X.
Siitä hetkestä lähtien, kun Stefanin nauru oli sytyttänyt uudelleen Jorman sammuneen järjen, oli tämä tuntenut jotakin samaa, mitä jokainen ihminen tuntee silloin, kun takatalvi tulee. Jorma oli iloinnut saavuttamastaan keväästä, mutta tunsikin nyt valkean kääreliinan laskeutuneen kaiken päälle. Olivatko hänen koko erakkoaikansa kärsimykset olleet turhat ja niillekö Stefan oli nauranut?
Kun Jorma-vanhus istui kerran tavallisella paikallaan rinteellä ja katsoi nyt taas manteren puolelle, huomasi hän sinne rakennettavan uutta taloa. Se tuli paljon suuremmaksi kaikkia muita ja ylemmäksi mäen päälle, jossa se seisoi kuin hovi monien mökkien keskellä.
»Tuollaisen minäkin olisin rakentanut, jos olisin mennyt Ruotsin puolelle», ajatteli hän.
Jorma katsoi vielä tarkemmin taloa ja kirosi äkkiä ääneen hämmästyksissään:
»Voi, hyvät haltiat, luostariako sinne rakennetaankin!»
Se rakennus, jota hän katseli, oli jo nostanut kurkihirtensä, mutta se ei ollutkaan tavallisen hovin näköinen, vaan sinne rakennettiin kuin jotakin kupoolin tapaistakin.
»Varmasti se ei ole hovi. Ja kaikki maahiset saavat repiä silmät päästäni, ellei se ole luostari!»
Kauan aikaa hän seisoi siinä katsellen, tietämättä oikein, mitä olisi pitänyt ajatella. Jorma oli luullut pelastaneensa Pohjois-Karjalan novgorodilaisista, mutta niitä oli tietysti tullutkin sata jokaisen hänen tappamansa tilalle, koskapa niille ei ollut tilaa enää Kuhasalossa, vaan piti jo tänne, keskelle karjalaiskylää, rakentaa toinen samanlainen. Olipa ollut onni, että hän oli tullut Joutseniseen ja säästynyt siten näkemästä niitä ristinpalvelijoita eikä tarvinnut ruveta enää uusiin veritöihin päästäkseen heistä eroon. Mutta hiipipä jo erakkoon pelkokin:
»Jos ne koirat tulevat tänne saareen, niin mitä minä silloin teen?»
Lieköhän ollut taas entinen Jorma, joka oli noussut samalla kertaa järjen kanssa ja pani vastaamaan:
»Jos yksikään munkki tulee tänne, niin minä tapan sen armotta!»
Nyt erakko meni hakemaan vanhan jousensa, koetellen sen kaaren voimaa ja omia jänteitään. Kaari oli yhtä luja kuin ennenkin, mutta miehen käsivarret vain olivat jo niin paljon huonontuneet, ettei hän tahtonut jaksaa vetää asetta enää vireeseen.
»Enkö saa olla rauhassa täälläkään, kun jo rakentavat tsasouniaan kuin minun kiusallani? Ja aikovatkohan ne kastaa vielä kaikki ihmiset, minutkin? Pitääkö minunkin majani nurkassa olla pyhäinkuva ja talikynttilä sen edessä? Kyllä ainakin karjalaiset näkyvät aikovan taipua kasteeseen, koskapa antavat rakentaa luostareita keskelle kyläänsä. Tai kenties heidät onkin kastettu uudelleen jo aikoja sitten, minun tietämättäni?»
Pitäisikö hänenkin siis taipua kasteeseen, koskapa hän oli viimeinen?
»Ei, sitä ei tule tapahtumaan, vaikka minun pitäisi tehdä kymmenen uutta murhaa ja elää sitten viisikymmentä uutta katumuksen vuotta erakkona!»
Mutta nyt! Nyt kuului kuin suuri kello olisi soinut! Sen ääni kuului aivan selvästi yli veden. — Siis sittenkin luostari! — Jorma tunsi kuin jotakin olisi revitty rikki hänen sisällään, aivan kuin vahva käsi olisi tarttunut sydämeen, koettaen vetää sitä ulos ruumiista. Kyllä, varmasti siellä soi kello, vaikka erakko toivoikin vain erehtyneensä. Ja niittyjen poikki näytti kulkevan ihmisparvia tuota uutta rakennusta kohti. Kaikki oli aivankuin Iljan ja Teofiluksen aikoihin; silloinhan karjalaisetkin olivat saaneet käydä kuulemassa messua luostarissa, muttei koskaan sen jälkeen. Kenties nytkin oli tullut joku uusi Ilja karjalaisia kastamaan?
Jorma muisti, että juuri hänestähän oli pitänyt tulla Iljan seuraaja ja työn jatkaja. Ja olihan Ilja itsekin toivonut samaa. Mutta nyt hän olikin täällä vain erakkona ja sai tyytyä katselemaan veden yli, kuinka ihmiset suurissa parvissa menivät sen toisen miehen luo, joka oli saanut hänen työnsä käsiinsä. Ja pari kolme kyyneltäkin taisi jo tipahtaa harmaalle parralle sitä ajatellessa. Mutta hän kavahti pystyyn ja huusi:
»Houkkio, sitäkö minä itken, kun en ole tuolla luostarin ikonostaasin edessä parhaillaan laskettelemassa valheita, joihin en luottaisi itse eikä kukaan muukaan. Sielläkö minun pitäisi seisoa, toivoen, että oman heimoni miehet ja pogumoltsit kumartaisivat edessäni ja pyytäisivät tuhoa levittävää siunaustani? Ei, kyllä sittenkin on parempi, etten ole siellä houkuttelemassa ketään valheisiin ja pahuuteen! — Mutta sen ne saivat nyt tehdyksi tuollakin, että kellonsoitollaan ajoivat minun haltiani piiloon, ja sitten minä en saa niitä tulemaan enää takaisin uhrikuuselle ja majalle.»
