OHIKULKIJA.
Kaukana Parisista ja vieläkin kauempana Bretagnesta on laaja aaltoileva tasanko.
Tasangon pohjoispäästä kohosi korkea vuoriharjanne miltei pystysuorana ilmoihin, näköalan sulkien. Harjanteesta haarautui länteen ja itään matalampia vuorenselkiä. Tasanko oli siten kuin kori reunaminensa. Keväisin se vihoitti vehreänä ja kesän päättyessä kuivuneen pajukon ruskeana. Pilvien ajelehtimisesta voi päätellä tasangon laajuuden. Myrskysäillä purjehti pilvi puolessa päivässä kadoksiin sen yltä. Tasankoa alinomaa tähystelevillä paimenilla oli uinaileva katse. He paimentelivat lammas- ja sikalaumojaan vuoriharjanteiden perkaamattomilla palstamailla, joissa syvät lammikot kimaltelivat kanervanummien ja ruispeltojen välillä. Tasangon kylät olivat kaukana toisistaan. Selkeällä säällä voi ne eroittaa etäältä punaisine tiilikattoineen. Kirkkojen pienet, neliskulmaiset suippopäiset tapulit olivat liian matalia näkyäksensä. Seutu oli Ranskan sydämessä, niin lukuisien ja laajojen vainioiden, niittyjen ja maapalstain keskellä, että meri- ja vuorituulet tuntuivat siellä vain vaimeina henkäyksinä. Kesäinen aurinko tulehdutti seudulla vehnän keskenkasvuisena ja näivetti usein hedelmät vihantina.
Mäeltä mäelle kiipeiltyänsä laskeusi tie tasangolle vaatimattoman asumuksen kupeitse. Kartanossa oli kaksi vanhan, ränsistyneen ja halkeilleen tiilikaton kattamaa suojaa. Katolla virui tomua ja sinne lennähtäneet kuivuneet lehdet vaihtelivat väriänsä vuodenaikojen kanssa. Aitauksesta näkyi kaali- ja porkkanalavoja, lammikko sekä kauempaa kaivo ja lemmikkiä kasvavia kukkapenkereitä. Kolmiomaista aluetta ympäröi tiheä vihreä pensasaita; aidassa oli kuuden metrin korkeudelta latvottuja poppeleita, joiden oksia talon asukkaat käyttivät sytykkeinä. Siinä kaikki. Ulohtaammalla oli maa jaettu leveisiin niitty-, pelto- ja kylvöheinäsarkoihin. Läheisyydessä ei ollut ainoatakaan asumusta; pensasaidan päitse vei vain oikealle kädelle maantieltä polku, pujotellen puolen kilometrin päässä olevaan, puiden ja puutarhojen välitse pilkoittavaan kylään.
Maaliskuun kahdeskymmenes päivä oli kolea. Tuuli tohisi sinipunervalta vuoriharjanteelta ja ujutti tullessaan tasangolle loppumattomalta näyttävää sakeaa sumuvaippaa. Sumupilvi oli painunut jo viikon päivät eteläilmoihin. Silloin tällöin pistihe pilveen aukeama ja parvi päivänsäteitä sukelsi valaisemaan tasangon kulmaa. Yksityiskohdat kuvastuivat siellä silloin kirkkaina: karjalauma, vierivät vaunut, ojien ja rinteiden kupeet, kirkontornin kullattu kukko tai tuuliviiri. Niittyjen ja puusikermien vaaleista värivivahduksista huomasi kevään koittaneen ja oksien silmukoiden auenneen. Mutta tuuli ja taivas eivät tietäneet kevään merkeistä. Tuuli riuhtoi ja pieksi kosteita liinavaatteita, joita muudan tyttönen kiinnitti aitauksen sisälle tien oheen. Hän oli huuhtonut pesun tiestä kauempana olevassa puutarhan lammikossa, pannut vaatteet käsikärryihin ja kiinnitti huuhteistansa kappaleen kerrallaan: paitoja, nenäliinoja, housuja ja keittiöpyyhkeitä. Hän levitteli liinavaatteet nuoralle ja kiinnitti ne pitimillä. Nuora oli pingoitettu puutarhalavojen suuntaisesti talosta tielle asti. Tuuli pullisteli paitoja, niin että hihat hulmusivat; nenäliinat ja pyyhkeet pieksivät toisiansa liehuen. Lapsi jatkoi vakavin ilmein talon oven luota aloittamaansa työtä.
