ROS GRIGNONIN MÖKKI.
He istuivat, mies ja vaimo, kummulla kyyhöttävän tupansa kynnyksellä, pää käteen nojaten. Mies oli harvinaisen kookas, vaimo tavattoman pieni; molemmat polveutuivat vanhoista bretagnelaisista suvuista. Illan varjot sulkivat heidät jo syliinsä.
Istujain eteen avartuvan näköalan laajuutta voi kummun laelta aavistella vain taivaan ranteella olevasta kapeahkosta, peninkulmaisesta, siellä ja täällä kohoavien mataloiden kukkuloiden katkaisemasta ruskojuovasta. Ruskon hohdetta ei liiennyt taivasta peittäville paksuille pilville eikä hämyssä rinteinensä maininkimaisesti aaltoilevalle Lorgesin metsälle. Pilvet ja puiden latvojen välillä kiiriskelevä sumu levisivät samansuuntaisina kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa. Silloin tällöin lehahti ilmassa voimakas tuoksu — öisen metsän henkäys. Metsikön laidassa, kolmisen sataa metriä mökistä, häämötti äsken muokattu maapala ruskeana täplänä. Sen vieressä oli laihaperäinen leikattu tattaripelto ja pellonlaidalla pienehkö, sorainen ja värihernettä kasvava kumpu. Kummun laella oli Ros Grignonin mökki.
Perhe kitui puutteessa. Mies oli nainut sotapalveluksesta päästyänsä erään merimiehen tyttären. Tytär oli ollut palveluksessa Yffiniacissa, Ploeucin naapuripitäjässä. Hän oli saanut siellä säästetyksi muutaman frangisataisen. Säästöjensä lisäksi omisti hän vain valkean, siipiniekan, alppiorvokin teriötä muistuttavan bretagnelaispäähineen ja sen alla eloisan, viattoman, tumman silmäparin.
»Mennään tupaan», kehoitti Louarn.
Jeanin sulkiessa ovea kiiltäväksi kuluneella puutangolla oli vaimo, miestänsä uteliaampana, nostanut permannolta pulloon pistetyn kynttilän pöydälle ja kysyi vilkkain, kiiluvin katsein:
»Jean, keneltä luulet sen olevan?»
Louarn astui pöydän luo, käännälti kirjettä kerran pari kourissansa ja kohotti sen kohti pitkiä, laihoja, sileiksi ajeltuja korvapartakasvojansa. Käsiala ei ollut asianajaja Guillonin.
»Ota, lue, Donatienne! Häneltä se ei ole. Minä en osaa lukea näin koukeroista kirjoitusta.»
Mies sai nyt vuorostaan tähystellä vaimoansa. Vaimo luki kirjeen nopeasti ja seurasi rivejä päätänsä käännellen. Sitten hän punastui, alkoi vapista ja vilkaisi vihdoin hymyillen kyynelten kostuttamin katsein mieheensä.
»He haluavat minua imettäjäksi.»
Louarnin muoto synkkeni. Hänen kulmikkaat, äsken muokatun maan kaltaiset kasvonsa kuopittuivat.
»Kutka he?» kysyi hän.
»En osaa sanoa tarkalleen. Heidän nimensä on tuossa. Mutta
Saint-Brieucin tohtori on esittänyt minua heille.»
»Milloinka sinun olisi mentävä?»
Nähdessään miehensä ilottoman ilmeen painoi vaimo päänsä pöytää kohden.
»Huomenaamuna. He kehoittavat minua tulemaan ensimäisellä junalla. Tätä en enää odottanut, ystäväni!»
Jo Joelin syntymää odotellessa oli heidän päähänsä pälkähtänyt hankkia Donatiennelle samanlainen imettäjän toimi kuin monella hänen sukulais- ja naapurivaimollansa oli. Donatienne oli puhunut aikeesta Saint-Brieucin lääkärille ja lääkäri oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa muistiin. Kun ei asiasta kuitenkaan ollut kuulunut kahdeksaan kuukauteen mitään, otaksuivat he koko puuhan rauenneen. Louarn oli vielä elonkorjuun aikana pari kertaa viitannut siihen. »Hyvä, etteivät he sinusta huolineet, Donatienne! Miten minä olisin suoriutunut kaikesta yksin?»
»Tätä en enää odottanut», toisti pieni bretagnelaisvaimo. »Se tuli ihan yllättäen!»