Jorma otti jousensa ja painui metsän sisään kuin luostarin uhallakin hakemaan jotakin riistaa haltioilleen uhrattavaksi. Häntä hävetti, että oli joutunut surun valtaan ajatellessaan sitä, että toinen mies seisoi hänen paikallaan tuolla luostarissa. Niin, mutta olihan se ajatus ollut kuitenkin hänen koko lapsuuden ja nuoruuden unelmansa ja saadakseen sen toteutumaan hän oli niin kauan luostarissa viipynyt ja siellä kärsinyt.
Jorma kiersi metsän löytämättä mitään ja meni sitten rannalle etsimään vesilintuja. Mutta kun hän tuli manteren puoleiseen kärkeen, näki hän vedenrajan lähellä käärmeen uivan rantaan.
»Tuo on enne! Enpä ole vielä nähnyt käärmeitä täällä, mutta nyt tuli jo ensimmäinen luostarin mukana!»
Jorma arveli, olisiko uskaliasta tappaa otusta, mutta koppasi sitten seipään maasta, ja juuri, kun käärme pääsi kivelle, paiskasi hän sen kahtia.
»Jos oletkin enne, niin muut eivät lähetä sinua sanansaattajakseen kuin venäläiset. Ja silloin sinulla ei ole tulemista tänne!»
Käärme sai kuitenkin erakon ajatukset kuohuksiin. Ja lisäksi kaikki riistakin näytti kadonneen. Niin, haltiat tietysti olivat paenneet ja samalla panneet kaiken riistan metsänpeittoon!
Kun Jorma palasi tyhjin käsin takaisin majalleen ja yritti mennä sivu kallionkielekkeen, jonka takana maja oli, seisahtui hän äkkiä ja painautui matalaksi kallion suojaan, sillä hänen ovensa edessä seisoi taas ihmisiä. He katselivat kuin erakkoa etsien, mutta tämä oli hyvässä suojassa ja mietti:
»Kunpa tietäisin, tulevatko nuo hyvässä tai pahassa tarkoituksessa! Ja jos heidän aikomuksensa eivät ole oikeita, niin mielelläni uhraisin heistä jonkun haltioilleni.»
Mutta mitäs niillä vierailla oli käsissä? Nyt ne menivät sisään ja viipyivät kauan. — Erakko ajatteli, että jos ne vain pistäisivät hänen majansa tuleen, niin hänen olisi niin mainio ampua jokainen niistä siihen majan ovelle ennenkuin ehtisivät karkaamaan. — Mutta ihmiset tulivat ulos eivätkä näkyneet aikovan mitään pahaa. Silmäiltyään vielä joka suunnalle menivät he rantaan ja soutivat pois.
Ja kun Jorma meni majaansa, löysi hän sen pöydältä taas leipää, voita ja lihaa. Ja aivoissa selvisi, etteivät haltiat olleet noita hyvyyksiä koskaan tuoneetkaan, vaan ihmiset, ne tihulaiset! Vanhus koppasi leivät pöydältä, aikoen heittää menemään, mutta tuli kuitenkin ajatelleeksi, ettei hyviä antimia sillä tavoin saanut viskellä, vaikka ne olivatkin ihmisten tuomia.
Jopa alkoi Jorma miettiä, että olivatkohan haltiat hänestä erikoisemmin välittäneetkään. Ja lienevätkö välittäneet uhrikuusestakaan? Ja liekö olleet koko saaressakaan?
Illalla Jorma tahtoi tulla siitä vakuutetuksi, vei lihaa uhrikuuselle ja asettui itse piiloon tarkkaamaan. Pitkät ajat hän tähysteli, mutta mitään ei tullut. Lisäksi alkoi tuulla niin kovasti, että häntä rupesi puistattamaan. Ja vaikka hän makasikin siinä aamuun asti, ei näkynyt mitään muuta kuin se luostari Kontiolahdelta. Se pyrkikin mieleen ja silmiin alituiseen. Ja sen kello tuntui soivan vielä keskellä yötäkin. — Mutta silloin liikkui jotakin kuusen juurella! Muuan karvainen otus repi siellä lihapalasta minkä kerkisi, mutta sehän olikin vain näätä. Tuuli vinkui niin, että otus säikähti sitä, sieppasi viimein lihapalan kokonaan mukaansa ja katosi. Puut näyttivät kuin katkeavan, ja aivan varmasti soi luostarissa kello! Kukahan sitäkin lie lämpyttänyt keskellä yötä? Kenties itse Jumala? — Erakosta tuntui kaamealta kuunnella sen ääntä tuollaisessa kohinassa. Tuli vielä entistään pahempi puuska, uhrikuusi ratisi ja heilui kuin tasapainonsa menettämäisillään. Vielä toinen samanlainen henkäys, ja nyt jo kuusen juuret irtosivat toiselta puolen maasta, sen latvapuoli heilahti valtavassa kaaressa ilmassa, kuului korvia särkevä räiskäys ja kuusi oli pitkällään maassa juurten törröttäessä kalliolta ylöspäin kuin luurangon kädet.
»Niinpäs se kävi kuin sanoin, että ne kirotut munkit tulevat tänne saareenkin jumalineen ja mahtineen! Nyt on tuo kellonläilätys kaatanut minun uhrikuuseni!» — kiroili Jorma.
Erakosta tuntui kaikki jo niin hirveällä, että häntä peloitti olla näkemässä enää muita ihmeitä, joita kellonsoitto mahdollisesti saisi aikaan. Hän pujahti majaansa ja mietti, että taisivat sentään kuusenkin voimat olla pieniä sen kellonsoittajan rinnalla! Ei ollut sellaisia ihmeitä ennen Kuhasalossa tapahtunut. Tai jos oli tapahtunutkin, niin tuskinpa munkki Jorma olisi niihin uskonut. Hän ei uskonut muuhun kuin itseensä. Mutta nyt, vanhana miehenä, alkoi sama mies huomata suurempien voimien mahdin, ja oli tainnut tehdä siinä väärin, kun oli pitänyt Jumalaa valheena ja munkkien metkuina.
