IX.
Murhayön jälkeisenä aamuna Jorma heräsi lopen uupuneena ja masentuneena lähellä Jaamankangasta. Hän ei nähtävästi ollut jaksanut kulkea takaisin palopaikalle, vaan oli kaatunut kesken matkan. Kun hän nyt katseli ympärilleen, huomasi hän nukkuessaan nojanneensa päätään korkeaan hiekkakasaan, minkä hän tunsi umpeenluoduksi haudaksi. Se oli hänen äitinsä hauta, jonka he yhdessä Marjatan kanssa olivat vasta toissapäivänä peittäneet.
»Tännekös minä tulinkin!» sanoi Jorma silittäen multaa kädellään.
Mennyt oli jo äiti, mennyt oli Marjatta ja menneet olivat kaikki kultaiset toiveetkin. Äidin hauta oli tässä hänen päänsä alla, Marjatan hauta oli siellä, missä levoton koski kuohutti Pielisjoen vesiä Pyhäselkään, ja menneitten toiveitten vielä avonaista hautaa osoitti jokainen puu, paloraunio ja — luostari.
Mutta se oli luotava umpeen!
»Ei, en aio tulla vielä luoksenne, äiti ja Marjatta! Kuolen kyllä maailmasta, mutta itselleni minä elän!» — huusi Jorma, hyppäsi pystyyn ja läksi menemään kohti palopaikkaa.
»Nyt olen täyttänyt sen, mitä ihmiset tahtoivat ja toivoivat. Mutta vaikka olenkin täyttänyt velvollisuuteni heitä kohtaan, en ole vielä päässyt siihen, mihin minä itse olen tahtonut. Mikä on minun päämääräni? — Rauha. — Ja miten tuon rauhani saavutan? — Voittamalla vereni!»
Ja aivankuin etsien menneen onnensa rippeitä hän meni vielä heikosti savuavien kekäleiden keskelle penkoen siellä tuhkaa. Kun hän löysi jonkin raudankappaleen tai muun esineen, vei hän sen pois ikäänkuin se olisi ollut suunnattoman suuri omaisuus. Sitten hän meni rinteeseen, missä koivujen lehdet olivat polulla menneet kasaan kuin jotakin raskasta esinettä maata pitkin vedettäessä. Sieltä Jorma löysi Marjatan liinan ja hopeisen ristin katkenneine ketjuineen. Ristin hän heitti koivikon yli lampeen, mutta liinan vei toisten tavaroittensa joukkoon. Nyt hän meni palosta säästyneeseen aittaan, kantoi sieltä ulos kaikki jäljelle jääneet tavarat ja latoi ne nurmikolle.
»Mihin minä nyt lähden? Koitereelle vai Olavinlinnaanko? — Ei, en tahdo nähdä enää ihmisiä, vaan menen jonnekin, missä saan olla aivan yksin.»
Jorma antoi katseensa kulkea yli Höytiäisen laajan selän ja näki sen keskellä valkorantaisen Joutsenisen yhtä houkuttelevana ja kutsuvana kuin ennenkin.
»Tuonne minä menen!»
Ladottuaan kaiken tavaransa veneeseensä silmäili hän kaikkea mennyttä viimeisen kerran ja ajatteli:
»Jos Marjatta vielä eläisi, niin juuri tällä hetkellä ottaisimme hänen kanssaan hyvästit tältä samalta paikalta lähtiessämme yhteiselle matkallemme. Mutta nyt minä saankin mennä yksin! — Te vääräuskoiset, jotka tuhositte elämän Marjatalta, minulta ja itseltännekin, olette kaikki nyt yhtä mykkiä kuin päämiehenne ja liian myöhään etsitte nyt sitä rauhaa, jota teille ei tulla koskaan antamaan! — Mutta minä saan kenties senkin vielä!»
Nyt työnsi Jorma haapionsa vesille, hyppäsi siihen ja aloitti matkansa uutta elämää kohti.
Hän meni Joutsenisen saareen, yksinäisyyteen, eikä aikonut palata maailmaan enää koskaan takaisin. — Ja sinne mäen päälle, kuusien suojaan kohosi maja pieni kuin karhun pesä. Se oli niin matala, että seisoessa kosketti pää kattoon ja niin pieni, että nukkuessa ei tahtonut sopia suoraksi sen sisään. Seinistä tuli niin vahvat, ettei pahinkaan pakkanen olisi voinut tunkeutua niiden läpi, sillä ne oli tehty paksuista hirsistä kaksinkertaisiksi ja tilkitty tiukkaan savella ja sammalilla. Yhdessä nurkassa oli liedentapainen, joka lämmitti majan. Ja pieni läheinen ei kyennyt kovallakaan pakkasella laskemaan kylmää sisälle. Lopuksi Jorma kantoi vielä liuskakiviä vuoteen pohjaksi ja päällysti sen paksulla kuusenhavu- ja sammalkerroksella.