Tyttönen ei ollut kookas, mutta kuitenkin solakka ja sulavavartaloinen, tavallisia talonpoikaistyttöjä hienompi. Tyttösen huomaamatta tarkasteli häntä sillä hetkellä mielenkiintoisena joku. Tarkastelija oli työmiehen asussa oleva mies; hänellä oli karkea, huonosti sopiva tumma vaatekerta ja kulunut, leveäkupuinen hattu. Hän kantoi olallansa keppiin pistettyä, vaaleaan puseroon harsittua myttyä. Mies oli matkannut tasankoa myöten ja hänen suuret rasvanahkasaappaansa olivat yltäyleensä savessa. Hän samosi päin puhuria. Kasvot olivat punakat ja kipakassa säässä kihoilivat silmistä vedet. Huomattuansa noin sataisen metrin päässä puutarhasta tyttösen, oli hän hidastanut käyntiänsä, asteli verkalleen ja pysähtyi väliin kuin väsyneenä huoahtamaan. Vitkastelu ei kuitenkaan ollut väsymystä. Mies mieli vain tyyten tarkastella taloa, puutarhaa ja talon asukkaita. Hän koki karttaa pienen pesijättären huomiota.
Tyttösen huomio olikin kokonaan kiintyneenä työhön. Hän tuli ja meni, kumartui ja nousi, eikä kulkija eroittanut hänen kasvojansa, jotka väliin olivat kääntyneinä toisaalle, väliin peittyneinä vaatteiden taa tai häipyneinä vaatteita kiinnittävien käsivarsien suojaan. Tyttösellä oli lyhyehkö hame. Hameen alta näkyivät hoikat jalat. Jaloissa oli tytöllä sukat ja puukengät. Sukat olivat olleet uusina punaiset, mutta sitten vanhuuttaan vaalenneet ja käyneet parsituiksi. Hame ja liivi olivat mustat. Tytön asuun kuului vielä pumpulinen esiliina, äsken lopetetussa pesussa rypistynyt ja kastunut.
Mies pysähtyi pensasaidan kulmaukseen, viitisentoista askeleen päähän. Hänen tyynissä kasvoissaan asusti mielenliikutus, sillä halkeilleet, paksut huulet hepattivat ja suupielet vääntyivät. Hän tunsi tytön, hän oli nähnyt hänet vuosi sitten talon edustalla. Tyttönen läheni aitaa ja tietä. Hänen vartalonsa ja juonteensa olivat hienopiirteiset, silmät olivat mustat, silmänripset pitkät, suu pieni — vallan kuin Donatiennellä —, iho kalpea, leuka kapea. Hän oli surullinen ja umpimielinen. Tuuli hulmautti hänen hamettansa eteenpäin ja irroitti kiharoita kasvoille. Tumma, kastanjanruskea tukka törrötti edelleen korkeana ja vakavana pikku kypäränä päälaella. Paremmassa puvussa hän olisi ollut kuin kaupunkilainen hienotar. Parin sadan neliömetrin laajuisella pihatolla ei ollut muita. Oli sittenkin — viisi- tai kuusivuotinen poikanen ovensuussa.
Mies muisti lupauksensa pistäytyä paluumatkallaan puhelemassa kaukaa tulleiksi kerrottujen ihmisten kanssa ja Parisiin päästyään käydä kertomassa tietonsa. Hän oli nyt menossa kauas vuoriharjanteelle, junalle. Hän oli muutaman metrin päässä tytöstä, joka parhaillaan kiinnitti suurta, rannukkaista pumpulipaitaa nuoraan. Kolea tuuli tarrautui sitä heti hulmuttelemaan. Mies rykäisi tullaksensa huomatuksi. Lapsi säpsähti ja peräytyi, hellittämättä kuitenkaan nuoraan pistettävää pidintä. Hän katsahti pensasaidan päitse tielle ja näki vaeltajan. Mies oli laskenut myttynsä ojan pientareelle ja pyyhki takin hihan takamuksella kasvojansa. Hän ei ollut pahansuovan näköinen ja tyttöhän oli omalla alueellaan aidan takana. Tyttö jäi seisomaan siihen. Mies koki puhua niin pehmein äänin kuin mahdollista:
»Saisinko täältä lasin viiniä, tyttöseni?»
Mies otaksui keksimänsä kysymyksen oivalliseksi.
Tyttö vastasi:
»Meillä on vain vettä.»
»Saman tekevää! Antakaa sitten lasillinen vettä. Olen, nähkääs, janoissani.»
Vastaamatta katseli tyttö häntä vielä kerran vakuuttuaksensa, ettei mies vain ollut konnamainen kulkuri. Sitten hän silmäsi arasti kylää kohti. Nopeasti kääntyen hän vastasi vakavin ilmein:
»Haen teille vettä.»
