V.
Vuosi vierähti taas. Ja se oli luonutkin tullessaan paljon uutta: Isä Teofilus oli saatettu Kalmaniemeen ja kurja Stefan oli päässyt hänen tilalleen. Muu maailma meni hyvää vauhtia eteenpäin, mutta Kuhasalon monasteri kulki suoraan pahennusta ja kadotusta kohti. Heti Teofiluksen kaatumisen jälkeen tapahtui tuo muutos. Kun Stefan pääsi igumeeniksi, alkoivat karjalaisten luostarissa käymiset vähentyä. Kun Stefan kielsi, arkkipiispan paimenkirjeeseen nojautuen, karjalaisia palvelemasta Ontroa pyhimyksenään — niinkuin oli jo tehty — niin lakkasivat kirkossa käymiset kokonaan. Näihin saakka olivat karjalaisten ja luostarin välit pysyneet vielä sentään viileinä, mutta kun tapahtuma seurasi toistaan, niin ne katkesivat lopulta kokonaan, ja kukaan karjalainen ei lopulta enää, nähtyään kirkon kupooiin kohoavan metsikön yläpuolelle, voinut jatkaa matkaansa kiroamatta synkästi koko luostaria ja sen kurjia asukkaita.
— Kurjia —? — Niin. Sillä jo puolisen vuotta senjälkeen, kun Stefan oli saanut vallan käsiinsä, alkoivat munkkien karkailemiset olla jokapäiväisiä tapahtumia. Jokainen, joka oli tyytymätön ja tahtoi säilyttää itsensä synnittömänä ja vähänkään kunnioitti ja ihaili Pyhän Iljan ja isä Teofiluksen muistoa, hävisi jonakin yönä Kuhasalosta ja suuntasi matkansa joko Valamoon tai Solovietsiin. Niin veljesten luku väheni. Jäljelle oli jäänyt vain Stefan kaikkine mieluisine tovereineen isännöimään edelleen. Ja heidän joukossaan saivat vanha Nikitin ja Jorma olla kahden.
Joskus — eikä se ollutkaan enää harvinaista — saattoi tapahtua sellaistakin, että ruokavarat Kuhasalossa loppuivat kesken eikä suuri munkkilauma tiennyt, mitä olisi syönyt seuraavana päivänä. Tämä johtui tietysti vain siitä, ettei luostarin suuria viljelyksiä vaivauduttu käyttämään enää hyväkseen. Olihan sieltä Iljan aikoihin lähetetty viljaa paljon poiskin, mutta nyt ei enää rukoiltu, että Kaikkivaltias olisi armossaan antanut tarpeellisen toimeentulon venäläisille munkkilurjuksillekin, jotka eivät sentään pitäneet itseään liian laiskoina syömään, vaikka unohtivatkin peltojensa muokkaamisen. Eikä ollut enää harvinaista sekään, että Stefan, pääpaholainen, huusi uskotuilleen:
»Veljet, menkää hakemaan meille ruokaa täksi viikoksi!»
»Mutta jos emme sitä enää saa? Kansa ei ole meille enää suosiollista.»
»Ottakaa silloin väkisten!»
Ja niin läksi taas viisi kuusi munkkia lähimpiin kyliin kerjäämään miesjoukolle syötävää siunauksia vastaan.
Joskus toisella kerralla saattoi Stefan huutaa:
»Minä menen huomenna Kiteen pajarin kesteihin. Hankkikaa minulle hyvä hevonen!»
»Kylässä ei ole enää hevosia, isä. Ja jos onkin, niin meille ei niitä enää anneta.»
»Menkää sitten niin pitkälle, että saatte!»
Jos hevoset tuotiin, eivät ne kuitenkaan kelvanneet, vaan tapettiin syötäväksi. Ja jos joku tuli niitä jälkeenpäin perimään takaisin, ei kukaan tiennyt mitään; ja itse Stefankin oli silloin kadonnut kuin maan alle ilmestyen takaisin vasta silloin, kun kaikki oli rauhallista.
Mutta olipa tuohon venäläisten haaskalintujen pesään ilmestynyt sentään pieni, mutta pahasisuinen käenpoika, joka joskus saattoi nykäistä toisten suusta parhaimmat makupalat. Yksin se oli siellä toisten noukittavana, mutta oli saanut jo oman nokkansa niin kovaksi, että noukkasi itsekin.
Stefan oli saanut Jormasta itselleen pahan painajaisen, josta hän ei voinut vapautua. Huomattuaan, ettei hän pääsisi Jormasta eroon ainakaan pakkotoimenpiteillä, toivoi hän pojan karkaamista. Mutta sitäkään ei tapahtunut. Jorma oli kiukkuinen kaikkeen, mutta pysyi vain luostarissa kuin Stefanin kiusallakin, toivoen joskus parempiakin päiviä koittavan. Ja milloin ne tulisivat? — Silloin, kun hänen omat siipensä olisivat kasvaneet. — Mutta kaukana tuntui vielä olevan sekin aika, hyvin kaukana. Ei ollut ihmeellistä, jos toivottomuus ahdistelikin joskus.
Eräänä aamuna tuli Jorma Nikitinin luo ja sanoi huoahtaen:
»Viime yönä ovat veljet Mikael ja Sergei karanneet.»
»Hekin jo!»
»Niin, hekin jo, viimeiset karjalaiset, jotka täällä olivat. Eilen illalla puhelin Mikaelin kanssa, ja hän puhui silloin niin kummallisesti, että aloin aavistaa hänen karkaamistaan.»
»Mitä hän sanoi?» — kysyi vanhus.
»Hän sanoi vain aikovansa lähiaikoina tehdä joitakin ihmeitä. Kysyin millaisia, mutta sitä hän ei kertonut. Sen hän vain sanoi, että jos hänen suunnitelmansa menisivät hukkaan ja jos hänestä ei alkaisi talveen mennessä kuulua täällä luostarissa mitään erikoista, niin minun täytyisi jatkaa mitä häneltä on jäänyt tekemättä.
