen siellä valloittajan, ihmisen, lähestyvän salojen sydäntä.
Alkuaikoina oli asuttu vain kalarikkaiden järvien ja jokien rannoilla, vietetty toiset puolet elämästä kalasaunoissa ja pyydetty Ahtia ja Tapiota antamaan jokapäiväiset syömätarpeet. Mutta kun ulkomaailman viisaudet ja ihmeet olivat päässeet tunkeutumaan tännekin pohjoisten salojen liepeille ja sivistys alkoi saada pois tieltään vanhan uskonnon, niin ihmiset alkoivat melkein huomaamattaan siirtyä pakanuudenaikaisista elinkeinoistaan maanviljelykseen.
Niin alkoi silloin raivata uusia peltojaan se heimo, jonka lauluista vieläkin kuulemme ne surulliset, tummat soinnut, jotka kertovat tuon kansan taisteluista korpien vihaisia haltioita ja vainojoukkoja vastaan.
Karjalainen asutus levisi nopeasti muuallekin kuin uuden luostarin ympäristöön. Jos sattui olemaan kuulas alkukesäinen päivä ja silloin kiipesi Kolin korkeimmalle kalliolle, näkyi uusia kaskisavuja joka suunnalta. Etelän puolelta niitä kohosi Kaltimosta ja Kontiolahdelta, toisaalta taas Polvijärveltä ja Juuasta. Ja jos katsoi yli Pielisen, näkyi samanlaisia Vuonislahdesta — ja jos silmää olisi riittänyt — aina Lieksasta, Vie'in vaaroilta ja kenties jo Nurmeksestakin.
Elettiin parhaillaan elonleikkuun aikoja. Kuhasalon pellolla olivat ohranleikkuussa melkein kaikki veljet, vain pari vanhinta ja seppä olivat jääneet luostariin. Kiirettä piti, sillä vilja oli leikattava tänään, koska huomenna oli jo loppuvuoden ensimmäinen messupyhä. Isä Teofilus ja Stefan kulkivat pitkin peltoa ja metsänreunaa, katsellen toisten työtä ja suunnitellen uuden kasken kaatoalueita. Vähän väliä Teofilus katseli läheisiä karjalaisten peltotilkkuja, joilla näyttiin olevan samassa työssä kuin täälläkin; sama kiire oli siellä, ja samasta syystä. Leikata piti vilja juhlapyhäksi ja joutua messuun Kuhasaloon karjalaistenkin. Ja saattoivathan pyhien jälkeen jo sateetkin tulla keskeyttämään viimeisillään olevia töitä.
»Liehukaa, veljet!» — muisti Stefan liiankin usein huutaa sirppimiehille.
Mutta jokainen liehui tarpeeksi ilmankin, sillä leikattava ala oli jaettu pieniin palasiin ja jokaiselle niistä määrättiin omansa urakaksi. Ensimmäisenä kuului kauimpana olleen Jorman huuto: »He-heijaa!» ja hän juoksi Teofilusta kohti sirppi kourassa kuhilaiden yli hyppien. Hän oli saanut jo osansa leikatuksi.
»Hyvin tehty», sanoi Teofilus, kun Jorma alkoi jo auttaa erästä toveriaan, jonka työ oli vasta puolivälissä.
Hyvään aikaan saatiin kasvava ohra jo kuhilaille, aikaisemmin kuin oli luultukaan. Mutta joen toisella rannalla ei karjalaisten peltotilkuilla oltu niin pitkällä.
»Työ loppui kesken, minä ja Stefan emme saaneet tarpeeksemme», hämmästeli Jorma vilkaisten Stefaniin.
»Mene tuonne karjalaisten pellolle; siellä on työtä vielä, jos sitä kaipaat», vastasi siihen Stefan.
»Niin, veljet», innostui Teofiluskin, »emmekö tosiaan tee sitä?»
»Kyllä minä, jos kaikki muutkin!» — sanoi Jorma. Ja jokainen munkki myöntyi samaan.
