VI.
Rannalla, missä mäki laskeutui kaikkein jyrkimpänä alas ja missä riippakoivut seisoivat korkeimpina, oli nuori munkki puuhun nojaten muistelemassa menneitä aikoja. Kesäinen päivä oli jo ehtinyt kallistua ikäpuolelle, kun Jorma oli vihdoin päässyt siihen kohtaan, missä menneisyys loppui ja nykyisyys alkoi. Vuodet varhaisesta lapsuudesta miehuuteen olivat kulkeneet silmien ohi kuin parvi muuttolintuja: olivat näkyneet kaukana ensin, tulleet kohdalle ja kadonneet sitten kaukaisten vaarojen taa.
Sisällä tahtoi vieläkin raivota jokin munkkilupauksen kolmelle tärkeälle sanalle: Köyhyydelle, Puhtaudelle ja Kuuliaisuudelle. Mutta nythän oli valat jo vannottu ja edessä oli vain niiden toteuttaminen ja tinkimättömän tarkka munkkilupauksen noudattaminen, vaikka se joskus saattaisi tulla liiankin raskaaksi! Kun Ilja oli kerran antanut Jormalle elämän takaisin, niin saakoot toki tuon aikoja sitten kuolleen miehen toivomukset voiton hänen omista ajatuksistaan!
Munkki painoi polttavan päänsä koivunkylkeä vasten, ja kuin itsestään tulivat ajatukset:
»Olenko tyytyväinen kohtalooni nyt? — En! —
Jätin heimoni ja omaiseni enkä tiedä heistä enää mitään. Paljon parempi olisi ollut kuolla silloin toisten kanssa kuin elää yksin. Nyt on elämäni ainoa, minkä voin tarjota pelastajilleni, muuta minulla ei ole antaa. Menköön siis sekin, mutta velkaa en tahdo jäädä kenellekään!»
Yksinäisyys ja kaipaus maailmaan olivat johtaneet nuoren munkin askelet luostarista ulos metsään ja rannalle, missä hän hetkiseksi koetti unohtaa ikävän ympäristönsä. Vapaa luonto, koskemattomat Karjalan vaarat metsineen, kirkkaan sinisenä läikkyvä Pyhäselkä, Pielisjoen suu koskineen ja monet saaret olivat hänelle paljon mieluisemmat ja houkuttelivat luokseen enemmän kuin messut ja homeiset seinät, pyhäinkuvat ja ristinmerkit luostarikirkossa.
Jorma meni aivan rantaan, missä tuuli toi valkoisia laineita yli aukean selän. Ne olivat kuin myrskyn lennättämiä höyheniä matkalla johonkin, mutta minne? — Olikohan hän itsekin samanlainen, jota tapahtumat kuljettivat minne tahtoivat?
Täysin siemauksin ja laajentuvin rinnoin hän veti puhdasta ilmaa sisäänsä, tuntien itsensä voimakkaaksi voimakkaan luonnon keskellä, vaikkapa edessä olikin yhden elämän pituinen vankeus.
Munkki kuunteli ja katsoi, kuinka aalto toisensa jälkeen loiskahti rantakiviä vasten ja heitti vesihelmiä hänen päälleen. Nuorukaisen kasvojen ilme puhui tukahdutetusta vapaudenkaipuusta, halusta päästä riehtomaan ulos maailmaan, saadakseen siitä edes pienen palan itselleen.
Vielä kerran hän veti rintansa täyteen ilmaa, tunsi itsensä ikäänkuin kasvavan, hyppäsi vesikivelle, sieltä takaisin rannalle, heitti munkkikaapunsa pensaan oksalle ja lähti sitten tavallisen karjalaisen miehen vaatteissa harppimaan kohti venevalkamaa.
»Käyn vielä kerran katsomassa entisiä tuttuja seutuja, sillä tämän päivän jälkeen en kai pääse sinne enää pitkiin aikoihin», ajatteli hän.
Pian oli vene vesillä, keikkui aalloilla ja nytkähti jokaisella aironvedolla. Jorma soutikin kuin henkensä edestä saadakseen jotakin työtä liioille voimilleen. Tuuli puhalsi takaa, auttaen vielä vauhtia, ja airot notkuivat soutajan käsissä. Niin tuli vene suvantoon kosken alle.
»Tuosta koskesta ei kukaan liene vielä soutanut ylös, mutta minä sen nyt teen!»
Hän meni saaren erottamaa oikeanpuoleista haaraa kohti ja koetti pitkin rantoja soutaen päästä ylös. Kova ponnistus ja pahin paikka oli ohi, kosken ryöpyt alkoivat jo jäädä taakse vasemmalle. Matka jatkui sitten vastavirtaan ilman määrää ohi petäjikön, jota karjalaiset olivat pitäneet karsikkonaan vainajiaan haudatessa. Pian tuli vene jo ylös Jaamankankaan kohdalle, missä vasemmalla puolen kohosi rantatörmä kuin korkea seinä ylös, ja törmän päällä sadat jouhipetäjät huojuivat tuulessa. Siellä vasta Jorma veti veneensä piiloon rantapajukkoon ja kiipesi itse ylös mäelle. Ja nyt vierivät alhaalla ohi ne vedet, jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, asumattomilta seuduilta, ja menivät kohti etelää. Jorma katseli kauan veden menoa ja tunsi suurta halua lähteä joko sen mukana etelään tai sitä pitkin pohjoista kohti.