'No, mitä minun pitäisi tehdä?' — kysyin minä Mikaelilta, ja hän vastasi:
'Jorma, sinä olet Ontron poika, ja sinut on luotu suurempia töitä varten kuin minut. En sano, mitä sinun on tehtävä, mutta kyllä sinä huomaat sen vielä itsekin.' — Noin puhui Mikael minulle.»
»Vai meni hänkin, viimeinen kunnollinen mies luostarista ja viimeinen, joka olisi saattanut horjuttaa Stefa — — —» lopetti ukko äkkiä puheensa.
»Niin, ajatelkaamme vain, mutta älkäämme puhuko esimiehestämme pahaa!» — lisäsi Jorma nauraen.
Molemmat olivat varmoja siitä, että Mikael ja Sergei olivat menneet Valamoon ja kertoisivat siellä igumeenille, millä kannalla Kuhasalon asiat olivat, ja kehoittaisivat häntä tarttumaan rautaisella kouralla kiinni tuon sisarluostarin rempalleen menneisiin oloihin. Ei ollut mahdotonta, että Mikael tulisi jonakin päivänä takaisin viisikymmenmiehisen munkkijoukon kanssa ja ottaisi itselleen Kuhasalon igumeenin vallan ja merkit.
Odotettiin kesä, syksy ja talvi. Joka päivä kysyi Nikitinin katse
Jormalta:
»Eikö Mikael tule jo?»
»Ei, ei kuulu mitään Valamosta.»
Kun kevät taas tuli, oli viimeinenkin toivo Kuhasalon luostarin pelastumisesta jo rauennut. Vanhus uskoi jo, ettei oloja parantaisi kukaan muu kuin Iljan kasvatti, Jorma itse. Niin ajatteli jo Jormakin.
Niin painautuivat molemmat taas työhönsä ja rupesivat yksissä voimin ammentamaan niitä tiedonjyväsiä, joita he saattoivat löytää vanhoista kirjoista. Tosin oli varmaa, ettei niitä jyviä ammennettu kauhalla silloin, kun Nikitin oli opettajana, vaan etsittiin kauan, yksi kerrallaan, ja pantiin piiloon sitä mukaa kuin saatiin. Hitaasti kävi työ, mutta hartaasti; aivankuin koko Karjalan kansan tulevaisuus ja onni olisivat olleet kirjoissa. Ja niinpä alkoikin Jormalle jo vähitellen tulla aavistuksia siitä, mitä kaikkea kuului kristinoppiin ja miten kunnon kreikkalaiskatolisen munkin tuli elää, ollakseen yhtä hyvä ja nuhteeton Herran edessä kuin vanha ja harmaapartainen Nikitin. Jorma ei kylläkään osannut asettaa Nikitiniä esikuvakseen, vaan piti häntä useinkin liiallisen varovaisuutensa takia vanhuudenhöperönä. Mutta ukko itse kyllä tiesi, ettei vanhuus ollut mikään vika, vielä vähemmin synti, vaan varovainenkin mies saattoi olla munkeista parhaimpia ja ihmisistä kelvollisimpia. Ja eiväthän kaikki olleetkaan luodut niin vahvoiksi kuin Ilja.
»Mikset sinä, Nikitin, tee vanhimpana veljistä loppua tuosta Stefanin määräilemisestä täällä?» — kysyi Jorma kerran ystävältään.
»Munkkilupauksen yksi tärkein seikka on kuuliaisuus, olipa esimies millainen tahansa. Sitäpaitsi en elä kauan, vaan pääsen näkemästä kaikkea tätä jumalattomuutta. Luotan siihen, että sinä pidät kaikesta huolen.»
Ja ikuiseen lepoon Nikitin paasikin. Hänet, kenties viimeinen, joka oli täydellisesti noudattanut omasta kohdastaan kaikki säännöt ja lupaukset, yhtymättä toisten houkutuksiin, saatettiin pois kuolleiden joukkoon Kalmaniemeen.
Nyt ei Jormallakaan siis ollut enää sitä vanhaa neuvonantajaa, jota ilman hän aikaisemmin ei olisi voinut tulla toimeen. Mutta nyt oli jo pojalle itselleen karttunut ikää ja voimia niin paljon, että saattoi tulla toimeen omin neuvoinkin. Hän oli ottanut kestääkseen noviisiajan monet koettelemukset ja ristiriidat. Ja kautta elämänsä hän oli muistava sen tärkeän päivän, jolloin Nikitin oli siirtänyt syrjään juuri lukemansa kirjan, katsellut. Jormaa kauan ja sanonut:
»Jorma, nyt olet jo niin vanha, että voit päästä noviisiksi. Oletko päättänyt, mitä teet?»
»Mitä sinä neuvot minua tekemään?»
»Minä en tahdo vaikuttaa sinuun tässä asiassa, sillä sehän koskee kokonaan sinun omaa elämääsi. Nyt saat kuunnella vain omaa sydäntäsi. Jos vieläkin tahdot tulla siksi, mitä Pyhä Ilja sinusta toivoi, niin voit jäädäkin.» Jorma oli punninnut asiaa tarkoin ja tehnyt seuraavat päätelmät:
»Pyhä Ilja toivoi minusta miestä, joka jatkaisi hänen työtänsä. — Siis minun olisi jäätävä munkiksi tänne.
Ilja pelasti minun elämäni. — Silloin on minun velvollisuuteni käyttää se hänen toivomustensa mukaisesti.
Ilja tahtoi nostaa karjalaisten joukosta miehen, joka opettaisi ja kastaisi kansaa. Kuka se mies on? — Ei ole ketään muita kuin minä.
Ihmiset ovat alkaneet unohtaa Jumalan jälleen, eikä kukaan lähde täältä luostarista tukemaan heidän uskoaan. — Se siis on minun tehtävä.
Luostarin johto on kelvottomissa käsissä, parannus on saatava aikaan, rikolliset on saatava rangaistukseen. Ja kuka sen kaiken tekee? — Ei nähtävästi kukaan! Se siis jää minun huolekseni.
Täältä pitää löytyä mies, yhtä hurskas ja voimakas kuin Ilja, muuten ei tule mitään parannusta. Kuka se mies on? — Ei kukaan, ellen juuri minä! — Siis minun on jäätävä luostariin ja taisteltava vaikka yksin. Mutta voiton täytyy viimein tulla, muutoin ei Pyhä Ilja ole kasvattiinsa tyytyväinen. Kykenenkö siihen? — Varmasti!»