Silmänräpäyksessä oli hän kiitänyt tupaan ja kaapannut sangosta vettä sekä palasi kantaen ojennetussa kädessään äärillänsä olevaa vesilasia. Vesi poreili sinertävinä kuplina.
»Se on raikasta ja hyvää», sanoi hän, »saatte nähdä.»
Mies heitti hattunsa, joi veden yhdellä siemauksella, ja ojensi lasin tytölle aidan ylitse.
»Kiitos, Naemi neiti», sanoi hän.
Tyttö otti ojennetun lasin ja jäi seisomaan. Hänen hämmästyksensä kasvoi ja nuorien kasvojen ilme kävi levottomaksi, miltei vihaiseksi.
»Harva neidittelee minua, mutta nimeni on todellakin Naemi. Mistä te sen tiedätte?»
»Näin teidät viime vuonna mennessäni tästä ohitse Parisiin. Ettekö muista?»
»En.»
»Toverini tutustutti minut taloonne. 'Tässä talossa asuu muualta tullutta väkeä', sanoi hän. 'He ovat kaukaa kotoisin. Talossa on Joel niminen poika'. — Onko se totta?»
» Kyllä. »
»Onko poika tuo tuolla?»
»Ei, hän on Baptiste. Joel on isän mukana louhimolla.»
»Montako siskosta teitä on?»
»Neljä.»
»Sepä ikävää!»
»Mitä se teihin koskee?» kysäsi tyttö. Tietämättä täysin miksi, tunsi hän rauhoittuneensa ja nauroi reippaasti.
»Sitten he eivät ole niitä», mutisi mies päätänsä pudistellen. »Sepä oli ikävää!»
»Jatkakaa vain matkaanne», kehoitti tyttönen työhönsä tarttuen. »Minun on saatava pesu kuivamaan. Jos minut tavattaisiin tästä lavertelemasta kanssanne, saisin aika läksytyksen!»
Muurarista oli vastaus »neljä» kuin henkilökohtainen pettymys. Hän voi siis kertoa Levalloisin kahvilattarelle vain pettyneensä, tuolle vilkkaalle, kauniille, lapsiansa hellästi rakastavalle naiselle. Hän oli näkevittään naisen itkevän ja lausuvan: »Miksi tulittekaan luokseni! Ennen käyntiänne en enää toivonutkaan ja nyt palaatte te taas riistämään senkin toivovähän, jonka itse minussa herätitte.» Muurari oli helläluonteinen ja lapsekas. Hän katsahti tyttöseen. Tyttönen pälyili yhä epäillen häneen ja levitteli toisia liinavaatteita kaalimaalle, kun nuoralla ei ollut enää tilaa. Tyttösen ja toisen naisen yhdennäköisyys oli niin huomattava, ettei kulkija tarttunutkaan aikomuksensa mukaan sauvaansa ja myttyynsä lähteäkseen tiehensä.
»Ette saa pahastua, pikku Naemi, ettekä luulla minua maantiemaleksijaksi, joka loruilee kaikkien kanssa aitojen ylitse, eikä kerro aina kauniita juttuja. Olen näiltä seuduilta, Gentiouxista. Ihmiset tietävät periytyväni kunniallisesta perheestä. — Tulin puhelemaan kanssanne syystä, jonka kerron teille.»
Tyttönen läheni kolmisen askelta käsiliinaa pidellen.
»Tapasin vain Parisissa erään, jonka arvelen sukulaiseksenne.»
»En tunne ketään sukulaista», vastasi Naemi. »Oliko hän mies?»
»Ei.»
Naemi oli kohoutunut varpaillensa nähdäkseen paremmin puhuttelijan; hänen suunsa oli raollaan ja sieramet mielenliikutuksesta valkeina. Matkamies mietiskeli: »Hän tietää jotakin!» Hän huomasi tyttösen hellittävän käsiliinan. Tyttönen oli aidan toisella puolella vallan kulkijan edessä ja kysäisi miltei tuskaisesti:
»Hän siis elää?»
»Kas niin», vastasi mies, käsittäen joko suuren surun tai riemun riehahtaneen lapsessa. »Ennenkuin vastaan, on minun tiedettävä monta seikkaa. Älkää poistuko — älkää vapisko! — Sanoittehan teitä olevan neljä sisarusta?»
»Niin, Baptiste on nuorin, sitten Joel, Lucienne ja minä — siis neljä.»
»En ole kuullut kuin kolmesta. Oletteko te kaikki Bretagnesta peräisin?»