Nyt oli siis kuusi mennyt. Pitiköhän hänen itsensäkin kuolla jo tänä samana yönä? — Ei, hänestä tuntui siltä, ettei hänen lähtönsä aika ollut vielä tullut. Sillä olihan majan säästyminen selvä merkki siitä, ettei hänen tarvitsisi kuolla. Kuusen kaatuminen tarkoitti kai vain, että haltioiden palvelemisen oli väistyttävä tieltä, kun Jumala-haltia tulla jyristäisi uudella voimalla Karjalaan.
Senkin tuhannet ajatukset alkoivat vaivata Jormaa. Hän oli kuulevinaan haltioiden ja pirujen tanssit ulkoa seinän takaa, joskus harakoiden pilkkanaurua kaatuneen uhripuun oksilta, vuoroin taas näätien ja metsän kaikkien karvaturkkien tappelua hänen lihapalasensa päältä. Ja aina vähän ajan kuluttua erakko nousi vuoteellaan istualleen, koettaen kuunnella, valehtelivatko korvat, vai oliko siellä tosiaan sellainen elämä. Mutta silloin, kuunnellessa, oli kaikki taas hiljaista, ja niin Jorma luuli erehtyneensä tai uneksineensa.
»Kunpa tuolla uunin takana olisi edes sirkka, joka pitäisi sirinällään minut sen verran valveilla, etten tarvitsisi kuulla tuota helvetillistä elämää! Mutta eivätpä näy sirkatkaan kotiutuneen murhamiehen majaan.»
Jorma kuunteli vielä hetkisen, mutta kun ulkoa kuului vain tuulen kohina, vaipui hän takaisin kivivuoteelleen. Mutta heti, kun hän oli vain ummistanut silmänsä ja saanut ajatukset pois nykyisyydestä, alkoi sama melu uudestaan. Ulkoa kuului, kuinka uhrikuusi kaatui rymisten. Se tuntui tulevan suoraan majan päälle, mutta mätkähtikin sitten sivuun. Itse Jumala tuntui kulkevan kuin kova tuuli sivuitse, seinätkin ratisivat ilmavirrasta ja kaukaa kuului vaskikellon kalkatus. Siihen liittyi toinen samanlainen, kolmas, ja niiden mukana kuului puiden hakkaaminen mäeltä. Ja kun nuo äänet katosivat, kuului Marjatan ääni hyvin kaukaa:
»Mikset tulekaan luokseni, Jorma? Aurinko on ehtinyt jo Joutsenisen taakse!»
Kuului kosken kohina Pielisjoen suusta, ja majan oven takaa rusahdus kuin olisi siellä lyöty toisen pää halki. Jakkara tuntui putoavan kolisten lattialle, ja Stefan sähähti oven raosta:
»Minä tapan sinut, koira!»
Ei, tätä ei erakko jaksanut enää kestää! Hän nousi taas istualleen, ja samalla hetkellä hävisivät äänetkin ulkoa.
»Joko minulle tulee kuolema?» — kysyi Jorma itseltään. »Ja tällä tavoinko pitääkin minun kuolla? Ennen kärsisin vaikka millaiset tuskat ruumiissani, kunhan vain voisin sulkea korvani nyt! — Mutta kaipa jokaisen murhaajan onkin kuoltava näin.»
Hän vaipui voimattomana vuoteelleen hikipisaroiden valuessa poskelta parralle ja siitä vuodesammalille.
»Älkää antako minun kuolla tällä tavoin! Älkää lähettäkö minulle sellaista kuolemaa kuin Stefanille! Jos minun on kuoltava, niin antakaa sen tapahtua hiljaa ja rauhassa, olenhan jo kärsinyt tarpeeksi paljon!»
Mutta ääni vastasi hänelle:
»Ei ole tullut vielä aikasi, Ontron poika, kärsi vain ja odota!»
»Miksi minun sitten pitää kärsiä enemmän kuin muiden ihmisten? Miksen saa kuolla rauhassa minäkin? Päästäkää minut, vanha mies, menemään jo rauhaani! Jumalat, haltiat, ketkä meitä ihmisiä seurannettekin, älkää antako minun kuolla niinkuin murhaajan, enhän teoillani ole tahtonut muuta kuin vapauttaa toiset ihmiset orjuudesta!»
»Oman sielusi hinnallako?»
»Jos olen tehnyt väärin, niin minä kadun. Mutta sanokaa, mistä minä löydän rauhani? Sanokaa, mikä se on, jota minun pitää palvella!»
Nyt ei kuulunut enää vastausta. — Sielujen kansaako hän oli siis puhunut? — Kaikki oli hyvin hiljaista, mutta vähitellen alkoi kuulua kellonsoitto yhä selvemmin vastauksena hänen viimeiseen kysymykseensä. Erakko kavahti pystyyn, soitto taukosi taas samalla tavoin kuin melukin äsken.
»Tuollako, mistä tuo soitto tulee, on se, johon minun pitää uskoa?» — voihki Jorma. »Eivätkö haltiat olekaan oikeita jumalia, vaan se yksi ainoa, jota siellä kirkossa palvellaan? Jos niin on, niin sinne minäkin tahdon mennä. En ole paha, vaikka olenkin murhaaja, vaan tahdon uskoa niinkuin kaikki muutkin, kun vain tiedän, kehen minun pitää uskoa.»
Erakko kaatui takaisin vuoteelleen. Ei hän ollut vielä kuollut, hänenhän oli käsketty odottaa vieläkin. Mutta nuo merkilliset kokemukset, houreitako vai pahan omantunnon tuskiako lienevät olleet, olivat ottaneet voimat vanhalta mieheltä. Ja jos nuo olivat houreitakin, niin olivat ne sen lähettämät, joka oli päättänyt, että tietäjien viimeisen jälkeläisen oli kärsittävä, taivuttava ja vasta sitten saatava anteeksiantamus.
Jorma tunsi nyt olevansa uhri, joka karjalaisten täytyi antaa, saadakseen sillä oma elämänsä paremmaksi. Ja hän mielessään kiittikin jo korkeinta siitä, että juuri hänet, viimeisten heimoruhtinaitten poika, oli valittu tuoksi uhrieläimeksi. — Ja kuinkahan monta uhria oli vielä tuleva hänen jälkeensä, ennenkuin tässä maassa olisi kaikki hyvin? Vai oliko hän viimeisin?