Näin oli Jormassa syntynyt päätös. Hän oli astunut takaisin Nikitinin luo ja sanonut:
»Minä jään! Siunaa minut, jotta kestäisin kaiken sen, mitä on tuleva eteen. Anna minulle omaa uskoasi, jotta minusta tulisi yhtä luja kuin Ilja ja yhtä hurskas kuin sinä!»
Nikitin oli antanut pojalle siunauksensa, toivoen tällä riittävän voimia loppumattomiin, sillä loppumatonhan oli se työkin, joka Jormalla oli edessään. Ja niin oli poika muutamia päiviä myöhemmin päässyt noviisiksi.
Poikako? — Ei, hän ei ollut enää poika, vaan heti täysi mies, jonka päälaki jo Nikitinin eläessä ulottui tämän korvien tasalle. Hän jaksoi jo vetää veneenkin kiukuspäissään rannasta ylös luostarin pihaan, kun joku oli sattunut sanomaan, että hän oli unohtanut sen tuuliajolle. Ja olisi hän kyllä voinut nostaa itse igumeeni Stefania niskasta ja pistää hänet pyhäinjäännöskaapin päälle muistoksi ja jäännökseksi Kuhasalon luostarin loistoajoilta.
Mutta nyt, kun Jormasta oli tullut noviisi, huomasi esimies olevansa käenpojasta pääsemättömissä; ei ollut siis muuta keinoa kuin taivuttaa hänet omalle puolelleen. — Mutta miten? — Se oli arka paikka, joka olisi saattanut väärästä kosketuksesta pilata kaiken. Kauan Stefan vaivasi päätään, miten hän saisi sidotuksi karjalaispenikan tiukasti kiikkiin. Ja kun mies tuli lopulta niin häpeämättömäksi kuin Stefankin, niin häneltä saattoi odottaa mitä tahansa. Niinpä hän, luottaen liiaksi itseensä, puhui jo kerran Jormalle:
»Oletko käynyt pitkään aikaan kylässä?»
»En. Mitä sitten?»
»Jegor, etkö menisi vakoilemaan sinne?»
»Jumaliste, nimeni on Jorma eikä Jegor. — Mitä minun pitäisi vakoilla?»
»Sinä tunnet ihmiset hyvin. Mene vakoilemaan, onko karjalaisilla aikomus tappaa minut, jos sattuvat kohtaamaan jossakin. Olen kuullut sellaisia uhkauksia.»
»Sitä he eivät sano minulle!»
»Mutta mene kuitenkin, minä kehoitan.»
»En mene, sillä en ole syntynyt vakoilemaan oman heimoni keskuudessa!»
»Vai niin! Milloin ovat noviisit uskaltaneet vastailla tuolla tavalla, vieläpä olla tottelematta igumeenia?»
Stefan alkoi jo huomata menettäneensä taas kaiken.
»Ainakin nyt, jos ei aikaisemmin!» — vastasi noviisi tyynenä.
»Mutta nyt minä en sinua enää pyydä, vaan käsken!»
»Pyydä tai käske, se on aivan yhdentekevää, sillä minä en mene kuitenkaan. Nuuskiminen ei tietääkseni kuulu noviisin tehtäviin, ei vaikka metropoliitta käskisi! Minä tiedän, ettei sinulla ole oikeutta käskeä tekemään pahaa, vaikka meidän velvollisuutemme onkin totella. Ja pakolla sinä et saa minua mihinkään, varsinkaan nyt, kun olemme täällä kahden!»
»Mene koppiisi ja rukoile anteeksi, kun olet vastustanut minua, vieläpä uhannutkin!»
»En ole uhannut.»
»Mene tiehesi!» — karjaisi Stefan mustien silmien kiiluessa kuin hiilet.
»Sen minä voin kyllä tehdä», sanoi Jorma kääntyen ympäri ja mennen näennäisesti rauhallisena pois, vaikka sisällä sanoikin jokin: »Nyt olette kahden täällä. Tartu kurkkuun tuota konnaa ja heitä seinää vasten, niin että talttuu!»
Jorma läksi varmana siitä, ettei Stefan tulisi enää koskaan pyytämään häntä asioilleen. Mutta kun noviisi oli mennyt, vääristi munkki suupielensä pirulliseen hymyyn ja mietti:
»Odotahan, kyllä sinunkin aikasi tulee!»
Jorma oli päättänyt olla taipumatta, ja Stefan oli päättänyt taivuttaa hänet. Mikä siitä olisi seurauksena? — Yhteenotto, jossa heikomman olisi annettava perään.
Jorma läksi pois saarelta, muttei Stefanin käskystä, vaan oma halu ajoi häntä yksinäisyyteen. Sitäpaitsi hän ei ollut pitkään aikaan käynyt niissä karjalaisissa mökeissä, joissa hän ennen oli ollut harva se päivä. Niin hän astui sisään ensimmäiseen, joka sattui olemaan tien varrella.
»Kah, Jorma, sinäkö se olet? Olemme jo odottaneet sinua pitkän aikaa. Tiedätkös, täällä taitaa tulla tappeluja, ja sinä olisit silloin mainio mies mukana.»
»Mitä tappeluja?»
»No niin, minä selitän. Etelämpänä ovat kastetut menneet kuin ampiaiset pakanain päälle ja saaneet pahasti selkäänsä. Muutamia kymmeniä Ristin Kiesuksen miehiä kuuluu jo tapetunkin. Mutta se on vain alkua. Toissapäivänä oli ollut rytäkkä jo Kiteelläkin, pari päivää aikaisemmin Pälkjärvellä. Nyt se näkyy leviävän tänne pohjoiseen päin, ja täälläkin kuuluvat jo kastetut hiovan puukkojaan ja kirveitään meidän varallemme. Mutta sen minä vain sanon, että siitä tulee paha löyly tappelun aloittajille. Sitäpaitsi kaikki vihaavat luostaria. Jos vaino syttyy, niin silloin menemme kaikkein ensiksi luostariin ja poltamme sen.»
»Mutta voisiko täälläkin sellaista tulla?»