Vasten tahtoakin alkoi hänen sydämensä tykyttää rajummin. Veri pakkautui hänen päähänsä. Kirjeestä tulvi hänelle epämääräinen riemu, jota hän kuitenkin kainosteli. Siinä oli tarjolla tuokio vapautta kurjuudesta, hetkisen helpoitus perheenäidin lapsi- ja karjahuolista, raskaasta raadannasta. Siinä lupautui heitä molempia painava köyhyyden ja yksitoikkoisuuden taakka solumaan pois hartioilta. Hänen mielikuvituksessansa alkoi myllertää kaikki sekaisin: Ploeucin naisten tavanmukaiset tarinat imettäjien hemmoittelusta kaukaisissa kaupungeissa, nopeasti elähtyneet haaveilut koruompeleisista liinavaatteista, silkkinauhoista ja kultarahoista sekä ylpeähkö tietoisuus siitä, että hänet oli esittänyt toimeen hienolle parisilaisperheelle oikea lääkäri!
Hän huomasi hämilläolonsa ja poistui vihreäuutimisen vuoteen vieressä olevien kehtojen luo, muka kohentamaan Luciennen ja Joelin peittoa.
»Ikäväähän se on, ystäväni, mutta — tiedäthän — ohimenevääkin.»
Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi. Hänen oma, seinällä liikehtivä varjonsa näytti yksin elävän koko tuvassa. Voi kuulla kastepisaroidenkin putoamisen olkikatolta pihakiville.
»Minähän ansaitsen rahoja», jatkoi hän, »ja lähetän sinulle. Luultavasti he ovat rikkaita ja lahjoittavat vaatteita lapsilleni. Ne olisivat kipeään tarpeeseen.»
Talon ainoa asuinhuone vaipui kuoleman kaltaiseen äänettömyyteen. Sama äänettömyys kietoi syleilyynsä ulkona tyynessä ja kosteassa syysyössä metsät ja nummet. Donatiennen äskeinen kahlitsematon riemu vaimeni vähitellen ja hänen kasvoistansa katosi Louarnia loukkaava ilme. Hän katsahti mieheensä.
Jean ei ollut paikaltansa hievahtanut. Valo lankesi suoraan hänen sinisiin, sumenneihin, tuuheiden kulmakarvojen varjostamiin silmiinsä. Hänen katseensa oli murhetaakkaansa menehtyvän miehen. Hän tuijotti Donatienneen, tajuamatta tämän hymyä, punastumista ja hitaita liikkeitä kehtojen luona. Hän katseli puolisoansa epätoivoisena kuin äärettömistä etäisyyksistä, satojen peninkulmien päästä. Samanlainen lienee merimiehen ilme hänen tähystellessään taivaanrannalta määrättömille merille poistuvaa purjetta.
»Jean», lausui Donatienne. »Jean Louarn!»
Jean hivuttelihe pöydän kulmitse Joelin kehdon luona liikkumatta seisovan Donatiennen luo ja tarttui hänen käteensä. Kynttilän kituvassa valossa katselivat he yhdessä uinuvia pienokaisiansa. Lasten vaaleat päät olivat vierähtäneet vastakkain puolittain kohollaan olevan pieluksen peittoon.
»Huolehdi heistä», virkkoi vaimo. »Joel on vielä niin pieni ja Lucienne niin vallaton, ettei tiedä, minne hän milloinkin pujahtaa. Olen alati ollut sydän kurkussa kaivojen vuoksi. Huomauta siitä sille, joka tulee sijaisekseni.»
Mies teki myönteisen eleen.
»Muutoin pälkähti päähäni», jatkoi Donatienne, »että voisitkin pistäytyä aamulla Ploeucin kauppalassa kysäisemässä Annette Domercia palvelijaksesi. Mielestäni hän menetteleisi. Miten sinusta?»
Louarn kohautti hartioitansa.
»Miten voit vaatia, että minua miellyttäisi sinun mentyäsi mikään», vastasi hän. »Koetan kuitenkin parastani kaikessa.»
»Ja kaikki käy hyvin, siitä olen varma. Älä nyt suotta hätäile. Kaikki seudun naisethan tekevät niinkuin minä. Minä olenkin säilynyt kotonani kauemmin kuin muut. Katsos, minähän olen jo neljänkolmatta.»
