KESÄ.
Mies oli todellakin täysin höyryin kohti Parisia kiitävässä junassa. Hänkään ei nukkunut. Hän lojui kolmannen luokan vaunun penkillä pohtien, miten menettelisi. Naemin lapsellinen, levoton ja vihdoin syvästi järkkynyt olento kuvastui hänen eteensä. Hän vertaili tytön kuvaa, mikäli muisti, Donatienneen, voidaksensa varmuudella päätellä: »He ovat kieltämättä äiti ja tytär.» Hän harkitsi käyntinsä mahdollisia seurauksia, jos pistäytyisi Levallois-Perretissä. Kiihoittunut äiti, joka oli mielenliikutuksesta vapissut, kiitäisi luonnollisesti päätä pahkaa Limousiniin. Häntä ei pidättäisi mikään. Kivenhakkaajan kodissa syntyisi sellainen mellakka, joista lehdet joka päivä painavat otsakkein: »Perhedraama, mustasukkaisuuden aiheuttama.» Tyttönen oli oikeassa: Donatienne ei saanut sinne palata. Parempi jos estäisikin palaamasta. Olisiko otollisinta olla hiiskumatta enää koko jutusta? Joka tapauksessa ei ollut kiirettä. Äitihän tiesi jokseenkin varmasti lastensa elävän. Hän ei voinut palata miehensä ja lastensa luo. Voisipa olla vaimolle onneksikin, että koko juttu päättyisi tähän. »Muutoin en aseta ketään vaaralle alttiiksi, jos en sinne menekään», päätteli mies lopuksi. »Minulla ei ole mitään velvollisuuksia tuota ihmistä kohtaan ja minähän päästän hänet monista huolista! Minä en mene hänen luoksensa!»
Mies oli perin varovainen. Hän olisi ollut vallan onneton aiheuttaessaan selkkauksia. Hän palasi työhönsä, unohtaen Donatiennen.
Mutta sydänkesä säteilee yli Ranskanmaan. Se pistäytyy paahteinensa siihenkin työläiskaupunginosaan, jossa Donatienne päiviänsä puuhailee. Donatienne ei toivo enää elämältä mitään ja kokee uskotella, ettei tuo satunnainen kahvilavieras olekaan koskaan hänen lapsiansa tavannut. »Hän valehteli», tuumii Donatienne, »tai on hän tavannut toisen Joelin eikä enää palaa.» Donatienne tajuaa voivansa uhrautua lapsillensa, kunhan tietäisi, missä he ovat. Hän tuuditteleikse kuitenkin sillä, ettei hänellä enää ole mitään mahdollisuutta saada tietoja heistä, vaan että hänen on harmaannuttava kaikkeen kyllästyneenä kurjuudessansa.
Päivä paistaa sillekin Ros Grignonin ympäristöalanteelle, jossa Louarnin nimi ei elä enää edes muistonakaan. Se paahtaa Ploeucin metsikköä, jossa lukemattomat lehdet lepattelevat tuulessa. Eksyneet lokit kuulevat metsän kohinan, luulevat huojuvaa saloa mereksi ja heijaavat hetkisen epäröiden, kunnes kohauttavat siipensä uuteen lentoon kohti ulapan rantaa.
Päivä paahtaa sitäkin kenttää ja tupaa, jossa majailee Bretagnen kulkuri parka. Harjanne ja louhimo saavat säteensä nekin.
Harjanteen huipulla, korkean, kellertävän, pystyn kalliomuurin juurella, vyöryneessä hiekassa ja kivisohjussa seisoen raataa Louarn, iskien terävällä hakkurilla seinään. Rauta kalahtaa kiveen ja kimpoaa takaisin. Kalliopadassa on niin paahteista, että raatajia seuranneet koirat pakoilevat päivää, hakien maantien varsilta viileää paikkaa. Mutta miehet louhivat leipänsä lunnaiksi. He hakkaavat, määrämatkan päässä toisistansa, jyrkän kallion juurella kiveä laakeiksi levyiksi ja tähyilevät kivilinnastansa tasankoa. Tasangolla vallitsee syvä hiljaisuus; ihmisiä ja koko luontoa painostaa paahde. Seutu on yhtä autio ja äänetön kuin lumiaavikko. Rautahakkurien kalke kajahtaa yksitoikkoisena ja terävänä kuin sirkan soitto.