»Kyllä varmasti. Kastetut kuuluvat aikovan tappaa meidät haltioiden palvelijat, ja me olemme yhtä vahvasti päättäneet puolustautua. — Kuule, Jorma, sinä olet Ontron poika, ja me olemme jokainen tapelleet sinun isäsi voittamattomina suksimiehinä. Mitähän, jos sinä johtaisit meidät niitä Kiesuksen miehiä vastaan!»
»Ei. En voi tuhota luostaria tappaen ja polttaen, sillä olen päättänyt muuttaa sen asiat rauhallista tietä: Jumalan sanalla. — Sitäpaitsi ei isäni vienyt teitä tappelemaan oman heimonsa miehiä vastaan, enkä sitä tee minäkään. Kuinka te saman heimon miehet voitte tosiaankin nousta toisianne vastaan?»
»Niin, sanos muuta! Onhan meillä ennenkin ollut tappeluja, mutta eipä ole sentään tarvinnut tällaisia vitsauksia nähdä. Mutta syy on niiden venäläisten susien: Jos he eivät itse kykene tappelemaan meidän kanssamme, niin he koettavat silloin villitä karjalaisen heimon, niinkuin nytkin. Nyt nousevat jo karjalaiset pojat isiänsä ja veljiänsä vastaan. Mutta se on viimeinen venäläisten hyvätyö. Sen minä takaan ainakin omasta puolestani, jos kerkiän tarttua kirvesvarteen!»
Jorma näytti melkein surulliselta, sitten hän nousi kiivaasti ja sanoi:
»Venäläisille pitää kyllä maksaa heidän palkkansa, mutta te oman heimon miehet ette saa tapella toisianne vastaan noiden novgorodilaisten takia. Jos tahdotte tuhota luostarin, niin minä lupaan olla puolustamatta sitä, mutta muistakaa, ettette tapa toisianne.»
»Mutta kuka sitten rauhoittaa kastettujen miesten mielet? Ensimmäiset kahakat voivat syttyä jo tänään tai huomenna. Näetkös, tuolla nurkassa on minullakin karhukeihäs!»
»Minä menen ja rauhoitan mielet!»
»Sinäkö, Jorma?»
»Niin! Kuten sanoin, luostarille saatte minusta nähden tehdä mitä haluatte, mutta minä koetan estää karjalaisten keskinäiset riidat.»
»Jospa sinulle itsellesi sattuisi siinä työssäsi jotakin pahaa! Tuo pukusi on vihattu, muista se!»
»Minä en pelkää ketään.»
»Poikani, sinä olet oikeassa! Sinä olet ainoa, joka voit lauhduttaa miesten mielet. Koeta tehdä parhaasi, niin haltiatkin ovat sinulle suosiollisia!»
»En tee sitä haltioiden enkä muiden kummitusten takia, vaan sen vuoksi, ettei turhaan laskettaisi verta kuiviin.»
»Mene, mene sen Jumalasi nimeen, joka suojelee sinua, mutta ei meitä.
Ja tee niinkuin ennen muinoin Ilja, joka 'sovitti sotaisen kansan'.»
»Anna minulle puku, sukset ja puukko, niin minä lähden heti!»
Jorma heitti päältään noviisin vaatteet, veti niiden sijaan karjalaisen puvun, löi kättä isänsä aikaiselle uroolle, nousi sitten suksilleen ja katosi.
Siitä lähtien saapui Jorma aina sinne, missä munkit olivat parhaillaan ottamassa omavaltaisia veroja, karjalaisten voimatta sitä estää. Hän ilmestyi sinne sen näköisenä, että munkit, tuntien varsin hyvin nuoren noviisin tavat, katsoivat parhaaksi kadota mahdollisimman pian ja suorinta tietä.
Jorma tuli myöskin parahiksi sinne, missä kastetut hioivat puukkojaan toisten varalle. Siellä hän puhui järkeä miesten aivoihin, puhui Jeesuksesta, joka ei sallinut toisten tappamista. Silloin tulivat kiihkoilijat ajatelleeksi asiaa ja huomasivat aikeensa vääräksi, sillä kastetta ei pitänyt kirveillä levittää.
Jorma joutui aikanaan myöskin sinne, mistä asukkaat olivat juuri lähdössä pakoon pajarin asemiehiä, joita oli nähty liikkuvan lähistöillä. Siellä taas Jorma rauhoitti kaikki ja antoi oman sanansa takuuksi, ettei vaaraa ollut uhkaamassa. — Tulipa Jorma lopulta itse pajarien hoveihinkin, joissa nuo venäläiset läänitysherrat olivat panemassa toimeen pieksäjäisiä; Jorman saapuessa ne kuitenkin aina loppuivat alkuunsa.
Jorma itsekin ihmetteli, mistä hän oli saanut sen voiman, joka teki tyhjiksi niin monien ihmisten aikomukset. Nuo voimat tuntuivat vain kasvavan ja antoivat niiden omistajalle uutta intoa toimimaan. Lopulta hän ei suonut lepoakaan itselleen, vaan kiersi kaikkialla kuin haamu. Ja näytti jo siltä, että hän oli joka paikassa yhtä aikaa.
Ja niin syntyi taikauskoisen kansan keskuudessa se huhu, että Pyhä Ilja oli lähettänyt jonkun enkeleistään taivaasta Karjalaan. Se uutinen kulki paikasta toiseen Ilomantsin perukoilta Liperiin ja Pyhäselän ränneiltä Nurmekseen saakka. Heikoimmat alkoivat jo katua, että olivat pesseet itsestään Iljan kasteveden vaikutuksen pois. Ja pelossa, että tuo Iljan lähetti tulisi heitä siitä rankaisemaan, tuli kiire muuttaa uskontoa jälleen. — Muutamin paikoin kerrottiin taas, että Ilja itse oli tullut takaisin maan päälle. Se tekikin suurimman vaikutuksensa. Todistihan jo sekin, että kuollut mies tuli takaisin elämään, tarpeeksi selvästi, että Jumala taisi sittenkin olla olemassa.