Hän loruili edelleen hyvin vilkkaasti, antaen miehellensä menettelyohjeita, joita tämä ei kuullut, ja laverrellen poismenonsa lievikkeitä, jotka eivät lohduttaneet toista ollenkaan. Äkkiä hänen heleä äänensä vaimeni ja samettipuseron alainen povi alkoi aaltoilla nopeammin. Hän ei ollut sanonut vielä kaikkea. Hän mumisi:
»Ja sittenkin — Jean raukka!»
Mies kiersi kätensä vaimonsa vyötäröille ja kantoi puolisonsa kuin pienen lapsen takan luo jakkaralle. Siinä oli heillä ollut tapana istuskella talvi-iltoina, savukourun alla. Mies lysähti istuallensa, nosti puolisonsa polvillensa ja painoi hänen soman, pienoisen päänsä olkaansa vasten. Donatienne muisti silloin muutaman heidän häittensä jälkeisen illan. Jean oli silloinkin pitänyt häntä näin polvillansa osaamatta tulkita tunteidensa hellyyttä muutoin kuin hokien: »Vaimo! Vaimo!» — Jean ei suudellut häntä, vaan katsahtamattakaan puolisoonsa pusersi häntä sylissään ja kietoi käsiinsä voimakkain ottein olennon, joka oli vain hänen omansa. Sallien sydämensä hetkiseksi hulmahtaa erohetken hellyydestä, soperteli hän: »Oi, vaimo!» Tähän ainoaan lauseeseen kätkeytyi kaikki: hänen rakkautensa, levottomuutensa, epämääräinen mustasukkaisuutensa sekä kaipaus, joka heräsi hänen katsellessaan kaikkea sitä, mikä puolison poistuttua oli tuntuva niin tyhjältä: kehtoja, vuodetta, pöytää, vaatearkkua, yksinpä läävääkin, josta tavan takaa kuului seinähirsiin sattuvia sarvien tölmäyksiä.
He istuivat kookkaan, nokisen, aukostansa tupaan sumu-utua hitaasti huuruttavan savukourun alla.
Donatienne oli yritellyt irrottautua hänestä, mutta Jean ei hellittänyt. Silloin oli vaimonkin vallannut tuntemattoman tulevaisuuden pelko. »Tietäisinpä vain, minne sinä joudut», oli Jean lausunut. He eivät olleet selvillä matkan maalista.
Donatienne menisi ja Jean jäisi — siinä kaikki, mitä he käsittivät. He kokivat luoda jotain paikalliskäsitettä sen mukaan, mitä Jean oli kuullut kasarmissa ja mitä Ploeucin naiset olivat lörpötelleet, mutta he eivät saaneet muodostetuksi alkeellisintakaan kuvaa siitä salaperäisestä seudusta, jonne Naemin, Luciennen ja Joelin äiti päivän kuluttua oli joutuva.
Tuulenpuuska tempasi pöydälle unohtuneen kirjeen kiidättäen sitä pöytälaudoilla. Savutorven aukeamasta näki Jean taivaan vaihtaneen väriä ja seestyneen.
»Kuu kohoaa korpien ylle», lausui hän. »Kello on yli kymmenen,
Donatienne.»
He nousivat kourun alta, mies riisuutuaksensa levolle, vaimo vaaliaksensa valveutunutta pienoisinta.
Yö peitti pian Ros Grignonin ja sen uinuvat asukkaat. Kunnaikkoa ja leikattua peltoa kattavan sumun silmänteistä tuikahti näkyviin tähti tähden jälkeen, jatkaen tuikekulkuansa toisille vainioille ja toisten avarain nummien sekä laajojen lakeuksien tuville. Yhytti niin yösydän, tiet olivat taivaltajitta, akkunat luukuilla suletut. Sydämissä uupui uneen riemujen runsaus tai tuska. Raskaat leipähuoletkin olivat lepoon tuudittuneet. Vain Bretagnen niemimaata huuhtovalla ulapalla pilkoittelivat pimeässä purjehtivien laivojen tulet. Mantereella oli valitus vaimennut hetkeksi. Jean Louarninkin tuvassa oli hiljaista. Mies nukkui, vavahtaen silloin tällöin unissansa. Hänen vierellänsä oli pieni ja hento Donatienne kuutamossa kuin näkinkengän kuoresta muovailtu morsiuspukuinen nukke. Sellaisia näkee joskus Bretagnen puotipahaisissa.