Kello oli kolme illalla, kun kamala huuto keskeytti louhimon arkiäänet. Hajautuneet miehet kohottivat mäen alta katseensa, nähden tomupilven kiirivän ilmoihin, kuin vehnäriihen puimisesta. Louhimolta kylään laskeutuvaa maantietä kiirehti sitten kuusi miestä. He viittoivat, kaksi tai kolme heistä kiljui eroittamattomia sanoja. Paareilla he kantoivat tiedotonta ja verissänsä viruvaa miestä.
He olivat huutaneet jonkun juoksemaan kylmää vettä ja kääreitä.
Ketään ei kuitenkaan kuulunut. Miehet jatkoivat matkaansa. Haavoittuneen kasvot olivat kirkkaassa paisteessa kalkin valkeat; eräs miehistä oli taittanut tien viereltä pari sananjalan lehteä sairaan kasvoille päivän säteiden suojaksi. Levähdellen hoippuivat kantajat mäkeä. Haavoittuneen työtoverit seisoivat ryhmissä louhimon laella katsellen onnettoman kuljettamista. Kantajat itkivät: heidän silmistänsä kihosi kyyneleitä sekoittuen kasvojen hikihelmiin.
Tultuansa vilpoisemmalle varjopaikalle, kääntyivät kantajat oikealle kädelle, avasivat pienen veräjän ja astuivat Louarnin pihaan.
Kahtaalta kajahti naisten kirkaisu. Naemi kiisi kurotetuin käsin,
»Louarnska» kauhun kirous huulillansa kantajien kimppuun.
»Mitä nyt? Vastatkaa! Onko hän kuollut?»
»Menkää, Naemi — rientäkää tupaan ja poistakaa peite vuoteelta.»
»Hän ei voi puhua! Hän ei näe meitä! Oi, veri valuu! Isä! Isä!»
Kantajat häätivät naisia ulohtaammalle. Nainen kiljui: »Tällaista sattuu vain meille! Onnettomuudet ovat ainaisena osanamme!» Miehet veivät toverinsa taloon ja laskivat hänet sisemmän suojan vuoteelle akkunan luo. Vuodeverhoista lankesi vihertävä varjo Louarnin kasvoille.
»Onko hän kuollut?» kysyi Naemi.
Pari kauhun ja väsymyksen lamauttamaa vanhaa louhijaa kääntyi häneen päin.
»Tuskin vain; hän hengittää vielä.»
Nuori, kalpea ja teräväkasvoinen, pystyviiksinen mies vetäytyi Naemin tieltä lausuen:
»Minä riennän hakemaan lääkäriä, Naemi neiti. Hän sanoo, onko toivomista. Minä joudun kolmessa neljänneksessä. Olkaa huoletta, minä en kuhnustele.»
Naemin kumartuessa kuuntelemaan vieläkö isä hengitti, jatkoi mies:
»Tapaus oli seuraava: Paahteella rakoilee väliin kallio. Louarn ei ehtinyt väistää. Halkeama lohkesi harjulta asti, neljän metrin korkeudelta, hänen jaloillensa. Minä kaivoin hänet sieltä esiin. Hän oli miltei kauttaaltaan hautautunut. Aluksi hän huusi avoimin, suurin silmin, sitten on hän pitänyt ne suljettuina. Hän ei ole liikahtanut enempää kuin kuollut. Eikö niin, miehet?»
Hän hyvästeli päätänsä nyökäyttäen, pisti hatun päähänsä ja läksi hakemaan lääkäriä. Toiset työmiehet vahvistivat hänen kertomuksensa oikeaksi. Nähdessään Naemin ja Luciennen itkevän sekä kuullessaan kamarin kynnyksellä kyyhöttävien poikasten huutavan isäänsä, purivat miehet huuliansa. He vakuuttivat vuorottain kuin säälien ja selitellen:
»Työ uhrinsa tahtoo. — Onni ei ole kaikille yhtäläinen. Louarn parka!»
Pian poistuivat heistä muut paitsi vanhin, joka auttoi naista tiedottoman Louarnin riisumisessa. Veri virtasi ainakin paristakymmenestä paikasta, valuen vatsasta saakka polviin. Haavat olivat ammottavia, lihanmurskaa, kiven siruja, tomua ja vaatteiden riekaleita täynnänsä.