Silloin tuntui kuin mahdottoman pitkä rivi miehiä olisi kulkenut majan sivuitse. Tuntui olevan talvi ja pakkanen. Yhtaikaa kirahti jokaisen astujan kantapää lumessa. Rivi oli pitkä, koskapa aina vain kuului uusia askelia tulevan loppumattomiin. Ja tuon askelten äänen lomasta kuului joskus pitkä jyrinä kuin paksu jää olisi haljennut Kunnasniemestä Kontiolahden rantaan yli koko laajan Höytiäisen, ja sitä täydensi merkillinen hakkaaminen jostakin kaukaa, kenties Jaamankankaalta saakka. Ja lopuksi, kun viimeisen askelen ääni oli hangelta kadonnut, tiesi Jorma vastauksen kysymykseensä. — Silloin sanoikin joku:
»Näin paljon vaaditaan uhreja jälkeesi!»
Ja erakko puoleksi tajussaan, puoleksi houreissaan nosti molemmat kädet ylös, risti ne ja sanoi huokaisten:
»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»
Kun Jorma aamulla heräsi, kuuli hän kaikkein ensiksi majansa läheltä rinteeltä puunhakkuuta. Hän luuli senkin kuuluvan vielä viimeöisiin ihmeisiin, mutta kun hän meni katsomaan, oli siellä kaksi miestä kaatamassa kaskea. Siis maailma oli sittenkin löytänyt tiensä saareen ja otti sen haltuunsa. Ja vaikka erakosta tuntuikin siltä kuin jokainen puuhun tarkoitettu kirveenisku olisi sattunut häneen itseensä, ei hän ollut enää vihainen eikä pahoillaan siitä, että hänen valtakuntansa hajoitettiin. Hän tiesi, että siellä maailma valmisti jo erakon lähtöä.
Kun Jorma katsoi nyt majansa ovelta ulos, olivat kärsineet kasvot käyneet yhden ainoan yön kuluessa paljon entistään uurteisemmiksi. Palo silmistä oli kadonnut kokonaan ja tilalle oli tullut jokin kaiken läpi katsova ilme. Nyt eivät kummitelleet mielessä enää haltiat ja kellonsoitot, vaan ajatukset kulkivat katseen mukana järvenselälle, sinisille vaaroille, jokaiseen puuhun, pensaaseen ja laineeseen. Ja nyt ne kaikki näyttivät taas aivan yhtä kauniilta kuin joskus, kauan sitten seisoessa Kuhasalon rannalla katselemassa sen ympäristöä. Silloin oli kaikki näyttänyt niin erikoiselta vain sentähden, kun hän oli munkiksi vihkimisensä jälkeen tahtonut sanoa kaikelle sille hyvästit siirtyessään yksinäisyyteen. Ja tällä kertaa se näytti aivan samanlaiselta, — olihan nytkin otettava hyvästit, mutta ei siirtyessä vapaaehtoiseen vankeuteen, vaan vapauteen, jota hän ei enää koskaan tulisi menettämään. Jorma tiesi nyt jo kärsineensä tarpeeksi ja pääsevänsä jonnekin sinne, mistä hän saisi paremman palkan kuin ihmisten ihailun, kiitokset ja kyynelet.
Illalla saaren valloittajat menivät pois, ja Jormakin uskalsi, nähtyään veneen menevän, palata takaisin majalleen, pelkäämättä tulevansa häirityksi. Mutta samaan aikaan, kun puunkaatajain vene meni puolivälissä selkää, tuli toinen samanlainen suoraan saarta kohti. Jorman hopeatukkainen, tutiseva pää kääntyi taas metsään päin, sieltä taas etsimään piilopaikkaa uusien tulijain varalle. Hän meni rinteeseen, työntyen siellä kahden jyrkän kallion väliseen koloon, jossa hän tiesi olevansa varmassa suojassa.
Kauan kesti, ennenkuin kuului mitään merkkejä, että ihmiset olivat tulleet saareen. Jorma jo pahoittelu menneensä niin pahaan koloon, ettei itsekään voinut nähdä, milloin vieraat lähtisivät. Siksipä hän kiipesikin ylemmäksi kivien päälle nähdäkseen ja kuullakseen. Siellä hänen majansa ovella istui hyvin vanha nainen ja hänen vierellään nuori mies. Molemmat olivat kai käyneet sisällä, koskapa ovi oli jätetty auki. He keskustelivat ja silmäilivät, eikö erakko jo joutuisi majalleen, mutta tämäpä ei tahtonut tullakaan, vaan hiipi vain hiukan lähemmäksi kuullakseen heidän puheensa.
Siiloin sanoi vanha vaimo:
»Kenties hän ei olekaan enää täällä, vaan on kuollut tai mennyt pois.»
»Vasta eilen hänet oli nähty viimeksi piirtelemässä kepillä jotakin tuonne rantahiekkaan. Kun hänen mentyään oli käyty samalla paikalla, oli hän kirjoittanut hiekkaan: 'Marjatta'.»
»Se on varmasti Jorma, kenties hän elääkin vielä!» sanoi nainen hyvin iloisena, kohottaen sitten pitkän huudon: »Jorma!»
Ja sydänparka oli erakolla pysähtyä aivan työssään, kun hän nyt monien kymmenien vuosien jälkeen kuuli ensimmäisen kerran huudettavan nimeään. Hän ei ollut kuullut tuota sanaa sen jälkeen, kun Marjatta oli lausunut sen viimeksi. — Ja ketä sitten mahtoivat nuo vieraat olla, jotka tiesivät hänen nimensä?
»Jorma, missä sinä olet?» — huudettiin majalta niin, että metsikkö raikui. »Jorma, oletko täällä vielä?»
Kun erakko ei vastannut, sanoi vaimo miehelle: »Minä tunnen, että monien vuosien etsimisen jälkeen olen jo päässyt lähelle häntä. Mutta en jaksa huutaa enää, — mene sinä tuonne metsään ja kutsu häntä!»