Mentiin joen ylitse, ja pian siellä oli sama touhu ja samat nopeat tulokset kuin luostarinkin pelloilla. Pikku peltojen viljat olivat kuhilailla valmiina juuri silloin, kun Kuhasalosta kajahti ensimmäinen iltakellon ääni, kutsuen veljiä työstä rauhaan. Silloin karjalainen, niinkuin luostarivelikin, keskeytti juuri sanomansa sanan, kääntyi saaresta metsän yli näkyvää kirkonristiä kohden, asetti sirppinsä syrjään ja teki ristinmerkin, pari ja kolmekin. Tuo soitto tuli nyt todella parhaaseen aikaan, silloin, kun köyhällä eläjällä oli yhtä huolta vähemmän, kun vähäinen vilja oli jo kuhilailla.
Vielä viimeinen kaiku kuului, kieri pitkin vaarojen rinteitä, soi metsissä ja katosi sitten. Ja silloin, hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi isä Teofilus:
»Mikä ilta! Vietetään se tänään yhdessä luostarin kirkossa, silloin se on vielä parempi. Kuulitteko, miten iltakello soi? Sehän soi vain lepoa meille ja rauhaa maalle.»
Kukaan muu ei sanonut mitään, he tunsivat vain sitä samaa. Ja joukko hajaantui hiljalleen, veljet veneilleen ja karjalaismiehet pirtteihinsä.
Mutta ennen iltamessua tulikin luostariin ja läheiseen karjalaiskylään kaksi tietoa, joista toinen sai tyytymättömiksi munkit, toinen taas karjalaiset. Arkkipiispa Makarij oli antanut munkeille sellaisen määräyksen, etteivät he saaneet asua kukin omassa kopissaan, vaan kaikki yhteisessä, suuressa pirtissä, jossa jokaisen tuli pitää yksityiset hartaudenharjoituksensa, tehdä päivätyönsä ja yhdessä nukkua. Arkkipiispa kai oli aavistanut munkkien vähitellen tulevan mukavuuksiin taipuvaisiksi, sentähden hän rajoitti heidän olonsa ja asetti siten heidät kaikki toistensa silmälläpidon alaisiksi, jolloin jokainen oli pakotettu noudattamaan pienimpiäkin määräyksiä.
Karjalaisille tuli pahempaa; arkkipiispa oli kieltänyt kaikissa kirkoissa ja sen menoissa sekä luostareissa palvelemasta pyhimyksinä keitään karjalaisia heimopäälliköitä ja sankareita, niinkuin tähän saakka oli monin paikoin tapahtunut, ei kuitenkaan Kuhasalossa. Kuhasalossa ei oltu palveltu pyhinä ketään muita kuin Pyhää Iljaa, ei oltu kirkossa sellaista muistettukaan. Vasta nyt, kun kielto tuli korkealta arkkipiispalta alas kansan keskuuteen, muistivat pohjoiskarjalaiset, että heilläkin oli heimopäälliköitä ja sankareita. Kielto vaikutti vastaanjyräämistä miesten puheissa, ja tuo vastustaminen herätti jo pienen pientä heimotunnon nousemista, vaikkei sitä kukaan huomannut itsessä eikä toisessa. Kielto vaikutti vielä senkin, että Pohjois-Karjala huomasi ruveta palvelemaan omia, kansallisia pyhimyksiään. Ja mitä nuo pyhimysten palvelemiset taas vaikuttivat? — Se tultiin myöhemmin näkemään.
Saman illan messu oli kutsunut koko ympäristön ristirahvaan Kuhasaloon. Siellä nähtiin nyt luostarin porstuassa karjalaisten kala- ja metsämiesten tyhjentelevän konttejaan ja naisväen aukovan nyyttiensä solmuja. Jokainen tahtoi kantaa pienen almunsa luostarille. Ja ne, joilla ei ollut mitään tuomisia, tungeskelivat oven seutuvilla ja ostivat tuohuksia; hekin auttoivat yhteistä asiaa.