Pimeän tullen pysähtyivät vaunut tielle. Louarn oli herännyt tainnoksista ja valitellut lakkaamatta pari tuntia.
Louarnia hoiteli pari vaimoa, mutta häntä, jonka kanssa hän oli seitsemän vuotta viettänyt yhdyselämää, ei ollut vaimojen joukossa. Vaimot olivat kyläläisiä ja olivat rientäneet tänne tapaturmasta kuultuansa. »Louarnska» oli kärsimättömänä ja suunniltansa tuosta lakkaamattomasta voivotuksesta. Hän oleskeli ulkosalla muka lääkäriä vartoen. Hän keksi asiaa kylään ja pistäytyi vain ovella, painaen nyrkillä kulmiansa ja hokien: »En jaksa kuunnella tuota!» Sitten hän sukelsi taas pois.
Hän avasi veräjän ja näytti tietä paksulle, jäntterälle, vireälle miehelle. Mies ei ollut koskaan liikkunut näillä seuduilla ja oli eksynyt tiellä.
»Eipä ollut helpointa osua tänne! Näin karu ja autio seutu! Missä hän on? »
»Tuolla tuvassa, ettekö kuule?»
Lääkäri läksi huoneeseen, jota valaisi liesilieska — keitettiin näet perunoita illalliseksi. Lieskan loisteessa näki lääkäri vuoteella viruvan laihat, sileäksi ajellut, tuskan vääristämät kasvot ja tuskaisesti tuijottavat palavat silmät. Avoimilta, kaariksi jäykistyneiltä huulilta kuului lakkaamatta sama valitus: »voi, voi!» pitentyen tuskan kiihtyessä.
»Katsokaamme hänen jalkojansa!»
Ripeästi viskasi lääkäri peitteen ja hurstin seinämälle.
Haavoittuneen huulilta parahti tuskanhuuto. Ovipieleen painautunut lapsineljikkö pujahti vajaan. Lapset eivät enää kärsineet kuulla sydäntäsärkevää valitusta ja tuskaa.
Veriset kääreet ja erään työtoverin lainaaman, haavoittuneen polville pannun, mustaa verta valuvan mekon lääkäri poisti nopeasti. Toinen vaimoista näytti tulta, toisella oli vesikulho. Mustatakkinen lääkäri kumartui keskivuoteen ylitse. Louarnin kasvoista kihoili hikipisaroita; hänen silmänmunansa vääntyivät, niin että väliin näkyi vain valkuainen. Keskeytymätön voivotus täytti huoneen ja loittoni yöhön, yli tuleentuneelta vehnältä tuoksuvan kuuman kentän.
»Louarnska» kieppui edestakaisin hokien puoliääneen:
»Herra tohtori, kuoleeko hän?»
Noin tunnin toimiskeltuansa suoristihe lääkäri ja vastasi kuin ensi kerran kysymyksen kuullen:
»Ei, luullakseni hän jää henkiin, mutta jalat menettävät kaiken tarmonsa.»
Vaimo kurottihe askelta lähemmäksi. Hän oli onnettomuudessansa raaka ja hävytön — tulikoe, joka ilmaisee sielun sisimmän.
»Mitä sanot? Etkö voi parantaa häntä?»
»En kokonaan», vastasi lääkäri silmäillen käsiinsä kuin pesukulhoa ja saippuata hakien.
»Vai niin, hän siis on mennyttä miestä! Kuka meille nyt hankkii
elannon? Etkö näe, että täällä on neljä lasta? Kaikki on siis mennyttä!
Jos olisit pistäytynyt pohatoihin, olisi kaulasi laulanut toisin.
Luuletko, että minä tulen toimeen vaivaisen keralla?»
Lääkäri tarttui vastaamatta kylän naisen ojentamaan pyyhkeeseen.
Vähääkään välittämättä puhuttelijastansa antoi hän asiallisia ohjeita ja lupasi palata. Hän ei maininnut kuitenkaan määräpäivää — lääkärien tavallinen tapa pitkällisissä ja toivottomissa sairastapauksissa.
Hän poistui yksin pikku puutarhan kautta. Veräjällä hän tapasi hennon olennon. Naemi kysäisi:
»Onko totta, herra tohtori, ettei hän enää koskaan voi tehdä työtä?»