Niinpä kaikkein herkkäuskoisimmat naiset jo lausuivatkin Jorman tervetulleeksi Iljana takaisin. Mutta miehet, jotka olivat kyllästyneet ihmeisiin ja epäilivät kaikkea sellaista, sanoivat:
»Eihän tuo ole Ilja. Pentuhan tuo on!»
Kohotettiinpa jossakin jo käsi lyöntiä varten, mutta silloin putosi
Jormankin nyrkki, ja vahvakin koura hervahti alas.
»Ei tuo ole mikään Ilja, eihän Ilja lyönyt ketään.»
Mutta asianomainen iskun saanut vastasi siihen:
»Onhan se varmasti! Tunnenhan minä Iljankin kourat ja tiedän, ettei tuollaista täräystä anna muut kuin hän. Tunnenhan minä omassa päälaessani, kuka sitä on silitellyt.»
»Jos lie hyvinkin Ilja!» Ja sitten saattoi sama mies sanoa vaimolleen: »Menepäs etsimään se vanha kotijumalainen ja pane paikoilleen pirttiin ennenkuin se pentu-Ilja tulee meille.»
Jorma otti mielihyvin vastaan herkkäuskoisten eukkojen antaman kunnian ja käytti sitä hyväkseen. Ankarana, vielä Iljaakin ankarampana hän tuomitsi kaikki riidat siellä, missä ankaruus vaikutti, ja sovittavana järjesti asiat siellä, missä kovuus ei auttanut. Mutta itse kastamiseen ja luostarin ylistämiseen hän ei puuttunut, sillä ne eivät kuuluneet nyt hänelle.
Kun munkkien näpisteiyhankkeet raukesivat tyhjiin, saivat he sydämensä pohjasta kiroten palata takaisin saarelleen.
»Missä teidän saaliinne ovat?» — tervehti heitä Stefan.
»Iljan ottopoika on ruvennut heimonsa suojelusenkeliksi ja vartioipi nyt ihmisten ruoka-aittoja», vastattiin.
Silloin julmistui Stefan taas:
»Olemme tuota lurjusta täällä elättäneet ja koettaneet tehdä hänestä kunnollisen ihmisen, ja nyt hän kiitokseksi siitä tappaa meidät nälkään. Veljet, menkää ja vääntäkää häneltä niskat nurin!»
»Menköön se, joka uskaltaa!»
Niin sai Jorma kulkea edelleen vapaana ja pelkäämättä, että luostarissa olisi ollut ketään, joka olisi vapisematta uskaltanut tarrata häneen kiinni. Ja kun hän kevään tullessa huomasi tehneensä kaiken sen mitä voi, meni hän itseensä hyvin tyytyväisenä takaisin luostariin, astui suoraan »isä» Stefanin eteen ja sanoi:
»Pyysit minua kuljeskelemaan ympäri ja nuuskimaan, mitä kansa ajattelee sinusta. Nyt olen tehnyt sen, kun minulla oli muutakin tekemistä, ja annankin sinulle ja muille veljille sen neuvon, että pysytte kauniisti tällä saarella, muutoin voitte pian joutua riippumaan ensimmäisessä oksassa, kun manterelle ilmestytte.»
Tämä oli se kylmä totuus, jonka Jorma saattoi sanoa esimiehelleen.
Mutta tämäpä olikin valmis syytämään omia syytöksiään:
»Sinä itse olet kiihoittanut kansaa meidän päällemme! Sano, missä olet ollut koko tämän talven?»
»Johan sen sanoin. Ja sanon vielä lisäksi senkin, että jos en olisi rauhoittanut heimoni miehiä, niin ei koko luostarista olisi tällä hetkellä jäljellä muuta kuin tuhkaläjä. Ja jokainen täällä asuvista rosvoista olisi saanut roikkua omassa vyössään, muuta nuoraa heille ei olisi annettu.»
»Mistä olet oppinut tuollaisen puhetavan?»
»Sieltä, mistä tulen. Siellä osataan sanoa suoraankin, jos tarvitaan.»
»Saat mennä.»
»Niin teenkin!»
Ja Jorma meni. Kiertäessään karjalaiskyliä oli hän saanut sellaisen varmuuden, jonka nähtyään ei Stefaninkaan mieli tehnyt kääntää hänen niskojaan nurin. Mutta jos Jorman puvun sisällä olisi ollutkin nyt toinen mies, ei hänen olonsa olisi luostarissa ollut kovinkaan turvallista, jos hän olisi sinne asti koskaan päässytkään.
Ja Stefan ei myöskään olisi ollut viisas, ellei olisi osannut käyttää Jormaa hyväkseenkin. — Luostarin ja pajarin piti nimittäin kantaa yhdessä maavero torppareilta, ja se veronkanto tilaisuus ei Stefanista näyttänyt lupaavalta, varsinkaan niiden tietojen jälkeen, joita Jorma oli tuonut. Sentähden pitikin hän parhaimpana lähettää sinne puolestaan Jorman mukanaan pari munkkia. Niinpä kutsuikin Stefan tuon sisukkaan noviisin puheilleen ja selitti tälle lipevin sanoin, kuinka hän antaisi Jormalle kaikki oikeudet ja vallan kantaa luostarin verot ja kysyi, oliko noviisi halukas lähtemään.
Jorma hymyili ivallisesti miettien hetkisen. Kyllä, kyllä hän oli valmis lähtemään, sillä verot olivat aivan lailliset. Mutta hän lähtisi vain siinä tapauksessa, että määräämisvalta kaikessa annettaisiin siksi aikaa hänelle. Esimies Stefanilla ei ollut mitään sitäkään vastaan. Nyt Jorma huomasi kohtalon ivan, että igumeenin valta oli siirtynyt hetkiseksi hänen käsiinsä, ja hän tiesi myöskin, kuinka hän sitä nyt käyttäisi.
Asia oli siis molemmin puolin selvä. Jorma meni valitsemaan apulaisensa ja otti kaksi pahinta lurjusta. Toiset munkit levittivät siitä silmänsä suuriksi, asianomaiset itse olivat yhtä hämmästyneitä ja säikähtyneitäkin, mutta Jorma ajatteli vain:
»Antaapa roikaleiden kulkea minunkin käskystäni, niin oppivathan kulkemaan ihmisiksi!»