Pian avattiin kirkon ovet ja niistä tulvasi kymmenien palavien tuohusten valo hämärään porstuaan. Oudosta salon asukkaasta kirkko näytti nyt kaikessa kirkkaudessaan siltä taivaalta, josta he olivat kuulleet opetettavan. Ei kukaan uskaltanut ensiksi astua yli kynnyksen. Jokainen teki siinä paikoillaan ristinmerkin. Samassa astui ikonostaasin eteen isä Teofilus messukaavussaan, ja veljeskuoro viritti: »Davai tšarstvo niebiesnoje …» — Teofiluksen viittauksesta vasta uskallettiin mennä tuon taivaallisen valon keskelle, mutta varsinkaan naiset eivät kestäneet nähdä ympärillään olevaa ihanuutta, vaan vaipuivat ristinmerkkejä tehden polvilleen. Messu oli alkanut, kansa seisoi paimenensa edessä ja kuunteli, vaikkei ymmärtänytkään mitään. Mutta säveliähän ymmärsivät karjalaisetkin, ja ne kuuluivatkin niin ihmeen kauniilta ja juhlallisilta, ettei koskaan ennen oltu sellaista kuultukaan.
Mutta nuori Jorma oli yksin seisonut eteisessä ja katsellut sieltä. Hän ei ajatellut mitään, seurasi vain sitä, kuinka munkit kirkon sisällä kuin yhteisestä käskystä kumarsivat syvään ja heilauttivat kaikki samanlaisella liikkeellä viittansa lievettä kumartaessaan, kun Teofilus vastasi kuorolle: »hospodi pamilui-ii». Mutta nyt hän kuuli äkkiä liikettä pihalta, heräsi ajatuksiinsa takaisin ja astui portaille. Siellä näkyi uusia kirkkovieraita arastellen tulevan ovesta tulvivan valon kohdalle. Hän sanoi miehille:
»Messu on alkanut, joutukaa pian kirkkoon!»
Miesjoukko painui supisten syrjempään, vain yksi astui rohkeasti portaita kohden ja tuli Jorman eteen. Mitään aavistamatta ojensi Jonna hänelle tuohuksen käteen ja sanoi uudelleen:
»Tuossa on tuohus, mene kirkkoon.»
Mutta mies viskasi nauraen tuohuksen maahan, tarttui toisella kädellään äkkiä Jormaa kurkkuun, kohotti toisella kirveen ja säliisi:
»Kuole, ryssä, ruotsit ovat nyt täällä!»
Jorma säpsähti, mutta vain niin lyhyeksi ajaksi, että tunsi kuuman laineen kulkevan kautta ruumiinsa. Lyöjän ennenaikainen ilo sammui hyvin pian; hän lensi kirveineen nurin portailta, ja Jorma oli hänen kimpussaan. Muutaman silmänräpäyksen painivat nuo kaksi miestä pihan pimeässä. Ja se, joka yksin nousi maasta ylös, Jorma, juoksi portaita ylös, käytävästä kirkkoon ja huusi siellä niin, että se kuului kuoronkin ylitse:
»Aseihin miehet! Ruotsit ovat täällä!»
Silloin jo astui metsästä kymmeninen savolaisjoukko pihalle, missä jo yksi heidän miehistään makasi. Samalla he näkivät, kuinka valaistusta kirkosta tuli porstuaan vanha, mahtavan näköinen mies kirjailtuine kaapuineen ja hänen jäljessään kymmeniä karjalaisuroita täysissä aseissa. Ja kuka ei ollut vielä ehtinyt saada niitä kirkon seinältä, se otti jousen tai kirveen eteisen naulasta. Teofilus meni portaille ja aikoi puhua Jumalan rauhasta, mutta ensimmäinen nuolituisku teki jo reiät hänen kaapuunsa ja ovenpieliin. Samalla syöksyivät ulos jo miehetkin, ja miesten työ oli alkava. Saatuaan pahaa vastustusta perääntyivät savolaiset puiden suojassa rantaa kohden karjalaisten seuraamana. Siellä hakulin molemmin puolin syntyi ilkeä kahakka elokuun yön pimeässä. Sen verran vain nähtiin, ettei lyöty omaa miestä, jos viholliseenkaan ei osuttu. Yli huudon ja melskeen kuului Teofiluksen ääni:
»Katsokaa, etteivät polta monasteria!»