»Kyllä, olin tullessamme viisivuotinen ja muistan matkan hyvin. Minä kuljin jalan, toisia vedettiin kärryissä.»
»Onko äitinne täällä?»
Tyttönen rypisti otsaansa ja epäili ilmoittaa sydämensä salaisuutta. Vielä kerran hän koetti saada varmuutta, oliko tuo kulkija todellakin niin sääliväinen ja asiaan innostunut kuin tekeytyi ja oliko tuo mies hyvä ihminen. Hänessä oli puolittain lasta, puolittain naista, kun hän kumartuen kuiskasi nopeasti:
»Baptisten äiti on täällä. Hän ei ole minun äitini. Äitini sanotaan myötättäneen omaisuutemme Bretagnessa, tahtomatta palata. Hän oli matkustanut imettäjäksi rikkaiden lapselle. Sittemmin häntä ei ole kenkään enää nähnyt.»
»Mikä hänen nimensä oli?»
»Donatienne.»
»Sittenpä olen minä hänet nähnyt!» sanoi mies.
»Mitä sanotte? Oletteko te nähnyt hänet?»
»Kyllä, vieläpä puhellutkin hänen kanssansa.»
Tyttö alkoi itkeä. Kyynelöivin katsein hän tähysti miehen pään ylitse puiden latvuksiin. Kenties näki hän siellä Donatienneksi nimittämänsä naisen kuvan. Sitten hän sulki silmänsä sekä nyyhkytti ja hymyili samalla kertaa mielikuvallensa.
»Sanokaahan, puheliko hän minusta?»
»Teistä kaikista.»
»Sitten hän ei ole unohtanut meitä, kuten väitetään. Minä tiesin sen.
Minä olin siitä varma. Minä rakastin häntä. — Onko hän vanha?»
»Ei suinkaan! Hän on vielä kaunis nainen.»
Mies tuumi mielessänsä:
»Sellaiseksi tekin tulette kerran. Te olette hänen nuoruuden kuvansa.»
Ääneen lausui hän vain:
»Kertoessani hänelle, että seudullamme oli Joel niminen poika, tahtoi hän tietää enemmän. Kerroin hänelle kaikki tietoni ja hän huudahti: ‘Minä olen heidän äitinsä!' Ehkäpä hän jättäisi Parisin ainaiseksi, jos hän vain saisi luvan —»
»Hyvä Jumala! Ei, hän ei saa tulla!» sanoi tyttönen pelästyneenä. »Sanokaa hänelle terveisiä minulta, Naemilta. Sanokaa, että olen nähnyt hänet unissani, että mainitsen häntä rukouksissani — siskoni ovat siihen liian pieniä, käsitättehän. — Mutta palata hän ei saa! Minä sen soisin, mutta toiset eivät sitä koskaan sallisi!»
»Kutka toiset?»
Naemi vastasi kiivaasti ja innokkaasti, kuin Donatienne:
»Isäni ja se toinen. Puhellessansa äidistä he toivovat hänen kuolevan tai vakuuttavat, että äiti on jo kuollut, parjaten molemmat äitiä monin tavoin. — Minua, joka en tahdo sanoa tuota toista 'äidiksi', he toruvat, ja hän löisikin minua, jos voisi. — Voitte kertoa Donatienne-äidilleni, etten vietä aina hyviä päiviä. — Oi, en ajattele enää muita kuin häntä! — Minä en kerro kenellekään tietäväni hänen elävän. En, sen vakuutan teille. Sanokaa, missä hän asuu!»
Mies otti kuminauhalla kiinnitetyn kuluneen, pehmeäkantisen muistikirjansa, kyhäsi sen lehdelle osoitteen, irroitti lehden ja ojensi tytölle. Naemi katsahti taas kylään päin sanoen:
»Baptisten äiti palaa! Hän on tuolla! Te ette voi häntä nähdä. Minä tunnen tien ja tiedän, että tulija on hän. Hän meni Luciennen kanssa kylään ostamaan kivihiiltä. Älkää jääkö tänne! Kun hän saa isän suututetuksi, on isää vaikea hillitä. Isä palaa myös tuokiossa louhimoita. Jollette te ole poistunut, saan minä selkääni, ja kenties te —»
»Oh!» vastasi mies, »minä en säikähdä!»
Hän viittasi maassa olevaan sauvaansa, kumartui, tarttui myttyynsä ja lausui hattua heilauttaen:
»Sanonko nähneeni Naemin?»
Pikku tyttö raukka oli niin liikuttunut ja itki niin katkerasti, ettei voinut puhua. Hän teki vain myönteisen eleen ja viittasi polulle. Huomatessaan viivytelleensä kumartui hän kiireisesti levittelemään jäljellä olevia vaatteita kuivamaan.
