VIII.
Seuraavana päivänä Jorma ei saanut rauhaa ajatukseltaan, että taikakalu saattaisi jäädä luostariin ennenkuin he lähtisivät matkalle. Hänhän tiesi jo isiensä kohtalon ja äidin varoitukset ja hän tunsi sen muutenkin liian rakkaaksi, voidakseen jättää sen luostariin, jossa se kenties piankin palaisi yhdessä seinien kanssa. Ja ehkäpä se hänen kaulassaan riippuessa saattaisi tuottaa onnea hänelle ja Marjatalle heidän matkatessaan Ruotsin rajan toiselle puolen. Nyt oli lähdön aatto, siis tänään oli viimeinen tilaisuus hakea se. Salaa hän hiipisi työpirttiin, Stefanin ja munkkien tietämättä, ottaisi omansa ja yhtä salaa tulisi luostarista takaisinkin. — Niinpä sanoikin Jorma pihalla mennessään Marjatalle:
»Minä käyn tuolla Lehmon puolella ja viivyn siellä vähän aikaa. Älä ole levoton, eihän sinua täällä mikään uhkaa.»
»Mutta tulethan pian takaisin? Minä tulen sinua vastaan
Jaamankankaalle. Mihin aikaan joudut?»
»Tule silloin, kun aurinko ehtii tuonne Sikosaaren ja Joutsenisen välille. Silloin joudun takaisin.»
Marjatta saattoi Jormaa vähän matkaa ylös rinnettä. Koivikossa he pysähtyivät katselemaan kaunista maisemaa Höytiäiselle. Näytti olevan viimeinen kesäinen päivä ennen pitkää, pimeätä ja sateista syksyä. Tuuli oli jo asettunut, ja koivujen oksat liikkuivat vain sen verran, että viimeiset niissä kiinni olevat keltaiset lehdet varisivat Jorman ja Marjatan päälle heidän siinä käsi kädessä seisoessaan. Se oli vanhojen, tuttujen koivujen viimeistä, ystävällistä tervehdystä niille, jotka olivat monet kesäiset illat istuneet niiden juurella ja ottaneet monet päivällisunensa niiden varjoissa. Ja nyt nuo kaksi lähtisivät pois, siksi kai lehdetkin satoivat. Pianko he lähtisivät? — Niin, pikemmin kuin he aavistivatkaan.
»Tiedäthän, Jorma, että minä pelkään täällä, älä viivy kauan!»
»En viivy. Tulen luoksesi vaikka seinienkin lävitse. Ja kun tulen, niin silloin meille pian valkenee uusi päivä. Se tuo meille uuden, pitkän matkan, ja sen takana on taas uusi, suuri työ.»
Vielä viimeinen syleily koko kuumalla rakkaudella, ja Jorma kääntyi ylös mäkeä, Marjatta takaisin tupaan. Mutta kun he molemmat kääntyivät, ei kumpainenkaan huomannut niitä mustia varjoja, jotka vilahtivat puiden lomitse ylhäältä mäeltä ja pakenivat pitkin kangasta. Ja kun Jorma tuli huohottaen mäelle, olivat nuo varjot silloin jo kaukana metsien suojassa. Nuorukainen ei tällä kertaa olisi voinutkaan nähdä muuta kuin kirkkaan silmäparin, joka odotti häntä palaavaksi.
Ja kaukana Jorman edellä meni munkki Stefan kahden parhaimman sutensa kanssa luostaria kohti, kiristeli hampaitaan ja sanoi:
»Kyllä minä tiedän, mitä hauskaa järjestän sille karkurille! Tule sinä, Jegor, vain luostarin lähistölle nyt, niin saat nähdä pienen yllätyksen!»
Ja samaan aikaan ajatteli jäljempänä kulkeva Jorma:
»On ihana sentään olla vapaa! Luostarikaan ei kyennyt taivuttamaan minua orjaksi. Ja kaksin verroin parempi on vielä elää, kun tietää, että on olemassa eräs, joka odottaa!»