Mutta lähtiessään noviisi häpesi kuitenkin omaa seuruettaan niin, että meni itse jalkaisin maita myöten Mönniin ja antoi munkkien kiskoa raskasta venettä ylös Pielisjokea.
Perevaaraan oli kokoontunut ihmisiä laajalta alalta, ei yksin Monnin ympäristöstä, vaan Juuasta, jopa Pankajärveltäkin. Oliko tuolla suurella mieslaumalla joitakin erikoisia aikeita, sitä ei Jorma osannut vielä heti päätellä. Mutta jos sellaisia oli, niin hänen asiansa oli estää ne.
»Kukas se Kuhasalon tavarat ottaa?» — kysyttiin Jormalta.
»Minä ja pari munkkia, jotka tulevat jäljestä.»
Miesjoukossa vaihdettiin silmäyksiä, jotka Jorma kyllä huomasi ja sanoi:
»Vaikka onhan se luostari tainnut verottaa joskus silloinkin, kun veronkantoa ei ole ollutkaan.»
»On. On verottanut pahan kerran! Ja siitähän me kaikki tulimme tänne puhumaankin. — Vai ovat ne venäläiset jo saaneet sinutkin verojaan kantamaan? Taitaa niitä jo peloittaa yksin tullessa?»
»Läksinpähän minäkin järjestelemään asioita», vastasi Jorma yhtä rauhallisesti kuin oli kysyttykin.
Eihän siinä sen suurempaa puhetta syntynyt, mutta Jorma kuitenkin huomasi joutuneensa monien kuiskailemisten ja silmäysten esineeksi. Ja näytti siltä, että jos hänen paikallaan siinä kivellä olisi istunut joku muu Kuhasalon mies, niin silloin olisi karjalaisjoukko kyllä tiennyt, mitä varten se oli kokoontunut.
Pajarin miehet ja toiset munkit saapuivat vasta pitkän ajan kuluttua, ja veronkantamisen piti alkaa. Kun kaikki oli tätä varten valmista, nousi Jorma kivelle ja sanoi, että kaikki veronkanto-oikeudet ja valta oli tällä kerralla annettu hänelle, mikäli oli kysymyksessä luostarin saatavat. Siksi hän, tuon valtansa nojalla, ilmoitti kaikille maksajille, että luostari ei nyt ottaisi veroja, koskapa munkit olivat jo liiankin paljon varastelleet ihmisten viljoja.
Väkijoukossa syntyi kuhinaa, mutta Jorma käski kaikkien olla hiljaa ja jatkoi:
»Samoin kehoitan myöskin pajarin miehiä jättämään verot tällä kertaa kantamatta!»
»Niitä ei jätetä, vaan otetaan tarkempaan kuin koskaan ennen», tuli lyhyt vastaus Jorman sanoihin. Mutta tämä lisäsi harmista punastuen takaisin pajarin miehelle:
»Ka, vastatkaa sitten seurauksistakin!»
Toimitus alkoi. Veronkantajat huusivat vuorotellen nimiä, asianomainen tuli, jätti tavaransa ja meni.
»Gondiolahden gula!» — huusi pajarin venäläinen vouti.
»Moskovassako noin pehmeästi puhutaan?» — naljaili siihen joku karjalainen toisten virnistellessä. Vouti heitti vihaisen silmäyksen naurajiin. Hän oli yksi pajarin innokkaimpia verikoiria, siksipä karjalaiset tahtoivatkin hiukan koetella miestä.
»Flauri Dorgo!» — huusi pehmeäkielinen Ivan tai Vasili edelleen.
»Ei meillä ole sellaista!» — vastasi joku.
»Lauri Torkko!» — oikaisi toinen pajarin mies.
»Torkko ei ole täällä.»
»Missä hän on?»
»Kuollut!»
»No kuka sitten maksaa veron?»
Samassa astui väkijoukosta säkkiä kantava nuori tyttö ja meni miesten luo avaten pussinsa. Mutta kun veronkantaja näki sen sisällön, purskahti hän nauruun:
»Vanhoja, tyttö tuo meille vanhoja ja karvattomia oravannahkoja! Eivät nämä kelpaa! Katsohan, nämä ovat jo homehtuneita!
Tyttö seisoi miesten edessä kotvasen, katsoen neuvottomana maahan. Katsekin oli niin surullinen, että Jorma ajatteli vain hyvin raa'an miehen voivan nauraa tytön köyhyydelle. Ja Jorma yritti jo sekaantua puheeseen, mutta toinen kerkisikin sanomaan ennen häntä voudille:
»On sikamaista, että Torkon vaimon täytyy maksaa veroa noille venäläisille porhoille, vaikka juuri nehän tappoivat hänen miehensä. Vaimo itse on jo niin vanha, ettei kykene enää mihinkään, ja tuo tyttökään ei enempää jaksa!»
Se oli joku kontiolahtelainen, joka noin puhui.
»Niin on», myönsi tanakka Lehmon mies, seisten hajalla säärin ja ärsyttävän näköisenä voudin edessä.
Tyttö poistui punoittavana miesjoukkoon, jättäen säkkinsä paikoilleen.
»Eivät nämä kelpaa!» — huusi vouti vielä kerran pöydän takaa.
»Kyllä ne saavat kelvata, kun parempia ei ole!» sanoi lähimpänä seisova kontiolahtelainen.
»Pitäkää suunne kiinni!»
»Omallani puhun, jos puhunkin!»
Silloin suuttui pajarin mies, nousi uhkaavan näköisenä ja katsoi riidanhaastajaan. Jorma katseli silloin tyttöön, joka parhaillaan kihersi itkua, ja nuorukaisessa heräsi sääli tuota raukkaa kohtaan, joka oli koettanut maksaa parhaansa mukaan, minkä oli voinut.
»Istu alas vain!» — sanoi äskeinen tytön puolustaja voudille, »ethän sinä uskalla päälle kuitenkaan!»
Mutta mies ei istunutkaan, vaan koppasi maasta nahkasäkin, kiljaisi ja heitti sen tyttöä kohti:
»Viekää roskanne takaisin!»