Ja tapansa mukaan hän olisi taas unohtunut miettimään siihen siksi, kunnes yö olisi tullut, ellei hän olisi kuullut risahdusta vierestään metsästä. Hän kääntyi katsomaan, muttei nähnyt muuta kuin näreen oksien heilumisen ja kuuli kauempaa risujen katkeilemisen ja askelet kanervikossa jonkun juostessa häntä pakoon metsän sisään. Nopeasti pujahti Jormakin pensaikon läpi ja puhaltui karkurin jälkeen. Kangas tömisi kaksista askelista, ja kun edelliset katosivat mäen alle notkoon, ei Jorma tiennyt, minne hänen ajettavansa oli hävinnyt. Hän juoksi yhä, mutta eksyi jäljiltä ja joutui harhailemaan metsässä tietämättä enää, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt kulkea. Lopulta hän uskoi jo, ettei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, vaan oli erehtynyt.
»Tai kenties se olikin metsänpiika, joka säikäytti minua», lohdutti hän itseään hymyillen aaveilleen ja läksi takaisin veneensä luo. Mutta sinnekään hän ei enää osannut, vaan eksyi Kontioniemeen.
»Minut on nyt noiduttu metsään. Tapio on pimittänyt minut tänne, kun käännyin uuteen uskoon. — Mutta olkoonpa vene missä tahansa, minä menen jalkaisin luostariin takaisin!»
Mutta väsyttävän tuntui jo. Mäen päälle päästyään hän istahti kivelle, antaen pään painua käsien varaan. Ajatuksetkin kulkivat kuin unessa.
»Missähän äiti ja sisar Marjatta ovat nyt? — Kuolleet kenties!»
Niin muisti munkki sen ikävänsä, jonka vallassa hän oli ollut jäätyään maamostaan yksin. Miksi hän oli ollut niin muistamaton, ettei ollut käynyt Koitereella katsomassa entistä kotiaan? — Ja nyt sai kärsineen äidin kuva kuin pyhimyskehän päänsä ympärille, niinkuin Neitsyelläkin oli. Kasvoista tuntui vähän vähältä katoavan raskaan työn jättämät juovat ja koko kasvot saivat iloisemman hohteen. Kenties olikin äiti jo päässyt kärsimyksistään ainiaaksi? Ja kenties ne silmät katselivat parasta aikaa taivaasta alas omaa poikaa, joka istui siinä kivellä väsyneenä ja yksin, lähellä sitä paikkaa, jolta heidät kolmisin oli kerran korjattu pois. Kenties hän katseli poikaansa, tuota vierasta nuorukaista, eikä tuntenutkaan häntä enää.
»Suo, Jumala, että löytäisin kerran vielä heidätkin, äidin ja
Marjatta-siskon!»
Jorma nousi kuin aikoen lähteä ja silmäili kiveä, jolla oli istunut. Se oli vain tavallinen kivi jyrkän harjanteen päällä, josta oli laaja näköala yli aukean Höytiäisen ja mäen alla olevan lammen. Mutta siitä kiven vierestä läksi kuin poluntapainen alas lammenrantaan. Siis jossakin lähistöllä täytyi olla asumus ja siinä ihmisiä.
Kuin virkistyneenä tuosta huomiostaan laskeutui hän polkua pitkin lammen rantaan, ja siellä juuri olikin pieni, aution näköinen mökki, jota hän oli lähtenyt etsimään. Jorma seisoi sen porraskivellä hetkisen, mutta kun mitään ei kuulunut, uskoi hän sen olevan yhden niitä monia, joista taudit ja nälkä olivat tappaneet asukkaat. Nyt hän muisti taas oman kotinsa, joka oli ollut melkein samanlainen kuin tämä. Ja tuo kodin muistaminen kadotti mielestä kaiken kammon tätä autiota majaa kohtaan, ja hän päätti astua sisään ja nukkua siellä yönsä. Mutta kun hän yritti avata ovea, putosi se pois saranoiltaan, niin oli raukka lahonnut.
»Olkoonpa kuinka huono tahansa», ajatteli Jorma, »parempi se on sittenkin kuin luostari!»
Ja niin astui karjalaispukuinen munkki sisään. Kesäyön hämärä muuttui siellä melkein pimeydeksi, ja vieras hätkähti, kun kuuli äänen sanovan pirtin peränurkasta:
»Pianpa jouduitkin, Marjatta.»
Jorma seisoi pimeässä kuin paikalleen naulittuna eikä hämmästykseltään voinut edes avata suutaan vastaukseksi, sillä hän oli ollut niin varma siitä, että mökki oli autio.
»Onko se Marjatta vai kuka siellä liikkuu?» — kysyi sama ääni taas. Ja
Jorma vastasi vihdoinkin hiukan epäröivällä äänellä:
»En ole Marjatta, vaan vieras mies. Eksyin Jaamankankaalle ja olen nyt täällä. En pyydä mitään muuta kuin lupaa saada levähtää hetkisen. Luulin, että tämä pirtti oli autio, sentähden tulin sisään. Olisinhan voinut nukkua jossakin tuolla kanervikollakin.»
»Jos olet kunnon ihminen ja kuljet oikeilla asioilla, niin saat kyllä olla meillä. Mutta auta myöskin meitä onnettomia, sillä minä itse olen kuolemansairas ja tyttäreni meni hakemaan naapurista syötävää.»
»Millä voin auttaa?»
»Aitassa on pari kalaa, mene ja hae ne tänne. — Mutta mitäs minä sinulle itsellesi annan, kun muuta ei ole? Mutta ehken Marjatta tulee pian ja tuo jotakin tullessaan.»
Jorma aikoi mennä ja astui kynnykselle. Ulkoa tulevaa vähäistä valoa vasten hän seisoi siinä oviaukossa.
»Kastettu, lurjus!» huusi — vaimo yht'äkkiä, huomattuaan hopeisen ristin Jorman kaulassa. »Mitä sinä täältä haet?»
Ja vaimo nosti nyrkkinsä kuin lyödäkseen sillä vähintäin paholaista. Jorma kääntyi takaisin sisään ja selitti, että hän oli kyllä kastettu, mutta oli tullut kuitenkin vain rehellisessä tarkoituksessa. — Ja hän kiitti taivasta siitä, että oli heittänyt munkkiviittansa Kuhasaloon ja tullut tänne vain tavallisessa puvussa, sillä munkkina hänet olisi ajettu täältä armotta ulos.