Matka joutui, vasemmalle taakse jäi jo koski ja Pielisjoen suu, ja edessä aukeni Pyhäselkä rasvatyynenä. Ei yhtään venettä näkynyt sen pinnalla. Ja tuolla kuvastui veteen koko Kuhasalon saari ja luostarin katot. Kaikki oli niin merkillisen hiljaista. Sieltä täältä metsiköstä kuului vain pikkulinnun lyhyt viserrys. Aina ennen, kun Jorma oli seisonut tällä samalla paikalla, oli ainakin luostarista kuulunut hälinää, mutta nyt tuntui kaikki vaikenevan sielläkin. — Mutta siinä katsellessa puhkesikin sieltä nyt kuulumaan laulua yli veden, se tuli messusta, jota veljet tuntuivat parhaillaan pitävän. — Veljetkö? — Ei, veljiä he eivät enää olleet Jormalle, vaan vihollisia! — Mutta vaikka tuo laulu olikin niiden laulua, joiden elämä oli pelkkää konnuutta, niin tuntui sentään omituiselta kuulla sitä. Olihan hän, Jorma, ollut satoja kertoja itsekin mukana siellä, ja kaunistahan se oli ollut silloinkin. Ja nyt alkoi Jorma kuvitella, millaista olisi kirkossa parhaillaan:
Veljet siellä seisovat hartaina, tehden joskus ristinmerkkejä kuville. Kuoro laulaa, ja jokaisen tauon aikana saattaa kuulla raskaan, huokauksen munkkijoukosta. Aurinko heittää valoaan himmeiden lasien läpi ja saattaa ikonostaasin kullatut särmät kimallelemaan. Ja ikonostaasin edessä seisoo koreassa kaapussaan igumeeni Stefan — — —. Ei, nyt ei ollut aikaa kuvitteluihin! Nyt oli toimittava!
Stefanin muistaminen herätti Jorman nykyisyyteen. — Nyt oli hyvä tilaisuus mennä luostariin. Sillä kun kaikki olivat kirkossa, olisi hänen niin hyvä mennä huomaamatta käytävään, työpirttiin ja paeta taas takaisin. Eikä yksikään munkki tietäisi mitään, että syntinen veli Jegor oli käynyt saaressa. Ehken hän sentään jättäisi jonkin merkin käynnistään, jos ei muuta, niin löisi puukkonsa kirkon oveen ja jättäisi siihen!
Jorma riisui kenkänsä ja päällimmäiset vaatteensa, aikoen uimalla mennä saareen, sillä veneitä ei ollut. Nyt hän heittäytyi veteen, se tuntuikin käyneen jo kylmäksi näin loppukesällä. Rajusti hän veti itseään eteenpäin, vaikka vaatteet tekivätkin suurta haittaa.
»Mitähän, jos nyt kangistus tulisi ja minä hukkuisin?» — ajatteli hän.
Eihän mitä! Olihan hän uinut tämän matkan niin monta kertaa ennenkin. — Jo viimein koskettivatkin jalat pohjaan. Jorma kahlasi rantaan, taivutti pajun oksia syrjään ja vetäytyi keskelle pensaikkoa voidakseen sieltä vielä vakoilla luostaria. Hän koetti levähtää, puristi vettä pois vaatteistaan ja aikoi lähteä hiipimään mäelle, kun läheisten kivien ja pensaiden takaa syöksyi esiin munkki, toinen, kolmas ja neljäs häntä kohden. Jorma ei ehtinyt edes hypähtää syrjään, kun jo ensimmäinen roikkui hänen niskassaan. Tiukka pyörähdys, isku, ja niin oli jo yksi maassa, mutta samalla tarttui monta muuta käsiparia Jormaan kiinni. Väistämään tai lyömään tämä ei kerinnyt, kun jo käsien ja vartalon ympäri pujotettiin nuora. Munkit rähisivät ympärillä kuin äkäinen koiralauma, niin että veri tahtoi jo väkistenkin ruveta virtaamaan, vaikka vesi olikin kylmettänyt jäsenet ja äkillinen päällekarkaaminen oli vienyt ajatukset.
»Kuka hiipii salaa luostariin?» — virnisteli joku munkeista, »ah, sehän on vain veli Jegor, karjalaispakana, joka karkasi täältä!»
»Ei mikään veli, vaan lurjus, joka asui täällä, meni sitten perevaaralle tappelemaan ja löysi sieltä karjalaisorjan ja piian, joka teki miehestä pakanan», härnäsi se, joka oli ollut Jorman mukana veroja kantamassa.
Jorma huomasi nyt kaikesta, että hänen oli aivan turhaa rukoilla armoa, eikä hän sitä olisi tehnytkään. Ainoastaan paha sisu ja nyrkit saattoivat pelastaa miehen, muttei mikään muu! Nyt kohahti jo veri päähän, ja hän käsitti, että tuima tappelu oli tulossa, tappelu, jossa menisi joko hän tai kymmenen muuta.