Mutta säkki ei sattunutkaan tyttöön, vaan putosi suoraan ja täydellä vauhdilla sivuttain istuvan Jorman päähän, lennättäen hänet nurin. Suuri naurunrähäkkä nousi miesjoukosta; toiset viisastelivat heittäjälle, muutamat jo Jormallekin.
»Jo minä antaisin takaisin!»—huusi Lehmon mies Jormalle.
Silloin Jorma nousi ylös punaisena kiukusta, tietämättä, mistä isku oli tullut. Joku osoitti pöydän takana julmistelevaa moskovalaista ja sanoi:
»Jos olet nyt mies, niin anna mennä!»
Jorma tunsi jo veren kohisevan päässään, kun häntäkin oli uskallettu lyödä pitkästä aikaa. Mutta vieläkin enemmän kiukutti karjalaisten miesten nauru ja pilkkasanat. Kaikki tuntui sumenevan aivoissa. Hän koppasi säkin vierestään, astui pöydän luo ja humautti sillä heittäjäänsä korville oikein olan takaa. Ja siinä olikin jo tarpeeksi, mitä yhden tappelun aloittajaisiksi tarvittiin.
»Sepä vasta mainio tälli!» — kuului jonkun huuto joukosta.
Samassa roikkui jo pari pajarin miestä kiinni Jorman ranteissa, mutta tämä tunsi siitä voimiensa vain kasvavan ja järkensä sammuvan. Raju nykäys edestakaisin käsillä ja vartalolla, ja kiinni pitäjät irtosivat kumpikin taholleen vieden pöydänkin nurin.
Tämä kaikki tapahtui aholla, jonka alla parinkymmenen sylen päässä oli puro. Joku huusi Jormalle:
»Uita purossa!»
Silloin tulivat jo loput asemiehistä hyppimään huutajan eteen. Mutta sen enempää miettimättä tämä kahmaisi lähintä vyötäisiltä, kantoi tuon rimpuilevan miehen puron korkealle rantapenkerelle, pyörähti siinä kerran saadakseen vauhtia ja paiskasi miehen puroon. Joku toinen seurasi hänen hyvää esimerkkiään, ja pian ei viidestä veronkantajasta ollut yksikään kuivalla maalla.
»Uikaa nyt, venäläiset, jos osaatte!» — huudettiin vielä maalta.
»Työnnetään verotavarat jäljestä!»
»Ei, ei viskata hyvää viljaa ja nahkoja puroon! Emme ole moskovalaisia rosvojakaan, siis olkoot paikoillaan!»
»Mutta sen minä sanon, että pajari piru maksaa tämän huvin vielä koron kanssa takaisin!»
Siinä huudeltiin kaikenlaista ryssien pulikoidessa purossa. Ja niin kauan kuin miesjoukko seisoi rannalla, eivät ne uskaltaneet nousta kuivalle, vaan värjöttivät vedessä. Mutta eihän siinä joudettu katselemaan veronkantajia, vaan siirryttiin ylemmäksi pohtimaan kahakan kulkua.
»Kuuluvathan ne etelämpänäkin antaneen kyytiä pajareille ja uuden uskon saarnaajille, miksei täälläkin olisi heitä ryvetetty hiukan! Mutta se on vain varmaa, että nyt vasta tositappelut tulevatkin.»
»Tulkoon vain pajarikin Kontiolahdelle! Höytiäinen on paikka paikoin niin syvä, että sopii siinä hänenkin pulikoida.»
Kun kaikki toiset jäivät siihen neuvottelemaan puolustustoimenpiteistä pajarin koston varalle, oli Jorma jo omantunnon tuskissaan kadonnut ja lähtenyt jalkaisin patikoimaan takaisin Kuhasaloon muistamatta toisia munkkeja ollenkaan.
»Nyt olen tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden. Olen aloittanut julkisodan pajarin ja karjalaisten välillä. Olen antanut ensimmäisen lyönnin, josta on seurauksena se, että toiset jatkavat noita lyöntejä loppumattomiin. Olen nostanut karjalaisten niskoille pajarin verisen koston, ja olen siis velvoitettu jollakin tavoin kärsimään minäkin.
Olisinhan voinut antaa voudille anteeksi sen heiton, mutta kun toiset virnistelivät, niin kiukutti jo liiaksi. Ja sitäpaitsi se häijy kiusasi tyttöä aivan tarpeettomasti. Vouti ansaitsi kylpynsä, mutta minunkin on saatava sellainen rangaistus, jotta opin hillitsemään itseni. Merkillistä vain, miten se tytön katse kiusaa minua vieläkin.»
Ja katsomatta eteensä Jorma kulki syyttäen koko ajan itseään kuin suuremmastakin rikoksesta.
»Mihin minä nyt menen?»
»Kotiin, kotiin», takoi aivoissa vastaus joka askelella.
»Kotiin», hymähti hän, »missähän tällaisenkin koti lienee?» Ja Jorma olikin nyt todella kuin talosta ulos ajettu kerjäläispoika.
»Kotiin, kotiin», vaikuttivat askelet, ärsyttäen häntä. Se oli kuin rääkkäämistä, sillä milläpäs kodilla hän olisi lohduttanut itseään. Ei muulla kuin sillä, että luostariin mentyä odotti häntä ainakin puolen vuoden olo rangaistuskopissa. Ehkenpä maailma olisi sieltä vapautumisen jälkeen niin hyvä, ettei hänkään kaipaisi muuta kotia.
Jo jäi taakse Pielisjoki. Sen uoma välähteli kaukaa puiden lomitse. Jäivät Jakokosken ahot ja Pyytivaara, ja edessä näkyi jo peilikirkkaana Höytiäinen, jonka pintaan kuvastuivat Kontioniemen ja satojen saarten vanhat puut. Tuolla kaukana oli Joutseninenkin, jonka valkoinen rantahietikko piirsi kuin hopeavyön vihreiden koivujen reunustaksi!
Jorma pysähtyi. Hän seisoi Pyytivaaran viimeisellä kukkulalla, jonka alla lepäsi tummana Pitkälampi. Sen pinta oli samanlainen kuin nuoren miehen mielikin, musta, josta kuvastuivat kaikki jyrkät kalliorannat, hänen epätoivonsa. — Tuolla toisaalla kulki se tie, jolta Ilja-munkki oli löytänyt hänet kerran äidin ja siskon kanssa pakkastalvella paleltuneina. Jospa Ilja olisi antanutkin heidän olla siinä tiellä siksi, kunnes ensimmäinen lumituisku olisi luonut umpeen heidän yhteisen hautansa!