Muurari läksi. Naemi kääntyi pian katsomaan rinteelle kohoavaa miestä. Rinteen laella oli kalkkikallioita ja Louarnin louhimopaikka. Nuoruutensa täydellä sydämellä seurasi hän sanantuojaa, joka oli uskonut hänelle sellaisen salaisuuden ja joka omin silmin oli nähnyt hänen äitinsä. Työnsä päätettyään unohti hän työntää käsikärryt vajaan. Mies jatkoi matkaansa mäellä, ollen kuin musta siirtyvä täplä vaalealla tiellä. Tuuli kävi koleammaksi. Laaja tasanko, autio ja sumuinen, pimeni. Taivaanranta tuntui liikehtivän lähemmäksi.
»Mitä sinä siellä töllötät, laiskio? Mitä sinä tuijotat?»
Naemi vavahti ja kiirehti kohottamaan käsikärryjä rientääksensä pihaan.
Ääni jatkoi:
»Saapa isäsi taas hieman ravistella sinua! Saat tanssia! Olen viipynyt pari tuntia, eikä pesu ole tällaisessa tuulessakaan kuivahtanut!»
Lapsi oli jo vetäytynyt vajaan, eikä kuullut mitään. Tuuli vaimensi puolestaan puhetta. Se kohotteli kattotiiliä ja alkoi vinkua taloa ympäröivien latvottujen poppelien oksissa. Mutta Naemi ei päässyt pälkähästä. Kyläpolulta pujahti maantielle nainen ja avasi pensasaidan veräjän. Hänellä oli seurassaan hento, vaalea, hieman lyyhäävä tyttönen. Nainen oli kookas, hartiakas syöjätär, joka haki keltaisine silmineen ja läpitunkevine katseineen lakkaamatta riidanaihetta. Hänen käsivartensa päättyivät tavattomiin kouriin, joilla hän näytti voivan otella väkevimmänkin miehen kanssa. Seutulaiset sanoivat naista »Louarnskaksi», sillä tämän sattumalta matkallaan kohtaamansa naisen kanssa Louarn eli nyt yhdyselämää siitä saakka, kun nainen oli ilmestynyt tien poskesta yksinäisen kulkijan luo ja tarjoutunut tekemään tulta ja keittämään lientä illalliseksi. Naemi muisti sen hyvin. Hän olikin tapahtuman ainoa todistaja ja voi sanoa: »Minulla oli Bretagnessa toinen äiti.»
»Vetelys!» jatkoi nainen Naemin saavuttua sisähuoneeseen. »Laitatko liemen? Pata ei ole vielä liedellä! Perunoitakaan et ole saanut kuorituiksi! Mitä sinä sitten olet tehnyt?»
»Panin ensin pesun kuivamaan», vastasi Naemi.
»Ensin! Ensin tulee isäsi tuokiossa kotiin ja minä sanon hänelle, että sinä olet tyhjäntoimittaja kakara.»
Lucienne toi säkillisen kivihiiliä ja korillisen äsken silitettyjä päähineitä. Viimeisenä vääntäysi Baptiste, kuoriskellen lasisirpaleella pajunoksaa.
»Äiti», lausui Lucienne, »kivihiilet ovat tässä. Mutta anna nyt Naemin tehdä jotakin. Nyt on hänen vuoronsa.»
»Louarnska» viittasi vajaan, jossa perunavarastoa säilytettiin ja ärjäisi:
»Suoriudu, laiskuri, ja laita liemi kuntoon!»
Naemi oli sillä kertaa loukkaantuneempi kuin koskaan ennen. Sydämensä syvimmässä oli hänellä vakuutus, ettei todellinen äiti olisi milloinkaan puhunut eikä menetellyt kuin tuo nainen. Sen sijaan, että olisi tuokiossa totellut, hän riisui esiliinansa ja vastasi:
»Sen voitte itse tehdä! Haluan muuttaa kuivaa ylleni. Olen likomärkä ja ahertanut enemmän kuin te.»
Toinen oli tummanpunainen kiukusta.
»Kurja epatto, etkö tottele! Sinä hangottelet vastaan! Sinä uhmailet minulle!»
Hän koukistihe ja sieppasi puukenkänsä sekä sinkautti sen nahkahihnasta Naemia kohti. Kenkä hipaisi tyttöä, poukahti huoneen kaukaisimpaan kolkkaan ja putosi permannolle.
»Minä opetan sinut!» kiljui »Louarnska».