»Ellet sinäkin vain ole noita venäläisten käännyttämiä roikaleita, jotka kulkevat täällä kaakattamassa uutta oppiaan? Ja jos et ole niin kunnollinen kuin sanot, niin saat kyllä tehdä vanhalle akalle mitä tahdot, mutta jumalaasi minä en palvele sittenkään!»
Tähän lopetti vaimo, mutta jatkoi sitten kuin lepyttääkseen Jormaa:
»No, haehan nyt ne kalat ja katso, joko Marjattaa näkyy tulevaksi.»
Jorma nouti kalat, sytytti tulen lieteen ja paistoi ne teroitetun puutikun nenässä. Molemmat kalat olivat niin pieniä, ettei paistaja saattanut ottaa niistä toista vaimon kehoituksestakaan, vaikka mieli tekikin.
Tämä oli ensimmäinen ilta kokonaiseen vuoteen, kun hän oli karjalaisessa pirtissä. Ja nyt hän unohti kaiken ympärillään, valansa yksinäisyydelle, menneisyyden ja tulevaisuuden. Jorma oli tyytyväinen uuteen löytöönsä ja sai sinä iltana kaksi oikeata ystävää, vanhan vaimon ja hänen tyttärensä. Ja tuo tytär oli se sama, jonka takia Jorma oli oikeastaan aloittanut tappelun veronkantajia vastaan Mönnissä. Sillä heti Marjatan tultua kotiin munkki tunsi hänet samaksi vaaleaksi, uneksivakatseiseksi ja punaposkiseksi neidoksi, jonka verosäkki oli tehnyt tuhoisaa jälkeä munkin kädessä. Ja Jorma oli tyytyväinen myöskin siihen, ettei tyttö tuntenut häntä Kuhasalon munkiksi, muuten hänen vierailunsa olisi loppunut lyhyeen.
Ja tästä lahomökistä, jonka liesi oli hajoamassa, ovi poissa paikoiltaan ja kaikki seinänraot irvisteleviä, sai Jorma ensimmäisen kodintunteen, ainoan, minkä hän voi saada. Olihan sielläkin oma kotisirkkansa, joka mustan lieden takaa viritti virtensä. Ja ne, jotka olivat sisällä, ymmärsivät sen nyt paremmin kuin muut, ymmärsivät niin hyvin, ettei kuulunut mitään ääntä pimeästä pirtistä. Ainoastaan kerran kohosi ja laski munkin käsi, liekö onneton pyyhkäissyt kyyneltä pois silmästään, — Ja kun soitto viimein lakkasi, ei vielä sen jälkeenkään kuulunut mitään, sillä kaikki nuo huolten painamat ihmiset olivat nukahtaneet, voidakseen taas seuraavana päivänä kestää elämän runottomimmankin puolen.
Herättyään Jorma kysyi vaimolta;
»Milläs minä palkitsen teille tämän kaiken?»
»Millä sinä voit palkita, liekö mitään itselläsikään! Mutta yhtä pyydän sinulta: älä ainakaan puhu mitään uskostasi, sillä minua et käännytä siihen. Aikoinaan se Ilja kastoi meidätkin, mutta silloin tuli tuho ja sentähden olemmekin nyt köyhiä. Kun haltioita muistamme, niin nekin muistavat meitä, mutta ne uudet jumalat tuovat tullessaan vain onnettomuutta. Miehen ja pojan ne ovat jo minultakin vieneet. — Munkit ovat käyneet joskus täällä kurkuilemassa ja puhumassa kauniisti, mutta vieläkin pahempi tarkoitus heillä näkyy olevan kuin opettaminen.»
»Mikä sitten?»
»En sano. Roistoja näkyvät olevan kaikki ne venäläiset, varsinkin se mustapartainen ja kiiluvasilmäinen pääpiru.»
Jorma ei udellut enempää, sillä se olisi ollut turhaa ja pelkäsi samalla paljastavan vielä itsensä. Häntä ihmetytti kuitenkin, mitä munkit olivat käyneet täällä köyhässä mökissä, jossa ei ollut mitään ryöstettävääkään, ja varsinkin Stefan, johon vaimo viittasi.
Jorma hyvästeli ja läksi. Matkalla hän tunsi entistä suurempaa koti-ikävää. Se vaivasi häntä jo enemmän kuin mitkään muut kärsimykset tähän saakka. Nyt kuluneena yönä hän oli sen tuntenut kaikessa kovuudessaan. Ja koko levoton mieli oli nyt entistä levottomampi. Mutta kun mies oli päättäväinen, meni hän suoraan Kuhasaloon, astui Stefanin eteen ja sanoi tälle:
»Minä aion mennä vielä tänään Ilomantsiin.»
»Mitä sinne?»
»Menen etsimään äitiäni ja sisartani, jotka kenties vielä elävät
Koitereen rannoilla.»
»No mitäpä sinä heistä?»
»Toivon voivani jollakin tavoin auttaa heitä. On jo kulunut toistakymmentä vuotta siitä, kun näin heidät viimeksi, en ole siis liian usein juossut siellä.»
»Mutta jos sinä rupeat asumaan kotonasi, niin ethän silloin ole mikään munkki.»
»Niin, mutta kun minua ei voida pakottaa eristäytymään tänne luostariin, niin minä menen. Kun kaikki muutkin veljet näkyvät olevan täällä aivan vapaina, niin miksen minäkin? Jos tahdon lähteä kastamaan kansaa tai mennä erakoksi, niin mitkään säännöt eivät minua estä!»
»Aiotko siirtyä erakkomajaan?»