»Milloin veljet ovat saaneet luvan kantaa aseita?» — kiljaisi Jorma lähimmälle ja sysäsi tätä olkapäällään kasvoihin niin, että mies kieri kirveineen nurin kivikolle. — »Ja jos minä olenkin pakana, niin saivatpa täällä Iljan aikana olla pakanatkin messua kuulemassa, mutta te tulette silmille kuin ampiaiset. Korjatkaa nyt luunne tai pieksän teidät jokaisen!»
»Ah, sinut pieksetään, kun karkasit pois ja ammuit isä Stefania!»
»Koeta pieksää, niin näet, kumpi meistä on pehmeämpi! Ja päästäkää minut irti tai vastatkaa jokainen itsestänne!»
»Hahhahhaa!» — raikui kuoro Jorman ympärillä, »viedään Jegor ylös luostariin, Stefan tahtoo nähdä hänet!»
Niin tarttuivat miehet Jormaan kiinni aikoen taluttaa hänet ylös, mutta tällä olikin vielä kaksi nuorista vapaata jalkaa, jotka tekivät jälkeään munkkiparvessa.
»Kas, kas, veli Jegor potkii vielä, viekäämme hänet kantamalla!»
Ylhäältä tuli munkkeja lisää, Jormaan tartuttiin uudestaan kiinni ja lähdettiin retuuttamaan kuin ruumista ylös mäelle. Mutta ennenkuin oltiin luostarin pihassa, oli jo puolet munkeista saanut potkuja kasvoihinsa.
»Minä potkin teidän päänne entistään pehmeämmiksi niin kauan kuin jalkani liikkuvat!» — huusi Jorma vielä portaita ylös mentäessä. Nyt vasta hän oli oma itsensä, kun tiesi saavansa käyttää mielin määrin luontoaan ja voimiaan. Oikein mieluista tilaisuutta ei ollut vielä tätä ennen sattunutkaan, mutta nyt oli jo sentään yksi, vieläpä luostarissa ja sellaisessa mielentilassa — voi peijakkaat! Jorma tunsi aivan riemua sisällään, vaikka olikin nuorissa. Mutta tuo riemu johtui siitä, kun hän tiesi, etteivät nuorat kestäisi häntä. Ja mielessä vilahti karjalaisten aikomus tulla hävittämään luostari.
»Näyttää siltä kuin minun pitäisi se sittenkin tehdä yksin», ajatteli hän.
Mutta kun ovi oli kapea ja häntä retuutettiin jalat edellä, levitti hän ne kiinni pihtipieliin ja potkaisi niin, että kantajajoukko meni polvilleen portaille.
»Et sinä potki enää, kun viemme sinut Stefanin luo», sanoi joku.
»Sinnehän minä juuri tahdonkin!» — vastasi Jorma.
Niin kannettiin Jorma Stefanin eteen, samaan paikkaan, missä hän edelliselläkin kerralla oli ollut tilinteossa. Jormaa harmitti nyt, ettei ollut jo silloin tehnyt loppua kaikesta. Silloinhan hän oli ollut vapaa, mutta nyt kannettiin nuorissa sisälle ja pantiin pitkälleen lattialle. Mutta kun jalat olivat vapaat, nousi hän omin voimin pystyyn ja astui pari askelta pyhäinkuvan edessä rukoilevaa Stefania kohti pilkallinen hymy huulillaan.
Stefan oli nyt laatinut koko näytelmän niin valmiiksi kuin oli osannut, päättäen uskoon ja Jumalaan vetoamalla saada Jorman taipumaan ja talttumaan, sillä tiesihän Stefankin sen, että kaikki pakkokeinot olivat Jormalle vain ärsytyksenä. Sentähden veljet olivatkin parasta aikaa muka pitämässä messua Jorman kadotetun sielun puolesta. Ja sentähden hän itsekin oli parhaillaan rukoilemassa pelastusta toiselle.
Stefan nousi ylös polviltaan teeskennellen niin rauhallisen ja hartaan näköistä kuin vain osasi pahimman vihamiehensä edessä.
»Laskeudu polvillesi ja kadu», sanoi hän hiljaa, mutta varmana Jormalle.
Ja Stefan, se mies parka, oli luullut toisen todellisen miehen sisua niin heikoksi, että se taipuisi heti hänen ensimmäisten sanojensa jälkeen. Mutta niinpä ei käynytkään, vaan Jorma vastasi niin, että kajahti:
»Jos tahdot saada jonkun polvistumaan, niin tee se itse, minä ainakaan en sitä tee!»