Pelästynyt Baptiste pillahti parkumaan äitinsä kanssa kilpaa. Samassa sulki oviaukon pitkä, hoikka olento.
»Mitä nyt taas?» kysyi hillitty, matala miesääni.
Tulija oli Louarn.
Murhe, säistä riippumaton raskas raadanta, puuttuva itseluottamus ja ihmisvieronta olivat muovailleet toiselle maaperälle juurrutetun bretagnelaisen kuin puusta veistetyksi köyhyyden kuvaksi. Hänen luonnostaankin pitkä naamansa oli venähtänyt, alaleuka riippui rinnalla, halkeilleet huulet olivat puoliavoinna kuin ainaisessa valituksessa, kasvojen alaosassa oli kuin lakkaamattoman avunhuudon juonne, posket olivat ohuet, parrattomat, nenänahka pingoittunut, kulmakarvojen alla suuret, tummat, väsymyksen ja kyynelten kyntämät kuopat ja kuopissa tuskin näkyvät silmät. Pimeässä varjossa kuulsivat hänen silmänsä ruskeina, mutta sattumalta loisteeseen satuttuansa olivat ne ainoat valoisat kohdat koko kasvoissa: ne olivat harmaansinervät, kapeihin kalastussatamiin hyrskivän, myrskyvaahtoisen meren väriset. Jean Louarnilla oli ollut muinoin takin kauluksen tasalle leikattu tuuhea tukka, mutta se oli kadottanut ulkoilmassa värinsä. Sama ilma oli ahavoinut hänen ihonsakin. Hänen rintansa oli painunut ja ryhti oli etukumara. Hänessä ei ollut enää rahtuakaan nuorekkuutta. Hän talutti kädestä noin kahdeksanvuotista, verevää, somaa lasta, Joelia. Joel oli palannut jo kauan sitten Bretagnen rajalla olevasta talonpoikaistalosta, jossa häntä oli hoidettu. Hän oleskeli enimmäkseen isän mukana vuoriharjanteella louhimossa.
Tavalliseen tapaansa oli Louarn raatanut koko päivän talon läheisellä harjanteella — metsättömällä mäellä, jossa vain parvi surkastuneita tammia maatalaahaavine oksineen oli elähdyttämässä alastomuutta. Mäen harjalla kohosi linnamainen vaaleanpunainen kallioryhmä, jonka maantie leikkasi kahtia. Siinä oli louhimo, josta Louarn oli saanut viikoksi työtä, risteiltyänsä Ranskassa seitsemän ajastaikaa ansiota hakien. Viikko oli venynyt tänne asti. Vaativampiin töihin pystymättömänä ja siten tuomittuna elinajaksensa ajatuksettomaan, ruumiilliseen raatamiseen, hän louhi kalliota paljaan taivaan alle koverretussa rotkossa. Päivänpaahde ja tuuli tunkivat sinne kuin saareen salamoiva laiva. Hitaasti iskeskeli hän hakkuriansa louhimon marmoriseinään, joka muistutti maantieltä nähden suurta lihaleikkelettä. Työ oli raskasta ja palkka jokseenkin vaatimaton. Onneksi oli työssä seisahduksia sangen harvoin. Laskeutuessansa hämärissä kolmisenkymmenen louhimokumppaninsa kanssa kohti kylää, ei Louarn pistänyt silmiin parvesta kenties muiden erikoisuuksien kuin kulmikkaan vartalonsa ja pienen päänsä sekä vesilinnun tapaisten levottomien ja nopeiden pään liikkeitten vuoksi. Bretagnelaisella oli vankkumattomien ja rauhallisten kallioiden keskelläkin vielä muinoinen levoton, harhaileva katseensa. Katse ei löytänyt lepoansa mistään, ei Ploeucin peltoja muistuttavia vainioita vaaniessansa eikä siellä täällä harjanteella kimaltelevia, hänelle meren muistoon lennättäviä lampia katsellessa, eipä edes silmäillessä läheistä tai tuonnempaa kuumottavaa kylää. Hän ei ollut kotiutunut tänne vuosien vieriessäkään ja oli mielestään yhäkin samanlainen, kaikkien karttelema, toisten tuskin kärsimä kulkurivieras kuin matkansa ensi aikoinakin. Häntä ei kiinnittänyt tänne sen parempi side kuin munallekaan, eikä kukaan puolestansa kiintynyt häneen.
Totisesti, suru oli asustanut hänessä kauan! Tänä koleana maaliskuun iltana kotiutuessansa ja tavatessansa kaikki joko kyynelissä kylpemästä tai kiukusta kiljumasta, tunsi hän surunsa tavallista syvemmin.