Kun se kaikki oli valmista, otti Jorma kirveensä ja meni raivaamaan itselleen polkua majasta järvenrantaan ja asetti rinteen jyrkimpiin paikkoihin kiviä portaiksi. Vähän matkan päässä siitä löytyi sopiva valkama haapiolle, jossa se saattoi olla pensaiden sisällä piilossa järvellä soutelevien ihmisten katseilta. Ja saaren keskellä oli pieni, kirkasvesinen lammikko, jonka rannalla Jorma liuvitteli usein päiväkaudet viskelemällä pieniä kiviä tai käpyjä sen veteen ja katsellen, kuinka laineet, suurina renkaina tulivat rantaan.
Ihmiset eivät erakkoa häirinneet. — Kaikkein lähimpänä oli maa muutamien virstojen päässä idässä. Sieltä näkyivätkin Pyytivaaran koivikkorinteet ja Kontiolahden ensimmäiset talot. — Pohjoisessa oli aava selkä. — Lännessä siintivät sinisinä korkeat Kunnasniemen rannat, ja sieltäkin näkyi metsän keskeltä jokin vaaleampi peltotilkku. — Etelässä oli Jaamankangas ja Kontioniemi, jonka petäjikön takaa nousi savu suuresta hovista. Korkeat Höytiäisen laineet tulivat jostakin Kinahmosta päin ja kierivät valkeana nauhana toisiaan ajaen pitkin rantahietikkoa. Ja jokainen niistä piirsi hiekkaan omituisia koukerolta ja viivoja, jotakin käsittämätöntä kirjoitusta, jota erakko ei oppinut lukemaan. Oman elämänsä tarinoita kai nekin sinne kertoilivat. Mutta kun yksi oli tuskin saanut viivansa valmiiksi, tuli jo toinen laine ja kolmaskin, ja niin olivat ensimmäisen merkitsemät viivat kadonneet näkymättömiin ja tilalle olivat tulleet uudet, entistä kauniimmat. Ja ne kaikki olivat uusia särkyviä elämäntarinoita, jotka päättyivät sinne rantahietikolle.
Ja tämä kaikki oli erakon pientä ja pyhää valtakuntaa, jota kaikkea hallitsi erakko Jorma, kuunnellen jokaisen alamaisensa, puun, pensaan ja laineen puhetta, ymmärtäen sen hyvin, vaikkei ollutkaan kieltä oppinut. Ja nuo kaikki eivät olleet enää hänelle kuolleita ja tunnottomia, vaan eläviä olentoja, joista jokainen oli paljon parempi kuin yksikään ihminen, sillä eiväthän ne tehneet pahaa kenellekään. Ne olivat hyviä haltioita, joiden kaltaiseksi Jormakin tahtoi päästä.
»Kunpa voisin tulla yhtä hyväksi kuin tuo suuri kuusi tuossa», ajatteli hän, »kunpa voisin seisoa sen tavoin kesät ja talvet, nähdä ympärilläni kaiken kauneuden, tuntematta ikävää mihinkään. Ja kun aikani olisi täysi, kuivuisin sitten ja kaatuisin tuohon rinteelle, tuntematta mitään tuskaa jättäessäni elämän!»
Jormasta tuli nyt ympäristönsä hyvä ystävä ja suojelija, tahtoessaan säilyttää saarensa mahdollisimman koskemattomana. Mitäpä häneen kuului, jos manteren puolella kaatuikin jokin kaunis koivikko ja sen sijalle ilmestyi seuraavana kesänä vihreä pelto, kunhan vain ihmiset eivät tunkeutuneet repimään hänen saartaan. Siellä manterella he saivat tehdä Jorman puolesta pahaa mielin määrin luonnolle ja toisilleen, kun Joutseninen vain säilyi rauhassa hyvine haltioineen.