Jorma yritti lähteä, mutta huomasi samassa, miten Teofilus horjahti, äännähti jotakin ja vaipui sitten maahan. Nuorukainen kumartui alas ja näki, miten nuoli oli sattunut igumeenia kaulaan. Jorma nosti haavoittuneen, muttei jaksanut kantaa. Apua saatuaan hän sai isän viedyksi kirkkoon, josta näkyi muutamassa hetkessä tulleen haavoittuneiden hoitopaikka. Muutama siellä oli jo ennestään, ja Nikitin hääräsi siellä parin naisen kanssa. — Sattuipa Jorma kurkistamaan myöskin ikonostaasin taakse. Siellä kyyrötti piilossa veli Stefan muutamien muiden kaltaistensa kanssa. Jorma huusi heille:
»Mitä te täällä teette silloin, kun toiset tappelevat?»
Kun vastausta ei tullut, huusi hän uudestaan:
»Kuuletko, ruotsit ovat niskassasi, veli!»
Ja sen jälkeen putosi Jorman nyrkki Stefanin kasvoille: »Tuoss' on sinulle, raukka!» Stefan yritti puolustautua, mutta Jorma sai ikonostaasin seinästä kopatuksi jonkin aseen ja löi sen palasiksi Stefanin päähän. Nyt vasta hän huomasi, että se oli jokin jumalankuvalla koristettu sauva, arvonmerkki, jota Teofilus sai käyttää jumalanpalveluksissa. Kun Stefan alkoi voihkien hieroskella saamaansa kuhmua, meni Jorma ulos lopettamaan tappelua siellä.
Mutta savolaiset olivat olleet jo pakotettuja turvautumaan veneisiinsä. Nyt heitä ammuttiin niihin rantakivikolta. Nuo ympäristöjen loiset olivat kai luulleet, että luostari oli helppo polttaa ja sen asukkaat yhtä helppo murhata, mutta olivat tulleetkin väärään aikaan, kun siellä sattui olemaan karjalaistakin vastusta. Nyt siellä täällä vaipui joku savolainen veneen pohjalle tai molskahti laidan yli järveen. Mutta välimatka ja pimeys pelasti loput, ja karjalaiset kääntyivät takaisin metsään katsomaan, oliko sinne vielä joku eksynyt.
Rauha palasi vähitellen saareen. Viimeiset savolaisveneet olivat päässeet jo karkuun ja viimeiset metsään eksyneet saatiin kuin elättijänikset kiinni. Suuren juhlapäivän rauha vain oli häiriytynyt. Mutta ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun messun keskeyttivät savolaiset, eikä myöskään viimeinen, kun luostarissa, tuossa rauhan ja rakkauden tyyssijassa valtimot pulppusivat verta kuiviin.
Kun uroot kokoontuivat myöhemmin kirkkoon, huomasivat he kuusi miestä siellä makaavan huonona. Teofilus kuiskasi hiljaa:
»Rukoilkaa, miehet!»
Mutta näytti siltä, ettei kukaan osannut sitä tehdä tällaisena yönä. Eräs vanhus vain teki ristinmerkin Jumalan Äidin ikoonille ja sanoi hartaana:
»Varjele Karjalaa, siunaa Ontroa, Iljaa ja meitä kaikkia!»
Sanoista kuuli jo, mikä hän oli miehiään: vanhoja Ontron uroita. Teofilus kohotti silloin kätensä, osoitti sillä Jorma:» ja kuiskasi taas:
»Tuossa on Ontron poika!»
Niin, siinä seisoi Ontron juuri mieheksi varttuva poika venäläisen luostarin kasvattina. Hän näkyi hehkuvan tappeluinnosta eikä huomannut, kuinka kaikki katsoivat häneen kuin uuteen ilmestykseen: »Ontron poika!» Hän itse vain hymyillen tarkasteli, kuinka Stefan näkyi parhaillaan tulevan esiin ikonostaasin takaa ja sitovan käärettä kuhmuisen päänsä ympäri.