»Vai niin», virkkoi hän, kokien silmiänsä siristäen nähdä äitinsä puukenkää pimeässä hapuilevaa Baptistea, »taaskin tappelu!»
»Hän ei tee töitänsä, kun jätän hänet kotiini» narisi vaimo. »Minä inhoan hänen laisiansa ihmisiä. Hän on hienotar, kielikello, neiti, joka ei tuota sinulle rovonkaan hyötyä, Louarn! Hän ei ole laittanut edes lientäkään valmiiksi!»
Viitisen minuttia mellasti raaka, kiivas ääni savuttuneiden kattopalkkien alisessa tuvassa. Louarn neljine lapsineen kyyhötti painuvan päivän valossa hievahtamatta, odottaen vaimon vihdoin sulkevan suunsa vanhimman tytön parjaamisesta.
Vaimon lopetettua lausui Louarn:
»Pyydä anteeksi äidiltä! Tee tuli, kun ei liemi liene vielä valmiina.
Me odotamme.»
Tyttönen pudisti päätänsä.
»Pyydä anteeksi!» uudisti Louarn.
Seurasi silmänräpäyksen vaitius. Sitten syöksähti Naemin suusta selvästi ja nopeasti:
»Hän ei ole äitini! Hän inhoo minua. Minun äitini oli Donatienne.»
»Mitä sanot?»
Voimakkaalla kädellänsä esti Louarn vihastuneen vaimon hyökkäämästä uusin lyönnein tilittämään noita sanoja. Huomatessansa sen, kohdisti vaimo parjaustulvansa Louarniin:
»Sinä sallit hänen loukata minua, Louarn, sinä puolustat pentuasi. Olen saanut kyliäni kurjuudestasi ja tästä köyhyyden ja kateuden kunnottomasta maasta. Täällä ei kenkään suo sinulle silmäystäkään. Sinä et avaa suutasi koskaan, et vastaa, et pidä puoliasi, sinua kohtelevat kaikki kuin koiraa. Minä olen saanut tarpeeni, paiskaan oven kiinni ja lähden tieheni sinun ja sikiöittesi luota.»
»Mene sitten!» vastasi Louarn hellittäen hänestä.
Vaimo mutisi vielä jotakin. Tiehensä lähtemisen sijasta hän raapaisi tulitikkuun tulen ja sytytti risukimpun. Äänettömyys ja loimahtava liekki viihdyttivät lapsia. Louarn ei kuitenkaan uskaltanut puhutella Naemia, peljäten kiihdyttävänsä vaimon vielä kiehuvampaan kiukkuun, vaan veti luoksensa Joelin ja alkoi silitellä pojan ruskeita kiharoita. Tämä hellyydenosoitus ilahdutti häntä; hän silitteli siten mielestänsä menneisyyttänsä. Isän ilme ei ollut siltä muuttunut. Tavalliseen verkkaisaan tapaansa hän siveli känsäisellä kädellänsä kutrista päätä. Valossa kimaltelivat kutrit kultapäärmeisinä. Naemi nojasi ikkunaan ja oli katselevinaan yöhön, poppeleita ja pilviä. Pilvet purjehtivat matkaansa lakkaamattomana sakeana sumupeittona. Päivänlaskussa vain ruskotti kirkkaammin.
Louarnin sydäntä pakoitti. Hän ajatteli Donatienneä.
Louarn ei ollut enää sama nuori, lempivä puoliso kuin silloin, jolloin hän suri suuresti Ros Grignonista sekä synnyinseudultansa Ploeucista Parisiin palvelukseen lähtenyttä vaimoansa. Hän ei ollut enää likimainkaan sama mies, joka poissaolevasta puolisostaan levottomana toivoi viikon viikolta tulemattomia tietoja ja perkasi nummea paisuvan leivän toivossa sekä saadaksensa kotinsa valoisaksi ja juhla-asuiseksi palaavalle puolisollensa. Hän ei ollut enää vuokrastaan ja kaupatusta rihkamastaan hätäilevä torppari eikä koditon ja maaliton, vain nälkänsä tajuava kulkuri, joka eräänä aamuna oli lähtenyt lapsikolmikkoinensa kohti Vendéetä, tietä, joka johtaa Bretagnesta, mutta harvoin Bretagneen takaisin. Kauan sitten oli viha vaimentanut lemmen. Louarn ajatteli puolisoansa vain syyttääksensä. »Kaikki on hänen ansiotansa. Kurja vaimo! Kunniaton äiti!» Louarn syytti, että vaimo oli hänet köyhdyttänyt, hyljännyt ja alentanut nykyiseen kurjaan ja rikolliseen elintapaan. Vanhan Bretagnen pojassa ei ollut vielä vaimennut uskonnollinen tunne, ja joskin hänen omatuntonsa oli ajan ollen samaisen elämän käsissä turtunut, tunsi hän vielä sisäistä pakkoa puolustautua itsellensä. Hän teki sen poissaolevaa, uskotonta ja arvotonta Donatienneä soimaten. Louarnin myllertävässä mielessä sekaantui vihdoin kaikki, tuskakin, heikkouteen, ja hän puheli tavallisimmin: »Minulla ei ollut onnea osanani!»