Pieni, pullea mies puhkui pitkin puutarhakäytävää. Hän oli väsynyt päivän ponnistuksista ja tuolla sisällä viettämästänsä tunnista, jossa ummehtunut ilma oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa ja haihtui nyt yöilmaan. Lääkäri hätkähti pysähtyen, ollen valmiina vastaamaan ynseästi. Naemin äänestä ja hienoista, valkeaa veräjää vasten kuvastuvista piirteistä hän käsitti, että kysyjä oli loukkautuneen, tuomitun tytär.
»Tyttöseni», vastasi lääkäri, »pelkäänpä, että saat työskennellä hänen puolestansa.»
»Olen sen jo miettinytkin», vastasi ääni. »Täytän pian neljätoista. Haen palveluspaikan itselleni ja lähetän ansioni hänelle. Minä olen voimakas.»
Lääkäri katseli pientä hentoa tyttöstä.
»Entä pienokaiset?»
»Heidät huoltaa Lucienne. Me sovimme äsken kahden kaikesta.»
»Minä palaan huomenna varmasti», vastasi lääkäri avaten veräjän. »Tulen päivällisten paikkeilla.»
Lääkäri asteli hevosensa luo. Se oli ollut sidottu perin huolimattomasti ja kalusi tienvierus-ojassa. Viitisen minuttia häilähtelivät vaunulyhdyt loisteinensa tammien välissä tiellä. Sitten ne häipyivät näkyvistä.
Seuraavana aamuna päivän koitteessa nousi Naemi levottoman yön vietettyään vuoteeltansa, raoitti kamarin ovea ja kurkisti sinne. Valitukset olivat vaimenneet yöllä hetkiseksi, mutta alkoivat nyt taasen, heikkoina, väsyneinä ja läähättävinä. Naemi huomasi isän haluavan juotavaa. Molemmat kylän naiset olivat poistuneet kello yksitoista illalla, mutta luvanneet palata. He eivät olleet vielä saapuneet. Naemi pukeutui lyhyeen mekkoonsa ja tarjosi sairaalle tilkan maitoa. Isään oli tullut kova kuume. Hän lienee tuntenut tyttärensä, mutta ei hymyillyt hänelle.
Naemi aavisti vaaran suurenneen. Siltäkin tuli hänen, kuten ennenkin aamuisin, virittää pesään tuli, paahtaa tukehduttava huone yhäkin kuumemmaksi ja häiritä sairaan silmiä valolla.
Naemi pistäytyi hakemaan kaniinitarhan kupeelta turvetta. Turve ei liekinnyt niin paljon kuin puu. Nähtävästi oli kai »Louarnska» pistäytynyt samalle asialle, sillä hän ei ollut huoneessa.
Tyttö palasi turpeinensa. Nainen ei ollut vieläkään virittänyt tulta.
Samassa alkoivat kukot kiekua. Kylän naiset astuivat sisään.
»Missä äitisi on, tyttöseni?» kysäisivät he.
»Kylässä kai», vastasi Naemi. »En ole nähnyt enkä kuullut häntä noustuani.»
»Se on mahdotonta», arveli toinen naisista. »Kauppapuodit eivät ole vielä auki.»
»Sitten hän lienee lähtenyt louhimolle korjaamaan isän työkaluja», vastasi Naemi. »Hän säilyttää kaiken.»
Lääkäri palasi ja sitoi haavat. Hän poistui päätänsä pudistellen ja mutisten käsittämättömiä, huonoenteisiä sanoja. Mutta »Louarnskaa» ei kuulunut, ei edes ruoka-aikoinakaan kello kaksitoista, kaksi ja kolme. Isä houraili yhä heikompana. Äidin etsintään louhimolle ja kylään lähetetyt Lucienne ja Joel palasivat ilmoittaen, ettei »Louarnskaa» ollut kukaan nähnyt.
Toinen sairasta hoitelevista naisista — tanakka, viiksiniekka mummo — arveli:
»Lie mennyt ja lopettanut itsensä.»
»Ei», vastasi toinen. »Saadessaan kuulla, että mies oli noin sairas, oli hän vallan toivotonna. Huomasin päivän selvästi, ettei hän ajatellut loukkautunutta, vaan omaa itseään. Naemi pienoiseni, älä pahastu, mutta luulenpa, ettei hän kotiudu koskaan enää.»