»En, mutta sanoin tuon vain sentähden, ettet sinä voi vangita minua luostariin, jos tahdon mennä muualle. Kun sinä ja muut veljet kuljette kastamassa ja opettamassa ihmisiä Kontiolahdella leskien mökeissä, niin saan kai minäkin käydä Ilomantsissa?» Jorma sanoi nuo viimeiset sanansa jo selvästi suuttuen, mutta hän tahtoi myöskin nähdä Stefanin naaman niiden jälkeen. Tämän kasvot synkkenivätkin huomattavasti ja hän kivahti:
»Mistä sen tiedät?»
»Olen vain kuullut!»
»Mene sitten ja rakenna skiittojasi vaikka joka vaaralle, koskapa olet noin viisas, varsinkin vakoilemaan!»
Jorma oli taas ajanut esimiehensä umpikujaan ja pääsi menemään. Olisihan hän kyllä mennyt muutenkin, mutta hän tahtoi näin vihkimisensä jälkeen olla edes hiukkasen kuuliainen, vaikkei se kuuliaisuus ollut taaskaan voittanut.
Matka oli pitkä, mutta saadakseen kymmenenkin vuoden kuluttua nähdä oman pirtin, ei mikään matka tunnu voittamattomalta. Kenties käyminen vanhan vaimon mökissä oli nostanut hänessä vastustamattoman halun käydä omassakin kodissa?
Ja vihdoin, kun Jorman jalkojen alla olivat Lapiovaaran kalliot ja kaukana siinsi Koitereen selkä, tuntui siltä kuin takana olisi ollut vain pitkä ja ikävä pyhiinvaellusmatka ja edessä se luvattu maa, jossa hän kaikkien vaivojen jälkeen löytäisi vihdoinkin rauhan siitä, että oli jaksanut ponnistella näin pitkälle eikä ollut uupunut kesken.
Mutta missä oli se paikka, jota Jorma etsi? Munkki muisti vielä hämärästi vanhan pihamaan, mökin ja aittarakennukset, ja jos hän olisi nähnyt ne edessään, olisi hän tuntenut ne heti. Mutta nyt hän ei voinut sanoa, mistä hän ne löytäisi, sillä silloin, kun hän poikasena oli lähtenyt sieltä pois, ei hänen maailmantuntemuksensa ulottunut sen pitemmälle kuin lähimpään metsään ja rantaan saakka.
Jorma meni nyt lähimpään kylään ja koetti siellä kysellä entistä kotiaan ja äitiään, mutta kukaan ei voinut neuvoa häntä. Oli siis mentävä eteenpäin. Toisessa kylässä sanoi joku:
»Ei täällä ole sellaisia, mutta mene eteenpäin, niin ehken löydät.»
Jorma meni kolmanteen, ja siellä kertoi taas muuan:
»Kyllä he ovat aikoinaan asuneet jossakin täällä, mutta ovat muuttaneet pois.»
Ja toinen tiesi kertoa:
»Paljon he kärsivät puutetta ja menivät sitten jonnekin etelään, mutta en tiedä minne.»
Ja kolmas, vanha haltioiden palvelija pakisi:
»Se nainen oli uhrannut oman poikansakin Ristin Kiesukselle. Tappaneen kuului, ja ruumiin oli vienyt Kuhasaloon munkkien nähtäväksi. Ja tuho tuli siitä, haltiat hylkäsivät akan, ja pois piti hänen, kehnon, mennä!»
Nyt raivostui taas Jorma;
»Pidä suusi kiinni, senkin noita! Tässä on sen akan poika ja hengittää vielä yhtä varmasti kuin sinäkin!»
— Kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut, hän päätti äidin todella menneen jonnekin etelään. Hän koetti kuitenkin etsiä kotinsa ja löysikin sen. Mutta eipä ollutkaan piha enää sellainen, miksi hän sen muisti. Ei ollut enää aittaa pirtin nurkan takana, ja itse pirttikin oli jo uusi ja paljon suurempi. Huonohan se oli aikoinaan ollutkin. Eipä ollut uusille ihmisille kelvannut se entinen, vaan pois oli pitänyt purkaa ja saada uusi. Ja nyt, kun hän meni sisälle, eivät häntä ottaneetkaan vastaan äiti ja Marjatta, niinkuin hän oli koko tulomatkansa kuvitellut. Vieraita olivat ihmiset ja karsaasti katsoivat munkkiin.
»Kuhasalostako tullaan ja kastamaanko vai kerjäämäänkö lähdettiin?» — kysyttiin heti.
Jorma ei nähnyt pyhäinkuvaa nurkassa, jossa se varmasti olisi ollut, jos äiti olisi asunut talossa.
»En ole kastamaan tullut, vielä vähemmän keneltäkään kerjäämään. Vanhaa kotitaloani vain katsomaan läksin.»
»Missä on sinun kotisi?»
»Tällä samalla paikalla se aikoinaan seisoi.»
»Vai niin. Kukas olet?»
»Jorma on nimeni täällä. Kuhasalossa se on Jegor.»
»Ja oletko Ontro-vainaan poika?»
»Se olen.»
»Vai sinä se olet!» — ihmetteli isäntä. »Olen kyllä kuullut puhuttavan, että sinusta on tullut mies mainio siellä, missä venäläiset rosvot asustelevat. — Mitähän Ontro sanoisi, kun tietäisi poikansa venäläisiä hännystelevän? Mutta mitenkäs tänne tulit?»
Tuossa oli jo sanottu sen verran, että se sai Jorman veret liikkeelle.
Mutta hän hillitsi itsensä vielä ja vastasi vain rauhallisesti:
»Jalkaisin tulin.»
»Niin, niin, mutta tarkoitin, että kuinka sinä uskalsit tulla tänne?»
»Ketäs minä pelkäisin?»