Kun ihminen keskustelee vuosikausia vain oman itsensä ja luonnon kanssa niinkuin Jorma oli tehnyt, ei ole ihme, jos hän näkee jo jokaisessa kivessä ja puussa elämän ja hengen. Olihan hänkin munkkina ollessaan pitänyt haltioitakin vain kastamattomain kuviteltuina jumalina, mutta nyt hän näki niitä jo itsekin kaikkialla, varsinkin lammikon rannalta. Hän oppi käsittämään, miksi yksinäisillä saloilta ja metsien sydämessä asuvat karjalaiset eivät voineet uskoa novgorodilaisten jumalaiseen, vaan pitivät omaa luontoaan paljon sitäkin parempana. Ei hänestä enää sekään ollut mikään ihme ja mahdottomuus, että ihminen saattoi kuunnella haltioiden puheita ja ottaa vaarin heidän neuvoistaan.
Niiden suosioon Jormakin tahtoi nyt päästä. Hän hiipi puulta puulle, voidakseen edes jollakin tavoin nähdä ne omin silmin ja päästä perille niiden monista pitämyksistä. Mutta aina ehtivät haltiat huomata hänet ajoissa ja paeta piiloon. Se hiukan harmitti Jormaa, hän yritti uudelleen, mutta yhtä valppaita ne olivat joka kerta eivätkä laskeneet kastettua miestä lähelleen.
»Ne pelkäävät minua, mutta minäpä koetan ne houkutella majani lähettyville.»
Hän vei kalakeittoa majan takana olevan suuren kuusen juurelle. Alussa haltiat eivät huolineet sitäkään, mutta kun erakko ampui riistaa ja uhrasi kaikkein verisimmät palat, alkoi hän päästä jo tuloksiinkin vaivoistaan. Kun Jorma joka aamu meni katsomaan uhrikuuselle, oli parhaat palat lihasta syöty pois.
Siitä hetkestä lähtien tuli Jorman tärkeimmäksi tehtäväksi ja suurimmaksi huviksi haltioiden pidätteleminen majan lähettyvillä. Lopulta hän jo loikoessaan iltaisin kivivuoteellaan saattoi selvään kuulla joko uhrikuusen juurelta tai majan sisältökin lieden takaa selvää haltioiden liikkumista. Silloin erakko hykerteli käsiään suu leveässä hymyssä, kun hänen entinen kasteensa oli jo annettu anteeksi.
Varmaa oli sekin, että haltiat toivat ahkeralle palvelijalleen vain onnea ja hyötyä, jos olivat suosiollisia. Sillä muutamien vuosien kuluttua huomasi Jormakin elämänsä paljon entistä paremmaksi. Riistaa oli liiaksikin. Sitä varten piti tehdä jo pieni aittakin, missä hän voi säilyttää talven suuret varastot. Nyt jo uskoi entinen munkki täydellisesti sen, ettei haltioiden palveleminen ollut mitään pakanuutta, koskapa ne muistivat häntäkin, jota maailmassa ei ollut kukaan muu ajatellut. Ne muistivat häntä jo paljon enemmän kuin novgorodilaisten Jumala milloinkaan.
Näin oli luostarin kasvatista, erakko Jormasta, tullut metsässä asuessaan haltioiden ja vanhan suomalaisen uskonnon vakava kannattaja!
Ja mikä ihmeellisintä: Kun Jorma vain aina muisti haltioitaan, meni niiden suosio jo niin pitkälle, että hän eräältä kalastusmatkalta palattuaan löysi majansa pöydältä kaksi aivan oikeata leipää, pienen säkillisen jauhoja, vakan voita ja pussillisen suoloja. Sellaisia antimia hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuosikymmeneen saaressaan. Ja mistäpäs muualta erakko parka olisi voinut toivoa sellaisia lahjoja kuin saaren omilta haltioilta, sillä eiväthän ihmiset joutaneet niin paljon ajattelemaan toisiaan, eivätkä sitä tahtoneetkaan! Hetkistä myöhemmin tuli vielä toinenkin samanlainen lahja, ja kun hän syksyllä oli usein kalamatkoillaan, oli se kaikki jo niin tavallista, että pieni aitta tuli aivan kukkuroilleen syötävää talven varalle.
»Tällaista on elämäni nyt, ja olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin koskaan ennen. Alussa pidin kaikkea tätä raskaana, mutta nyt uskon, ettei tuolla manteren puolella ole yhtään niin tyytyväistä ihmistä kuin minä. Miksei jokainen muukin mene yksinäisyyteen ja koeta löytää onneaan sieltä!»