Naemi vastasi vain:
»Älkää vain hiiskuko siitä lapsille.»
Vaimo katseli häntä hämmästyneenä. Naemi ei itkenyt. Mutta illan tullen kävivät lapset levottomiksi. Lucienne ja Joel — jotka uskoivat olevansa »Louarnskan» lapsia — itkeskelivät kysellen: »Missä äiti on?» Baptiste, joka näki heidän itkunsa, laukkasi ympäri huonetta huudellen: »Äiti, missä sinä olet? Missä olet, äiti?» Yksitoistavuotisen, kahdeksan- ja kuusivuotisen ikävällä kaipasivat he häntä, kunnes uinahtivat.
Sinä yönä valvoi Naemi isän vuoteen äärellä sydänyöstä sarasteeseen. Pimeässä oli niin yksinäistä ja yössä leijaili unelmia ja epäilyksiä sekä tulevaisuuden tuumia. Ne liehuivat hänen lähettyvillänsä samoin kuin muinoin kaareilivat ohdake- ja väriherne- sekä tattarivainioilla hänen esi-isiensä ympärillä, samoin kuin ne kerran peloittelivat, lohduttelivat ja tyynnyttivät hänen näköistänsä toista naista tämän ollessa kauan kumartuneena lastensa kehtojen luona. Kuumeen kuluttama, näivettynyt ja nyt toistamiseen hyljätty mies, hänkin oli ollut kerran nuori ja hautonut haaveitansa unettomina öinä. Mies nukkui nyt, mutta hänen untansa keskeyttivät puistatukset, valitukset ja kuumekuvat. Naemi katseli häntä ja luuli sairaan väliin haastelevan juuri hänelle, mutta huomasi sen pian hourailuksi. Huonetta katsellessaan tuumiskeli tyttö tulevaisuuttansa, silmätessään sairasta hän muisti lapsuutensa ja sen kauan sitten sattuneita seikkoja. Kenties kohtasivat he toisensa ajatuksissaan menneitä muinaisia aikoja miettiessänsä, kenties johti heitä huomaamatta sama muistojen sarja. Toinen houraili, toinen kyyhötti ajatuksissaan pientä päätään kätösiinsä nojaten. Heidän välillänsä oli lamppu. Silloin tällöin äänsi Naemi hiljaa sanasen, syvää äänettömyyttä ja ulkona tohisevaa tuulta vaimentaakseen. Hän ei muistanut enää isä raukkansa nuoruuden kasvoja. Hänen katseittensa edessä olivat kuitenkin: mäellä kyyhöttävä mökki, ulkoilman kirkkaus ja tuvassa vallitseva hämäryys, lehmä ja Joelin kehto. Lehmä käänsi hyväntahtoisen katseensa oven auetessa. Joelin kehtoa oli hän pienenä keinutellut köydestä.
Hän koki koota noita ja muutamia muita kuvia, jotka muodostivat kaiken hänen onnensa. Hän oli vakuutettu, että isällä oli yhtä onnelliset muistot noista ajoista. Isä näytti nukkuvan, mutta kärsi ilmeisesti. Silloin halutti Naemia kuiskata tuolle koviin tuskiin ja kuumekuviin kahlehditulle, kiinteiden kasvojen takaiselle vangitulle sielulle sanoma ulkonaisesta maailmasta. Hän pingoitti huulensa tavallista hermostuneemmasti ja äänsi hiljaiseen huoneeseen selvästi yhden ainoan sanan:
»Donatienne!»
Hän odotti jännittyneenä. Kuumeiset kasvot eivät elostuneet, niistä ei pilkahtanut iloa eikä surua tuon toivottoman sanan kuuluessa.
Vielä kerran kajahti vavahtaen yön hiljaisuudessa äidin nimi, naisen, jota isä oli lempinyt ja jota tytär lempi. Haavoittuneen silmäluomet kohosivat hieman. Naemi ehti kuitenkin käsittää niiden alaisen katseen, sairaan ja harhailevan sielun vastauksen. Hänestä oli katseessa soimausta ja huulet tuntuivat tuokioksi värähtävän: »Vaiti! Älä mainitse suurimman onnettomuuteni nimeä!»