»Täällä on tavallisesti annettu selkäsauna niille, jotka leikkivät liian paljon novgorodilaista tai saarnaavat heidän oppejaan. Sukkela lähtö on niille annettu, ja ovatpa taitaneet muutamia jo tappaakin. Eipä vain ole munkkeja täällä ennen kuljeskellut.»
»No, nythän ainakin näette yhden!
Jorman sisällä kaiveli, kaivelipa niin, että vesi yritti kiukusta kihota silmiin. Olihan hän luullut tapaavansa entisen kodin rakkaille asujaimineen, mutta nyt vihjailtiin samassa paikassa ulosajamisesta ja selkäsaunasta. Kaikkea muuta hän kyllä saattoi vielä kärsiä, muttei yhtään lyöntiä! Sisäisen surunsa hän saattoi vielä kestää ja peittää, muttei häväistystä! Jorma koetti hillitä vielä itseään ja omasta puolestaan kiertää kaikki pahat sanat, mutta puhe joutui sittenkin takaisin uskontoon. Ja hänelle kerrottiin:
»Viime talvena täällä oli paha yhteenotto. Kun Ristin Kiesuksen uskoon kastetut eivät antaneet meille toisille rauhaa enää missään, annettiin heille selkään miesjoukolla ja ajettiin pois koko näiltä seuduilta. Muutamia niistä taisi mennä itään, toisia Lieksaan ja Juukaankin pakoon. — Ja lopuksi ne kaikkein pahimmat, joiden sisu ei antanut myöten mennä pakoon, pääsivät hengestään.»
»Ikävää on sellainen.»
»Niin on, mutta kun alkoivat isännöidä joka paikassa kuin kotonaan!
Mikäs siinä, uskokoot ihmiset mitä tahansa, mutta älkööt tulko toisten
tupiin myökämään. Mitä lienevät pahaa henkeä palvelleet jumalanaan.
Oletkos sinäkin sellainen, munkki?»
Jorma ei virkkanut enää mitään, sillä hän tiesi, ettei hän olisi osannut vastata tuohon enää muuten kuin härnäävästi.
»Huonoille teille olet sinäkin joutunut», jatkoi isäntä, »novgorodilaisten joukkoon olet ruvennut ja heidän oppejaan kannatat. Eikö meillä karjalaisilla ollut hyvä elää ja palvella omia haltioitamme ennenkuin pajarit, munkit ja muut koirat tulivat? Nyt ne säikyttelevät meidän haltiamme niin, etteivät kalatkaan elä vesissämme, riista metsissä, ja pellotkin menettävät kasvunsa. Eikä siinäkään ole vielä kylliksi, vaan omien kylien miehet alkavat jo vainota toisiaan kuin karhut lehmäkarjoja. — Heitä sinäkin ajoissa pois tuo kaapu ja rupea oikeaksi karjalaiseksi ennenkuin kaikki on myöhäistä! Olet niin hyvännäköinen mies, jotta on aivan sääli, kun olet joutunut väärälle puolelle.»
»En minä ole sen vääremmällä kuin— — —», yritti Jorma pistää väliin, mutta toinen keskeytti hänet:
»Olet, varmasti olet, sillä sinä olet juuri pajarien ja munkkien joukkoa! Mutta täytyyhän sinun itsekin ajatella niin paljon, että olet kavaltaja, jos menet vihollisen valtaherrain puolelle.»
Nyt ei Jorma enää sietänyt enempää, vaan hyppäsi pystyyn ja kivahti:
»Se on vale! Olihan Iljakin yhtä hyvä mies kuin muutkin, vaikka — — —»
»Älä suutu, nuorimies, vaan pysy rauhallisena tämän pirtin sisällä! Tuolla tavoinhan ne toisetkin alkoivat riehua täällä. -— Ilja oli kyllä hyvä mies, mutta hänkin palveli vääriä isäntiä. Ilja luuli tekevänsä hyvää tälle maalle, kun kastoi ihmiset novgorodilaisten oppiin. Mutta hän ei osannut aavistaa, mitä pahaa hänen uskontonsa oli jälkeenpäin saava aikaan. Ja sinusta tulee aivan samanlainen. Sinä olet vielä sokea etkä huomaa, että entiset rauhalliset ja onnelliset ajat ovat olleet ja menneet. Ja kuten jo sanoin, eivät ne ajat tule takaisin, ennenkuin meillä on taas Ontron kaltainen mies ja viimeinenkin novgorodilainen ajettu täältä pois. Usko pois minua, sillä minä olen vanhempi ja viisaampi! — Ja koskapa nuoresta polvesta ei näy olevan enää mihinkään, olen minä ajatellut koota itselleni joukkoja niin paljon, että voin tapella taas yhtä vahvasti kuin isäsi aikoihin.»
Jorma oli löytänyt tähänastisista vastustajistaan kaikkein pahimman. Tuo oli yksi niitä ruhtinaita, joita joskus tapaa perään antamattomana, säikkymättömänä ja varmaryhtisenä istumassa suomalaispirttien pöydän päässä. Tuollainen kai oli Jorman isäkin ollut tällä samalla paikalla? Miksei poika ollut pitänyt isän paikkaa omanaan ja hallinnut sitä?
Suuren tietäjän ja päällikön poika oli nyt jo löytänyt parempansa, ja tuntui kuin raskas käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja painanut hänet takaisin istualleen, kun isäntä oli lausunut viimeiset sanansa.
Sitten sanoi isäntä jo ystävällisemmin:
»Meidän talossamme saa kyllä itsekukin ajatella, mitä tahtoo, mutta riehumista ei sallita. Ja jos vieras on oikea mies, käsketään hänet vielä pöytäänkin, olipa hän kuka tahansa. — Siis tulehan tänne ja syö hyvänä vieraana entisen kotitalosi pöydässä!»