Jorma meni ja leikkasi oman viisikantansa kuvan uhrikuusen kylkeen, uskoen onnensa tulevan siitä vain kaksinkertaiseksi.
»Toivoin kerran pääseväni samanlaiseksi kuin tämä kuusi. En ole vielä päässyt niin pitkälle, mutta luulen voivani oppia elämään yhtä huolettomana, vahvana ja hyvänä. Joutuisinhan kyllä jo kuolemaankin, mutta kun kärsimykseni ovat vielä kesken, niin odotanpahan. Sitten, kun tuo puu joskus vanhuuttaan kaatuu, on se oleva merkki siitä, että Ontron poika on sovittanut kaikki entiset erehdyksensä ja on silloin tullut elämänsä määrään. Silloin, samalla kertaa tahdon mennä tuon kuusen mukana. Juuri silloin, muttei ennen!»
Jorma näki, että kuusi oli hiukan kallellaan majaan päin. Kun tuo korkea ja paksu puu kaatuisi, menisi se suoraan majan päälle ja särkisi sen varmasti. Silloinhan hänkin, Jorma, ollessaan sisällä majassa, hautautuisi ainiaaksi puun alle.
»Nyt siis tiedän, milloin minun aikani tulee täyteen!»
Kerran, eräänä talviyönä, huomasi Jorma sieltä, missä Kontioniemen suuren hovin piti olla, korkeiden tulenliekkien nousevan ylös, saaden kuin revontulen kajastuksen taivaalle. Se oli tulipalo, jonka syytä Jorma koetti arvailla. Ja sinä samana yönä kuuli hän saareensa ensi kerran ihmisääniäkin, jotka tulivat kuin hätähuutoina, ja sellaisiahan ne olivatkin. Mutta erakko, joka tahtoi olla välinpitämätön kaikesta ulkomaailmasta, pidättyi lähtemästä avuksi, sillä mitäs ihmiset häneen kuuluivat. Nyt katseli hän vain kylmänä tuota paloa ja huomasi hetken kuluttua vaarojen takaa syttyvän toisen samanlaisen ja heti kolmannenkin. Siis vainolainen, niinkuin Jorma oli ajatellutkin!
Sellaisia juuri ihmiset olivat! Sen, mitä toiset olivat saaneet pystyyn vuosikausia kestävällä raskaalla työllä, hävittivät toiset ryöstön- ja kostonhalussaan muutamassa hetkessä.
»Polttakoot ja tappakoot niin paljon kuin kerkiävät, kunhan vain sovittavat kaiken lopuksi!» — ajatteli erakko ja astui majaansa. »Minä olen saanut itselleni tällaisen enkä tarvitse kenenkään toisen omaa. Jokaisella toisellakin on samat mahdollisuudet, tarvitsematta ryöstää ketään.»
Hän heittäytyi sammalilleen, veti nahkaiset päälleen ja nukahti niinkuin se, joka ei pyydä eikä toivo keneltäkään muulta mitään, jos ei kenellekään annakaan, vaan vaatii kaiken itseltään. Sillä tavoin nukkuu vain se, joka tietää, että huominen päivä tuo tullessaan yhtä paljon kuin eilinenkin.
Vähitellen alkoi erakkoon tarttua se usko, että ihmiset, joiden talot ja pellot hän näki Kontiolahden puolelta, olivat sentään siedettäviä. Hän uskoi heistä tuota vain sen takia, kun he eivät koskaan hätyytelleet Jormaa saarellaan eivätkä pyrkineet valloittelemaan hänen kalavesiään ja lintupaikkojaan, vaan antoivat hänen elää huolettomana kuin parhain itsevaltias. Senvuoksi hän alkoi jännityksellä seurata peltotilkkujen laajenemista ja toivoi niistä syksyllä lähtevän runsaan sadon, vaikka se tulisikin ihmisille.
Oliko hän alkanut kaivata maailmaan, kun oli jo oppinut pitämään ihmisiä hyvinä?
Ei, sitä hän ei tehnyt! Sillä jos yksikään ihminen olisi tullut valloittelemaan saareen tai häiritsemään rauhaa, olisi hän heti pitänyt niitä vihollisinaan.