Tämä oli ensimmäinen yhteenotto tällä kertaa. Mutta Jorma tiesi sen, että viimeinenkin oli tuleva, kun vain asiat oli ensin puhuttu selviksi. Ei hän ajatellut enää vain niitä omia kärsimyksiään, ristiriitojaan ja selkäsaunojaan, joita hän oli saanut kokea tuon miehen takia lapsena ja nuorukaisena, vaan hän tunsi nyt olevansa velvollinen kostamaan Stefanille koko seudun puolesta.
»Veljet saavat mennä», sanoi Stefan toisille munkeille, jotka seisoivat oven suussa jännittyneinä näkemään Jorman nöyrtymistä. Nämä poistuivat. Vankia ihmetytti se makea esiintyminen, joka nyt teki Stefanin niin hurskaan näköiseksi. Ja oli varmasti ensimmäinen kerta, kun hän puhui noin lempeästi.
»Veli Jegor», aloitti munkki taas toisten mentyä, »sinä olet tehnyt paljon syntiä — — —»
»Ja sinä et ollenkaan, niinkö?»
»Olet tehnyt syntiä. Olet karannut luostarista, olet häväissyt kirkkoa ja meitä kaikkia. Sentähden sinut tullaan julistamaan kiroukseen ja — — —»
»Ja mitä sitten?»
»— — — ja sinua tullaan rankaisemaan ankarasti.»
»Ei tulla!»
»Älä käyttäydy pakanan tavoin äläkä vastustele, vaan anna minun puhua!»
Tässä Stefan hetkeksi vaikeni. Jorma odotti, ja toinen jatkoikin:
»Olet tehnyt sellaisia rikoksia, joista Jumala tulee rankaisemaan sinua suurilla kärsimyksillä.»
»Ja sinäkö kuvittelet olevasi se jumala?»
Iva ei näyttänyt pystyvän Stefaniin ollenkaan, tämä jatkoi vain:
»Olet tehnyt Jumalan äidin surulliseksi rikoksillasi: Olet karannut, olet rikkonut valasi, olet hylännyt Jumalan, olet aikonut surmata omia veljiäsi täällä, olet mennyt pakanain keskuuteen ja antautunut siellä maallisen rakkauden valtaan; vieläpä rakkauden, joka ei ole sallittua kenellekään muullekaan ihmiselle, kaikkein vähimmän luostariveljelle. Tiedätkö sinä ollenkaan, mitä kaikkea olet tehnyt?»
»Minä en vastaa teoistani sinulle!»
»Älä ole röyhkeä, Jegor, sillä kun minä sanon sinulle vielä erään asian, niin sinä kyllä taivut ja kadut katkerasti syntejäsi.»
»Sano sitten, mutta pian!»
»Sinä rakastat sen suuren hirtehisen Torkon tyttöä Kontiolahdelta ja olet asunut hänen luonaan. Älä kielläkään sitä!»
»En kielläkään! Mutta mitä se sinuun kuuluu?»
»Mutta nyt tulee sinun tuhosi, veli parka! Minä saan sinusta sisun pois!»
»Mutta pane vahvemmat nuorat käsieni ympärille ennenkuin kokeilet tuhollasi, sillä nämä eivät totisesti minua kestä!»
»Ole hiljaa, Jegor, ja ota isku vastaan! Minä sanon sinulle: Torkon tyttö, jota sinä rakastat, on sinun oma — sisaresi!»
Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Stefan odotti uhrinsa lannistumista. Mutta hetken kuluttua tämä suoristi itsensä ja huusi:
»Se on vale! Olisivathan he tunteneet minut!»
»He eivät tunteneet sinua sen takia, kun jo viisi tai kuusi vuotta sitten kerroin äidillesi, että sinä olit varastanut kirkon kaikki hopeat, sitten paennut ja takaa ajaessaan veljet tappoivat sinut, kun yritit puolustautua.»
»Mistä tiesit, että tyttö oli sisareni?»
»Siitä, kun hän äitisi kanssa kerran kävi täällä sinua kysymässä. Silloin juuri sanoin tuon, kun tiesin, että he olivat muuttuneet pakanoiksi jälleen.»
Nyt tuli taas hiljaisuus. Jorma muisti, että Marjatta oli aikoinaan puhunut veljensä häpeällisestä kuolemasta. Hän muisti vaimonkin halveksineen poikaansa eikä tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hän muisti nimen Marjatta — oman sisarensa. Siis sittenkin hänen sisarensa!