Jorma totteli käskyä, tuntien samaa kuin silloinkin, kun munkit olivat hänet kerran vieneet rannasta ylös luostariin piiskattavaksi sen öisen venematkan jälkeen. Hän koetti antaa nimen tuolle tunteelle, mutta ei löytänyt mitään sopivaa. Vasta kun hänet illalla pyydettiin saunaan sanoilla: »Sauna on sama kuin silloinkin, kun kylvit siellä karjalaispoikana; haluttaako lähteä sinne mukaan vielä venäläisenä munkkinakin?» — alkoi Jorma jo ymmärtää ja tunnustaa itselleenkin, että sen tunteen nimi oli — häpeä! Noissa sanoissa vedottiin jo johonkin, mutta hän ei ollut tietävinään mitään, vaan kiitti ainoastaan ja läksi mukaan.
»Mikä on tuo viisikanta, jota kannat kaulassasi?» kysyi saunassa isäntä
Jormalta.
»Se on isieni vanha taikakalu.»
»Mistä tuo taikakalu sinua suojelee?»
»Se suojelee kantajaansa kaikista onnettomuuksista.»
»Ja mikä on tuo toinen, tuo hopeinen?»
»Se on tavallinen risti, joka riippuu melkein jokaisen kastetun ja munkin kaulassa.»
»No suojeleeko tuo vanha, pakanallinen viisikanta sinua silloinkin, kun sen vierellä riippuu kastetun miehen ristinmerkki?»
Jorma ei enää kyennyt vastaamaan. Nyt oli tullut sellainen isku, jota hän ei ollut itsekään aavistanut. Hän näki jo oman uskonsa ja itsensäkin sellaisessa asemassa, joka ei lisännyt enää voitonvarmuutta. Vielä tähän saakka hän oli toivonut löytävänsä jonkin puolustuskeinon tuota miestä vastaan, mutta nyt oli jo taivuttava lopullisesti. Hänen oman uskonsa horjuvaisuus oli näytetty toteen noilla kahdella pienellä kapineella. Olisihan jo risti yksinään suojellut kantajaansa, jos hän todella olisi luottanut ristiinsä. Mutta Jormapa ei ollut luottanutkaan siihen, vaan oli kantanut vielä pakanallista taikakalua, jonka voimaa hän ei ollut huomannut epäillä. Jorma oli siis heikompi kuin muut ihmiset, sillä hän oli uskonut yht'aikaa molempiin niihin. Hän oli samanlainen haltioiden palvelija kuin muutkin karjalaiset, mutta rukoili novgorodilaistenkin Jumalaa. Hän oli puhunut yhdestä ainoasta Jumalasta, muttei luottanut Häneen itsekään. Hän oli puhunut ja raivonnut pakanuutta ja haltioita vastaan, mutta siitä huolimatta kantoi kaulassaan noitien ja poppamiesten synnillistä taikakapinetta, jonka hän olisi ollut valmis repimään irti muiden kaulasta, omastaan ei. Niin, mistä tiesi, mitä pakanallisia menoja ja loihtuja liittyi tuohonkin rakkaaksi käyneeseen viisikantaan! — Nyt alkoi Jormalle selvitä, mitä oli oikea usko. Hän ajatteli:
»Mutta onko sitten ketään, joka uskoo eikä tee syntiä? Olikohan Ilja uskonut? — Ei. Iljassakin oli yksi vika: Hän oli opettanut, ettei saa tappaa lähimmäistään, ja Iljan joukot kuitenkin olivat tappaneet hänen isänsäkin. Senkin hän oli kuullut ensi kerran vasta tänä iltana. — Ja se, joka levittää Jumalan sanaa, levittäköön sitä ilman puukkoja ja kirveitä, muutoin hän on yhtä suuri syntinen kuin pakanatkin.»
Lopulta Jorma ei näyttänyt löytävän enää ketään, jossa ei olisi ollut jotakin vikaa.
»Onkohan ketään», ajatteli munkki taas, »joka uskoo aivan täydellisesti ja elää itsekin sen mukaan kuin opettaa ja arvostelee toisia?
Ja lopulta tuli vastaus tähänkin:
»Ei ole. Ihmisillä näkyy olevan halu edistää hyvää, mutta kuitenkin jokainen ottaa itselleen kaikenlaisia vapauksia enemmän kuin he sallivat niitä lähimmäisilleen.»
Ja nyt, kun Jorma huomasi, ettei hän ollutkaan ainoa, joka oli rikkonut omaa oppiaan vastaan, meni hän vanhan miehen luo ja kysyi:
»Miksi sitten ihmiset opettavat tuota uutta uskoa, miksi he kastavat ihmisiä ja miksi he puhuvat Jumalasta toisille, vaikkeivät usko Jumalaan itsekään? Miksi he saarnaavat, ettei pidä tappaa, vaikka ovat itse valmiit tekemään sen koska tahansa? Miksi he kieltävät varastamasta, vaikka heillä itsellään on vaikka kuinka paljon luvattomalla tavalla hankittua tavaraa?»
Ja tuo toinen vastasi hänelle silloin:
»Siksi, että he sokeasti pitävät kaikkea uutta parempana kuin vanhaa. He kastavat ihmisiä vain sen takia, että saisivat näyttää jollakin tavoin valtaansa ja voimaansa, tullakseen edes hiukkasen kuuluisiksi ja saadakseen nimensä kaikkien huulille. He puhuvat meille pakanoille Jumalasta vain näyttääkseen olevansa tiedoiltaan suurempia kuin me, vaikkeivät mitään tietäjiä olekaan. Huutamalla olevansa Jumalan sanansaattajia tahtovat he asettua meidän muiden ihmisten yläpuolelle, ja kuitenkaan ei Jumala ole lähettänyt heitä. He saarnaavat tappamista vastaan vain sentähden, ettemme ajatuksissammekaan tulisi loukanneiksi heitä itseään, sillä he ovat suuria pelkureita. He kieltävät varastamasta vain sentähden, ettemme osaisi epäillä, kuinka paljon he itse tekevät sitä, ja ettemme varastaisi heiltä enää takaisin. — Tuossa ovat syyt heidän suureen huutoonsa! Ja kastajat ja mahtajat huutavatkin äänensä käheiksi vain sentähden, että saisivat: huutaa enemmän kuin muut ihmiset. Helppoahan on jokaisen huutaa kansajoukoille uskoaan, mutta ei ole yhtä helppoa näyttää sitä toteen. — Vain se, joka hiljaisuudessa palvelee haltioitaan tai rukoilee Jumalaansa kerskumatta siitä toisille, saattaa uskoa todella itsekin siihen, mitä palvelee. — Ymmärrätkö nyt minua, poikani?»