»Olen tehnyt heidän elämänsä paljon entistään väljemmäksi, kun vapautin heidät oman rauhani hinnalla luostarin painajaisesta. Eipä ennen saanut täälläkään olla kellään karjalaisella tuollaisia peltoja; mutta nyt, kun luostari meni ja munkit sen mukana, on tuo maa nyt heidän omaansa eikä heidän tarvitse maksaa veroja. Koko Pohjois-Karjala vaurastuu. Mutta kenen kustannuksella? — Minun, sillä minähän sen tein, vaikka maksoinkin siitä kalliisti. Aikoinaan pidettiin Ontron poikaa oman isänsä työn tuhoojana, mutta huomaanpa nyt, että hänkin on tehnyt jotakin heimolleen. Ja parempihan on, että minä, jolla on paljon enemmän velvollisuuksia kuin muilla ihmisillä, kannan murhaajan nimeä. Noilla ihmisillä tuolla Kontiolahdella on niin paljon muutakin ajateltavaa ja kärsimistä, etteivät he enää kaiken sen lisäksi tarvitse omantunnon tuskia kestettäväkseen. Olen siis parantanut toisten elämää sillä, että olen huonontanut omaani. Mutta silloinhan ei ainakaan Ontron poika ole enää velkaa ihmisille, vaan ihmiset hänelle.»
Kului taas muutamia vuosia. Niiden mennessä erakko oppi kärsimään hiukan ihmisiäkin. — Saarihan ei ollut kovin kaukana manteresta, joten silloin tällöin saattoi sinne eksyä joku kalamies. Joka kerta Jorma pakeni johonkin koloon tarkkaamaan, mitä nuo maailmasta tulleet, kutsumattomat vieraat tahtoisivat hänen valtakunnastaan. Mutta vieraat saattoivat kyllä löytää majan, katsella ja ihmetellä sitä hetkisen ulkoa ja sisältä ja palata viimein omalle puolelleen järvenselkää, ottamatta lähtiessään edes tulusrautojakaan majan pankolta. Silloin palasi Jorma piilostaan ja ajatteli:
»Rehellisiä he ainakin ovat, siis he saavat käydä täällä. Mutta kun ensimmäinen rauhanrikkominen tapahtuu, silloin minä ammun nuolen heidän kurkkuunsa tai houkuttelen haltiani heidän kimppuunsa!»
Ja joka kerta, kun selälle ilmestyi vene, tarkkasi Jorma, menisikö se saaren ohi vai tulisiko rantaan. Ja muutamia kertoja näytti jo siltä kuin erakkoa olisi saaresta etsittykin, mutta tämä varoi kyllä tulemasta löydetyksi.
»Minua ei heidän tarvitse nähdä, sillä minulla ei ole enää mitään maksettavaa heille. Ja jos näyttäytyisinkin heille, niin silloin en olisikaan enää erakko, vaan olisin velvollinen tekemään jotakin heidän hyväkseen tai he minun. Ja heiltä ei minulle ole kuitenkaan tulossa mitään parannusta elämääni.»
Mahdollisesti manteren puolella jo tiedettiin jonkun asuvan saaressa, koskapa vierailut viimein lakkasivat Jorman suureksi iloksi. Epäilivätkö ihmiset saaressa asuvan jonkin hyvän haltian tai suuren roiston, sitä ei erakko osannut arvata. Mutta joka tapauksessa alettiin saarta karttaa, kenties pelätäkin.
Ja silloin olivat haltiatkin taas entistään suosiollisempia. Entistään useammin ilmestyivät suola- ja jauhosäkit majan pöydälle erakon poissa ollessa.
»Hyvä on, etteivät ihmiset käy. Haltiatkin ovat siitä mielissään ja minä itse saan olla rauhassa.»
Mutta miksi sitten hänen haltiansa oikein vihasivat noita karjalaisia, jotka itsekin olivat haltioiden palvelijoita? Vai olivatko novgorodilaisten opit saaneet sittenkin voiton kaikesta? Jos niin oli, niin silloin olivat asiat huonosti Ilomantsin pokostalla! No, olipa kuinka tahansa, hän itse ei kuitenkaan uskonut enää olemattomaan Jumalaan, joka oli tuottanut vain onnettomuutta kaikille ristinpalvelijoille. Jos tuo Jumala olisi ollut olemassa, niin miksei hän mennyt omiensa puolelle ja suojellut heitä aina. Jos Jormakin vain olisi ollut uskomatta sellaisiin jumaliin ja kantanut aina kaulassaan viisikantaa, niin hänelle ja Marjatalle ei olisi koskaan tapahtunut mitään pahaa.