Mies läksi, kulki aivan Jorman piilopaikan sivuitse ja kierteli ympäri saarta. Sillä aikaa erakko koetti arvata, ketä vieraat olivat, koskapa vaimo sanoi etsineensä häntä jo vuosikausia. Kun mies palasi metsästä tyhjin toimin takaisin, alkoi Jorma jo uskoa, ettei noilla ihmisillä ollut mitään pahaa mielessä, nousi piilosta ja käveli majalleen. Ja nähtyään Jorman nousi nainen seisomaan, tuli vanhusta vastaan ja sanoi:
»Jorma, vihdoinkin löysin sinut!»
»Ihminen, mitä tahdot täältä saareltani?»
Vaimo hämmästyi erakon kylmiä sanoja ja ääntä, mutta kysyi kuitenkin vuorostaan:
»Sano, oletko sinä Jorma, joka kauan sitten oli munkkina Kuhasalossa?»
»Mitä sitten, jos olisin?»
»Sano, oletko sinä se munkki, jonka Pyhä Ilja korjasi äitisi ja sisaresi kanssa maantieltä paleltumasta ja otti sitten luostariin kasvatiksi? Sano, oletko sinä Ontron poika, joka tappoi igumeeni Stefanin ja monta muuta munkkia?»
»Kuka sinä olet, joka kyselet murhaajaa?»
»Minä olen Marjatta, Ontron tytär, ja tahdon löytää oman veljeni.»
»Marjatta — — —!» — tuli parahdus erakon suusta. Mutta hän ei mennyt sisarensa syliin, vaan tuijotti naista kuin järjetön.
»Jorma, siis se olet sinä sittenkin!» — huusi nainen vuorostaan, puristaen erakon syliinsä kyynelten valuessa poskipäille. Jormasta tuntui koko saari kaikkine puineen keinuvan ilmassa ja lähtevän vajoamaan alaspäin. Hänen huulensa liikkuivat, värähtelivät, mutta mitään ei kuulunut ennenkuin monien ponnistusten jälkeen:
»Oletko sinä Marjatta?»
Jorman ääni kuului siltä kuin hän olisi puhunut kuolleelle ja kuullut vainajan kyselevän itseään.
»Voi, Jorma, kyllä minä olen Marjatta, sinun sisaresi!»
Kauan molemmat seisoivat toistensa syleilyssä, ja sydämet tykyttivät niin, että olivat pakahtua.
Ja Jorma sanoi:
»Marjatta, sinä et siis olekaan kuollut, vaikka minulle niin kerrottiin!»
»En ole kuollut, vaan sinua olen etsinyt. Sentähden juuri olen tahtonut elääkin, löytääkseni sinut tai sinun hautasi. Ja nyt on siis pitkä matkani viimeinkin loppunut, ja minä pääsen lepäämään!»
»Minäkin olen tahtonut kuolla, mutta sitä ei ole minulle sallittu, vaan on käsketty odottamaan ja kärsimään.»
»Monta vuotta olen jo etsinyt sinua, Jorma. Olen käynyt Kuhasalossa, mutta se oli autio. Menin sitten Valamoon, Käkisalmeen, Viipuriin, Olavinlinnaan ja sieltä taas takaisin Ilomantsiin ja Lieksaan. Vasta eilen illalla tulin Kontiolahdelle ja kuulin siellä kerrottavan, että täällä saaressa oli erakko, joka pakeni aina ihmisiä. Olin jo luopumaisillani kaikesta toivosta löytää sinut, mutta läksin kuitenkin tänne. — Ja täälläkö sinä olet ollut siitä lähtien, kun karkasit luostarista? Mitähän kaikkea olet saanutkaan kärsiä?»
»Paljon, hyvin paljon! Enimmin kuitenkin siitä, kun luulin sinut kuolleeksi.»
»Kuolleeksi? Miten sellaista luulit?»
»Munkit kertoivat silloin murhayönä, että sinä hukuttauduit koskeen ja kaataessasi veneen veit ryöstäjäsikin mukanasi. Ja juuri sinun kuolemasi kostaakseni minä menin luostariin ja tapoin kaikki, jotka siellä tapasin.»
»Mutta mitä sinä puhut? Miten minä olen hukuttautunut koskeen ja olen vienyt mennessäni munkkeja? Enhän ole ollut täällä sen jälkeen, kun läksimme äidin kanssa Viipuriin!»
»Viipuriin? Äidin kanssa?»
»Niin, sen jälkeen, kun sinä jäit luostariin, menimme äidin kanssa ensin Koitereelle, myimme siellä talon, menimme sitten Käkisalmeen ja Viipuriin. Kun äiti kuoli, läksin minä etsimään sinua, Jorma.»
»Mutta — mutta asuittehan te tuolla Jaamankankaan vierellä — katsos, tuolla lahden pohjukassa, joka näkyy tuolta!»
»Emme ole asuneet siellä koskaan! Mitä sinä nyt puhut? Eikö muistisi ole enää hyvä?»
»Muistanhan toki sinut, Marjatta, kun olin luonasi niin usein. Mutta sinä itse et muista enää minua!»
»Emmehän ole nähneet toisiamme kertaakaan sen jälkeen, kun sinä kymmenvuotiaana jäit Iljan luo luostariin! Minähän olin silloin vielä pieni tyttö.»
»Mutta eivätkö Stefanin munkit ole ryöstäneet sinua koskaan? Etkö asunut tuolla Kontiolahden pohjukassa? Emmekö yhdessä aikoneet mennä Olavinlinnaan? Ja etkö aikonut hukuttautua Pielisjokeen?»
»Ei koskaan ole tapahtunut tuollaista!»
Yhä sekavammaksi kävi kaikki vanhan erakon aivoissa. Hän luuli näkevänsä taas samanlaisia houreita kuin yöllä. Viimein hän sai kysytyksi:
»Etkö sinä olekaan se sama Marjatta, jota minä rakastin Kontiolahdella?»
»En, Jorma. En ole koskaan asunut siellä.»