»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»
»No niin, vastaa nyt minulle, oletko elänyt niinkuin sinun olisi pitänyt elää ollaksesi kelvollinen opettamaan toisia?»
»En.»
»Se on rehellisen miehen puhetta! — Ja sano, luuletko koskaan tulevasi niin hyväksi, että voit kerskua uskovasi täydellisesti jumalaasi ja luottavasi hänen voimiinsa yksin etkä mihinkään muuhun maailmassa, et omaan itseesikään?»
»En.»
»Ja sano, kykeneekö kukaan elämässään täyttämään sen, mitä sinun oppisi neuvoo?»
»Ei.»
»Kerro, mihin saakka olet nyt päässyt Kiesuksen uskollasi vai etkö mihinkään?»
Vastausta ei kuulunut. Vasta pitkän ajan kuluttua Jorma avasi suunsa ja sanoi:
»Olin kerjäläinen silloin, kun läksin tästä talosta. Olen kärsinyt toistakymmentä vuotta uskoni takia. Ja kerjäläinen olen vielä nytkin, kun tulin takaisin.»
»Olisitkos kerjäläinen, jos et olisi jäänyt Kuhasaloon intoilemaan, vaan olisit pysynyt tässä talossa?»
»Tuskin!»
Ja siinä seisoi nyt kaksi rehellistä miestä, joista toinen oli jo vanha ja harmaantunut. Hän oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoille ja tyytynyt siihen turpeeseen, minkä oli saanut revittäväkseen. Häntä ei ollut hurmannut uusi maailma eivätkä uudet opit. Ja tuo toinen taas oli hänen mittaisensa nuori mies, jonka kohtalo oli ajanut maailmalle. Hän oli kärsinyt ja taistellut itsensä ja muiden kanssa ja oli luullut saaneensa valloitetuksi uusia, laajoja alueita. Mutta nyt, kun hän sattumalta oli tullut tänne lähtöpaikkaansa takaisin, huomasi, ettei hän ollut saanutkaan aikaan vielä mitään muuta kuin lyöntejä omille sormilleen.
Sinä iltana Jorma kiipesi sille suurelle, pihaveräjän takana olevalle kivelle, jolla hän muisti muinoin leikkineensä. Siellä hän istui pidellen toisessa kädessään hopeista ristiä ja toisessa vanhaa viisikantaa kuin punniten, kumpi niistä enemmän painaisi. Jos Jorma olisi heittänyt metsään viisikannan, olisi se ollut loukkaus esi-isiä kohtaan ja samaa kuin sukunsa hylkääminen, mikä tavallisesti rangaistaan kuolemalla. Olisihan tosiaankin saattanut käydä niinkuin isoisälle ja isällekin. Ja vaikkei viisikanta olisi turmiosta suojellutkaan, oli se kuitenkin rakas muisto ja vanhempien ainoa perintö. — Mutta ristiäkään hän ei voinut heittää pois, olihan hän vannonut sille valansa, ja valan rikkominen rangaistaan myöskin kuolemalla. Ja mihinkäpäs hän olisi voinut ristittä mennä, sillä silloinhan hänen olisi pitänyt jättää luostari, ainoa koti, jonka Ilja oli hänelle antanut. Täälläkään, entisessä kodissa, ei ollut enää tilaa valojensa rikkojalle.
Siinä kivellä Jorma koetti saada vastausta itselleen. Hän odotti sitä koko kesäisen yön, mutta kun aamu koitti, ei selvyyttä ollut vielä tullut. Ja vielä paluumatkallaankin, kulkiessaan metsien halki ja kahlatessaan purojen poikki, kysyi munkki itseltään:
»Mitä minun pitää tehdä?»
»Mene Kuhasaloon!» — oli hän joka kerta kuulevinaan vastauksen korvissaan.
»Kun minä tahdoin tulla munkiksi», ajatteli Jorma, »tein sen vain sen takia, että saisin kastaa koko Pohjois-Karjalan. Mutta nyt minulle on sanottu, että kaste ei ole tuonut tänne mitään muuta kuin pahaa. Olen siis viettänyt tämän ajan turhaan luostarissa. Nyt on minulla sanottu olevan monta jumalaa, joihin en usko yhteenkään. Minä tahdoin tulla suureksi, Iljan kaltaiseksi, mutta nyt sanotaan, että se on vain halua päästä muita mahtavammaksi, toisten polkijaksi ja sortajaksi. Ja sitä minä en todellakaan tahtoisi tehdä tämän maan miehille!»
Epätoivo ja raivo alkoivat jo pyrkiä mielessä valtaan, niin pahaan umpikujaan näytti nuori mies ajaneen itsensä. Mutta siitä oli mentävä läpi keinolla millä tahansa!
»Ja mistä minä saan nyt tyydytystä itselleni? Uskonnostako? Se vanha mies sanoi, että tosiuskovaisia ovat vain ne, jotka uskovat hiljaisuudessa ja pitävät kaikkein pienintä ääntä itsestään. Pitäisikö minunkin jättää kastaminen ja vaipua hiljaisuuteen niinkuin Nikitin aikoinaan teki? Ja voinko minä pysyä yksinäisyydessä, kun vereni on luotu näin levottomaksi? Ja jos voisinkin sen tehdä, niin mitä apua sellaisesta uskostani olisi karjalaisille? — Eihän heidän elämänsä kostu sillä, jos minä katoan vaikka kokonaan maailmasta pois ja käytän kaiken aikani rukoilemiseen!»