Tuskat vakasivat kuitenkin heti isän koko olennon; silmät sulkeutuivat, posket kävivät kuoppaisemmiksi ja kivusta vääntyneen suun seutuville levisi kuoleman kalpeus.
Naemi istui yhäkin unelmiinsa vaipuneena. Sarasteessa, heikon valon tunkeutuessa ikkunaluukkujen halkeamista huoneeseen, meni hän poppeleihin ja kedolle päin olevan ikkunan luo ja nojautui selin huoneeseen, ikkunapenkkiin, ettei isä älyäisi hänen salaisuuttansa.
Hän aikoi kirjoittaa.
Hitaasti hapuillen sanoja ja koettaen saada kirjeensä luonnolliseksi kirjoitti Naemi »Rouva Donatiennelle.» Viimeksi hän kirjoitti ohikulkijalta saamansa osoitteen.
Hän odotteli, kunnes oli jo valoisa päivä, ja antoi sitten kirjeensä ohiajavalle munakauppiaalle vuorenharjanteella olevaan postilaatikkoon pantavaksi. Kauppias pysähdytti laihan hevosensa.
»Toimitetaan, tyttöseni!» sanoi hän.
Kauppias tavaili kirjeen osoitteen. Se ei herättänyt hänen huomiotansa, sillä hän saapui toisilta seuduilta, eivätkä Louarnin perheen asiat kuuluneet häneen. Heidän puutarhansa oli vain tienvieruskeitaana hänen matkallansa. Mutta Naemi oli kirjettä antaessaan lennähtänyt punaiseksi, vallan kuin lemmenkirjettä ojentava. Hän oli pannut pieneen kirjekuoreen kaiken toivonsa ja kaikki unelmansa sekä kyhännyt kuorelle suurin, säännöllisin kirjaimin: »Rouva Donatiennelle.» Nähdessään sitten kauppiaan kärryjen pienenevän ja vihdoin häipyvän, koki hän kuvitella kirjeen tuottamaa tulosta. Kauanko viipyi kirje matkalla? Luultavasti vain vähän aikaa. Naemi ei ollut koskaan astunut jalallansakaan junaan. Ohi puuskuttavan rautahevon hän oli kuitenkin nähnyt. Hän tiesi kaikkien höyryharjaisten junien kiitävän Parisiin kiireisesti. Missä oli hänen äitinsä? Missä noista monista, kylän talojen tapaisista kartanoista hän asusti? Donatienne oli seisovinansa tiilikivikynnyksellä ja kutoi sukkaa kylän naisten tapaan; hän avasi kirjeen: »Tämä on Naemi tyttäreltäni. Meille on sattunut tapaturma!» Mitä sitten seuraisi, siitä ei tyttönen päässyt selville. Hetkien häipyessä oli hän vain tuskallisen levoton.
Illan tullessa kasvoi hänen levottomuutensa. Hän ei jaksanut enää kärsiä valittamatta eikä nähdä sairaan kärsimyksiä. Hän jätti hetkiseksi hyväsydämiset sairaanhoitajattaret kahden ja viittasi Luciennelle ja Joelille. Ovella kysyi Lucienne häneltä hiljaa:
»Minne me menemme?»
Sisar nosti sormen suullensa. Hän asteli etunenässä aitauksen poikki. Hänen kintereillänsä kiirehti karkeampi ja kömpelömpi, vaalea, punaposkinen Lucienne sekä viimeisenä kiharakutrinen Joel olkahihnalla kiinnitettyine housuinensa. He riensivät peräkkäin maantielle ja kääntyivät sieltä vasemmalle, mäenahteelle.
Sisarukset saapuivat mäelle. Vanhimman sydämessä asustaa täyden naisen huoli, nuorempien vain lasten hetkessä haihtuva suru. He eivät lausu sanaakaan toisillensa. Joel poimiskelee silkkiäismarjoja pölyisistä pensaikoista. Louhijain hakkurit kalkkavat. Louhimolla uurastetaan loukkautuneettakin. Tammet hoikkenevat ja harvenevat kukkulalle kiivetessä. Siellä pistää kallioryhmä suurimpana silmään. Tie on hankala kulkea. Naemi rientää louhimon lävitse päästä päähän. Kallion suojaisilla ulkonemilla olevat, kuin kiveen liitetyt louhijat huutavat hänelle kaukaa:
»Voiko isäsi tänään paremmin, pikku Naemi?»