Nyt tuli viimeinen isku, jonka Stefan ja kova kohtalo antoivat erakolle. Jorma ei pysynyt enää pystyssä, vaan retkahti alas koristen:
»Stefan, Stefan siis valehteli!»
»Jorma, mikä sinulle tuli? Kuoletko juuri nyt, kun minä viimeinkin löysin sinut. Nouse, sinä et saa kuolla!»
Veli nosti päätään.
»En minä vielä kuole, mutta en enää kestänyt sitä viimeistä lyöntiä, jonka Stefan antoi minulle, oman luostarinsa kasvatille. Toivottavasti tämä sentään oli jo viimeinen hänelläkin! Toivottavasti hän ei vainoo minua enää pitemmälle kuolemansa jälkeen!»
Marjatta toi vettä ja kaatoi sitä Jorman suuhun. Tämä nousi istualleen, katsoi Marjattaa kauan silmiin ja sanoi:
»Se on hyvin surullinen tarina!»
»Mikä?»
»Se, kun minulla oli rakas, kelpo tyttö! Mutta munkit veivät hänet ainiaaksi luotani pois, kertoen, että hän oli minun oma sisareni.»
Ja niin Jorma kertoi todelliselle sisarelleen kaiken ja lopetti pitkän tarinansa sanoilla:
»Tuosta valheestaan Stefan on saanut kuitenkin tuomionsa, mutta morsiameni on siitä huolimatta kuollut. Näihin päiviin saakka on Stefanin haamu väijynyt minua, vasta eilen viimeksi. Mutta tämä oli kai jo hänen viimeinen pistonsa!»
»Jorma, sinä olet saanut kärsiä aivan liian paljon, ja kaiken vain luostarin takia!»
Kauan kesti hiljaisuus, jonka kestäessä sisar koetti arvioida veljensä kokemia tuskia. Jorma itse oli sellaisen lapsellisen ilon vallassa kuin olisi ollut jo varma pääsystään morsiamensa luo.
»Paljon sinä olet kärsinyt, mutta Jumala kyllä auttaa kestämään kaiken viimeisenkin. Ja ethän ole enää yksin, kun sisaresi on jo luonasi.»
Jorma katsoi pitkään ja vihaisena sisareensa, sanoen:
»Jumala? — Uskotko sinä Jumalaan?»
»Tietysti! Hänhän pitää huolen meistä kaikista.»
»Minä olen saanut kärsiä niin paljon Jumalani takia, eikä Hän kuitenkaan ole tuonut minulle koskaan lohdutusta, vaikka rukoilinkin sitä. Minä uskoin kyllä Häneen, mutta en saanut palkakseni muuta kuin onnettomuuksia.»
»Se jumala, jota Kuhasalossa muinoin palveltiin, oli paholainen itse. Ja kaikki hänen venäläiset palvelijansa olivat piruja myöskin. Niin on minulle kerrottu täällä, kun olen kysellyt kaikkea. Mutta sinun pitää uskoa siihen toiseen, oikeaan Jumalaan, josta meidän oma kirkkomme meille puhuu. Sillä kun Häneen luotat, niin huomaat Hänen olevan hyvän.»
»Eikö se ole sitten sama kuin Kuhasalossa?»
»Ei ole. Se Jumala on tullut meille kaukaa Suomen puolelta. Hän on tehnyt paljon hyvää koko Karjalalle siitä lähtien, kun Karjala liitettiin Suomeen. Ja niin ihmiset alkoivatkin uskoa tuohon Suomen Jumalaan. Mutta etkö ole kuullut Hänestä mitään?»
»En, sillä en ole puhutellut ketään ihmistä sen jälkeen, kun tulin tänne saareen.»
»Ja kuinka kauan olet ollut täällä saaressasi?»
»Nuoresta miehestä horjuvaksi ukoksi, en varmaan muista», vastasi
Jorma, mutta kysyi sitten vuorostaan äkkiä:
»Sitäkö samaa Jumalaa ihmiset palvelevat tuolla Kontiolahdellakin?»
»Niin.»
»Tuo heidän Jumalansa näytti minulle merkkejä itsestään viime yönä.»
»Häntä palvellaan nyt Kontiolahdella ja melkein kaikkialla Karjalassa ja koko Suomessa. Vain pahimmat novgorodilaisten kannattajat ovat paenneet rajan taa. Kaikki sen entisen novgorodilaisen jumalan munkit ja saamamiehet on nyt julistettu lainsuojattomiksi ja heidät saa tappaa, missä vain tavataan. Uusi Jumala on paljon parempi, vaikka ihmiset Häntä vielä pelkäävätkin. Kontiolahdellakin on nyt pieni rukoushuone, tuo tuolla, mikä näkyy. Siellä käy pappi muutamia kertoja vuodessa pitämässä menoja ihmisille. Nyt hän on juuri parasta aikaa Kontiolahdella. — Ja juuri tuo sama Jumala ottaa varmaankin sinutkin luokseen, sillä 'Hän päättää meidän sielustamme ja lunastaa meidän henkemme', niinkuin Hän itse sanoo.»
Marjatta kertoi Jormalle kaiken, mitä tiesi suomalaisten uskonnosta, ja Jorma kuunteli innokkaana kuin pieni lapsi. Lopulta Marjatta ehdotti, että he molemmat menisivät Kontiolahdelle. Jorma ensin kieltäytyi. Mutta ajatellessaan, että tämä kai oli juuri se merkki, jota hänen oli pitänyt odottaa, hän myöntyi.
»Minä taidan olla viimeinen pakana», hän ajatteli. »Siksipä taivun, sillä en tahdo kuolla koiran tavoin.»
Noin ajatteli Ontron poika. —
Niin he molemmat läksivät vielä samana iltana soudattamaan itseään manteren puolelle papin luo ja pyysivät siellä, että Jorma kastettaisiin siihen oikeaan suomalaisten uskoon ja että he molemmat saisivat Herran Pyhän Ehtoollisen, sillä saattoihan kuolema heidät, vanhat, korjata pois koska tahansa.