Selvyyttä vain ei tullut. Tai oikeastaan talon isäntä sen oli jo sanonut Jormalle, mutta tämä ei tahtonut itsekkyydessään tunnustaa sitä oikeaksi, vaikka hänen mielensä olisi tehnytkin noudattaa sitä jo heti paikalla. Hän oli jo nähnyt ympärillään niin paljon vapaata elämää, että se alkoi houkutella. Mutta yksi esti vielä, ja se oli munkkivala.
Jos joku olisi nyt vapauttanut Jorman valoistaan, olisi tämä jo ensimmäisenä hetkenä ollut valmis jättämään kaiken entisen ja aloittanut uuden elämän vapaana miehenä. Niin voimakkaan vaikutuksen olivat häneen tehneet vanhan miehen puheet Koitereellä. Mutta kun nuo munkinvelvollisuudet painoivat vielä hänen omallatunnollaan, ei hän totisesti voinut muuta kuin mennä Kuhasaloon ja odottaa siellä sokeasti aikaa, että jotakin tulisi tapahtumaan, joka toisi ratkaisun itsestään.
»Niin, mihinkäpäs minä munallekaan kuin Kuhasaloon?» — huokasi hän ja suuntasi sitten askelensa suoraan etelää kohti.
Matkan varrella teki mieli poiketa sinne vanhan vaimon ja hänen tyttärensä mökkiin, mutta peloitti, että siellä saattaisi tulla niin kova vapauden kaipuu, joka voittaisi vielä hänetkin, Jorman, ja hän raukkamaisesti luopuisi rististään.
»Mitähän, jos koettaisin etsiä äidin vielä käsiini ja kysellä häneltä neuvoa?»
Mutta mistäs sen tiesi, löytyisikö äiti enää koskaan.
»Tai jos kysyisin neuvoa siltä Kontiolahden vanhalta vaimolta, hän on kyllä niin viisas, että osaa sanoa kaiken. Mutta hän vihaa luostaria ja neuvoo tietysti aivan samaa kuin Koitereen mieskin: minun on heitettävä tämä novgorodilainen kaapu nurkkaan, mentävä raivaamaan itselleni omaa peltoa ja unohdettava ainiaaksi kaikki opit ja autuudet.»
Jorman teki mieli saada tuo neuvo kaikilta ihmisiltä, mutta toiselta puolen hän sitä taas pelkäsi.
»Ei, minun täytyy vain karistaa heidän sanansa pois ajatuksistani! Siinä on kaikki, mitä minun tarvitsee tehdä päästäkseni entiselleni», arveli munkki.
Mutta kun hän matkalla tapasi ihmisiä tai itse poikkesi taloihin, huomasi hän, etteivät nuo kaksi ihmistä olleetkaan enää ainoat toisin ajattelevat. Sillä kaikkialla, missä Jorma kävi sisällä, puuttui pyhäinkuva nurkasta, ja häntä itseään katseltiin ja puhuteltiin hyvin karsaasti. Ja vielä vuosi sitten, kun hän oli liikkunut samoissa taloissa, oli siellä palveltu samaa Jumalaa kuin hänkin. Siis menneen talven aikana, jonka Jorma oli istunut, rangaistuskopissa eikä ollut tiennyt ulkomaailman tapahtumista mitään, oli tämä suuri muutos kaikkialla tapahtunut.
»Kyllä minun täytyy jotakin tehdä, jottei karjalaisten tarvitse katsella Ontron poikaa noin julmasti; minä näytän heille vielä, että poika on samaa verta kuin isäkin», ajatteli munkki jo silloin, kun lähestyi luostaria.
Niin Jorma palasi monestakin syystä hyvin pahantuulisena Kuhasaloon. Mutta suurin suru johtui kuitenkin siitä, ettei hän ollut löytänyt äitiään. Sitä lisäsivät vielä ne monet kokemukset ja ristiriidat, joihin hän oli matkalla sotkeutunut.
»Miksen minä lähtenyt Koitereelle jo silloin, kun en ollut sitoutunut vielä mihinkään ja olisin voinut peräytyä? Tai miksen jättänyt koko tätä matkaa tekemättä, silloin olisin säästynyt näkemästä ja kuulemasta nöyryytyksiä? Vai kuuluneekohan sekin asiaan, että minun täytyy joutua oman heimon miesten pilkattavaksi kuin pahantekijä!»
Ja nyt Jorma puristi kätensä nyrkkiin, pudotti sen pöytään ja laski tulemaan toisten munkkien kuullen synnilliset sanansa:
»Vaikka kaikki kiroukset ja paholaiset tulisivat päälleni, niin minun täytyy päästä tästä kadotuksesta elämään, ja elämään vain sillä tavoin kuin minun arvoiselleni miehelle sopii! — Mutta te, jotka olette syntyneet koiriksi, voitte kyllä ottaa vastaan kaikki ne potkut, jotka koirille annetaan!»
Ja kiukkua lisäsivät vielä Stefanin sanat, kun tämä näki Jorman palanneen:
»No, eikö erakkoelämä miellyttänytkään, kun jo näin pian tulit takaisin?»
»Koska minä olen erakoksi aikonut? Ja jos en saa tulla tänne, niin menen jonnekin sinne, missä minulla on parempi vastaanotto kuin täällä!»
»Ja minne aiot mennä, veli Jegor? Pakanainko keskuuteen?»
»Vaikka sinne! En olekaan tehnyt heille vielä niin paljon pahaa, että minun tarvitsisi kulkea henkipattona niinkuin sinun!»