Naemin pieni pää hieman ylpeänä ylenevine leukoinensa pudistuu kieltäen. Hän jatkaa kulkuansa pysähtymättä. Hän ei voi puhua: hänen sydämensä puhuu liian äänekkäästi. Hän sukeltaa solaan, jossa tienä on vain kallioleikkaus. Solan takaa loivenee mäki väriherne- ja sanajalkapeitteineen pohjoista kohden. Hänet voi nyt nähdä vain Joel ja Lucienne. Kummissansa ja hämmästyksissänsä utelee Joel: »Minne me menemme?» Mutta Naemi samoaa vain, saapuen vihdoin sinne, missä maa pistäikse alla olevaan laaksoon niemekkeenä. Sieltä on seutuun laaja näköala. Naemi on heitellyt täällä monet kerrat kiviä syvään, puiden lainehtivia latvuksia sakeanaan olevaan syvänteeseen. Hän on istunut täällä useasti joutilaana äärettömiä puusaarekkeita, peltoja, kylvöheinikoita ja niittyjä katsellen. Ne leviävät vasemmalle ja niiden yllä parveilevat pilvet. Tänään hän katselee vain kapean laakson tuolla puolen kohoilevaa pohjoista vuoriharjannetta ja käärmeilevää tietä. Tie väliin katoaa, väliin pujahtaa piilostansa ja sulautuu vihdoin hiekkasiruiseksi. Siinä on suuri maantie, joka johtaa täältä näkymättömälle rautatieasemalle. Tietä tulevat ne harvat matkailijat, joilla on asiaa näille maille. Nuoremmat siskokset ovat seuranneet Naemia tänne. Päivä on painumassa ja kultaa näköalan viimeisillä säteillänsä.
»Näetkö tiellä ketään?» kysyi Naemi.
»Paimenen lammaslaumoinensa. — Mutta hän on kaukana. Tuleeko tohtori tätä tietä?»
»Ei, vaan äitimme», vastaa Naemi.
»Tiedäthän, että hän on mennyt menojansa!» lausuu Lucienne.
Hän painaa päivettyneet kasvonsa ja päivässä kultana kimaltelevat kutrinsa vanhimman sisarensa kapeihin, huolekkaihin kasvoihin. Vanhin vastaa:
»Hän, joka saapuu, hän on meidän oikea äitimme.»
Hänen puheensa on pehmeää, hänen katseensa on keskittynyt kauas etäisyyteen, hän on niin vakava, että nuoremmat uskovat häntä ja kokevat hekin tähyillä äitiä, joka tulee kaukana tiellä.
»Ei kai hän ole vanha?» kysyy Lucienne. Saman kysymyksen oli Naemikin tehnyt.
Naemi vastaa:
»Ei ollenkaan. Hänen täytyy tulla. Ellei hän saavu, olemme me hukassa, lapset.»
He eivät käsitä, miksi he ovat hukassa. Mutta he tulevat levottomiksi ja heidän silmiinsä kihoavat kyyneleet. On pian pimeä. Tie on jo katseen kantamiin harmaa. Äitiä ei kuulu.
Pienokaiset väsyvät samaa paikkaa pälyillessänsä. He alkavat leikkiä ruohoilla ja kivillä. Naemi tähystää yksin. Hänen toista poskeansa valaisee painuva päivä. Hän ristii kätensä esiliinansa alla. Hänen sanansa sekoittuvat iltatuulen suhinaan: »Tule, äiti! Tule takaisin!»
Hämy kattaa kauttaaltansa laakson; vuorenharjanteen tietäkään tuskin eroittaa. Silloin Naemi kääntyy. Hän on niin surullisena, että nuoremmat sisarukset silmäävät häntä kumpikin taholtansa ja tarttuvat hänen käsiinsä rauhoittuaksensa. Kolmisin he palaavat kotiinsa. Louhijat ovat lähteneet, päivä on päättynyt. Louarn lepää yhä kuumeessa. Naiset väittävät, ettei hän jää eloon.
Seuraavana päivänä palasivat Naemi, Lucienne ja Joel samalle paikalle, vieläpä seuraavanakin. Neljäntenä päivänä ei Naemi enää tullut. Hän oli menettänyt toivonsa.