Oli kuin salama olisi iskenyt yht'äkkiä Jormaan: vartalo lysähti kasaan, pää painui alas ja kasvoille tuli mitä suurimman tuskan ilme. Siinä hän seisoi nyt lyötynä aseella, jota hän ei voinut väistää. Ei mitään kuulunut huoneesta pitkään aikaan, mutta jos siellä olisi ollut joku kolmas henkilö, niin hän olisi sillä hetkellä nähnyt Stefanin kasvoilla mitä pirullisimman hymyn. Silmät hehkuivat kuin hiilet ja mustan parran alta näkyi kaksi riviä hampaita kuin valmiina puremaan sen uhrin kurkkua, joka seisoi hänen edessään. Nyt oli Stefan voittaja, sillä hän oli iskenyt suoraan Jorman arkaan sydämeen.
Jorma seisoi siinä kauan, ja kun hän viimein kohotti päänsä, olivat kasvot melkein tuhkanharmaat ja vartalo värisi kuin viluisen. Hiljaa, hyvin hiljaa ja lempeästi sanoi silloin Stefan:
»Laskeudu polvillesi ja kadu!»
Mutta taaskin oli sanoilla toisenlainen vaikutus kuin mitä hän oli luullut. Stefanin äänen kuuleminen sai Jorman taas heräämään, hän aivan hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
»Olen iloinen, että näin kauan etsittyäni sain vihdoinkin omaiseni käsiini. Olen iloinen, että juuri omassa kodissani sain turvan silloin, kun rosvot ja murhamiehet eivät antaneet minun olla rauhassa täällä. Olen rakastanut sisartani puhtaasti niinkuin hänkin minua. En ole tehnyt hänen kanssaan mitään luvatonta, vaikken tiennytkään hänen olevan sisareni. Sen puhtaammin ei voi rakastaa enää veli ja sisarkaan kuin me Marjatan kanssa.»
Stefan oli liian aikaisin riemuinnut voitostaan, sillä nyt näytti uhri virkoavan jälleen. Hän ei voinut sanoa enää mitään, siksipä hetkisen kuluttua jatkoi Jorma:
»Kun minä rakastan, en tee sitä sillä tavoin kuin sinä!»
Tämä oli Jorman ensimmäinen vastaisku Stefanille, saaden aikaan sen, että munkkipirun koko näytteleminen loppui siihen. Lempeä ja tekopyhä ilme katosi kasvoilta silmänräpäyksessä ja kädet puristuivat nyrkkiin. Ja nyt Jorma, huomattuaan satuttaneensa vuorostaan, jatkoi:
»Mitä sinä, musta roikale, olet itse kierrellyt minun äitini ja sisareni kotona? Luuletko, etten tiedä, että juuri sinä olet himoinnut Marjattaa omaksesi ja vieläpä sillä tavoin kuin vain sinunlaisesi konnat osaavat! Vastaa, jos sinulla on vastattavaa, mutta tee se nyt pian!»
»Minä kuristan sinut!»
»Kurista, senhän olet aikonut ennenkin, mutta mittaa kuitenkin voimasi ennenkuin teet sen!»
Nyt olivat jo kaikki voiton toiveet kadonneet Stefanilta. Hänen Jormalle vasten naamaa sinkauttamansa tieto ei ollut kyennytkään nujertamaan tätä. Ja nyt, tuon uhkauksen kuultuaan, tunsi nuorukainen vain voimistuvansa. Nyt oli Stefanin häviö varma, siksipä tämä ei kyennytkään enää hillitsemään itseään, vaan huusi Jormalle:
»Ja jos minä rakastankin sinun Marjattaasi, niin minä myöskin otan hänet, sitä et estä sinäkään! Ja jos otan hänet omakseni, niin silloin en kysy mitään keinoja!»
»Minun sisareni — — —!» — parkaisi Jorma.
»Sinun sisaresi minä otan ja sinut itsesi minä tapan!»
Humaus kävi läpi Jorman aivojen ja silmät jo veristyivät. Samalla hetkellä Stefan näytti aikovan karata hänen päälleen.