Ja pappi, joka oli tullut Karjalaan etupäässä Liperiä, Kontiolahtea ja Ilomantsia varten jostakin Viipurin tienoilta, suostui tietysti pyyntöön mielellään, sillä juuri kastamista vartenhan hänet oli lähetettykin. Kauan hän kyseli Jormalta tämän tarinaa, sillä kaikki ihmiset olivat jo kertoneet Joutsenisen erakosta, jonka luo hänkin oli jo monta kertaa aikonut mennä puhumaan Jumalasta. — Nyt seisoi suuren tietäjän ja pakanuuden aikaisten päälliköitten poika kristityn papin edessä kertomassa ei yksin omaansa, vaan koko mahtavan sukunsa elämää ja kysyi lopuksi:
»Voiko sitten suomalaisten Jumala antaa minulle anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt?»
Ja pappi vastasi:
»Paljon olet kärsinyt, mutta siitä kaikesta sanoo Jumala: 'Parempi on murhe kuin nauru, sillä kun kasvot ovat murheelliset, on se sydämelle hyväksi.' Ja anteeksiantamuksesta sanoo Hän: 'Katso, Minä olen anteeksiantamus.'»
»Mutta minähän olen tappanut ihmisiä, ja sen suomalaistenkin Jumala kieltää varmasti!» — sanoi Jorma toivottomana.
»Täällä kirjassa sanotaan: 'Nouse, Herra, pelasta minut, Jumalani, sillä Sinä olet kaikkia vihollisiasi lyönyt poskelle, Sinä olet murskannut hampaat jumalattomilta. — Herrassa on pelastus, se siunaukseksi tulkoon kansallesi.' — Kerroit tappaneesi novgorodilaisia, sinä vanhus. Siitä sinä kuulet täältä: 'Pakanat ovat vajonneet kaivamaansa hautaan, heidän jalkansa ovat takertuneet verkkoon, jonka he itse toisille virittivät. Herra on pannut tuomionsa toimeen, kietoen jumalattomat heidän omien kättensä tekoihin. — Herra on sorretun linna ja turva ahdinkojen aikoina, Hän, verenkostaja, on muistanut heitä, jotka Häneen turvaavat eikä unohtanut kurjain huutoa.' — Kas niin, vanhus, sinä olet varmasti saava anteeksi sen, että olet antanut langeta tuomion pakanain ja pahantekijäin päälle, sillä sellaisiahan ovat kaikki novgorodilaiset. He ovat meidän vihollisiamme, he ovat Jumalankin vihollisia. Ja sinä, tietäjän poika, olet ollut vain luja ase Jumalan kädessä pelastamassa tätä kansaa heidän vallaltaan ja väärältä uskoltaan. Sinä olet vapauttanut maatasi, et ole kylläkään taistellut Jumalaa vastaan niinkuin isäsi, mutta olet silti taistellut yhtä hyvin kuin hänkin, paljon paremminkin. Ja jokaisen on kiitettävä nyt sinuakin, että he ovat vapaita ja kuuluvat omaan Suomen kansaan. Herra suokoon, ettei koskaan tulisi toisin käymään!»
Mutta Jorma vain ei voinut vieläkään käsittää, kuinka hän oli niin helposti saava anteeksi, vieläpä ihmisten kiitostakin. Pappi selitti sitä hänelle kauan, kuinka Jumala oli määrännyt juuri hänet tekemään suuria töitä vainottujen puolesta ja kostamaan vainoojille ja väärintekijöille itselleen, sillä Herra oli mieltynyt Karjalan maahan ja sen kansaan ja oli ottanut sen omakseen. — Niin sanoi pappi.
Ja viimein erakko tyytyi arvellen, että enemmänhän pappi tiesi niistä asioista kuin hän. Niin kastettiin Jorma toisten suomalaisten ja toisten karjalaisten tavoin siihen uskoon, joka lopulta tuli pysyväiseksi, yhdisti kaikki heimot, Karjalankin Suomeen, ja teki ne samaksi kansaksi.
Saatuaan Pyhän Ehtoollisen läksivät Joutsenisen erakko ja hänen sisarensa takaisin saareen, jossa oli nyt heidän yhteinen kotinsa. Pappi kyllä pyysi heitä molempia jäämään vielä luokseen, sillä juuri Jormahan olisi hänen mielestään ollut sopiva mies puhumaan ihmisille kärsimyksistä ja niiden jälkeisestä pelastuksesta. Mutta Jorma ei tahtonut ryhtyä enää mihinkään, sillä hän oli jo omasta puolestaan tehnyt kaikkensa ja saanut oman rauhansa. Ja sitä hän ei tahtonut enää kadottaa maailman huminaan.
Nyt oli Jorma onnellisempi kuin koskaan ennen, sen huomasi kasvoistakin. Stefanin viimeisen iskun jäljetkin lakkasivat kirvelemästä ajatellessa, että hänellä oli sittenkin vielä sisar elossa. Ja kaikki muutkin tuskat loppuivat, kun hän rukoili hartaasti, että Hän veisi Jorman sielun sinne, niissä Marjatta häntä varmaankin vielä odotti. Uskontoa ja ihmisiä oli Jorma paennut, mutta kun oli nyt jälleen tullut kastetuksi, tunsi hän nyt tuon viimeisen rukouksensa tulevan kuulluksi.