Mutta kun ihminen ei koskaan pääse pakoon omia salaisimpia ajatuksiansa, oli Louarnkin iloinnut nähdessään Naemissa Donatiennen kuvan. Tytön hienot piirteet, nukkemainen juonne suun ympärillä ja äänen kaiku muistuttivat Donatienneä. Tytön sydän vain ei ollut niin herkkä kuin äidin.
Kun Donatiennen nimi oli niin äkkiä ja aavistamatta pujahtanut maanpakolaisen kotiin, oli Louarn ollut tavallista vaiteliaampi. Illallisen jälkeen — naisen sammutettua takkatulen, tiuskittua viereisessä suojassa hitaasti riisuutuville Joelille ja Baptistelle sekä poistuttua lukitsemaan kana- ja kaniinitarhaa — katseli Louarn salaisella ylpeydellä Naemia ja Luciennea. Tytöt toivat puutarhasta kuivaneita liinavaatteita. He panivat hurstit, liinat ja paidat laskoksille, kannettuansa ne vasemmalle olallensa korkealle kuormitettuina tupaan. Ulkona oli pilkkoisen pimeä. Tuvan perällä paloi savuava lamppu. Kun Naemi astui tässä hämyssä liinakuormineen, hiukset hajallaan ja nelitoistavuotiaalle ominaisine nauruineen ja leikinlaskuineen tupaan, näki Louarn mielikuvituksessaan ilmeisen kuvan hänestä, jonka nimen hän taas oli kuullut kajahtavan.
Muistot tempasivat hänet mukaansa niin valtavina, että hän hetkisen katseli käsiänsä, noita Donatiennen vuoksi kauan sitten nummella arpeutuneita käsiparkojansa ja lausui:
»Vainoaako hän minua lakkaamatta?»
»Mitä sanoit?» kysäsi Naemi, suoristautuen hurstia laskostellessansa.
Hän seisoi siinä kumarruksissaan, säteilevin silmin, niin Donatiennen kaltaisena, että Louarn hyrskähti itkuun.
Naemin teki mieli uskoa salaisuus isällensä.
Mutta hän ei uskaltanutkaan — — —
Yö toi tullessansa viihdytyksen viattomuudelle, syyllisyydelle, vihalle ja katkeruudelle. Yhden ainoan nimen vuoksi tasapainostansa järkkyneet ihmisraukat valtasi vuorollansa kunkin väsymys.
Viimeisenä nukahti kapeaan, valkoiseen puusänkyynsä Luciennen vierelle, sisäsuojaan Naemi. Hän oli kätkenyt päänalaisensa alle paperin, jossa oli äidin osoite, äidin, joka oli niin etäällä ja jonka hän oli näkevinään häämöittävän, muistellessaan varhaisinta lapsuuttansa. Väliin hän kuiskasi:
»Äiti, luulin sinua kuolleeksi. — Sinä elät! Tahtoisin nähdä sinut taas! Oi, miten ikävöin sinua! Mutta sinun näkemisesi on mahdotonta! Tuo toinen tappaisi sinut! Hän on niin paha! Donatienne äiti, saisinpa sinut silmänräpäykseksikään vuoteeni viereen, suudellakseni sinua! Sitä ei kuulisi kukaan!»
Hän kuulosti vuorenharjanteelta tasangolle syöksyvää tuulta, joka puissa, lehdissä ja pensasaidassa täytti salaista elähyttävää ja virkistävää tehtäväänsä.
Ajatuksissaan hän näki vielä miehen, joka oli iltapäivällä astellut aidan luo. Hän kertasi mielessänsä miehen sanat ja lasketteli muististansa koko keskustelun vallan kuin kysymyksin ja vastauksin varustetun katekismuksen. Missähän mies nyt lienee? Luultavasti oli hän noussut Parisin junaan ja kiisi nyt kaukana. Hän vei mukanansa salaisuuden: hän oli nähnyt Naemin.