»Nyt sinä olet mennyttä!» — huusi Jorma, taivutti vartalonsa koukkuun, jännitti lihaksensa ja nyhtäisi sitten voimiensa takaa itseään vapaaksi. Nuorat menivät kuin parahtaen poikki ranteiden ympäriltä. Siinä hän seisoi nyt nuorankappaleet käsissä ja kasvot melkein mustana raivosta. Stefan perääntyi pari askelta nurkkaa kohden, yrittäen huutaa apua, mutta kun hän avasi suunsa, oli Jorma siepannut lattialta jakkaran ja astunut munkin eteen. Nyt kohosi jo käsi, jossa jakkara oli, viivähti ylhäällä vain sen lyhyen hetken, että Stefan kerkisi huomata kuoleman saapuvan, sitten käsi laski huimassa kaaressa alas, ja ilkeästi parahtaen putosi jakkara ryssän paljaaseen päälakeen. Voihkaisten vaipui munkki lattialle pyhäinkuvan alle. Jorma seisoi siinä vieressä katsellen hetkisen, vieläkö Stefan nousisi, mutta kun toinen ei enää liikahtanutkaan, putosi jakkara hänen kädestään kolisten lattialle. Ja nuori mies näki nyt kuin sumun lävitse sen pyhäinkuvan, jonka alla hän oli kerran Iljan kanssa rukoillut. Hän näki nurkan, jossa kuollut munkki verissään makasi. Kuin tuulena syöksyi Jorma eteiseen, muisti taikakalunsa, meni työtupaan ja otti sen pois seinänraosta. Sitten hän juoksi venevalkamalle, työnsi haapioista parhaimman vesille ja jätti saaren, soutaen kuin oman haamunsa takaa ajamana.
Ja Jorma ei malttanut enää ruveta kiskomaan venettä koskesta ylös, vaan meni suvannon lännenpuoleiselle rannalle, nousi maihin ja potkaisi vielä haapion heikon virran vietäväksi. Koskikin soitti nyt toisella tavoin kuin ennen. Aikaisemmin hän oli usein pitkät ajat istunut rannalla kuunnellen sitä ja katsellen veden leikkimistä, ja kohina oli aina viihdyttänyt häntä. Mutta nyt se tuntui niin pahaa aavistavalta ja hermoja ärsyttävältä, aivankuin vedelläkin olisi ollut sama kiire kuin Jorman ajatuksilla. Se syöksyi kuin suuren hädän vallassa alas laajaan Pyhäselkään.
Niin Jorma pääsi ensimmäiselle mäelle, jolla edessä näkyivät tasaiset Lehmon maat, oikealla teki joki suuren mutkan itään päin, Lehmon takana kohosi Jaamankangas korkeine jouhipetäjineen taivasta vasten, ja jostakin kaukaa kankaan takaa kieri paksu savupatsas ylös ja muodosti tyynessä ilmassa leveän, harmaan pilvipeitteen koko seudun ylle. Se oli kuin harso maan ja taivaan välillä ja lähti ensimmäisen tuulenpuuskan mukana kulkemaan Höytiaiselle päin.
»Mitähän Marjatta ajattelee, kun saa tietää tämän odottamattoman uutisen?» hoki Jorma noustessaan kukkulan laelle. »Emme aavistaneet kumpainenkaan tällaista loppua kaikelle! Nyt saa pikku Marjatta itselleen veljen, mutta menettää samalla entisen Jormansa. Äiti vain meni hautaan eikä ehtinyt nähdä minua omana poikanaan.»
Vähitellen palasivat ajatukset taas luostariin, saaden miehen synkäksi. Oliko hän tehnyt murhan? — Oli! — Ja mieleen tuli kuva siitä nurkasta, josta munkit kenties juuri tällä hetkellä löytäisivät Stefanin ruumiin. Jorma katseli, olivatko hänen vaatteensa veressä. Eivät olleet eivätkä olisi saaneetkaan olla Marjatan luo mentäessä.
Näissä ajatuksissa oli Jorma. Syvään huoaten hän lähti laskeutumaan rinnettä. Eteenpäin piti nyt päästä, vaikka väsymys olikin jo takertunut jäseniin aikoja sitten ja mielikin oli niin musta kaiken äskeisen jälkeen. Murha-ajatukset pysyivät vain pakostakin mielessä, ne alkoivat jo tuntua aivan painajaiselta.
»Olkoon», ajatteli Jorma. »Kun eivät antaneet enää rauhaa minulle ja muille, niin menköön vaikka sata samanlaista! Menköön vaikka rauha minultakin, parempi on sekin kuin kärsiä Stefania!»
Ja ajatus, että kaikki Karjalan miehet tulisivat kyllä varmasti hyväksymään Jorman teon, tuntui nyt tuovan vähitellen rauhaa. Hän katseli jo ympärillään olevaa tasankoa ja mietti:
»Olisihan tässäkin hyvät pellonpaikat, ei olisi tarpeellista lähteä enää Ruotsin puolelta sellaisia etsimään. Mutta pajarinhan nämäkin maat ovat, ja se mies ei kyllä anna rauhaa enemmän kuin luostarikaan. Tuleekohan koskaan sellaista aikaa, että tämäkin kaikki on yhtenä viljapeltona, ja ettei pajari ole tästä maasta veroa kantamassa?»