Ja seuraavana päivänä, kun ihmiset olivat jo kuulleet, että Joutsenisen erakko oli antanut kastaa itsensä, tahtoivat he kaikki nähdä sen merkillisen miehen. He tahtoivat puhutella häntä, kysellä hänen elämänsä monia vaiheita, tietää, kuinka hän yksinään oli hävittänyt Kuhasalon luostarin ja tappanut sen munkit, ja tietää vielä senkin, kuinka vanha erakko oli. Kun pappi ja toiset ihmiset luulivat, ettei Jorma enää pakenisi ihmisiä, menivät he suurella joukolla katsomaan kuuluisien tietäjien viimeistä poikaa ja Kuhasalon ryssien tappajaa. Mutta kun he tulivat saareen, tapasivat he siellä vain kaksi kylmentynyttä ruumista, Jorman ja hänen sisarensa. Erakko itse oli nukahtanut kaatuneen uhri kuusen viereen. Näytti siltä kuin hän kasteeseen tultuaan olisi tahtonut siirtää syrjään sen pakanallisen puun rungon ja siinä raskaassa työssään uupunut ainiaaksi. Sisar oli kuollut aivan rauhallisesti kivivuoteelle majan sisälle. Arvailtiin, kumpi heistä kahdesta oli ensin muuttanut pois, ja tultiin siihen tulokseen, että molemmat olivat kuolleet samalla hetkellä, koskapa kumpainenkaan ei ollut koskenut toistensa ruumiiseen tahtoessaan auttaa kuolevaa. Pohdittiin, pitikö vanhukset haudata saareen, sillä olihan Joutseninen ollut erakon koko maailma ja koti. Mutta pappi kuitenkin sanoi, että molemmat vietäisiin manteren puolelle siunattuun maahan.
Ihminen, kun sinä matkallasi joudut joskus sinne, missä Pielisjoen vedet valuvat kohisten Pyhäselkään, ovat kuvat edessäsi toisenlaiset kuin Ontron, Iljan ja Jorman aikoihin. Silloin siellä rantamilla oli vain jokunen mökki, pieni ja köyhä, tai kalasauna veden äyräällä. Nyt on virran molemmilla reunoilla kasvava kaupunki. Vähän matkaa joen suusta olevasta saaresta ei kohoa enää metsikön yläpuolelle kreikkalaiskatolisen luostarin pieni kupooli risteilleen eikä järvellä näy enää kalastelevien munkkien veneitä. Koko saarikin — Kuhasalo — on jo muuttanut tuon entisen, sekavia muistoja nostattavan nimensä Kukkosensaareksi. Ja sen rannalla, missä Jorma ennen koivuun nojaten katseli yli selän, kuuluvat nyt tukkilaisten repäisevät laulut. Huonosti ne sopivat yhteen saaren entisten muistojen kanssa, mutta eiväthän nuo muistot ole kaikki niin hyviä, että niitä kannattaisi säilytellä. — Niin, antaa nykyisten laulujen vain häätää pois kaikki saaren entiset pahat henget! Ja parempi kai lienee sekin, että annamme vuosisataisen unohduksen sovittaa kaikki viattomat veret.
Katsellessasi leikkivää vettä koskessa ei sinun tarvitse pelätä kuuleväsi enää hukkuvien ryöstäjämunkkien ja nuoren karjalaisneidon avunhuutoja. Moskovalaiset ja novgorodilaiset eivät huuda näillä main enää kuolleinakaan, heidän aikansa on ollut ja mennyt. Eikä tuolla ajalla olekaan muuta merkitystä kuin se, minkä se saa karjalaisten suuressa kärsimysten historiassa, jos sen nojalla joskus ruvettaisiin maksamaan vanhoja velkoja satojen ja tuhansien puolesta takaisin. — Ei kuulu koskesta enää Marjatankaan ääni, sillä tyttö sai takaisin Ontron pojan, vaikka saikin odottaa häntä kauan, auringon siirtyessä lukemattomat kerrat verkalleen yli Höytiäisen selän Joutsenisen taakse.
Mutta jos sinä menet Kontiolahdelle, niin siellä ei nykyisyys häiritse niin paljon vanhoja muistoja. Siellä saattaa vielä jokunen vanhus kertoa sinulle tämän saman tarinan Ontron pojasta, luostarin kasvatista. Tuo kertoja osoittaa sinulle vihreätä, valkorantaista saarta ja sanoo:
»Tuolla hän eli ja kuoli!»
Sinä menet hänen kanssaan Joutseniseen. Siellä näytetään sinulle jo melkein puiden peittämää polkua, joka johtaa rannasta ylös mäelle:
»Tuossa on se polku, jota myöten Jorma kantoi vettä rannasta ylös mäelle!»
Siellä mäen päällä näkyy eräs kiviraunio: »Tuossa oli erakon kivivuode!»
Ja Joutseninen lumoo armotta jokaisen vieraansa. Sinäkin tunnet siirtyväsi ajassa taaksepäin kokonaista kolme neljä vuosisataa ja alat kuvitella: Kuhasalossa on kiiltäväkupoolinen monasteri, josta parhaillaan verihurtta Stefanin hengenheimolaiset lähtevät ryöstö- ja murha matkoilleen ympäristöön. Sinä saatat kuulla vaikerrusta, kun tautien, nälän ja sotien ottamat karjalaiset huutavat kuolintuskissaan. Tuolta jostakin metsän takaa näkyvät suuren hovin seinät, ja kuuluu vihellys, aivan kuin pajarin ruoska heilahtaisi ilmassa. Ja jossakin kallion takana aivan sinun vierelläsi seuraa Rikkeitäsi erakko Jorma, sillä hän tahtoo nähdä, oletko tullut saareen hyvissä vai pahoissa aikomuksissa.
Mutta tuo kaikki on kuitenkin päättynyt jo kauan sitten, ja kadonnut on jo erakon hautakin, samoin kuin sekin, minkä hän loi umpeen Jaamankankaalla. Samoinkuin aika on kadottava ja särkevä kaiken menneen suuren ja luova entisen sijaan uuden maailman, samoin ihmiset leikkivät Luojaa ja tahtovat tehdä uuden luonnon. Katoamaan heti tulevat viimeisetkin luonnon luomat pyhäköt, joissa arkiset askaret unohtaen voi hetkiseksi siirtyä rauhaan ja menneisyydestä koota itselleen voimaa ja neuvoja tulevaisuuden varalle. Sinä aavistat sen nyt liikkuessasi erakon asumasijoilla, ja kun illalla uudelleen seisot mantereita ja katselet sieltä yli kauniin Höytiäisen tätä samaa saarta, niin se houkuttelee sinuakin puoleensa niin, että tahdot vielä uudelleen soutaa yli selän ja viettää saaressa yhden kesäisen yön erakkona, rauhassa muusta maailmasta, sillä juuri yksinäisyyshän meistä kaikista tekee ihmisiä eikä maailma.