Sillä tavoin, mäen rinteellä istuessaan ja Kontiolahdelle katsellessaan erakko koetti ratkaista elämänsä tarkoitusta, odotti toivomaansa rauhaa ja muisteli menneitä aikoja. Ja hän luuli vielä nytkin elävänsä yksin ja salassa maailmalta eikä huomannut enää elämää ympärillään. Mutta ihmiset, jotka ajoivat talvitietä myöten jään poikki, saattoivat nähdä hänet joko kantamassa vettä polkua ylös rannasta tai kompuroimassa suksineen paksussa lumessa. Manteren puolelle näkyi aivan selvästi, milloin savua nousi erakon majan lakeisesta. Kesälläkin saattoi kalamiehiä liikkua saaressa aivan Jorman lähettyvillä, tämän tietämättä siitä mitään.
Kun vuosikymmenien ajan odottaa rauhaa niin hartaasti kuin Jorma eikä näe elämässään enää mitään muuta kuin yhtä ja samaa tasaista, väsyy siihen ja uskoo itsekin jo siihen, mihin on pyrkinyt. Niinpä jo Jormakin ajatteli:
»Kun ihmiset eivät käy enää saaressa, uskon heidän jo tyytyvän kaikkeen, mitä olen tehnyt heidän hyväkseen. He eivät vaadi minulta enää mitään, siksipä he jo pysyvätkin poissa. — Haltiat ovat minulle suosiollisia, siis he ovat antaneet jo kasteeni ja muut erehdykseni anteeksi. — Mistään uskonnoista ja jumalista en enää välitä, sillä nyt olen jo löytänyt itselleni sen oikean. — Maailmaan en enää kaipaa, vaikka näenkin sen tuolla edessäni. — Enkö ole jo saavuttanutkin rauhaani? Olen, uskon saaneeni!»
Erakko iloitsi käsiään hykerrellcn, että hän oli jo tullut täydellisesti välinpitämättömäksi kaikkeen, omaan itseensäkin nähden. Ja sekö juuri oli merkki siitä, että ihminen oli saanut rauhansa ja oli kypsä kuolemaan? — Niin luuli nyt Jorma.
Mutta yht'äkkiä oli erakko kuulevinaan metsiköstä selkänsä takaa ilkeätä, selkäpiitä karmivaa pilkkanaurua. Hän kääntyi katsomaan, kuka hänen sanoilleen nauroi, muttei nähnyt ketään. Nyt alkoi Jorma muistaa kuulleensa saman äänen ennenkin, — se oli tapahtunut silloin, kun hän oli turhaan etsinyt Marjattaa palopaikalta. Juuri silloin oli kuin jokin seinä tullut hänen ja muun maailman väliin. Silloin oli Stefanin haamu halkaistuin päin noussut tuhkasta ja nauranut tuon saman naurun kuin nytkin! — Siis juuri Stefan! Stefan nauroi hänelle vieläkin, vaikka olikin ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. — Mitähän se vielä tuo kaikki saattoi merkitä? — Tulisiko hän vielä kuolemastaankin piinaamaan Jormaa samalla tavoin kuin oli tehnyt eläessään? — Eikö Stefan ollut vieläkään saanut kyllikseen?
Nyt, tuon naurun jälkeen, alkoi Jorman silmien edestä kohota jotakin pois. Tuntui kuin usva olisi haihtunut, ja se läpinäkyvä seinä, joka oli hänet aina erottanut kaikesta muusta, olisi lähtenyt loittonemaan. Ja hän näki nyt kaiken aivan toisenlaisena kuin tähän saakka, juuri sellaisena kuin munkkina ollessaankin.
Oliko hän ollut hullu ja saanut nyt järkensä takaisin?
Ehken oli, ehken ei. Joka tapauksessa hän oli nyt kuin uudestaan maailmaan palannut ja vapautunut jostakin kuoresta, joka oli tähän saakka ympäröinyt häntä.
Ja nyt Jorma katseli ihmeissään muuttunutta luontoa ympärillään ja katseli itseäänkin. Tai oikeastaan ei mitään ollut muuttunut, vaan hän itse katsoi eri silmillä. Kun hän näki kätensä, olivat ne laihat ja vapisevat. Hän hypisteli pitkää partaansa ja tukkaansa — ne olivat aivan lumivalkoiset. Hän siveli kasvojaan — ja tunsi niiden olevan ryppyiset.
Nyt Jorma tunsi taas itsensä ja huomasi olevansa hyvin vanha.