Jorma huomasi auringon kadonneen jo näkymättömiin.
»Nyt on Marjatta istunut jo kauan kankaalla ja odottanut minua. Olen myöhästynyt paljon.»
Ja yhä nopeammaksi kävi meno. Jorma tuli kankaalle, kulki sitä pitkin ja odotti Marjatan tulevan vastaan niinkuin tämä oli luvannutkin. Mutta tyttö oli kai ehtinyt jo väsyä, koskapa häntä ei näkynyt missään eikä kuulunut vastausta, vaikka Jorma huuteli toisinaan. Kolkosti kajahteli vain salo, kaikki tuntui niin autiolta, ja hämäräkin alkoi jo tulla. Sydämessä tuntui tyhjältä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut yhtä samaa kangasta, jota pitkin yksi ainoa ihminen, Jorma, kulki laidasta laitaan peikkojen ja haltioiden irvistellessä hänelle puiden ja pökkelöiden takaa. Tuntui melkein kaamealta tuo tyhjyys, ja korvissa kuului jokaisen askelen ääni samanlaisena rusahduksena kuin sekin, mikä oli kuulunut jakkaran pudotessa Stefanin päähän.
Jo Jorma tuli mäen päälle, jolta laskeuduttuaan hän astuisi aivan suoraan kotinsa kynnykselle. Korkea, läpinäkymätön koivikko esti itse mökkiä näkymästä, ja kipunoita kohosi ylös koivikon takaa.
»Marjatta keittää siellä kuumaa maitoa minua varten, koskapa kipunat sinkoilevat läheisestä.»
Juoksujalkaa hän kiirehti rinnettä alas, painui koivujen muodostamaan holviin, pääsi sen läpi. Mutta siinä hän äkkiä pysähtyi. Sillä paikalla, missä ennen oli seisonut mökki, oli nyt vain savuava kasa hirrenpätkiä ja niiden keskellä särkynyt kiuas. Jorma seisoi siinä katsellen paloa eikä käsittänyt mitään.
»Marjatta, Marjatta!» — huusi hän kaikin voimin syöksyen keskelle tulta ja savua, »Marjatta, missä sinä olet?»
Mutta vastaukseksi tuli vain hänen oman äänensä kaiku, joka kieri pitkin vaarojen rinteitä yhä kauemmaksi saloille. Vielä kerran kokosi Jorina voimansa ja huusi pitkään, melkein epätoivoisen avunhuudon, mutta vastaus oli taaskin se sama hätähuuto, joka kuului kaukaa, toistaen hänen sanansa:
»Marjatta!»
Kun kaiku taas oli vaiennut ja painostava hiljaisuus tullut, tunsi nuorukainen kaiken katoavan ajatuksista ja jotakin leijaili hänen silmiensä eteen. Jokin näkymätön seinä tuli edessä yhä tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi, ja Jorma tunsi vaipuvansa johonkin suloiseen ja pehmoiseen. Hänen tajuntansa alkoi jo sammua ja silmätkään eivät tahtoneet nähdä mitään. Mutta silloin tuntui joku lähestyvän häntä. Jorma ponnistautui takaisin tajuntaansa ja näkikin savuavan raunion keskeltä mustan haamun nousevan ilkeästi häneen katsoen.
»Stefan», tuli ähkäisy Jorman rinnasta.
Ja Stefan tuli vain lähemmäksi hymyillen pirullisesti, pirullisenimin kuin koskaan elämässään, ja paljaassa päälaessa oli iso, verinen reikä. Munkki tuli aivan Jorman viereen, antoi hampaittensa välähtää, kääntyi sitten savuaviin hirsiin päin, osoitti niitä kädellään, virnistäen koko ajan voitonriemuisena. Sitten osoittava käsi kääntyi verkalleen, näytti mäen päälle johtavaa polkua ja siirtyi sen jälkeen Pielisjoen suuntaan. Ja sitten kuului yössä Stefanin raikuva pilkkanauru, joka tuntui merkitsevän:
»Minä tein tämän kaiken! Ja minä se olin, joka vein Marjatankin pois!»
»Perkele!» — karjaisi Jorma.