Mutta ei! Eläähän ihmisen piti, vaikka rauhaa ei löytyisikään! —
Jorma nosti päänsä ylös ja katsoi sinne, missä valkoinen vyö hohti
Joutsenisen ympärillä.
»Tuonne tahtoisin vielä kerran päästä!» — huusi hän ääneen.
Niin, sinne! Siellähän keinuivat nuo rantakoivut huolettomina tuulten tahdissa, siellä vaaralla pysyivät pystyssä ikivanhat hongat, ei maailma kyennyt niitä repimään.
»Tuolla ehken minäkin saisin rauhan! Siellä saisin elää omine päineni ja töineni!»
Jorma heräsi sen alakuloisuuden vallasta, johon luonto oli hänet taas saattanut. Hän heräsi kuin vahvistavasta unesta, katkeruuskin oli pian poissa ja sijalla suloinen hartaudentunne, sama, jonka ihminen tuntee herättyään aurinkoisen sunnuntaipäivän rauhaan, — Pitkiin aikoihin hän ei ollut ainaisessa jokapäiväisyydessä joutunut luonnon valtaan niinkuin nyt. Nyt oli hänet pakottanut siihen joku, mutta mikä, sitä hän ei tiennyt itsekään. Nyt virkistyttyään hän saattoi mennä jo horjumatta tilinteollekin. Niin läksi Jorma luostariin, ja tuntien syyllisyytensä meni kepein mielin kärsimään rangaistustansa, sillä hän tiesi nyt kestävänsä sen.
Jo veljien ensimmäisistä katseista Jorma saattoi ymmärtää, että Stefan oli aikonut järjestää jonkin huvin Jorman kustannuksella. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä heti tuli yksi munkeista ilmoittamaan, että igumeeni tahtoi puhutella Jormaa. Mutta mitään iloa ei Jorma aikonut nyt suoda Stefanille, vaan repäisi itse auki rangaistuskopin oven ja vastasi:
»Ei minulla ole hänelle mitään asiaa!»
Ja nähtyään vielä käytävässä ne kaksi apulaisinaan ollutta munkkia, jotka palattuaan olivat tietysti kertoneet koko veronkantamisen tarinan omalla tavallaan Stefanille, karjaisi hän niille:
»Olipas teilläkin kerran kiire pois veronkannosta, vaikka olettekin ennen rosvoilleet! Mutta minkäs sille voi, kun miehet ovat pelkureita!»
Nuo sanat sanottuaan meni Jorma rangaistuskoppiin, paukautti oven kiinni, salpasi sen sisäpuolelta ja sanoi itsekseen:
»Nyt olen täällä ensi kevääseen, vaikka itse Stefan ajaisi ulos!»
Pitkän kesän, syksyn ja vielä pitemmän talven Jorma sai viettää ahtaassa komerossaan keskustellen vain itsensä kanssa. Ei kukaan olisi saanut häntä sinne pakolla, mutta nytpä hän olikin mennyt vapaaehtoisesti vankeuteensa oppiakseen pitämään verensä kurissa. Sillä olihan hänkin jo huomannut sen, että oman luontonsa voitettuaan hän olisi voinut mennä koko maailmaa vastaan. — Hyvin pitkä oli aika, kun hän ei voinut nyt kunnolla liikahtaakaan, ja ainoa merkittävä hetki oli se, kun joku veljistä toi ruokaa luukusta. Muulla tavoin hän ei ollut tekemisissä kenenkään kanssa. Mutta tulipa sentään joskus Stefan oven taakse ja kysyi äänellä, joka Jormasta tuntui hyvin pilkalliselta:
»Kuinka kauan aiot vielä olla kopissa?»
»Siksi kunnes tulen täältä pois.»
»Mutta minä en laske sinua vielä sittenkään, vaan pidän niin kauan kuin itseäni huvittaa!»
»Sitä ennen saat laittaa lujemmat seinät. Minä tulen kyllä silloin, kun haluan.»
Siihen loppui miesten härnäily. Mutta vaikka se olikin käynyt tavalliseksi, suututti se Jormaa, ja hän tunsi vihansa kasvavan. Ja vaikka hän nyt rangaistuskopissa olollaan tavoitteli itsensä voittamista, ei hän kuitenkaan itse määräämänsä rangaistusajan lähetessä loppuaan huomannut saaneensa siitä mitään muuta kuin entistään pahemman sisun.
Kun talvi alkoi siirtyä pois kevään tieltä, luuli Jorma jo luonteensa kasvaneen ja otti työkseen ankarat hartaudenharjoitukset ja itsetutkistelun, ollakseen täysin kelvollinen vihkiytymään yksinäisyydelle ja hylätäkseen maailman, sillä pian oli edessä munkiksi vihkiminen. Ei hän olisi tahtonut jättää tuota vielä, sillä hän olisi tahtonut elää nuoruutensa aivan toisella tavalla, mutta kun perääntymistietä ei ollut, piti hänen pakottaa itsensä tunnustamaan, että hän hennoi jo jättää maailmankin, tuntematta mitään tuskaa.
Ja kun kevät tuli, läksi Jorma pois kopistaan vapaaehtoisesti, niinkuin oli sinne mennytkin, eikä kukaan estänytkään häntä siitä. Ja sitten, kun keväästä taas tuli mitä kaunein kesä, vihittiin luostarin kasvatti, noviisi Jorma Valamon luostarissa Johannes Kastajan syntymäpäivänä munkki Jegoriksi.
Suuri askel oli otettu, matka Valamosta Kuhasaloon takaisin oli kestetty, elämän juhlallisin hetki oli ainiaaksi ohi, edessä olivat vain harmaat työn ja kieltäytymisen päivät, jotta Iljan ja omat suuret suunnitelmat voisivat kerran toteutua; katuminen oli myöhäistä, sillä vapautta ei ollut tuleva enää mistään.