Stefanin haamu katosi samalla, ja kuin hulluna Jorma syöksyi ylös mäelle. Ja hullu hän kai olikin, koskapa hän meni polvillaan polkua ylös kuin etsien jotakin. Lieneekö hän löytänyt sieltä mitään vai ei, mutta äkkiä hän nousi jälleen pystyyn lähtien juoksemaan Pielisjokea kohti. Hän tuli sen rantaan, mutta ei näyttänyt olevan vieläkään tyytyväinen, vaan jatkoi kulkuaan rantaa pitkin etelään kohti Kuhasaloa.
Ja kun hän viimein tuli lähelle joensuuta, kuuli hän ääniä rannalta ja pysähtyi kuuntelemaan. Sitten hän hiipi puulta puulle kuin kylään tuleva vainolainen, ja näki viimein edessään munkin ahertavan jotakin rannalla veneensä luona. Jorma syöksyi kaikin voimin munkin päälle, tarttui kiinni tämän kurkkuun, ja munkki vaipui polvilleen Jorman eteen.
»Missä Marjatta on?»
»En tiedä mitään Marjattaa», koetti munkki änkyttää sillä vähäisellä hengellään, mikä virtasi hänen kurkustaan.
»Valehtelet, käärme! Missä se tyttö on, jonka munkit toivat luostariin?»
Noiden sanojen aikana kohosi Jorman käsi jo munkin pään päälle, ja se antoikin toiselle halun puhua:
»Voi, veli Jegor, tyttö annettiin isä Stefanin käskystä hakea luostariin, mutta kun noutajat tulivat hänen kanssaan veneellä alas jokea, kaasi tyttö tuossa koskessa veneen ja kaikki muut hukkuivat paitsi yksi veli!»
»Onko se totta?»
»Totta on! Etsimme täällä juuri hukkuneita, mutta emme pimeässä löydä mitään», koetti munkki selittää viattomana ja ristinmerkkejä tehden.
»Onko Stefan kuollut?»
»Kyllä, pyhä isä Stefan on kuollut», huokasi munkki.
Ja nyt Jorma kirosi, kirosi hartaammin kuin koskaan ennen ja huusi:
»Pyhäkö? Pyhiä te pirut olette vielä sittenkin, vaikka tapoitte Marjatan! Mutta nyt ette enää syljeskelekään minun silmilleni, senkin kyyt!»
Ja Jorma tarttui molemmin käsin kiinni munkkiin, nosti hänet maasta ylös päänsä päälle, pidellen siellä miestä hetkisen ilmassa suorin käsin, ja paiskasi sen sitten päälleen alas rantakivikkoon. Hän katseli hetkisen, liikkuisiko se vielä, mutta kun elonmerkkejä ei näkynyt, läksi hän eteenpäin.
»Jo toinen mies tänä yönä, ja pian tulee vielä lisää!»,— sanoi Jorma itselleen, työnsi munkin veneen virran mukaan ja hyppäsi siihen, lähtien soutamaan Kuhasaloa kohti.
Ja mitä Jorma oli sinä yönä tehnyt Kuhasalossa, siitä nähtiin jäljet vasta muutamien päivien kuluttua, kun karjalaisetkin menivät sinne tekemään viimeistä tiliään. Heidän edellään oli jo ehtinyt kuolema kulkea, sillä luostarin pihalla oli pari ruumista, eteisessä oli neljä, vieläpä pari itse kirkossakin. Ketään eläviä ei ollut enää näkyvillä, ja karjalaiset uskoivat jonkun luostarin omista pahoista hengistä tehneen sen kaiken. Kirkossakin oli kaikki särjetty, ikonostaasi oli yhtenä lautakasana lattialla ja kaikki kuvat murskana. Mutta kukaan ei tiennyt sitä, että se sama pahahenki, joka tuon kaiken oli tehnyt, oli itse aikoinaan toivonut pääsevänsä koko luostarin kohottajaksi ja suurentamaksi, mutta olikin nyt tullut sen hävittäjäksi. Tämä mies oli raivonnut luostarissa ja surmannut jokaisen, joka sattui olemaan silloin sisällä. Ja ne, jotka olivat naaraamassa hukkuneita tovereitaan koskesta, kiittivät hyvää onneaan, kun pelastuivat Jorman käsistä ja pääsivät ehyin nahoin pakenemaan Valamoon. Vaikka eiväthän sentään kaikki päässeet Valamoonkaan, sillä pitkien aikojen kuluttua löysivät ihmiset vielä kosken läheltä kolme ruumista ja niiden viereltä verisen seipään, jolla miesten päät oli halkaistu.
Tarina Kuhasalon luostarista oli nyt loppunut, mutta vielä kauan jälkeenpäinkin tuntui siltä kuin Ontron poika olisi liikkunut sen autioissa suojissa etsien jotakin.